Näytetään tekstit, joissa on tunniste Islanti. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Islanti. Näytä kaikki tekstit

torstai 11. kesäkuuta 2026

Hjorth & Thorsson: Väkivallan saari

 

Hjorth & Thorsson: Väkivallan saari

Ruotsinkielinen alkuteos Våldets ö (2026)

Suomentanut Kristiina Vaara

Otava 2026 

382 s.



Ruotsalais-islantilainen kaksikko Michael Hjorth ja Bjarni Thorsson ovat yhdistäneet voimansa ja aloittaneet Islantiin sijoittuvan Helga & Bjarki -sarjan. 

Kun nainen löytyy murhattuna hevostallista, väkivaltaosastolla työskentelevä Helga saa vastuulleen ensimmäisen ison tutkintansa. Hän ymmärtää nopeasti naisen pojan olevan kadoksissa. Avuksi etsintään tulee Bjarki, liikennepoliisi mutta myös pelastusryhmän jäsen. Kaksikon ja Salka-koiran yhteistyö sujuu hyvin. Kun löytyy toisen naisen ruumis, Bjarki ei siirry väkivaltaryhmään mutta toimii puolivirallisena apulaisena. Poliisissa alkaa kaihertaa epäily, että liikkeellä on sarjamurhaaja joka ei aio lopettaa kahteen. 

"Olet aika huonosti pukeutunut tähän hommaan. Tarvitset paremmat kengät ja paremman takin. Mieluiten myös suojahousut."
Helga tuijotti Bjarkia hetken, meni sitten poliisiautolle ja koputti matkustajanpuolen ikkunaan. Matkustajanpaikalla istuva poliisi ei aluksi vaikuttanut osaavan avata ikkunaa, mutta onnistui lopulta. 
"Pahoittelen. Anteeksi, että kysyn, mutta mikä kengänkokosi on?"
"Öö, neljäkymmentäyksi. Tai neljäkymmentäkaksi."
"Ja mikä nimesi on?"
"Öö, Atli", poliisi vastasi.
"Hyvä. Atli, voisitko tulla piipahtamaan autotallissa?"
Bjarki ei tiennyt, kuinka monta naista oli elämänsä aikana tavannut, mutta Helga oli selvästi erilainen kuin useimmat muut. Bjarki sai ajatukseensa vahvistuksen, kun Helga muutaman minuutin kuluttua avasi autotallin oven ja tuli ulos yllään suuri keltainen poliisintakki ja mustat kengät. Atli oli paitahihasillaan ja sukkasillaan. 
"Oletko nyt tyytyväinen?"
Bjarki nyökkäsi vaikuttuneena.
"Luultavasti tyytyväisempi kuin Atli". 

Tykkäsin etenkin siitä, kuinka sujuvasti kaksikon yhteistyö lähti liikkeelle vain hyvin pienen alkukankeuden jälkeen. Keskinäistä kilpailua ja nokittelua ei ole lainkaan. Kumpikin hyväksyy toisen ja ymmärtää heidän olevan erilaisia. Muuten on tietysti hidasteita, etenkin pomo eli osastonjohtaja Gísli Freyr joka on olevinaan kovinkin pätevä mutta ei uskalla tehdä päätöksiä sekä vanhan liiton poliisi Benni, joka ei sulata Ruotsissa varttunutta Helgaa. 

Pidän myös siitä, että vaikka Helga ja Bjarki välillä venyttävät sääntöjä niin he eivät rymistele menemään päättömästi vaan touhussa pysyy tolkku. He osaavat katsoa nykyhetkeä pidemmälle ja piittaavat seurauksista. Eivätkä he ole kaksin muuta maailmaa vastaan, esimerkiksi tekninen tutkija Yvette sekä poliisikollega Lárus ovat hyvinkin mukavia ja avuliaita. 

Tämä on kyllä erinomaisen hyvä avausosa, ehdottomasti luen myös jatko-osat. 

Ja näin pääsimme Dekkariviikon puoliväliin. 





lauantai 15. marraskuuta 2025

Satu Rämö: Tinna

 

Satu Rämö: Tinna

WSOY 2025

406 s.





Viides ja kenties viimeinen osa trilogiaa vie Hildurin selvittämään paitsi tuoretta kuolemantapausta myös perheensä historian vielä puuttuvia paloja. 

Kesken syksyisen lampaidenkeruun laaksosta löytyy ruumis. Hildur on mukana vahtimassa lampaita, joten hän pääsee nopeasti paikalle. Pian hänestä alkaa tuntua, että kuolemantapauksessa on jotain hämärää. Kaikki ei täsmää siihen mitä hän näkee. Kuka uhri oli ja miksi hän kuoli? 

Vähitellen tapaus vie Hildurin hänen uransa alkuvuosiin ja sydänsuruihin. Samalla hän yrittää Tinnan toiveesta auttaa selvittämään, mitä tämän Hulda-siskolle tapahtui. Miksi Hulda lähti yhtäkkiä Tanskaan eikä koskaan palannut? 

Jakob on myös mukana tutkinnassa, mutta hän tuntuu jäävän kovasti sivuosaan. Ehkä siksi koska Hildur menee pääkaupunkiin, eikä Jakobilla tunnu olevan mitään tekemistä töissä. 

Hildurin teki mieli kiljua. Hän halusi huutaa niin kovaa, että korvissa soiva korkea vihellys ei enää erottuisi. Kadulla ei näkynyt ketään. Hän painautui rakennuksen seinää vasten, painoi suunsa takinhihaan ja huusi siihen. Keuhkojen tyhjennyttyä hän pyyhkäisi suupieliään ja silmäkulmiaan ja nosti rinnuksille valahtaneen letin selkäpuolelle. Sitten hän astui rikoslaboratorion ovista sisään.
Vastaanotossa istui kalju, lihaksikas mies. Hän tervehti Hilduria tuttavallisesti.
- Ei kai sulla ole kärpänen nenässä? mies kysyi puolalaisella aksentilla.
Puolalainen sanonta viittasi siihen, että joku on pahalla tuulella.
- Tuo tuuli vain saa minut hulluksi Hildur sanoi ja pyyhki silmäkulmiaan. 
Mies ojensi ison kouransa tiskin yli:
- Sä toit taas lisää analysoitavaa? Niiden vanhojen kanssa on homma vielä kesken. DNA-testit venyy kuin pääsiäismessu. 

Tykkäsin! Tässä(kin) osassa ihmiset ovat ihanan tavallisia, ja heidän ongelmansa ovat varsin tavallisia. Siinä missä sarjan avausosa tuntui paikoin matkaoppaalta, tässä paikkoja ja legendoja on määrällisesti vähemmän mikä antaa tilaa rikosjuonelle ja siihen liittyville käänteille. Menneiden ja nykyisten tapahtumien selvittäminen on tasapainossa, kumpikaan ei hallitse liikaa. 

Olikohan tämä nyt tässä? Vai vieläkö tulee jatkoa, esimerkiksi Huldan tarina seuraavaksi? 

Tinna on luettu myös blogeissa Luetut.net ja Kirjasähkökäyrä. 

sunnuntai 23. huhtikuuta 2023

Satu Rämö: Rósa & Björk

 

Satu Rämö: Rósa & Björk

WSOY 2023

360 s. 





