Teos 2016
443 s.
Olin hiukan skeptinen ja jännittynyt aloittaessani Ackté!n lukemista. Tuntuu aina hiukan oudolta lukea todellisesta henkilöstä kertovaa fiktiivistä tarinaa. Lukiessa miettii, että mihin henkilön ajatukset ja teot perustuvat, ovatko kirjeet oikeita vai keksittyjä... Tässä on lopussa lähdeluettelo, mistä olen hyvin iloinen.
Muutenkin ilahduin jo muutaman ensimmäisen sivun aikana. Tajusin heti, että käsissäni on helmi. Oranen piirtää voimakkaan kuvan tytöstä, sittemmin naisesta, joka ei muuta halua kuin valloittaa maailman laulamalla.
Ainon äiti Emmy on menestynyt laulajatar ja hän yrittää jarrutella tyttären haaveita. Laulajan tie on kova; pitää olla paras mutta silti on koko ajan arvostelun alaisena, vapaata riistaa häijyille kommenteille. Etenkin naiselle on kova paikka, valitako ura vai perhe. Avioituminen ja lasten saaminen voivat olla se ainoa niitti, jonka jälkeen on turha haaveilla lavalle pääsystä.
Aino on kuitenkin varma, että hänestä tulee tähti. Äidin kovuus on rankkaa mutta hän ei taivu. Tie maailmanmaineeseen vaatii paitsi omistautumista myös rahaa. Pariisissa pitää olla hyvin pukeutunut, ja monissa paikoissa laulaja itse joutuu kestitsemään kriitikoita saadakseen hyvät arvostelut. Pitkät erojaksot puolisosta ja perheestä aiheuttavat huonoa omaatuntoa, vaikka Suomessa ollessaan Aino kaipaa maailmalle.
- Sinun on voitettava konservatorion kilpailun ensimmäinen palkinto kahden vuoden kuluttua, äiti tolkutti.
Se oli epäilemättä oikea vaatimus, kyllä minä sen tiesin. Mutta eihän siitä olisi tarvinnut muistuttaa joka ikinen päivä. Minulta meni mielen vapaus ja ilo, pelkäsin etten kohta kykenisi laulamaan lainkaan, jos ajattelisin koko ajan että täytyy, täytyy ja on pakko.
Aloin pelätä äitiä kaikkinensa. Hänen suoraryhtistä, tiukkaa hahmoaan, hänen ankaraa ilmettään, hänen virheetöntä nutturaansa, hänen paheksuvaa tuoksuaan. Emmy todellakin tuoksui hajuvetensä alla kireältä. Jotain lievästi hapanta siinä oli, jotain niin kauhean vaativaa, että keuhkoistani karkasi ilma. Näin unta, että ääneni tukahtui kurkkuun, ja kun oikein pusersin, se jaksoi tulla vain suuhun asti, poskipusseihin, mutta ei siitä edemmäs.
Olen lukenut Oraselta aiemmin vain Fannyn ja Leijonan osan. Niiden ja Ackté!n pohjalta voi todeta hänen olevan loistava tarinankertoja. Kuinka vimmainen Ackté! onkaan, kuinka koskettavaa on Ainon tasapainoilu toisaalta tukahduttavan äidin ja vapaudenkaipuun, toisaalta uran ja äitiyden välillä. Aino laulaa täysillä, rakastaa täysillä, vihaa täysillä, tekee kaiken täysillä huomatakseen olevansa välillä täysin eksyksissä. Kumpi on oikea, todellinen Aino, primadonna lavalla vai kotona peilistä katsova nainen?
Kirjassa ei ole yhtään heikkoa osa-aluetta, se on hieno tasapainoinen kokonaisuus. Aino Ackte tunnetaan paitsi laulajanurastaan myös suhteesta Albert Edelfeltiin; olen iloinen siitä että kirja ei keskity liikaa tuohon suhteeseen vaan se tulee esille luonnollisessa kohdassa ja jää sitten taustalle, Keskiössä on Aino, eivät hänen miessuhteensa. Suhde äitiin on niin hurja, että se järkyttää koko matkan ajan. Äidin käytös saa selityksensä ja samalla Aino pohtii, paljonko äidin toiminta on vaikuttanut siihen millainen hän itse on äitinä. Emmy onkin yksi kiinnostavimmista hahmoista.
Harvoin sanon näin, mutta tämä tekisi mieli lukea välittömästi uudelleen. Myös Krista piti kirjasta kovasti. Tuulevi odotti ehkä jotain muuta mutta piti kirjaa kiinnostavana.
Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta "vuonna 2016 julkaistu kirja".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti