Kirjasomen joulukalenteri, luukku 12

Tänäkin vuonna kirjasomen joulukalenterin ihastuttavat luukut ja logot ovat Yöpöydän kirjat -blogin Niinan käsialaa :) Kalenteri avautui Yöpöydän kirjoissa, eilinen luukku oli Pikkuusissa kirjoissa ja huomenna vuorossa on Kirsin Book Club. Olen mukana aika monetta kertaa, tällä kertaa esittelyssä on kepeä jouludekkari. 

Sophie Hannah: Hercule Poirotin jouluyö

Englanninkielinen alkuteos Hercule Poirot´s Silent Night (2023)

Suomentanut Terhi Vartia

WSOY 2024

304 s. 

En ole ollut vakuuttunut Sophie Hannahin Hercule Poirotista, joten suhtauduin tähän uuteen joulukirjaan hivenen ennakkoluuloisesti. Viihdyttävä tämä on mutta ei aivan huippuluokkaa. Isoin ongelma minulle oli ihan hirvittävän ärsyttävä henkilöhahmojoukko. Poirot ja hänen ystävänsä Edward Catchpool ovat miellyttäviä, muista vain harva.

Tarina alkaa, kun Catchpoolin superärsyttävä äiti änkeää väärän nimen turvin Poirotin kotiin. Hän kertoo postimestarin murhasta ja manailee kun poliisi ei ole selvittänyt sitä kolmen kuukauden aikana. Nyt rouva on aivan varma, että tapausta omin päin tutkiva henkilö on vaarassa, ja hän haluaa Poirotin estävän uuden surmatyön. 

Poirot ja Catchpool matkustavat Frellingsloen kartanoon Munby-on-Sean kylään Norfolkin piirikuntaan. Siellä heitä odottaa ihmisjoukko, joka koostuu toinen toistaan kummallisemmista hahmoista. Tunnelma kartanossa on kaiken aikaa kireä. Kartanon lisäksi Poirot ja Catchpool tekevät tutkimuksia kylän sairaalassa, sillä siellä postimestari surmattiin. Epämääräisistä todistajanlausunnoista ja omista havainnoistaan he koostavat palapelin, joka valmiina toivottavasti paljastaa murhaajan - ja päästää herrat jouluksi takaisin Lontooseen. 

"Varmin tapa saada asiat hoidettua on tehdä ne omin pikku kätösin", Mackle oli sanonut Poirotille. Sen jälkeen hän antautui pitkään yksinpuheluun selittäen seikkaperäisesti, että kun omin silmin näkee, mitä omin kätösin tekee, ja omin jaloin kulkee nuuskimassa omalla nenällään, niin sillä tavalla arvoitukset ratkeavat.

"Olette taatusti samaa mieltä, herra Puarou", komisario totesi saatuaan päätökseen perusteellisen selontekonsa eri ruumiinosien tehtävistä rikosten ratkaisemisessa. 

"En ole, komisario. Suosin pikemminkin täysin vastakkaista menetelmää. Mikäli tilanne vaatii säntäilyä paikasta toiseen, annan sen kernaasti niiden tehtäväksi, jotka auliisti tarjoutuvat avukseni. En mieluusti singahtele edestakaisin kuin pöytätennispallo. Kun kaikki pyytämäni on sitten kerrottu tai tuotu eteeni, luotan täysin pieniin harmaisiin aivosoluihini. Ne eivät ole vielä koskaan pettäneet."

"Niinkö tosiaan, herra Puarou? Jopas jotakin."

Yksi asia, mikä tarinasta puuttuu kokonaan, on Poirotin tarkkuus pukeutumisestaan ja ulkonäöstään. Joku yksittäinen asun kuvaus on, mutta esimerkiksi viiksiään hän ei hoida ollenkaan. Eikä hän ole tavallisen tarkka ruuistaan ja juomistaankaan. 

Plussaa on, että Poirot on Catchpoolille ystävällisempi kuin joissain aiemmissa Hannahin kirjoissa. Olen joskus valittanut hänen ilkeydestään, mutta nyt hän ei pilkkaa ystäväänsä lainkaan. Onneksi, sillä vinoilua on ihan riittävästi kartanon muiden vieraiden toimesta. 

Vaikka ihmisten välit ovat kireät, mukana on osuvaa huumoria. Tarinassa on riittävästi käänteitä pitämään mielenkiinnon yllä. Muutama niistä on niin herkullinen, että tekisi mieli ne hihkuen paljastaa mutta en kuitenkaan. Sen verran kerron, että Poirot yllättyy niin että se näkyy enemmän kuin ehkä missään muussa lukemassani Poirot-tarinassa, uudessa tai vanhassa. 

En lämmennyt täysillä, mutta on tämä mukavaa seuraa kuusen kupeeseen viltin alle käpertyneelle joululomalaiselle. Villasukat jalkaan, glögimuki lähistölle, herkkuja lähietäisyydelle ja kartanon arvoituksia ratkomaan!

Helmet-lukuhaasteeseen kelpuutan tämän kohtaan 13, "kirjan tapahtumapaikka on suljettu tai rajattu". Alussa ollaan Poirotin asunnolla Lontoossa, mutta sen jälkeen lähes koko ajan vain joko kartanossa tai sairaalassa. 