Olin yksi niistä harvoista, jotka eivät hurahtaneet Satu Rämön dekkarisarjan esikoiseen Hilduriin. Sen kanssa minulla ongelmana oli tylsistyminen. Kun ystäväni kysyi muutama viikko kirjan lukemisen jälkeen, kuka murhaaja oli - hän kuunteli silloin äänikirjaa eikä olisi malttanut odottaa loppuun - sanoin etten muista. En muistanut myöskään ketkä kuolivat ja miksi. Ja koska olen sekä lukenut paljon Islanti-aiheisia tietokirjoja että lomaillut siellä kolmesti, eksotiikka puuttui. Rósa ja Björk kiinnosti, koska lukemissani arvioissa sitä poikkeuksetta sanottiin ykkösosaa vetävämmäksi. Ja sitä se oli myös minulle.

Hildur on parin kuukauden työkeikalla Reykjavíkissa, mutta tulee kesken kaiken hälytetyksi takaisin Ísafjörđuriin. Paikallinen kunnallispoliitikko on murhattu hiihtoladulle. Uhri oli elämänsä aikana ehtinyt olla mukana monenlaisessa kähminnässä, joten potentiaalisia murhaajia riittää. Hildur ja Jakob näkevät tutkimuksissaan islantilaisen politiikan nurjaa puolta, eikä vältytä yhteiskunnan muiltakaan ongelmilta. 

Takaumissa palataan aikoihin vähän ennen ja jälkeen Hildurin siskojen katoamisen. Näkökulma on tyttöjen äidin Rakelin. Pieni pala kerrallaan rakentuu kuva siitä, mitä Rósalle ja Björkille tapahtui ja miksi. Samalla avautuu näkymä Hildurin elämänpolkuun. 

Ilma oli kolea, mutta hänen olonsa tuntui poikkeuksellisen hyvältä. Vierailu Bjarnin maatilalla oli mennyt hyvin, ja hän oli saanut murhatutkinnan kannalta oleellista tietoa. Hän koki onnistuneensa ja saaneensa aikaan jotain merkittävää. Eikä kyse ollut vain tästä yhdestä päivästä. Jakob tunsi voivansa muutekin niin paljon paremmin nyt kuin muutama kuukausi sitten, jolloin hän oli saapunut Islantiin. 

Ehkä se johtui maan seesteisistä, mieltä tasoittavista maisemista. Tai siitä, että hän oli tehnyt heti jotain, jolla oli väliä muille ihmisille. Hän oli luonut itselleen uuden tilan ja roolin. Erityisen onnekas Jakob koki olevansa Hildurin ystävyydestä. Jakob oli heti huomannut, että Hildurissa oli jotain erityistä. Hänen kollegansa oli älykäs, oikeudentuntoinen ja aito. Hildurin huonovointisuutta oli vaikea ulkopuolisten nähdä. Jakob oli miettinyt asiaa ja tullut siihen johtopäätökseen, että vahvan ulkokuoren takia ulkopuolinen ei nopeasti katsoessa nähnyt mitään, mikä olisi ollut poissa paikaltaan. Ehkä vain toinen, jolla oli ollut vaikeuksia, pystyi näkemään sellaisia asioita. Oli miten oli, heistä oli tullut nopeasti läheisiä ystäviä. 

Hildur oli vaikuttanut äsken niin työhönsä uppoutuneelta, että Jakob ei ollut halunnut keskeyttää häntä. Jakob ehtisi kertoa asiasta huomenna. Tänään hän oli nimittäin saanut todella hyviä uutisia. 

Sankka sumu oli kerrostunut meren päälle niin paksuksi vaipaksi, että oli mahdoton sanoa, minne taivaan ja maan raja oli asettunut. Hänestä tuntui kuin hän seisoisi maailman reunalla.

Islantia pidetään kovin idyllisenä paikkana, mutta tässä tarinassa nähdään monet nurjat puolet. Ei väliä sillä että kaikissa kylissä tunnetaan kaikki asukkaat, päihteet ja (perhe)väkivalta löytävät tiensä minne vaan. Eikä saaren tarunhohtoisuus suinkaan hillitse mammonan ja oman edun tavoittelua. 

Tykkäsin tästä, yksi tärkein tekijä siihen on ihmisten tavallisuus. Salaisuudet ja arjen ongelmat ovat ihmisen kokoisia, sellaisia mitä voi olla kenellä tahansa. Mutta koska yhteisöt ovat pieniä, julkisivua pidetään yllä kynsin hampain. 

Poliisilaitos pyörii Hildurin, Betan ja Jakobin voimin, joten keskinäistä nokittelua ja arvovaltataistelua ei ole. On aina virkistävää, kun poliisit eivät ole päihdeongelmaisia tai urheiluhulluja tai aina vaatteet ja hiukset ojennuksessa. Isossa roolissa olevia henkilöitä on vähän, joten on tilaa tutustua heihin. 

Ykkösosa tuntui paikoin tietokirjamaiselta, tämä ei. Hetken pelkäsin että nytkö taas lähtee, kun alkoi juttu kolmestatoista joulupukista. Onneksi ei, vaan tarinan osaksi riittää juuri sen päivän joulupukki ja muut jäävät sivuun. Paikallisia legendoja on yhä mukana - ja niitä täytyykin olla - mutta nyt ne tuntuvat luontevalta osalta tarinaa. Lukijalle ei osoitella että katsokaas kun täällä on tällaisia ja tällaisia ihmeellisiä ja kummallisia juttuja. 

Mielenkiinnolla odotan syksyllä ilmestyvää kolmatta osaa Jakobia. Mieltä kutkuttaa myös ajatus, että noinkohan sarja loppuu kolmeen, vai jatkuisiko pidempään. Tässä vaiheessa minulla on sellainen olo, että henkilöistä ja Ísafjörđurista ei ole otettu vielä läheskään kaikkea irti, vaan aineksia olisi jäljellä vielä enemmän kuin yhteen kirjaan. 

Rósa ja Björk on luettu esimerkiksi blogeissa Kirja hyllyssä, Luetut.net ja Kirjahilla.

Helmet-lukuhaasteessani tämä sopii enää vain kohtaan 49, "kirja on julkaistu vuonna 2023". Olen jo ehtinyt täyttää kohdat 8, "kirja kertoo pienestä kaupungista", 15, "kirjan nimessä on ja-sana" sekä 42, "kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa".

Loppuun vielä muutama reissukuva :)

Matkalla Länsivuonoille. Seuraavalla kerralla paistoi aurinko - ei osattu ystäväni kanssa päättää oliko parempi vai huonompi juttu nähdä millainen pudotus tien vieressä on :D 

Leirintäalue Ísafjörđurissa


Látrabjargin lintukallio. Elokuun lopussa linnut olivat jo lähteneet pois. 

Leiripaikka Länsivuonoilla 

Uutta laavaa etelässä. 


tiistai 13. heinäkuuta 2021

Satu Rämö: Talo maailman reunalla

 

Kirja puisella terassipöydällä, taustalla iso terassi ja sen takana suuri järvi
Satu Rämö: Talo maailman reunalla. Vuosi Islannin maaseudulla

Kuvat Björgvin Hilmarsson

WSOY 2021

294 s.






