Agatha Christie: Golfkentän murha

 

Agatha Christie: Golfkentän murha

Englanninkielinen alkuteos Murder on the Links (1923)

Suomentanut Niilo Pakarinen

Pokkaripainos WSOY 2013

243 s.

Olen lukenut valtavan määrän Christien kirjoja, mutta Golfkentän murhan luettuani mietin etten muista lukeneeni sitä aiemmin. Tai jos olen niin sitten olen unohtanut. Tämä ei ole Poirot-sarjan parhaimmistoa, vaikka paljon on hyvää. 

Poirot saa sähkeen, jossa ranskalainen herra Renaud kertoo pelkäävänsä henkensä puolesta ja pyytää Poirotia apuun. Tämä lähtee kiireesti matkaan ystävänsä kapteeni Hastingsin kanssa, mutta saapuu liian myöhään. Herra Renaud on juuri löydetty kuolleena. Paikalla on jo poliisi, ja osoittautuu että Poirot ja poliisipäällikkö Bex ovat tuttuja ennestään. Bex ja hänen alaisensa Hautet ottavat avun innolla vastaan, toisin kuin Pariisista saapuva etsivä Giraud, 

Hastings on hyvin vakuuttunut Giraudin perinpohjaisesta tutkimuksesta; hän sentään tekee jotain konkreettista eikä vain juttele ja ajattele. Mutta niinpä vain Poirot vetää tälläkin kertaa pidemmän korren. 

- Noin yksinkertaista se oli, Poirot sanoi hymyillen kumartuessaan tutkimaan puutarhurin saappaiden jättämiä uurteita. 

- En tullut ajatelleeksi - 

- Että saapas saisi olla jalassa? Et käytä erinomaista älyäsi tarpeeksi. No, mitä sanot jäljistä?

Tutkin kukkapenkkiä. 

- Kaikki jäljet ovat samojen saappaiden jättämiä, sanoin vitkaan tarkan tutkimuksen jälkeen. 

- Niinkö sinusta? Eh bien! Olen samaa mieltä, Poirot sanoi.

Hän vaikutti täysin välinpitämättömältä, ikään kuin hän olisi ajatellut jo jotain muuta. 

- Ainakin yksi on nyt poissa pelistä, huomautin.

- Mon Dieu! Mikä sanonta! Mitä tarkoitat?

- Tarkoitan vain ettet sinä ole enää kiinnostunut näistä jalanjäljistä. 

Hämmästyksekseni Poirot pudisti päätään. 

- Ei, ei, mon ami. Lopultakin olen oikeilla jäljillä. Vielä haparoin pimeässä, mutta - kuten jo äsken huomautin monsieur Bexille - nämä jalanjäljet ovat koko jutun tärkein ja kiintoisin yksityiskohta. Giraud parka - en lainkaan ihmettelisi, vaikka hän ei kiinnittäisi niihin mitään huomiota. 

Alku on kiinnostava, mutta aika pian meno hyytyy vähän liikaa. Ehkä syynä on Giraud ja se, että kaksi itseään mestarietsivänä pitävää hahmoa kilpailevat jutun ratkaisusta. Molemmat selittävät miksi joku on tai ei ole tärkeää, ja sen vuoksi tuntuu että homma pysähtyy. Ihmettelen myös, miksi Hautet ja Bex pysyvät rikospaikalla, koska he eivät tunnu tekevän poliisityötä lainkaan. 

Puolenvälin paikkeilla meno palaa raiteilleen. Poirot hämmästyttää sekä Hastingsin että lukijan, eikä vain yhtä kertaa. Juoni on Christien tyyliin hyvin monimutkainen. On bisneksiä ulkomailla, salaisia rakkaussuhteita, toisiksi tekeytyviä henkilöitä, palvelijoita joiden kertomukset eivät täsmää, salaperäinen muukalainen ja niin edelleen. Vaikka lukija ei kaikissa ovelissa käänteissä tahdo pysyä mukana, on tarina silti tuttua ja turvallista. Ja vähäveristä, eipä taida kenenkään muun kirjoissa olla niin osaavia murhaajia, että yksi tikarinpisto riittää tappamaan eikä vertakaan tule kuin pari pisaraa :D 

Helmet-lukuhaasteeseen luin tämän täsmähakuna kohtaan 21, "kirjasta on tehty TV-sarja". Tästä ei ole tehty kokonaista sarjaa, mutta yksi jakso Poirot-sarjaan. 

