Englanninkielinen alkuperäisteos Closed Casket (2016)
Suomentanut Terhi Vartia
WSOY 2016
324 s.
Hercule Poirot'n uusi tuleminen on edennyt sarjan toiseen osaan. Ensimmäinen Sophie Hannahin kirjoittama Poirot-teos, Nimikirjainmurhat, oli kohtalaisen hyvä mutta ei kuitenkaan huipputasoa. Siitä kommentoin, että Catchpoolin hahmo on kovin ohut, lisäksi loppuratkaisu on venytetty aivan liian pitkäksi. Tuntui myös, että Poirot puhuttelee Catchpoolia melko ilkeästi - tekisikö oikea Poirot niin?
Uutuuskirja Suljettu arkku vaikutti takakannen perusteella kiinnostavalta ja päätin antaa Hannahin Poirot'lle toisen mahdollisuuden. Se kannatti. Tässä Poirot tuntuu enemmän siltä tutulta hahmolta, itserakkaalta kyllä mutta lempeällä tavalla, ei ilkeällä. Saattaa johtua siitä, että komisario Catchpool on suuressa roolissa ja Poirot esiintyy suhteellisen vähän.
Pääsemme taas mukaan eräänlaiseen suljetun huoneen mysteeriin. Kartanoon kokoontuu joukko ihmisiä, joilla ei ensinäkemältä näytä olevan mitään yhteistä keskenään. Mukana on lady Adelinda Playford, hänen lapsensa puolisoineen, pari asianajajaa, ladyn sairas sihteeri hoitajattarensa kanssa, Poirot ja Catchpool sekä tietenkin palvelusväki.
Illallispöydässä lady Playford ilmoittaa tehneensä muutoksia testamenttiinsa. Vieraat järkyttyvät, kuka mistäkin syystä. Pian alkaa tapahtua; salaperäisiä keskusteluja, mahdollinen murhayritys... Joukossa on joku, joka on sekä kykenevä että valmis tappamaan. Mutta kuka on uhri ja ehtiikö Poirot pelastaa hänet?
"Mitään ei tapahdu ilman, että minulle kerrotaan siitä", Conree jatkoi. "Mitään ei tapahdu ilman minun nimenomaista suostumustani. Kukaan ei ryhdy ilman minun lupaani suorittamaan omia tutkimuksiaan omien älynväläystensä perusteella." Sanoessaan "älynväläystensä" hän elehti käsillään merkillisesti ikään kuin olisi yrittänyt sirotella näkymättömiä konfetteja korviinsa. "Olette niittänyt mainetta, herra Poirot, ja otan ilolla vastaan apunne tässä tutkinnassa, mutta teidän on noudatettava ohjeitani pilkulleen. Onko selvä?"
"Tietenkin, herra komisario." Conree käyttäytyi tahallisen ärsyttävästi (vaikka saattoihan hän olla vain luonteeltaan semmoinen) mutta Poirot oli itse herttaisuus, mikä sai minut epäilemään. Mitä Poirotilla mahtoi olla mielessään?
"Hyvä. Kuten sanottu, en tosiaankaan tahtoisi olla täällä. Jos kuka tahansa muu kykenisi hoitamaan tämän vastenmielisen tehtävän... Ikävä kyllä, kukaan muu ei kykene."
"Onko minun lupa esittää kysymys, herra komisario?" Poirot tiedusteli jokainen sana ja ele uhkuen kunnioitusta, joka ei saanut minua vakuuttuneeksi. Yritin olla nauramatta hänen esitykselleen.
Se mitä kritisoin Nimikirjainmurhissa, on "korjattu" Suljettuun arkkuun. Catchpool on paljon monimuotoisempi hahmo, ja hän osallistuu tutkimuksiin yhtä paljon kuin Poirot, vaikka saakin kuulla moitteita hitaasta päättelykyvystään. Poirot on aiempaa lämpimämpi hahmo. Hän on paljon taustalla mutta poissaollessaan läsnä Catchpoolin mielessä, tämän miettiessä miten Poirot selvittelisi kulloinkin selvitettävänä olevaa asiaa. Muutenkin pidin henkilöistä, yksi ehdottomista huipuista on hovimestari Dogger, ylväs puhumaton hahmo, kuin elävä kartanon kummitus.
Porukan koolle kutsuminen ja syyllisen paljastaminen on kirjoitettu tiiviimmäksi; se ei vie suhteettoman suurta osaa tekstistä. Yllätyksiä tietenkin riittää pitkin matkaa, loppumetreille asti. Tuntuu että Hannah on kirjoittanut tarinan, jossa kartanonrouva pelaa peliä kutsuilla, joiden osallistujista osa pelaa omaa peliään, johon osallistuu tiedostaen tai tietämättä yksi jos toinenkin paikallaolijoista... Tarkkana saa olla, jos aikoo pysyä näiden aivoituksissa mukana.
Kaiken kaikkiaan Suljettu arkku on viihdyttävä lukupaketti. Hurjan jännittävä se ei ole, vaan nautinto tulee kieron juonittelun seuraamisesta. Mukana on myös runsaasti huumoria, tunnustan nauraneeni ääneen pari kertaa, kenenkäs muun kuin Poirot'n repliikeille.
Minä petyin Nimikirjainmurhiin niin, etten edes viitsinyt lukea teosta loppuun. Se ei yhtään tuntunut henkivän aitoa Poirotia, enkä ole muutenkaan innostunut ajatuksesta, että sarjaa pitää kirjoittaa lisää. Kiva kuitenkin kuulla, että tämä kakkososa on onnistuneempi kokonaisuus.
VastaaPoistaOn se aina riski herättää jonkun muun hahmot henkiin. Ja usein kysymys kuuluu, miksi niin pitää tehdä? Christie kirjoitti kymmeniä Poirot-kirjoja, eivätkö ne riitä? Tässäkin sanotaan että perilliset ovat hyväksyneet lopputuloksen, mutta eihän se ole mitenkään itsestäänselvää että omaiset tuntevat hahmoja yhtään sen paremmin kuin innokkaat lukijat. Mutta joo, tässä on enemmän Poirot-henkeä kuin Nimikirjainmurhissa, veikkaan silti että tästäkin käydään eri palstoilla vilkasta keskustelua puolesta ja vastaan.
Poista