Satu Rämö muutti perheineen Islannin Länsivuonoille Ísafjörðurin kylään. Olen seurannut perheen elämää Instagramin välityksellä, mutta nyt tarjolla on myös kirja. Talo maailman reunalla kertoo tilapäisestä muutosta, jonka myötä perheessä kypsyy päätös vaihtaa asuinpaikkaa pysyvästi. Kuten aiemmissa Islanti-kirjoissaan, myös tässä Rämö kertoo perheen arjesta kommelluksineen. Saamme lukea - jälleen kerran - sään tarjoamista yllätyksistä. Ísafjörðurissa niitä on ehkä vielä enemmän kuin mitä oli Reykjavíkissa. Luonto tarjoaa pahinta ja parasta. Onneksi täälläkin on kylän yhteisöllisyys voimavarana. Kaikki ovat joko etäistä sukua toisilleen tai muuten löytyy yhteisiä tuttuja, joten jää on helppo murtaa. Apua saa aina. Kun saari tarjoaa yllätyksen toisen perään, vuosien kuluessa Rämö on oppinut asennoitumaan tilanteisiin ilman suurta stressiä. Ylitsepääsemättömiä asioita on varsin vähän, mielikuvituksella pääsee pitkälle. 

Havahdun eteisestä kuuluvaan esikoisen huutoon.
- Pabbiiii!!! Äitiiii!!! Tulkaa äkkiä tänne! En pääse ulos.
Miten niin et pääse ulos?
Otan muutaman askeleen eteistä kohti. Siellä odottaa muheva yllätys. Sisäänpäin aukeava ulko-ovi on kyllä auki, mutta ulos ei näe. Paksu lumiseinä on muurannut oviaukon umpeen. 
(...)
Lunta on tullut yön aikana paljon, mutta ei nyt ihan kolmea metriä kuitenkaan. Tuuli on puhaltanut sen isoksi kasaksi ovemme eteen. Ulko-oven eteen ilmestynyt lumikerros ei ole ylhäältä kamalan paksu. Muutaman minuutin päästä olemme saaneet onnettomilla välineillämme ulko-oven yläosasta työnnettyä lunta sen verran pois, että näemme ulos. Viimeinen metri lumikerrosta on pakkautunut niin tiiviisti, että sen siirtämiseen tarvitaan järeämpiä työkaluja eikä siihen ole nyt aikaa. Puolisoni päättää heittää esikoisen kinoksen yli talosta ulos.
- Pidä piposta kiinni, kolmannella päästän irti, hän sanoo ja kaappaa esikoisen syliinsä.
Yksi, kaksi, kolmeeeeeeee... Ja esikoinen lentää lumivallin yli pehmeään hankeen takapuolelleen.
- Reppu kans, hän hihkaisee. Ja kas vaan, lentää reppu perässä.

Pidän Rämön rehellisestä ja avoimesta tavasta kirjoittaa. Hän uskaltaa kertoa noloista tilanteista ja ongelmista, eikä esittele pelkästään kauniita maisemia ja mitä kaikkea ihanaa perheen kanssa voi tehdä. Sukulaisten kanssa tehdystä vaelluksesta saisi helposti luotua silotellun kuvan, jos kaunistelisi säätilaa ja sitä, kuinka väsyneitä ja turhautuneita kaikki olivat.

Yksi neuvo on sellainen, mitä ajattelin että kannattaa ystävien kanssa reissatessa noudattaa: älä luo liian kireää aikataulua. Islannissa sää voi pilata suunnitelmat, joten jos on tehnyt reissulleen tiukat raamit milloin pitäisi olla missäkin, vaarana on että kohteissa ollaan kaatosateessa pohjoistuulen piiskaamana. Yritän pitää tämän mielessä, kun seuraavan kerran lähdemme ystävieni kanssa jonnekin…

Isoin ongelma postauksen kanssa tuli, kun en meinannut millään keksiä missä kuvaan kirjan. Kansi on niin äärettömän kaunis, että taustaksi ei mitenkään sovi mikä tahansa maisema. Työmatkoilla katselin vaikka mitä kohteita mutta kaikessa oli jotain vikaa. Onneksi lopulta löytyi yksi kelvollinen kohta.

Helmet-lukuhaasteeseen tämä menee minulla kohtaan 44, ”kirjassa on reseptejä”. Luin kirjaa pääosin ulkona, mutta koska kesää on vielä jäljellä niin siihen kohtaan löytynee toinen, reseptejä sen sijaan ei ole tullut vastaan paljoakaan. Resepteissä huomasin sellaisen mielenkiintoisen jutun, että Islannissa kalasoppaan ei tule perunaa! Sinänsä loogista, en usko että Islannista löytyy kovinkaan monta perunanviljelijää. Kuumaa voileipäkakkua ajattelin kokeilla joskus tehdä, ohje on riittävän lyhyt että jaksan lukea sen kokonaan ja työvaiheita näyttäisi olevan riittävän vähän että jaksan ryhtyä toimeen.

Tämä on mitä oivallisin kirja sekä helpottamaan että lisäämään matkakuumetta. Jos olisimme ystävieni kanssa päässeet elokuussa Islantiin, olisimme menneet Länsivuonoille. Mutta viime kesältä perutut, uudelleen tilatut lennot peruttiin taas, jo 3 kuukautta ennen lähtöaikaa! Ehkä ensi vuonna sitten... 

Talo maailman reunalla on luettu myös Joukon taideblogissa.

 


perjantai 23. maaliskuuta 2018

Satu Rämö: Islantilainen kodinonni. Perhe-elämää viikinkien malliin

Satu Rämö: Islantilainen kodinonni. Perhe-elämää viikinkien malliin
WSOY 2018
191 s.









Yksi asia, joka nosti Islanti-faniuteni sfääreihin, oli Satu Rämön kirja Islantilainen voittaa aina. Nyt kolme vuotta myöhemmin olen käynyt Islannissa ja lukenut useita kirjoja, niin faktaa kuin fiktiota. Mutta mieli halajaa aina lisää. Olinkin innoissani, kun sain käsiini uunituoreen kirjan Islantilainen kodinonni. 

Tällä kertaa päästään seuraamaan islantilaista lapsiperhe-elämää. Nähdään millaista on odotusaika, sukulaiset, viranomaiset, työnantajat, lasten syntymäpäivät, lomat... Yksityinen ja yleinen kulkevat kiinnostavasti rinnakkain, kun kurkistetaan sekä Rämön perheen arkeen että kuullaan miten yhteiskunnassa suhtaudutaan lapsiperheisiin. Olen yllättynyt siitä, kuinka paljon myönteisemmin asioihin suhtaudutaan Islannissa kuin Suomessa. Kaikki työnantajat osallistuvat vanhempainvapaiden kustannuksiin, ja molempien vanhempien on "pakko" pitää vapaata. Raskaus ja vanhemmuus eivät ole ongelmia. Ei kaikki tietenkään ole ruusunpunaista; vanhempainvapaa on yhteensä vain 9 kk mutta lapsi pääsee päiväkotiin vasta 2-vuotiaana. Onkin aikamoinen palapeli sovittaa yhteen työ ja lastenhoito. Toisaalta, lapset voi viedä mukanaan töihin, jos hoitoapuna ei ole isovanhempia tai muita sukulaisia. Myös naapuriapu on paljon käytettyä.

Oli vaikea valita sitaattipätkää. Kirjassa on niin paljon mielenkiintoista asiaa, että melkein joka aukeamalta voisin nostaa esiin jotain. Islantilaisten ja suomalaisten perhe-elämässä on niin paljon eroja, että suomalainen lukija on välillä ihmeissään. Eikä mitenkään huonolla tavalla, vaan usein ihaillen että kuinka näppärästi monimutkaiset asiat on järjestetty. Nostan esiin muutaman esimerkin, jotka itse koen erityisen kiinnostavina. 