Golfkentän murha on luettu myös blogeissa Jokken kirjanurkka ja Kirjahamsterin lukuvinkit. 

Kirjasomen joulukalenteri, luukku 12

Tänäkin vuonna kirjasomen joulukalenterin ihastuttavat luukut ja logot ovat Yöpöydän kirjat -blogin Niinan käsialaa :) Kalenteri avautui Yöpöydän kirjoissa, eilinen luukku oli Pikkuusissa kirjoissa ja huomenna vuorossa on Kirsin Book Club. Olen mukana aika monetta kertaa, tällä kertaa esittelyssä on kepeä jouludekkari. 

Sophie Hannah: Hercule Poirotin jouluyö

Englanninkielinen alkuteos Hercule Poirot´s Silent Night (2023)

Suomentanut Terhi Vartia

WSOY 2024

304 s. 

En ole ollut vakuuttunut Sophie Hannahin Hercule Poirotista, joten suhtauduin tähän uuteen joulukirjaan hivenen ennakkoluuloisesti. Viihdyttävä tämä on mutta ei aivan huippuluokkaa. Isoin ongelma minulle oli ihan hirvittävän ärsyttävä henkilöhahmojoukko. Poirot ja hänen ystävänsä Edward Catchpool ovat miellyttäviä, muista vain harva.

Tarina alkaa, kun Catchpoolin superärsyttävä äiti änkeää väärän nimen turvin Poirotin kotiin. Hän kertoo postimestarin murhasta ja manailee kun poliisi ei ole selvittänyt sitä kolmen kuukauden aikana. Nyt rouva on aivan varma, että tapausta omin päin tutkiva henkilö on vaarassa, ja hän haluaa Poirotin estävän uuden surmatyön. 

Poirot ja Catchpool matkustavat Frellingsloen kartanoon Munby-on-Sean kylään Norfolkin piirikuntaan. Siellä heitä odottaa ihmisjoukko, joka koostuu toinen toistaan kummallisemmista hahmoista. Tunnelma kartanossa on kaiken aikaa kireä. Kartanon lisäksi Poirot ja Catchpool tekevät tutkimuksia kylän sairaalassa, sillä siellä postimestari surmattiin. Epämääräisistä todistajanlausunnoista ja omista havainnoistaan he koostavat palapelin, joka valmiina toivottavasti paljastaa murhaajan - ja päästää herrat jouluksi takaisin Lontooseen. 

"Varmin tapa saada asiat hoidettua on tehdä ne omin pikku kätösin", Mackle oli sanonut Poirotille. Sen jälkeen hän antautui pitkään yksinpuheluun selittäen seikkaperäisesti, että kun omin silmin näkee, mitä omin kätösin tekee, ja omin jaloin kulkee nuuskimassa omalla nenällään, niin sillä tavalla arvoitukset ratkeavat.

"Olette taatusti samaa mieltä, herra Puarou", komisario totesi saatuaan päätökseen perusteellisen selontekonsa eri ruumiinosien tehtävistä rikosten ratkaisemisessa. 

"En ole, komisario. Suosin pikemminkin täysin vastakkaista menetelmää. Mikäli tilanne vaatii säntäilyä paikasta toiseen, annan sen kernaasti niiden tehtäväksi, jotka auliisti tarjoutuvat avukseni. En mieluusti singahtele edestakaisin kuin pöytätennispallo. Kun kaikki pyytämäni on sitten kerrottu tai tuotu eteeni, luotan täysin pieniin harmaisiin aivosoluihini. Ne eivät ole vielä koskaan pettäneet."

"Niinkö tosiaan, herra Puarou? Jopas jotakin."

Yksi asia, mikä tarinasta puuttuu kokonaan, on Poirotin tarkkuus pukeutumisestaan ja ulkonäöstään. Joku yksittäinen asun kuvaus on, mutta esimerkiksi viiksiään hän ei hoida ollenkaan. Eikä hän ole tavallisen tarkka ruuistaan ja juomistaankaan. 

Plussaa on, että Poirot on Catchpoolille ystävällisempi kuin joissain aiemmissa Hannahin kirjoissa. Olen joskus valittanut hänen ilkeydestään, mutta nyt hän ei pilkkaa ystäväänsä lainkaan. Onneksi, sillä vinoilua on ihan riittävästi kartanon muiden vieraiden toimesta. 

Vaikka ihmisten välit ovat kireät, mukana on osuvaa huumoria. Tarinassa on riittävästi käänteitä pitämään mielenkiinnon yllä. Muutama niistä on niin herkullinen, että tekisi mieli ne hihkuen paljastaa mutta en kuitenkaan. Sen verran kerron, että Poirot yllättyy niin että se näkyy enemmän kuin ehkä missään muussa lukemassani Poirot-tarinassa, uudessa tai vanhassa. 

En lämmennyt täysillä, mutta on tämä mukavaa seuraa kuusen kupeeseen viltin alle käpertyneelle joululomalaiselle. Villasukat jalkaan, glögimuki lähistölle, herkkuja lähietäisyydelle ja kartanon arvoituksia ratkomaan!

Helmet-lukuhaasteeseen kelpuutan tämän kohtaan 13, "kirjan tapahtumapaikka on suljettu tai rajattu". Alussa ollaan Poirotin asunnolla Lontoossa, mutta sen jälkeen lähes koko ajan vain joko kartanossa tai sairaalassa. 

Sophie Hannah: Suljettu arkku

Sophie Hannah: Suljettu arkku
Englanninkielinen alkuperäisteos Closed Casket (2016)
Suomentanut Terhi Vartia
WSOY 2016
324 s.

Hercule Poirot'n uusi tuleminen on edennyt sarjan toiseen osaan. Ensimmäinen Sophie Hannahin kirjoittama Poirot-teos, Nimikirjainmurhat, oli kohtalaisen hyvä mutta ei kuitenkaan huipputasoa. Siitä kommentoin, että Catchpoolin hahmo on kovin ohut, lisäksi loppuratkaisu on venytetty aivan liian pitkäksi. Tuntui myös, että Poirot puhuttelee Catchpoolia melko ilkeästi - tekisikö oikea Poirot niin?

Uutuuskirja Suljettu arkku vaikutti takakannen perusteella kiinnostavalta ja päätin antaa Hannahin Poirot'lle toisen mahdollisuuden. Se kannatti. Tässä Poirot tuntuu enemmän siltä tutulta hahmolta, itserakkaalta kyllä mutta lempeällä tavalla, ei ilkeällä. Saattaa johtua siitä, että komisario Catchpool on suuressa roolissa ja Poirot esiintyy suhteellisen vähän. 

Pääsemme taas mukaan eräänlaiseen suljetun huoneen mysteeriin. Kartanoon kokoontuu joukko ihmisiä, joilla ei ensinäkemältä näytä olevan mitään yhteistä keskenään. Mukana on lady Adelinda Playford, hänen lapsensa puolisoineen, pari asianajajaa, ladyn sairas sihteeri hoitajattarensa kanssa, Poirot ja Catchpool sekä tietenkin palvelusväki. 

Illallispöydässä lady Playford ilmoittaa tehneensä muutoksia testamenttiinsa. Vieraat järkyttyvät, kuka mistäkin syystä. Pian alkaa tapahtua; salaperäisiä keskusteluja, mahdollinen murhayritys... Joukossa on joku, joka on sekä kykenevä että valmis tappamaan. Mutta kuka on uhri ja ehtiikö Poirot pelastaa hänet?

