Teatterissa: just filming Kansallisteatterissa

Bloggariklubissa päästiin katsomaan Kansallisteatterin esitystä just filming. Olen nyt sulatellut sitä kaksi päivää, enkä ole varma osaanko vieläkään sanoa mitään. Mietin pitkään, onko se kauhea vai ihana. Alan kallistua ihanan suuntaan, siitä yksinkertaisesta syystä että hymyilyttää joka kerta kun muistelen näkemääni.

Kristian Smedsin ohjaama just filming ei ole helppo teatterikappale. Se ei etene alku-keskikohta-loppu -tyylillä. Se on kokoelma kohtauksia, joista osa tuntuu liittyvän toisiinsa ja toiset eivät. Puhetta ei ole paljoa, liikettä sitäkin enemmän. Näytämöhenkilökunta on paljon esillä osallistuen esitykseen monin tavoin. 

Pääpari on unkarilainen Annamária Láng ja virolainen Juhán Ulfsak. Hienoa, että Kansallisteatterin näyttämölle on saatu kansainvälisiä vieraita! En tiedä miten Lang ja Ulfsak kokevat esiintymisen Suomessa, onko lavariehuminen, revitteleminen, huutaminen, pysähtyminen erilaista kuin mitä olisi esiintyä kotimaassa. 

Esityksen alku on tehokas. Jo yleisön saattaminen katsomoon virittää tunnelmaan; on savuisa sali jossa paikoille opastetaan taskulampun valossa. Taustalla soi musiikki, joka ei katkea välissä vaan jatkuu näyttelijöiden saapuessa lavalle. Ensimmäinen kohtaus on hidas, hiljainen, jännitteinen. Ja pitkä! Siinä ehtii miettiä, mitä kummaa tässä vielä tapahtuu.

En esittele tapahtumia sen kummemmin, en halua pilata kokemuksta niiltä jotka ovat menossa katsomaan just filmingiä. Sanonpa vaan, että varautukaa yllättymään, hämmentymään, riehaantumaan, vihastumaan. Varautukaa siihen, että ette ymmärrä mitään, kunnes jälkikäteen mietitte että ymmärsittekö sittenkin. 

Pakko tunnustaa, että välillä katseeni jämähti takaseinän kuviin. Lennart Laberentzin videot vangitsivat ainakin minun katseeni, sekä itsekseen että silloin kun niihin osui näyttelijöiden varjoja. 

Yksi sana mikä mieleeni tuli, on kohtaaminen. Kaksi ihmistä kohtaa, nimettöminä. Ollaan teflonia, toisessa ei ole tarttumapintaa. Voidaan olla mitä tahansa, rohkeita, vapaita, hulluttelevia. Heti kun saadaan selville toisen nimi, mukaan tulee oletuksia, ajatuksia siitä mikä toinen on, hienoista varautuneisuutta.

Esityksen jälkeen saimme tavata ohjaajan. En ole aiemmin nähnyt mitään Smedsin ohjauksia, mutta olen käsityksessä että hän on eräänlainen teatterin "kauhukakara", kuohunnan herättäjä, oman tiensä kulkija. Oli hauska havaita, että hän ei suinkaan ole ylimielinen sfääreissä heiluva heppu, joka jauhaisi taiteen eksistentialistisesta essistenssistä ynnä muuta yli hilseen menevää. Ei, hän on helposti lähestyttävä maanläheinen heppu, ihminen joka luo rentoa tunnelmaa. Keskustelu jatkui tunnin verran ja laajeni esityksestä kulttuurien välisiin eroihin. Mielenkiintoista! On aina kiinnostavaa kuulla, millaista on työskennellä kielellä, joka ei ole kenenkään osapuolen äidinkieli, miten ja millä aikataululla esitys kootaan ynnä muuta.

Ennen teatteriesitystä tapasimme kirjailija Hanna Weseliuksen, joka kertoi kiitetystä Alma-kirjastaan. Teos voitti Kirjan vuoden kirjoituskilpailun, kuulemma ylivoimaisesti. Oli kiinnostavaa kuulla, miten teos sai alkunsa, millainen prosessi se oli, minkälaista palautetta on tullut, miten Weseliuksen valokuvaustausta on vaikuttanut... Hauska oli kuulla myös, että teoksen henkilöhahmot ovat epämiellyttäviä ja kertoja suorastaan villiintyy! :)