Sophie Hannah: Suljettu arkku

Sophie Hannah: Suljettu arkku
Englanninkielinen alkuperäisteos Closed Casket (2016)
Suomentanut Terhi Vartia
WSOY 2016
324 s.

Hercule Poirot'n uusi tuleminen on edennyt sarjan toiseen osaan. Ensimmäinen Sophie Hannahin kirjoittama Poirot-teos, Nimikirjainmurhat, oli kohtalaisen hyvä mutta ei kuitenkaan huipputasoa. Siitä kommentoin, että Catchpoolin hahmo on kovin ohut, lisäksi loppuratkaisu on venytetty aivan liian pitkäksi. Tuntui myös, että Poirot puhuttelee Catchpoolia melko ilkeästi - tekisikö oikea Poirot niin?

Uutuuskirja Suljettu arkku vaikutti takakannen perusteella kiinnostavalta ja päätin antaa Hannahin Poirot'lle toisen mahdollisuuden. Se kannatti. Tässä Poirot tuntuu enemmän siltä tutulta hahmolta, itserakkaalta kyllä mutta lempeällä tavalla, ei ilkeällä. Saattaa johtua siitä, että komisario Catchpool on suuressa roolissa ja Poirot esiintyy suhteellisen vähän. 

Pääsemme taas mukaan eräänlaiseen suljetun huoneen mysteeriin. Kartanoon kokoontuu joukko ihmisiä, joilla ei ensinäkemältä näytä olevan mitään yhteistä keskenään. Mukana on lady Adelinda Playford, hänen lapsensa puolisoineen, pari asianajajaa, ladyn sairas sihteeri hoitajattarensa kanssa, Poirot ja Catchpool sekä tietenkin palvelusväki. 

Illallispöydässä lady Playford ilmoittaa tehneensä muutoksia testamenttiinsa. Vieraat järkyttyvät, kuka mistäkin syystä. Pian alkaa tapahtua; salaperäisiä keskusteluja, mahdollinen murhayritys... Joukossa on joku, joka on sekä kykenevä että valmis tappamaan. Mutta kuka on uhri ja ehtiikö Poirot pelastaa hänet?

"Mitään ei tapahdu ilman, että minulle kerrotaan siitä", Conree jatkoi. "Mitään ei tapahdu ilman minun nimenomaista suostumustani. Kukaan ei ryhdy ilman minun lupaani suorittamaan omia tutkimuksiaan omien älynväläystensä perusteella." Sanoessaan "älynväläystensä" hän elehti käsillään merkillisesti ikään kuin olisi yrittänyt sirotella näkymättömiä konfetteja korviinsa. "Olette niittänyt mainetta, herra Poirot, ja otan ilolla vastaan apunne tässä tutkinnassa, mutta teidän on noudatettava ohjeitani pilkulleen. Onko selvä?"

"Tietenkin, herra komisario." Conree käyttäytyi tahallisen ärsyttävästi (vaikka saattoihan hän olla vain luonteeltaan semmoinen) mutta Poirot oli itse herttaisuus, mikä sai minut epäilemään. Mitä Poirotilla mahtoi olla mielessään?

"Hyvä. Kuten sanottu, en tosiaankaan tahtoisi olla täällä. Jos kuka tahansa muu kykenisi hoitamaan tämän vastenmielisen tehtävän... Ikävä kyllä, kukaan muu ei kykene."

"Onko minun lupa esittää kysymys, herra komisario?" Poirot tiedusteli jokainen sana ja ele uhkuen kunnioitusta, joka ei saanut minua vakuuttuneeksi. Yritin olla nauramatta hänen esitykselleen.

Se mitä kritisoin Nimikirjainmurhissa, on "korjattu" Suljettuun arkkuun. Catchpool on paljon monimuotoisempi hahmo, ja hän osallistuu tutkimuksiin yhtä paljon kuin Poirot, vaikka saakin kuulla moitteita hitaasta päättelykyvystään. Poirot on aiempaa lämpimämpi hahmo. Hän on paljon taustalla mutta poissaollessaan läsnä Catchpoolin mielessä, tämän miettiessä miten Poirot selvittelisi kulloinkin selvitettävänä olevaa asiaa. Muutenkin pidin henkilöistä, yksi ehdottomista huipuista on hovimestari Dogger, ylväs puhumaton hahmo, kuin elävä kartanon kummitus. 

Porukan koolle kutsuminen ja syyllisen paljastaminen on kirjoitettu tiiviimmäksi; se ei vie suhteettoman suurta osaa tekstistä. Yllätyksiä tietenkin riittää pitkin matkaa, loppumetreille asti. Tuntuu että Hannah on kirjoittanut tarinan, jossa kartanonrouva pelaa peliä kutsuilla, joiden osallistujista osa pelaa omaa peliään, johon osallistuu tiedostaen tai tietämättä yksi jos toinenkin paikallaolijoista... Tarkkana saa olla, jos aikoo pysyä näiden aivoituksissa mukana.