"Mitään ei tapahdu ilman, että minulle kerrotaan siitä", Conree jatkoi. "Mitään ei tapahdu ilman minun nimenomaista suostumustani. Kukaan ei ryhdy ilman minun lupaani suorittamaan omia tutkimuksiaan omien älynväläystensä perusteella." Sanoessaan "älynväläystensä" hän elehti käsillään merkillisesti ikään kuin olisi yrittänyt sirotella näkymättömiä konfetteja korviinsa. "Olette niittänyt mainetta, herra Poirot, ja otan ilolla vastaan apunne tässä tutkinnassa, mutta teidän on noudatettava ohjeitani pilkulleen. Onko selvä?"

"Tietenkin, herra komisario." Conree käyttäytyi tahallisen ärsyttävästi (vaikka saattoihan hän olla vain luonteeltaan semmoinen) mutta Poirot oli itse herttaisuus, mikä sai minut epäilemään. Mitä Poirotilla mahtoi olla mielessään?

"Hyvä. Kuten sanottu, en tosiaankaan tahtoisi olla täällä. Jos kuka tahansa muu kykenisi hoitamaan tämän vastenmielisen tehtävän... Ikävä kyllä, kukaan muu ei kykene."

"Onko minun lupa esittää kysymys, herra komisario?" Poirot tiedusteli jokainen sana ja ele uhkuen kunnioitusta, joka ei saanut minua vakuuttuneeksi. Yritin olla nauramatta hänen esitykselleen.

Se mitä kritisoin Nimikirjainmurhissa, on "korjattu" Suljettuun arkkuun. Catchpool on paljon monimuotoisempi hahmo, ja hän osallistuu tutkimuksiin yhtä paljon kuin Poirot, vaikka saakin kuulla moitteita hitaasta päättelykyvystään. Poirot on aiempaa lämpimämpi hahmo. Hän on paljon taustalla mutta poissaollessaan läsnä Catchpoolin mielessä, tämän miettiessä miten Poirot selvittelisi kulloinkin selvitettävänä olevaa asiaa. Muutenkin pidin henkilöistä, yksi ehdottomista huipuista on hovimestari Dogger, ylväs puhumaton hahmo, kuin elävä kartanon kummitus. 

Porukan koolle kutsuminen ja syyllisen paljastaminen on kirjoitettu tiiviimmäksi; se ei vie suhteettoman suurta osaa tekstistä. Yllätyksiä tietenkin riittää pitkin matkaa, loppumetreille asti. Tuntuu että Hannah on kirjoittanut tarinan, jossa kartanonrouva pelaa peliä kutsuilla, joiden osallistujista osa pelaa omaa peliään, johon osallistuu tiedostaen tai tietämättä yksi jos toinenkin paikallaolijoista... Tarkkana saa olla, jos aikoo pysyä näiden aivoituksissa mukana.

Kaiken kaikkiaan Suljettu arkku on viihdyttävä lukupaketti. Hurjan jännittävä se ei ole, vaan nautinto tulee kieron juonittelun seuraamisesta. Mukana on myös runsaasti huumoria, tunnustan nauraneeni ääneen pari kertaa, kenenkäs muun kuin Poirot'n repliikeille. 

David Suchet: Hercule Poirot ja minä

David Suchet & Geoffrey Wansell: Hercule Poirot ja minä
Englanninkielinen alkuperäisteos Poirot and Me (2013)
Suomentanut Sirpa Parviainen
Minerva 2015
379 s.






Hercule Poirot on taas ilonamme perjantai-iltaisin, ratkomassa mysteerejä omaan ihastuttavaan tapaansa. Hauska sattuma että kirjaston varausjono eteni kohdalleni ja sain tämän uutuuskirjan luettavaksi.

