sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Sari Vuoristo: Säätiedotus merenkulkijoille

Sari Vuoristo: Säätiedotus merenkulkijoille
Gummerus 2007
231 s.









Olen asunut aina sisämaassa, kaukana merestä. Kuitenkin lapsena vietin joka kesä viikon ja satunnaisesti viikonloppuja merellä, tädin ja hänen puolisonsa mökillä saaressa. Saunottiin savusaunassa, uitiin, kalastettiin, makasin mökin katolla palvomassa aurinkoa, kuljin saarta ympäri loikkien rantakivillä... Ehkä sieltä juontuu se, että kaikenlaiset merikirjat kiehtovat ja ovat lähes poikkeuksetta ihastuttavaa luettavaa.

Niin myös Sari Vuoriston novellikokoelma Säätiedotus merenkulkijoille.

Kirja koostuu kymmenestä novellista, jotka sijoittuvat veden läheisyyteen. On meri, järvi, jopa uimahalli. On lapsia, aikuisia, kuumia kesiä, myrskyjä. Vesi näyttää voimansa, se antaa ja ottaa. Sitä voi ja välillä on syytäkin pelätä, sillä koskaan se ei kesyynny vaikka ihminen niin luulee. 

Kappelin seinässä oli muistomerkki hukkuneille merimiehille, sen edessä paloi melkein aina kynttilä. Kappelissa haisi samalta kuin vanhoissa maakellareissa, kostealta ja ummehtuneelta ja muovikannussa seisovalta maidolta. Heidät oli vihitty siellä, siinä hajussa, tuikkujen palaessa pimeänä marraskuun päivänä. Valo oli kajastanut meren yllä, ja naapurin Lasse oli ampunut raketteja mustalle taivaalle. Myrskylyhdyt heiluivat natisten tuulessa heidän kävellessään myöhään yöllä kotia kohti. 

Hannan oli vallannut äkkiä kauhu. Se tuli meren takaa valtavana hyökynä, ajatus siitä mitä hän oli oikein tehnyt. Näinkö hän unohtaisi itsensä saarelle nyt kun oli tavannut miehen, joka möi kalaa ja tummaa saaristolaisleipää silakkamarkkinoilla? Miehen, joka otti kaikki ne autiot kauniit valokuvat, joissa ei koskaan tuntunut olevan muuta läsnä kuin meri, silloinkin kun kuvissa oli ihmisiä. Ne olivat yksinäisen miehen kuvia, sellaisen joka ei tarvinnut ketään. Ja hän oli ottamassa suin päin sellaisen, eihän sellaista tapahtunut kuin kirjoissa. 

(Sumu)

Novelleista vain Sukellus oli sellainen, josta en erityisemmin välittänyt. Mietin pitkään miksi. Jotenkin se tuntui liian tavanomaiselta, liian tutulta kuvaukselta lapsuuden kesästä eripuraisten vanhempien ja tuttavaperheen kanssa.

Muista yhdeksästä pidin, kaikista, valtavan paljon. Vuoriston kieli on lumoavaa, hän luo maisemia ja tilanteita joihin uppoutuu mukaan. Alaotsikko Novelleja merestä ja rakkaudesta kertoo täsmälleen mistä kokoelmassa on kyse. Aivan kuten meri, myös rakkaus on liikkeessä, toisinaan kuohuen vallien yli, toisinaan ollen peilityynenä hikisenkuumassa iltapäivässä. Molemmilta voi etsiä vastauksia, mutta kumpaakaan ei pääse pakoon. 

Harmaa meri, ryskyvät aallot, hän näki muutaman veneen keikkuvan kauempana melkein tyhjissä laitureissa. Miksi niitä ei ollut nostettu? Kuinka kukaan pystyi edes ajattelemaan matkaa hyisen veden keskellä, kun laineen loiskinta sai hänet kesähelteelläkin paniikkiin. 

Hän kurkisti alas. Vesi velloi ikävänä kurimuksena, aallot löivät ja näytti siltä kuin äkkiä muodostuvassa vaahdossa olisivat vilkkuneet silmät. Kita, se nieli, hän tiesi miltä se tuntui.

(Silta.)

Tässä on kuulkaa niin hieno kirja, että! Lukekaa ja nauttikaa! Niin ovat tehneet myös Satu Ekoluoma ja Amma.

Säätiedotus merenkulkijoille menee Helmet-lukuhaasteessa kohtaan "vihervuosi 2016 -sloganiin 'Minun maisemani maalla ja kaupungissa'".

2 kommenttia:

  1. Mulla on tämä just kesken. Olen lukenut nautiskellen, hissukseen. Teos tuli sattumalta vastaan kirjastossa, kun se oli esillä luontoon liittyvien kirjojen pöydällä. Rakastan merta, ja siksipä nappasin teoksen mukaani. Vaikuttaa hienolta kirjalta - mukavaa, että pidit!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, tämä on niitä joita ei lueta ahmien vaan hitaasti nauttien :) Aika vähän löytyi arvioita googlettamalla, ja yleinen linja tuntui olevan että on osunut silmiin sattumalta kirjanäyttelystä. Mutta kiva että tätä luetaan vielä näin monen vuoden päästä.

      Poista