Kaiken kaikkiaan Suljettu arkku on viihdyttävä lukupaketti. Hurjan jännittävä se ei ole, vaan nautinto tulee kieron juonittelun seuraamisesta. Mukana on myös runsaasti huumoria, tunnustan nauraneeni ääneen pari kertaa, kenenkäs muun kuin Poirot'n repliikeille. 

Sophie Hannah: Nimikirjainmurhat

Sophie Hannah: Nimikirjainmurhat
Englanninkielinen alkuperäisteos The Monogram Murders
Suomentanut Terhi Vartia
WSOY 2014
335 s.

En ole lukenut kaikkia Agatha Cristien dekkareita, en Poirot-sarjaakaan kokonaan. Monta kuitenkin, ja lisäksi olen kuunnellut äänikirjat. On siis loogista, että uusi Poirot-seikkailu kiinnosti.

Hercule Poirot, tuo niin viimeisen päälle tyylikäs ja pedantti herrasmies, lomailee kotikaupungissaan Lontoossa. Lomailu on sitä, että hän lähtee muutaman korttelin päähän kotoaan, vuokraa huoneen muutamaksi yöksi ja syö eri ravintoloissa kuin yleensä. 

Yhtenä iltana Poirot tapaa kahvilassa kiihtyneen naisen. Nainen, Jennie, on vakuuttunut siitä että hänet murhataan pian, ja että murha on oikeutettu. Poirot tietenkin haluaa estää moisen tapahtuman, ja yrittää etsiä Jennien - tuloksetta. 

Samaan aikaan hotellista löytyy kolme myrkytettyä uhria, joilla onkin jotain yhteistä sekä keskenään että Jennien kanssa. Poirot harmaine aivosoluineen käy työhön ratkaisemaan monimutkaista arvoitusta. Apurinaan - ja juoksupoikanaan - hänellä on Scotland Yardista Edward Catchpool, tarinan kertoja.

"Mikset kuulosta innostuneemmalta?" kysyin.

"Koska asia on niin ilmiselvä. Päättelin sen jo yli kaksi tuntia sitten."

"Ai." Masennuin. "Odotahan: jos Samuel Sally sai haavan kasvoihinsa Richard Negusin avoimem ikkunan takana kasvavasta puusta, niin sehän merkitsee, että hän saattoi kiivetä huoneeseen ja saada huoneiden 121 ja 317 avaimet käsiinsä. Eikö niin?"

"Nyt ei ole aikaa keskustella asian merkityksestä", sanoi Poirot tiukasti. "Tulemme rautatieasemalle. Kysymyksestäsi käy selvästi ilmi, ettet ole kuunnellut tarkkaavaisesti."

Hannah on ottanut valtavan suuren riskin tuodessaan Poirot'n 2010-luvulle, ja onnistunut kohtalaisesti. Tottakai minun, niin kuin varmasti monien muidenkin, mielessä väikkyi David Suchetin kuva kirjaa lukiessa, mutta se ei haitannut. Poirot on oma rakastettava itsensä, ylimielinen ja itsetietoinen, uskollisen poliisikumppaninsa järjenjuoksua vähättelevä. Sen sijaan Catchpool jää kovin ohueksi. Nyt kun mietin asiaa, niin tuntuu etten tiedä hänestä yhtään mitään muuta kuin että hän on vähän yli kolmenkymmenen, työskentelee poliisina Scotland Yardissa ja tekee mitä Poirot käskee hänen tehdä, vastahankaisesti mutta kuitenkin.

Christien romaanien perinteitä kunnioitetaan myös kirjan lopussa. Kaikki henkilöt on koottu yhteen ja Poirot selittää mitä tapahtui ja miten, ihmisten kuunnellessa silmät pyöreinä ja suu auki. Dramatiikkaa on vielä loppumetreilläkin. Loppuratkaisu on venytetty vähän liiankin pitkäksi; hotellin ruokasaliin kokoonnutaan sivulla 270 eli tapahtumakulkua selostetaan noin 60 sivua.

Pidin kirjasta, ei se mestariteos ole mutta toimi sujuvana alkavan lukujumin poistajana. Tarina on taidokkaasti kudottu. Pohjalla on sinänsä yksinkertainen tapahtuma ja motiivit ovat rikoskirjallisuuden käytetyimpiä, mutta lukijaa hämätään alusta loppuun saakka. Mikään ei tietenkään pysy Poirotilta salassa, ja lukija saa yllättyä monta kertaa Poirot'n paljastaessa yhä uusia kerroksia monimutkaisesta juonikuviosta.

Kiintoisaa nähdä, tuleeko Poirot-sarjaan vielä lisää uutuuksia. Itse en osaa sanoa, olisiko jatko joko Hannahin tai jonkun muun kirjoittamana hyvä vai huono juttu. Toimiiko konsepti monessa kirjassa, sitä en tiedä. Ehkä mukana on pelko siitä, että alkuperäinen Poirot kärsii päivityksessä, varsinkin kun vanha kunnon Hastings on pistetty pihalle ja korvattu varsin etäiseksi jäävällä Catchpoolilla.

Kirjan on lukenut myös Annami.