Monille Hercule Poirot on yhtä kuin David Suchet. Hän on visualisoinut pienen belgialaisen salapoliisin ja tehnyt sen erinomaisella tavalla. Poirotia on esittänyt muutama muukin mutta heidät on taidettu unohtaa. 

Suchet esitti Poirotia 24 vuotta tehden 70 jaksoa tv-sarjaa. Ei kuitenkaan yhtäjaksoisesti. Kirjassa hän kertoo jatkuvasta epävarmuudesta, kun sarjaa kuvattiin yksi tuotantokausi kerrallaan eikä edellisen päättyessä ollut lainkaan varmaa, seuraako jatkoa. Hän heitti mielessään hyvästit Poirotille useita kertoja, vaikka koko ajan toivoikin saavansa jatkaa. Hänen haaveensa oli saada kuvattua kaikki Poirot-tarinat, ja niin kävi - yhtä lukuunottamatta. Puuttuva tarina oli lyhyt novelli, joka oli kertakaikkiaan mahdoton sovittaa tv-sarjan jaksoksi. 

Pidän siitä, kuinka Suchet puhuu Poirotista ystävänään. Hän kuvailee, mitä vaadittiin että hän löysi Poirotin tavan kävellä, että hän oppi tuntemaan tämän mieltymykset, että hänestä tuli kameran edessä Poirot. Aika ajoin hän otti yhteen tuotantoväen kanssa, koska nämä halusivat Poirotin tekevän tai sanovan jotain, mikä Suchetin mielestä oli täysin poissuljettua. Ei, Poirot ei koskaan huutaisi Hastingsille kentän yli, ei, hän mieluummin kävelisi pitkän matkan huonossa säässä kuin alentuisi korottamaan ääntään. Katsojien iloksi Suchet voitti kädenväännöt ja sai tehdä Poirotista juuri sellaisen kuin mikä hänestä tuntui oikealta.

Kesäpäivä oli kuuma, kun muutuin jälleen Hercule Poirot'ksi, tällä kertaa kesäkuun lopussa vuonna 1989. Kaivauduin takaisin toppauksiin ja hänen moitteettomiin vaatteisiinsa elvyttääkseni suhteeni pikkumieheen, joka oli sipsutellut elämääni, vienyt jalat altani ja tullut minulle niin tärkeäksi.

(...)

Ennen kuin astuimme Jeffin kanssa katsomaan studioon rakennettua uutta asuntoa, pysähdyin ja astuin hahmooni, jotta voisin katsoa sitä Poirot'n silmin. Onneksi tein niin, sillä kun astelin lavasteisiin, olin kyynelten partaalla. Se oli niin täydellinen Poirot'lle. Joka ikinen pieni yksityiskohta oli täsmälleen oikein hänen muotoilemastaan bonsaipuusta aina takanreunuksella seisovaan kelloon saakka ja aitoon art deco - tyyliin kulmikkaista huonekaluista oransseinen verhoiluineen aina kromattuihin sivupöytiin saakka. Siinä oli juuri sitä pikkutarkkaa symmetriaa, jota Poirot olisi halunnut siinä olevan. Poirot'lla oli taas oma koti.

Voi tuota lämpöä, jota Suchetin muistoista ja kokemuksista välittyy! Poirot on ollut hänelle hyvin merkityksellinen hahmo, mutta se ei ole ominut häntä kokonaan. Pitkin kirjaa hän kertoo teatteri- ja elokuvatöistä, joita on tehnyt tv-sarjan kuvaustauoilla. Vaikka moni on mennyt teatteriin katsomaan "Poirotia", ovat muut työt olleet hänelle tärkeitä. Suchet painottaa olevansa luonnenäyttelijä, joka - niin paljon kuin Poirotista pitääkin - ei halua olla yhden hahmon vanki. On hauska lukea hänen riemuaan kun hän on saanut esittää niljakkaita roistoja.

Miinusta tulee hiukan sekä alkuperäistekstille että suomennokselle. Suchet kertoo lyhyesti kaikista jaksoista, yleensä kappaleen tai pari, harvemmin enemmän kuin pari sivua. Tarinat, henkilöhahmot ja näyttelijät vilisevät ohi sellaista vauhtia että on vaikea pysyä mukana. Onneksi hän palauttaa mieliin etenkin näyttelijöistä, että missä he ovatkaan tavanneet tai mitä töitä tehneet yhdessä aiemmin.Mietin, onko ollut välttämätöntä nimetä kaikki jaksot ja niiden tärkeimmät näyttelijät. Jos kyllä, niin olisiko kirjan sivumäärää voinut kasvattaa niin että tahti olisi ollut rauhallisempi. Välissä tuntuu kuitenkin olevan aika paljon toistoa, etenkin alkupuolella joka luvussa tuodaan esiin epävarmuus sarjan jatkosta, perheen taloudellinen tilanne ja Suchetin palava halu filmata kaikki Poirot-tarinat.

Suomennoksen ongelma on kieli. Kovin monta kertaa jouduin pysähtymään ja lukemaan lauseet useampaan kertaan, en siksi että ne olisivat olleet niin hienoja vaan siksi, etten ollut varma ymmärränkö. Liian monet lauseet ovat joko liian pitkiä tai tungettu ylitäyteen asiaa. Tyyliin: "Alun perin Seikkailevan jälkiruoan nimellä vuonna 1960 Englannissa julkaistu Kuninkaallinen rubiini alkaa Poirot'n riemuitessa saadessaan viettää joulua kaksin tarkoin valitun belgialaisen lempisuklaarasiansa seurassa." Tai: "Kuolleen miehen peili julkaistiin ensimmäisen kerran kirjana Särkyneen peilin arvoitus - nimisessä kokoelmassa vuonna 1937, vaikka se olikin vain laajennettu versio Toisesta kutsusta, joka julkaistiin ensin aikakauslehdissä nimeltä Ladies' Home Journal ja The Strand vuonna 1932." Todella paljon on virkkeitä, joissa päälauseen lisäksi on vähintään kaksi joka- tai jonka - sivulausetta sekä lisäksi kun- tai joku muu sivulause. Mielestäni tällaiset "ketjutukset" olisi voinut jakaa kahdeksi erilliseksi virkkeeksi. Ylipitkiä tai kankeita lauseita oli minun silmääni liikaa, mutta varmasti on paljon lukijoita joita ne eivät häiritse lainkaan.

Suuriin odotuksiini nähden kirja oli pieni pettymys mutta ei missään tapauksessa heikko. Suchet tuntee niin voimakkaasti että se välittyy tekstistä lukijalle ja saa lukijan jännittämään ja iloitsemaan hänen puolestaan ja hänen kanssaan. Kirjassa on monia kohtauksia ja yksityiskohtia joita voi sanoa helmiksi.

Hercule Poirot ja minä on kyllä aika lailla pakollista ja pääosin nautinnollista lukemistoa kaikille tv-sarjan ja kirjojen ystäville. Bloggareista sen ovat lukeneet muun muassa Leena Lumi, Kaisa Reetta ja Pauliina.

 

Sophie Hannah: Nimikirjainmurhat

Sophie Hannah: Nimikirjainmurhat
Englanninkielinen alkuperäisteos The Monogram Murders
Suomentanut Terhi Vartia
WSOY 2014
335 s.

En ole lukenut kaikkia Agatha Cristien dekkareita, en Poirot-sarjaakaan kokonaan. Monta kuitenkin, ja lisäksi olen kuunnellut äänikirjat. On siis loogista, että uusi Poirot-seikkailu kiinnosti.

Hercule Poirot, tuo niin viimeisen päälle tyylikäs ja pedantti herrasmies, lomailee kotikaupungissaan Lontoossa. Lomailu on sitä, että hän lähtee muutaman korttelin päähän kotoaan, vuokraa huoneen muutamaksi yöksi ja syö eri ravintoloissa kuin yleensä. 

Yhtenä iltana Poirot tapaa kahvilassa kiihtyneen naisen. Nainen, Jennie, on vakuuttunut siitä että hänet murhataan pian, ja että murha on oikeutettu. Poirot tietenkin haluaa estää moisen tapahtuman, ja yrittää etsiä Jennien - tuloksetta. 

Samaan aikaan hotellista löytyy kolme myrkytettyä uhria, joilla onkin jotain yhteistä sekä keskenään että Jennien kanssa. Poirot harmaine aivosoluineen käy työhön ratkaisemaan monimutkaista arvoitusta. Apurinaan - ja juoksupoikanaan - hänellä on Scotland Yardista Edward Catchpool, tarinan kertoja.

"Mikset kuulosta innostuneemmalta?" kysyin.

"Koska asia on niin ilmiselvä. Päättelin sen jo yli kaksi tuntia sitten."

"Ai." Masennuin. "Odotahan: jos Samuel Sally sai haavan kasvoihinsa Richard Negusin avoimem ikkunan takana kasvavasta puusta, niin sehän merkitsee, että hän saattoi kiivetä huoneeseen ja saada huoneiden 121 ja 317 avaimet käsiinsä. Eikö niin?"

"Nyt ei ole aikaa keskustella asian merkityksestä", sanoi Poirot tiukasti. "Tulemme rautatieasemalle. Kysymyksestäsi käy selvästi ilmi, ettet ole kuunnellut tarkkaavaisesti."

Hannah on ottanut valtavan suuren riskin tuodessaan Poirot'n 2010-luvulle, ja onnistunut kohtalaisesti. Tottakai minun, niin kuin varmasti monien muidenkin, mielessä väikkyi David Suchetin kuva kirjaa lukiessa, mutta se ei haitannut. Poirot on oma rakastettava itsensä, ylimielinen ja itsetietoinen, uskollisen poliisikumppaninsa järjenjuoksua vähättelevä. Sen sijaan Catchpool jää kovin ohueksi. Nyt kun mietin asiaa, niin tuntuu etten tiedä hänestä yhtään mitään muuta kuin että hän on vähän yli kolmenkymmenen, työskentelee poliisina Scotland Yardissa ja tekee mitä Poirot käskee hänen tehdä, vastahankaisesti mutta kuitenkin.

Christien romaanien perinteitä kunnioitetaan myös kirjan lopussa. Kaikki henkilöt on koottu yhteen ja Poirot selittää mitä tapahtui ja miten, ihmisten kuunnellessa silmät pyöreinä ja suu auki. Dramatiikkaa on vielä loppumetreilläkin. Loppuratkaisu on venytetty vähän liiankin pitkäksi; hotellin ruokasaliin kokoonnutaan sivulla 270 eli tapahtumakulkua selostetaan noin 60 sivua.

Pidin kirjasta, ei se mestariteos ole mutta toimi sujuvana alkavan lukujumin poistajana. Tarina on taidokkaasti kudottu. Pohjalla on sinänsä yksinkertainen tapahtuma ja motiivit ovat rikoskirjallisuuden käytetyimpiä, mutta lukijaa hämätään alusta loppuun saakka. Mikään ei tietenkään pysy Poirotilta salassa, ja lukija saa yllättyä monta kertaa Poirot'n paljastaessa yhä uusia kerroksia monimutkaisesta juonikuviosta.

Kiintoisaa nähdä, tuleeko Poirot-sarjaan vielä lisää uutuuksia. Itse en osaa sanoa, olisiko jatko joko Hannahin tai jonkun muun kirjoittamana hyvä vai huono juttu. Toimiiko konsepti monessa kirjassa, sitä en tiedä. Ehkä mukana on pelko siitä, että alkuperäinen Poirot kärsii päivityksessä, varsinkin kun vanha kunnon Hastings on pistetty pihalle ja korvattu varsin etäiseksi jäävällä Catchpoolilla.

Kirjan on lukenut myös Annami.