Islantilaiset eivät väheksy äidin - tai isän - roolia, mutta he eivät myöskään halua nostaa sitä erilliselle jalustalle. (...) Jälkeläisten olemassaoloa ja heidän mukanaan tuomaan onnea juhlitaan lasten syntymäpäivinä, ei äitien tai isien kunniaksi tehtyinä päivinä.

Islannissa kukaan ei ole koskaan kummastellut anoppimme aktiivista osallistumista perhe-elämäämme, koska täällä lapset, vanhemmat ja isovanhemmat kuuluvat siihen yhteen ja samaan perheeseen. Suomalaisilta puolitutuilta sen sijaan saan joskus kummastelevia ja välillä melko ilkeitäkin, tosin huoleen verhottuja kysymyksiä anoppimme jaksamisesta. Rohkeimmat ovat jopa ihmetelleet, voiko lapsistamme tulla tasapainoisia aikuisia, koska he viettävät niin paljon aikaa mummolassa. (...) Pidän sitä tavattomana rikkautena, että lapsella on yhden tai kahden läheisen aikuisen sijasta vaikka kolme luottoaikuista. 

Kun tähän rauhan, kovapalkkaisuuden ja täystyöllisyyden tyyssijaan yhdistyy islantilaisten tyytyväisyys omaan itseensä ja erinomaiseen maahansa, syntyy niin paljon bling blingiä, että se peittää alleen muutamia sokeita pisteitä, jotka koskettavat myös lapsia ja nuoria. Ne ovat köyhyys ja väkivalta. 

Islannissa lasten olemassaoloa ei ole tapana jatkuvasti korostaa. Ei Reykjavíkissa tai muualla Islannissa ole lapsiystävällisiä kahviloita tai lapsiystävällisiä ravintoloita. On vain kahviloita ja ravintoloita. (...) Lapsiin ei kiinnitetä erityishuomiota siksi, että he ovat lapsia, mutta toisaalta heitä ei myöskään suljeta ulkokehälle siksi, että he ovat lapsia. Lapset ovat kuin muutkin ihmiset. Vähän lyhempiä ja kärsimättömämpiä vain. 

Minulla ei ole lapsia, mutta siitä huolimatta pidän kirjaa valtavan kiinnostavana. Yksi tekijä on se, että tässä ei keskitytä vaippa-arkeen vaan perhettä käsitellään laajemmin, yhteiskunnallisena ilmiönä. Mukana on niin valtakunnanpolitiikkaa kuin päiväkotiarkea, äitiyden pelkoa kuin terveydenhoitoa.  Unohtamatta sitä että kyseessä on kahden kulttuurin perhe. Perheinstituutiota tarkastellaan monelta kantilta, mutta pieni pilke silmäkulmassa. Perhe voi olla pyhä asia mutta ei sen tarvi olla haudanvakava. 

Tykkään hirmuisen paljon Rämön kirjoitustyylistä. Hän voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan vaikka lampaiden keräämisestä (tässä nähdään sitä vain pikaisesti) ja olisin kiinnostunut siitäkin. Teksti on kepeää, mutta ei kritiikitöntä höttöä. 

Pohdin tässä jo mahdollisia jatko-osia. Miltä kuulostaisi kirja matkustamisesta? Missä ja miten islantilaiset matkustavat, niin kotimaassa kuin ulkomailla? Mitä islantilaiset ajattelevat saarensa valtaavasta hirveästä turistivirrasta, joka vuosi vuodelta vain kasvaa? Mitä tapahtuisi, jos "kaikille pakolliset" kohteet kuten Kultaisen kierroksen Geysir ja Gullfoss tulisivat maksullisiksi kohteiksi?

Helmet-lukuhaasteessa täyttyy kohta 19, "kirja käsittelee vanhemmuutta".

maanantai 14. elokuuta 2017

Antti Tuuri: Suuri pieni maa. Kertomuksia Islannista

Antti Tuuri: Suuri pieni maa. Kertomuksia Islannista
Otava 1993
174 s.









Islanti-fiilistely jatkuu! Löysin kaunokirjallisuusosastolta Antti Tuurin Islanti-kirjan. Välillä kyllä mietityttää kirjojen luokittelu; Tuurin Matkoilla Euroopassa ja Bospor Express ovat matkakirjoja. Vaikka tässä on alaotsikkona Kertomuksia Islannista, kyseiset kertomukset ovat kokemuksia Tuurin omista matkoista saarelle. 

Kirjaan on valittu viisi kertomusta. Viimeisessä niistä Tuuri toteaa käyneensä Islannissa jo toistakymmentä kertaa. Osa matkoista on ollut lyhyempiä ja virallisempia, osa pidempiä ja vapaampia. Kokemuksia kertyy monelta kantilta, niin kirjailijana ja kääntäjänä toimiessa kuin innokkaana kalastajana. 

Tuuri raportoi matkoistaan kiinnostavalla tavalla. Hän mainitsee kuuluisia nähtävyyksiä, mutta vain ohimennen. Tärkeämpää on kertoa kohtaamisista paikallisten kanssa. Hän jakaa lukijalle niin lukemiaan kuin kuulemiaan tarinoita, niin saagoja ja legendoja kuin todellisia tapahtumia luonnon ja ihmisten kohtaamisesta. Hän on lukenut islantilaisia saagoja, ja nostaa sekä niitä että islantilaista nykykirjallisuutta esiin kuvatessaan tuota pientä mutta monimuotoista saarta. 

Osa matkoista suuntautuu Reykjavikin lähiympäristöön, osa pohjoisen tai idän vuonoille, ja kerran mennään saari ympäri. Toisinaan ollaan liikkeellä kesällä, joskus talvella. Automatkat suuntautuvat sisämaahan, koska saaren kiertävä ykköstie ei ole vielä valmis. Jylhät maisemat sekä hengästyttävät, ihastuttavat että vähän pelottavatkin. 

Koska harmaan jäkälän peittämä laava on täällä jähmettynyt moniin omituisiin muotoihin, taloiksi, kaupungeiksi, kirkoiksi tai toreiksi, ruvetaan puhumaan maahisista, luonnonhengistä.

Bera kertoo maantiestä, jota muutamia vuosia aikaisemmin oli yritetty rakentaa maahisten kylän halki Etelä-Islannissa. Paikkakunnan väki oli varoittanut tienrakentajia siitä, että maanalainen kansa ei tulisi hyväksymään tien vetämistä heidän kylänsä yli, mutta rakennusliikkeen miehet olivat nauraneet sellaisille puheille ja tuoneet maansiirtokoneensa, puskutraktorinsa, kauhakuormaajansa ja autonsa maahisten asuinpaikalle. Maanalainen kansa oli pysäyttänyt rakennustyöt heti, kun tien teko oli edistynyt heidän kyläänsä saakka. Maansiirtokoneet olivat lakanneet käymästä, kauhakuormaajat olivat seisoneet mykkinä, puskutraktoreiden hyörinä oli hiljennyt. Rakennusliikkeen miehet eivät olleet tienneet mitään keinoa, jolla olisivat saaneet yhteyden maanalaiseen kansaan; myöskään paikkakuntalaiset eivät enää saaneet heihin yhteyttä, vaikka olivat tienneet perimätietona, missä maahisten asuinpaikka oli.

Taas kerran totesin, kuinka kiehtova maa Islanti on. Ja pakko myöntää, että kun on käynyt maassa, saa Tuurin kertomuksiin vielä uuden ulottuvuuden. Esimerksiksi silloin, kun hän kertoo miten he ystävänsä Njördurin kanssa oikaisevat ykköstieltä tuntureiden yli, jolloin matka Egilsstadiriin lyhenee 60 km. Meidän porukkamme meni tuon oikaisureitin kesällä ja toiseen suuntaan, mutta kun maisemat muistaa niin on helppo eläytyä Tuurin kokemuksiin tunturiin nousevasta hurjan kapeasta ja jyrkästä tiestä, jota reunustaa syvä rotko. 

Minun makuuni kalastus saa kirjassa liian suuren osan, mutta se nyt on pikkuseikka. Tuskin Tuuri on kirjoittaessaan ajatellut, miten miellyttää reilu kolmekymppistä naista :D Kun en sen suuremmin välitä perhokalastuksesta, harpoin ne kohdat yli. Ihan riittävästi jäi silti luettavaa. 

Ja kas, Helmet-lukuhaasteessa sain täytettyä kohdan "kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta". En tiedä, montako Tuuri on kirjoittanut mutta kyllä niitä täytyy olla yli 20, sen verran paljon hyllytilaa ne vievät kirjastossa! :)

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Matti Rämö: Polkupyörällä Islannissa

Matti Rämö: Polkupyörällä Islannissa
Valokuvat ja kartat Matti Rämö
Piirrokset Cira Almenti
Minerva 2013
327 s.







Kolme viikkoa kotiinpaluusta, ja Islanti-fiilistely jatkuu ja pahenee :) Haalin kirjastosta Islanti-aiheisia kirjoja, joista ensimmäisenä luettavana oli Polkupyörällä Islannissa. Olen lukenut tämän aiemmin, kuten muutkin Rämön pyöräilykirjat, osan siis jo kahteen kertaan. Halusin palata tähän, koska halusin sekä muistella omaa reissua että tutkailla, kuinka paljon olemme ajaneet samoja teitä ja käyneet samoissa kohteissa. Toki kokemukset ovat hurjan erilaisia johtuen eri kulkupeleistä.

Meidän reissu kulki saarta myötäpäivään, Rämö polki vastapäivään. Hänellä oli siihen taktinen syy; jos aikaa jäisi loppupäässä, olisi mahdollista pysähtyä Länsivuonoilla. Hän siis koki kultaisen kierroksen turistihelvetin jo heti matkan aluksi. 

Kirjaa oli varsin hauska lukea, joskin välillä tunsin myös syvää myötätuntoa. Voin kuvitella millaista on polkea vastatuuleen, me kun välillä tuumasimme yöllä että onneksi meitä on teltassa neljä ettei se karkaa tuulen mukana! Rämö lienee ikuinen optimisti, koska löytää tuulestakin jotain hyvää; sen avulla telttaa voi lennättää kuin leijaa :D Toiminee mainiona sijaistoimintana sille, kun ei huvittaisi jatkaa matkaa tietäen että tuuli on oleva vastainen. Tämän tilanteen, kuten muutaman muunkin, Cira Almenti on kuvittanut hupaisalla tyylillään. 

Ennen lähtöä lisään ajovaatetusta. Nousen kohmeisena satulaan, mutta kiipeän itseni lämpimäksi puolen kilometrin mäessä heti Laugarbakkin jälkeen. Ylhäällä kohtaan sitten viiman uudestaan, eikä puhuri anna armoa, kun se pääsee pieksemään avaraa maisemaa. Päivän neljäs ja viides vastatuulitunti sujuvat tasaisessa harmaudessa. Yritän lohduttautua sillä, että tänään ei kuitenkaan ole satanut paria eksynyttä pisaraa enempää. Tauolla lähetän tekstiviestin Suomeen maantieteilijäystävälle Raimolle ja kerron vakaana käsityksenäni, ettei polkupyörä sittenkään ole oikea väline Islannin tutkimiseen.

Oma kokemukseni on, että Suomeen palattua minkäänlainen heinäkuinen tuuli ei tunnu ollenkaan yhtä kovalta ja kylmältä, kuin mitä on kesätuuli Islannissa. Ja me olimme kuitenkin ison osan päivistä joko autossa tai kuumassa lähteessä / uimahallin lämpöaltaassa! 

Olen tainnut aiemminkin sanoa, että Rämön pyöräilykirjojen lukeminen on jotenkin terapeuttista, rauhoittavaa. Vaikka matkoilla tulee pieniä vastoinkäymisiä, on kirjojen perusvire innostunut. Kaikissa välittyy onni siitä, että on tullut lähdettyä. Onnellisuus siitä, mitä kaikkea näkee ja kokee. On erilaisia maisemia ja kulttuureja, joihin tutustuessa ehtii samalla tutkailla omaa elämäänsä. Lukijana minä ainakin teen niin. Miten itse selviäisin missäkin paikassa, missä olen käynyt ja mihin haluaisin mennä, olisiko minulla rohkeutta lähteä tiettyihin maihin ja oloihin, pystyisinkö olemaan yksin pitkiä aikoja, missä menen elämässäni nyt, osaanko nauttia hetkestä, olenko sovussa itseni kanssa...

Tuuli on tyyntynyt, ja kuuntelen kosken rauhoittavaa kohinaa, kun viimeistelen majaani yökuntoon. Lampaat kuljeskelevat vähän matkan päässä. On niin rauhallista. Jään kuuntelemaan, kuinka vesi solisee kivikossa eteenpäin tasaisen vauhdikkaasti. Seisten tuijotan joen juoksua, sen loivaa kumpuilua uomanpohjan kivivaipan yli. Ylängön lumisista lammikoista ja pikkujärvistä ja puroista vetensä keräävä virta kulkee, niin kuin se on kulkenut jo kauan, se solisee niin kuin se on solissut satoja, ehkä tuhansia vuosia. Hienon hienona aallokkona, joka välillä kasvaa ja voimistuu ja sitten tasoittuu uudestaan. Ajatukseni tyhjenevät hitaasti, ja mieleni jää kosken kulkuun. Kuulun tähän maisemaan. Olen osa sitä. Tasaista kohinaa. Pehmeää kohinaa. On hiljaista, syvän hiljaista. Hiljaisuus kulkee kohinan mukana. On niin hyvä olla. Aika pysähtyy. On rauhallista. Olen kotona. Olen perillä. Olen perillä!

Hienon hienoa tekstiä! Lukekaa kaikki tämä kirja.

Loppuun on pakko laittaa vielä pari tunnelmakuvaa, tulivat mieleen kirjoittaessani jälkimmäistä sitaattia:





Helmet-lukuhaasteessa tämä menee ehdottomasti kohtaan "kirja 'kertoo sinusta'". Pyöräilykokemukseni pitkien matkojen osalta rajoittuu tämänvuotiseen Pirkan pyöräilyyn, mutta maantiepyörä on ostoslistalla. Sillä saa juoksutreeniin vaihtelua, ja kun saa totutettua takapuolen satulaan niin mikä ettei tule mentyä pyöräilevien kavereiden kanssa pitemmille retkille. Kävellen on jo käyty vaeltamassa, ja sitä harrastettiin vähän Islannissakin. Maisemat, se että voi olla seurassakin hiljaa, kiireettömyys...








sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Reissussa: Islannin kiertoajelu, osa 2

No niin! Tässä raportti matkan toisesta puoliskosta:

Keskiviikko 21.6 valkeni taas kerran sateisena. Suorastaan myrskyisenä. Meitä oli yöllä useampikin hereillä, ja aamulla puhuttiin että pelättiin irtoaako tallista katto. Hirveä tuulen vonkuna helisytti ikkunoita, ja väliovi heilui ilmavirran voimasta. Mutta olipa ainakin teltta kuivana seuraavaa yötä varten! Tavarat kasaan ja auton pakkaaminen pikavauhtia. Matkaa ovelta autolle ei ollut kuin ehkä reilut parikymmentä metriä mutta pakko oli vetää sadetakit päälle ettei vaatteet kastu pahasti.

Koska Skaftavellin vaellus jäi väliin, teimme tälle päivälle uuden suunnitelman. Aamupäivän ohjelmassa oli - vaihteeksi - uintireissu, kohteena Secret Lagoon Reykholtin kylässä. Navigaattorin avulla selvitimme tien tänne. Opaskylttejä ei juuri ollut, vasta viimeisessä risteyksessä oli kartta johon oli merkitty uimapaikka, hotelli ynnä muuta. Tämä oli yksi kalleimmista kohteista retkellämme, sisäänpääsy maksoi 28 €. Pihalla on hauska varoituskyltti, siinä kerrottiin että yksin jätetyt lapset myydään peikoille. Respassa saimme tarkat ohjeet käynnille. Uima-altaita on vain yksi, lähteisiin ei saa mennä koska niissä veden lämpötila on 80-100 astetta. Allasta kiertää lautapolku, jota pitkin saa mennä mutta jolta ei saa poistua.


Ensimmäistä kertaa saimme todeta kuuman lähteen veden olevan liian kuumaa! Altaan eri osissa on eri lämpöistä vettä, rappusten luona tuntui vielä vähän viileämmältä mutta perimmäistä nurkkaa lähestyttäessä totesimme, että nyt tulee raja vastaan. Siellä vesi lämpenee huomattavasti, emmekä menneet altaan reunalle asti. Pysyimme toisella puolella, jossa sielläkin vesi on varmaan 40-asteista. Välillä oli pakko nousta altaan reunalle istuksimaan sekä tehdä kierros polulla. 

Kiehuva lähde
Täällä taas hyödynsimme mahdollisuuden käyttää saippuaa suihkussa, hiuksetkin saatiin pestyä :) Puhtaina ja lämpiminä oli kiva jatkaa matkaa. Ajoimme Hellaan, josta ostimme bussiliput sisämaahan Landmannalaugariin. Tie sinne on F-tie, jonne ei meidän Corollallamme ollut mitään asiaa. Hieno bussi lähti Hellan leirintäalueelta, mutta jo viiden minuutin päästä piti vaihtaa kulkupeliä. Siirryimme puolta pienempään bussiin, ja kauhea matka alkoi. Alkumatka oli asfalttia, mutta jo siinä auto hyppi epätasaisella tiellä ja tuntui että se seilasi tien laidasta toiseen. Viimeiset 30 kilsaa olivat kapeaa, kivikkoista, serpentiinimutkaista tietä. Kyllä taas oli olo, että saamme lisää huvipuiston vuoristorataa. Yhtäkkiä tuli mieleen, että meillä on auton perässä ruokakassissa kananmunapaketti, tuumattiin että ovat varmasti kaikki hajalla (eivät olleet, pari oli kääntynyt kyljelleen mutta ehjänä olivat kaikki). Yksi porukasta veti huivin silmille ja kädet korville, niin pelottavaa meno oli. Samalla vähän nauratti, on muuten elämämme kallein bussimatka... Meno-paluulippu Hellasta maksoi noin 134 euroa!

Perillä Landmannalaugarissa satoi... Kasasimme pikapikaa teltan ja kävimme ilmoittautumassa leirintäalueen asukkaiksi. Tämä oli kallein paikka, yksi yö kustansi 20 €, hintaan ei kuulunut suihkua. Vessat olivat sisätiloissa, ruokapöydät ulkona niin että ympärillä oli kolme seinää ja katto. Olimme saapuneet paikalle sen verran myöhään illalla, että teimme vain iltaruuan ennen nukkumaanmenoa. Trangian kanssa oli vähän hankaluuksia, ja yhtäkkiä saimme apuun suomalaisen vaeltajamiehen. Häneltä löytyi lisää tulitikkuja, ja seurueemme ainoa kahvinjuojan iloksi myös kahvia ja kahvimaitoa :D Urhoollinen vaeltaja oli lähdössä vielä sinä iltana matkaan, 12 kilometrin taipaleelle. Toivotimme onnea matkaan, ja lohduttelimme että ehkä sade taukoaa iltamyöhällä. Niin se taukosikin, alkaakseen yöllä uudelleen... 

Aamulla oli kuitenkin hieno ilma, kerrankin! Aloitimme aamun kuumassa lähteessä, joka harmi vaan oli vain pinnalta kuuma. Lämmintä vettä riitti kämmenen leveyden verran, pohjalla oli kylmää. Lähde oli myös niin matala että istuessa vettä riitti vain vyötärölle asti. Takareunassa oli pari pientä vesiputousta, joista tuli kuumaa vettä. Se ei kuitenkaan riittänyt lämmittämään kuin pintaveden, osittain johtui siitä että vuorilla oli vielä lunta ja lähteeseen pääsi sulamisvesiä jotka jäähdyttivät lämpötilaa. Alue oli avattu vasta edellispäivänä, kuulemma lähteen vesi on lämpimämpää myöhemmin kesällä.

Kauaa ei viihdytty lähteessä kun ei siellä lämmennyt kunnolla. Sitä paitsi mieli kaipasi jo vaellusta. Iltapäivällä oli lähtö pois, joten ehdimme tehdä pienen, vajaan puolentoista tunnin kierroksen vuorilla. Matkaa kertyi vain vähän yli 5 kilsaa, mutta siitä ekat 3,5 oli pelkkää ylämäkeä. Eikä alamäkiosuuskaan ollut helppo, aikamoisessa kivikossa tultiin suurin osa. Kutsuttiin paikkaa Islannin Mordoriksi. Kuvassa ei näy hyvin, mutta kivikko on kuin leffasta ja taustalla näkyy järvialue joka on ihan kuin se jonne Klonkku vei Frodon ja Samin...



Torstainen paluumatka rannikolle oli huomattavasti menomatkaa miellyttävämpi. Kulkuvälineenä oli normaalikokoinen bussi, ja lisäksi kuljettaja oli varovainen. Tullessa oli kuski, joka tuntui kaasuttavan lisää vauhtia jokaisen kuopan ja mutkan jälkeen. Tämän päiväinen kuski varoi kuoppia, ja ajoi niin hiljaa että muutamassa ylämäessä aloin huolestua että pääseekö auto ylös asti. Päästiin kuitenkin takaisin Hellaan. 

Syötiin leirintäalueen ravintolassa pizzaa, normaalikokoinen maksoi 21 €. Hyvää oli, syötiin mitä jaksettiin ja loput otettiin evääksi mukaan. Illan suunnitelmana oli kuuma joki Reykjaladurissa, josta on enää 45 kilsaa Reykjavikiin. Tässä kohtaa porukkamme hajaantui. Yksi oli niin väsynyt telttailuun, että hän päätti jääsä yöksi läheiseen hotelliin. Me kolme muuta pakkasimme mukaan rinkkaan ja reppuun telttakamat sekä ruokaa. Unohtamatta 3 litran viinitonkkaa, koska tänään olisi juhannusjuhlien aika! Kuuma joki on mielettömän hieno kokemus, mutta se vaatii kovaa työtä. Parkkialueelta joelle on 3,5 kilometrin kävelymatka vuoren rinnettä ylämäkeen. Alhaalla annettiin aika-arvioksi tunti. Ei mikään helppo homma kantaa tavaroita sinne, ja loppumatkasta alkoi vielä sataa... Vaihdoimme kantajaa niin, että jokainen vuorollaan otti painavan rinkan. Perillä huomasimme, että joen rannassa on telttailun kieltävät merkit (tai, kuten yksi sanoi, teltan istuttaminen kielletty). Hetkeksi meinasi iskeä lamaannus: Ei ole totta! Me roudattiin telttakamat tänne ja täällä ei saa telttailla! Kokeilimme joen toista laitaa, jossa ei merkkejä ollut. No ei siinä ollut telttailulle edellytyksiäkään, maa oli litimärkää ja upottavaa. Suomalainen nainen ei kuitenkaan anna periksi, ei varsinkaan kun palkintona on viinin lipittämistä joessa istuen. Joelta lähti patikointipolkuja kahteen suuntaan, valitsimme toisen ja kävelimme vähän matkaa. Ensimmäisen mäen takana totesimme, että teltta tulee tähän. Pikainen kasaaminen, uikkarit ja viini mukaan ja jokeen.

Luksuskeittiö kenttäolosuhteissa! Juomat, karkkipussi ja yksi skyr menivät, kaikki muu kannettiin pois...

Kaksi seuralaistani olivat käyneet joella aiemmin, silloin kuulemma ei ollut kieltomerkkejä, eikä myöskään ihmisiä niin paljoa kuin nyt. Katsoimme tyhjän paikan ja istuimme alas, vain todetaksemme että vesi on liian viileää. Siirryimme vähän enemmän yläjuoksulle ja kas, vesi oli kuumaa. Tässä istuimme viinitonkkamme kanssa puolille öin. Emme kuitenkaan olleet viimeiset poislähtijät, vaikka muita telttoja ei näkynytkään.

Yöllä oli taas tosi kylmä. Perjantaiamuna olimme herätessämme ihan jäässä, joten päivä lähti käyntiin jokivisiitillä. Vähän aikaa istuttiin lämmittelemässä, sitten lähdettiin purkamaan teltta ja vaeltamaan takaisin alas. Joukkion neljäs jäsen tuli autolla vastaan parkkialueelle. Sää oli eilistä parempi, ja näkyvyys samoin. Oli hurjaa katsella vuorista purskahtelevia pieniä vesiputouksia, pysähtyä ihmettelemään kiehuvaa mutaa ja ihastella, miten korkealla ollaan.



Tästä alkoi matka Reykjavikiin, josta olimme buukanneet majatalomajoituksen kahdeksi viimeiseksi yöksi. Emme tietenkään menneet suoraan kaupunkiin, vaan pysähdyimme matkalla vielä kahdelle vesiputoukselle. Skógafoss on yksi isoimmista putouksista, 15 metriä leveä ja 60 metriä korkea. Tässä on erikoisuutenna se, että putouksen vierestä pääsee portaita pitkin ylös ja edelleen veden viertä ylemmäs jokea. Portaita on kaverini laskujen mukaan 403.

Skógafoss

Matka jatkui Seljalandsfossille, jossa saatiin seuraava Tukkijoki-osuus: putouksen takana menee polku jota pitkin pääsee kiertämään putouksen ympäri. Sen verran läheltä reunaa se menee, että kastumista ei voi välttää.

Vesiputous edestä...

... vesiputous takaa
Reykjavikiin saavuimme puoliltapäivin. Ensimmäinen pysähdyspaikka oli retkivälinevuokraamo, jonne hyvin innoissamme palautimme teltan ja makuualustat. Lopultakin pääsimme niistä eroon! Todettiin, että isolla osalla meistä telttailukokemus on tyyliin lapsuuden 4H-leirit ja nuoruuden rokkifestarit... Vain yksi on telttaillut jonkin verran aikuisiällä. Aloitettiin sitten eräpirkkoilu ehkä rankimmalla mahdollisella tavalla! :D Majataloomme (Guesthouse Bina) saavuimme puoli yhden jälkeen. Saatiin avaimet ja heti kohta lähdettiin kaupungille. Kävimme kahvilassa ja ihan vaan hengailtiin ja kierreltiin kauppoja. Vierailimme myös 15 € kustantaneessa Penismuseossa, viralliselta nimeltään Fallologinen museo. Illalla oli hauskaa, kun yksi porukastamme soitti kotiin ja kertoi lapsilleen museokäynnistä. Lapset olivat että "ei ikinä kehdata kertoa kenellekään että äiti kävi pippelimuseossa" :D On mahdollista, että kotiinpalattua äiti on joutunut googlettamaan museon ja näyttämään kuvia :) 

Kahvila Stofanissa banaanilätyt kermavaahdolla 16 €



Iltapalan söimme majatalossa, vielä viimeisiä skyrejä sekä suklaakakkua. Majatalomme emäntä oli aika tiukka täti, saimme käyttää mikroa ja vedenkeitintä mutta emme saaneet laittaa ruokaa. Astioita saimme lainata kunhan tiskasimme, kuivasimme ja laitoimme takaisin kaappiin heti. Ensimmäisen käytyä suihkussa hän sai melkein kohtauksen, kun kylpyhuoneen ikkuna oli laitettu kiinni ja suihkukopista oli verhosta huolimatta roiskunut vettä lattialle. Täti, 76 v, oli sinänsä ystävällinen mutta silti oli koko ajan sellainen olo että ollaan vähän tiellä ja uskalletaanko koskea mihinkään. Hän hiipi hiljaa ja oli yhtäkkiä kurkkimassa milloin minkä nurkan takaa. Tuntui, että hän vahti jokaista liikettämme. 

Lauantai oli viimeinen kokonainen päivä Islannissa. Se oli varattu pakollisille turistirysille eli Kultaisen kierrosen Gullfossille, Geysirille ja Þingvellirin kansallispuistolle. Onneksi kiersimme saaren myötäpäivään; jos olisimme aloittaneet reissun näillä täyteen ahdetuilla kohteilla niin ainakin minulla olisi mennyt hyvän aikaa turististressistä toipumiseen!


Gullfoss myös on täysin omanlaisensa vesiputous. Ensin on yksi matalampi kerros ylhäällä, ja alhaalla, mutkan takana, toinen korkeampi. Veden voima on mieletön: vettä virtaa noin 2000 kuutiota sekunnissa. Meteli on yhtä kova kuin Dettifossilla, ja vesihöyry näkyy kauas. Putouksen viertä saa kipittää varsin lujaa, jos aikoo pysyä kuivana. 


Gullfossista matka jatkui Geysirille. Itse asiassa Geysir on yleisnimitys kaikille vesipurkauksille, joista tunnetuin on Strokkur. Se on sikäli varma kuvauskohde, että se purkautuu suunnilleen 10 minuutin välein. Meille kävi erityisen hyvä tuuri, ei tarvinnut odottaa kuin pari minuuttia. Ihmisiä oli aitauksen ympärillä varsin paljon, mutta mahduttiin mukaan kuvaamaan.


Kuten yksi totesi, maa oksentaa. Siltä se todella näytti. Veden pinta liikehti kuin krampaten, kunnes yhtäkkiä vesi purkautui korkeuksiin. Alempi kuva on huono, oli tarkoitus kuvata sitä kuinka vesi vetäytyy maan sisään kuin viemäriin, noustakseen pian maan tasalle odottamaan seuraavaa kramppia. Olisimme halunneet kiivetä läheiselle vuorelle mutta polku sinne oli katkaistu nauhalla. Kaksi vuotta sitten sinne kuulemma pääsi vielä. 

Päivän kolmas kohde oli Þingvellirin kansallispuisto. Se on merkittävä paikka kahdesta syystä. Islannin parlamentti alkoi kokoontua siellä 900-luvulla, ja vuosisatojen ajan se oli paikka jossa sekä määrättiin lait että jaettiin oikeuden tuomioita. Se on myös kohta, jossa Euroopan ja Pohjois-Amerikan mannerlaatat kohtaavat. Laatat erkaantuvat toisistaan hitaasti, 1-18 millimetriä vuodessa. Tämän seurauksena Islanti laajenee noin 2 senttimetriä vuosittain.


Vaikka päivä oli pitkä ja ohjemaa täynnä, oli vielä aikaa uimiselle :) Reykjavikissä on ranta nimeltä Geothermal Beach. Siellä rantakaistale on rajattu laguunimaisesti, ja matkaoppaan mukaan merivesi on siellä aina 15-19 asteista. Aika kylmää oli, eli todennäköisesti lähempänä viittätoista... Mutta rannalla oli tietysti myös kuumavesiallas jossa vesi oli 40-asteista. Pääsimme myös höyrysaunaan.

Täällä näimme henkilön, josta emme tienneet oliko hän paikallinen kylähullu vai omituinen turisti vai mikä. Hän esiintyi Tarzanina, muun muassa punnertaen rannalla. Polttariseurue kun meni uimaan, hän syöksyi veteen, kantoi sulhasen pois vedestä ja juoksi tämä sylissään ympäri rantaa. Höyrysaunassa hän laittoi suunsa kiinni seinään ja imppasi höyryä, sen jälkeen nousten lauteelle seisomaan näyttäen siltä kuin alkaisi vetää leukoja katon rajassa :D 

Illalla palasimme majataloon väsyneinä ja nälkäisinä. Perillä odotti yllätys; ovi asuntoon oli lukossa eikä kukaan vastannut koputukseen. Meidän avaimilla pääsi alaovesta ja sille käytävälle jossa huoneemme oli, mutta ei sinne missä keittiö ja meidän ruuat olivat. Eipä siinä auttanut muu kuin odottaa, milloin emäntä palaa takaisin. Onneksi hän ei ollut poissa koko iltaa vaan tuli kahdeksan maissa. Pääsimme iltapalalle ja nukkumaan.

Sunnuntai. Viimeinen aamu tarkoitti kunnon aamupalaa ja viimeistä pulikointia. Majatalossa aamiainen ei kuulunut hintaan vaan olisi maksanut 20 €. Kävimme mieluummin kahvilassa. Viereisellä kadulla oli kahvila, josta sai buffet-aamiaisen 16 eurolla. Ihania tuoreita mandariineja, tuorepuuroa, jogurttia ja mysliä, hedelmäteetä, paahdettua leipää... 

Viihtyisä paikka niin sisältä kuin ulkoa! Aamiaisen jälkeen kävelimme kadun toiseen päähän uimahalliin. Sisäänpääsy oli 10 €, mutta sillä sai pulikoida ihan kunnolla. Oli normaali 50-metrinen allas, lisäksi kylmävesiallas, merivesiallas jossa vesi oli ehkä 35-asteista, sekä monta pikkuallasta joissa vesi oli 38-, 40-, 42- tai 44-asteista. Täälläkin oli höyrysauna, en tosin voinut olla siellä pitkään koska höyry puski suoraan penkin alta ja poltti takareidet kirkuvan punaisiksi. 

Uinnin jälkeen pakkasimme tavarat ja olimme lähtövalmiit. Jouduimme kuitenkin vielä riitelemään majatalon emännän kanssa rahasta. Meillä oli sähköpostissa vahvistus, että kolmen hengen huone maksoi 240 € ja lisävuode 7000 kruunua. Hän tivasi meiltä papereita, siis tulosteita, eikä uskonut että sähköpostivahvistus on ihan sama asia kuin se että meillä olisi ollut sama sähköpostiviesti tulostettuna. Lisäksi hän intti, että 1 euro on 118 kruunua, vaikka päivän kurssi näytti arvoksi noin 116 kruunua. 240 euroa oli päivän kurssin mukaan noin 27 800 kruunua. Tämä + 7000 olisi vajaat 35 000 kruunua. Olimme valmiit maksamaan 35 000, mutta emäntä vaatimalla vaati 36 000. Tähän emme suostuneet. Aika kauan väännettiin mutta lopulta hän hyväksyi tuon 35 000. Vaadimme häneltä kuitin, koska ebookers oli kysynyt varaustilanteessa luottokortin numeroa, ja halusimme olla varmoja ettei maksua veloiteta kahdesti. Tässä majatalossa kuitenkin hyväksyttiin vain käteinen, joten voinemme olla luottavaisia ettei hän ota maksua uudelleen ebookersin kautta.

Näkymä majatalon ikkunasta
Pelottava emäntä vei vähän paikan lumosta. Muuten majatalo oli ihan jees, siisti ja viihtyisä. Sijainti oli hyvä, pari kolme kilometriä keskustasta mutta kaupunkinäkymin. 

Pääsimme lopulta lähtemään majatalosta vajaan vartin suunnitellusta myöhässä, Lähdimme ajamaan Keflavikiin, palauttamaan autoa ja lentokentälle. Vielä oli silmille iloa, nyt kun kerrankin aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta eikä sade rajoittanut näkyvyyttä.

Auton palautus sujui todella hitaasti. Ihmisiä oli valtavasti, ja yksittäinen palautustilanne kesti kauan. Yksi huokaisi lähtiessään, että oli mennyt kolme ja puoli tuntia! Siihen nähden meidän ajoituksemme oli hyvä, jonotusaikaa kesti kolmisen varttia ja itse palautus vei vain pari minuuttia. Tässäkin jakaannuimme, kaksi jäi jonottamaan ja kaksi lähti laukkujen kanssa kentälle tekemään lähtöselvityksen. Onneksi teimme lähtöselvityksen yhdessä Helsingissä, nyt kentälle mennyt kaksikko sai kaikkien laukut koneeseen vaikka toiset eivät olleet paikalla. Olin autoa palauttamassa, ja sieltä kävelimme kentälle, matka vei vain muutaman minuutin. Muut jonottivat ostostensa tax free  -rahat takaisin, sitten kävimme mehubaarissa juomassa lähtömehut. Ehdimme vielä piipahtaa kaupassa ja sitten lähdimme boarding-jonoon. Kas kummaa, mitään ei tapahtunut... Koneessa oli jokin pieni tekninen vika, ja sisään päästiin siihen aikaan kun olisi pitänyt lähteä. Lopulta lähdimme puoli tuntia myöhässä, ja Helsinkiin laskeuduttiin vartti myöhässä. Laukut onneksi tulivat nopeasti. Sitten vielä ajo Tampereelle, olin kotona klo 1.15 sunnuntain ja maanantain vastaisena yönä. Nukkumaan klo 2.30, ja aamupäivällä töihin... Onneksi olin ottanut iltavuoron, niin ei tarvinnut lähteä kotoa ennen puolta kymmentä.

Oikeastaan koko viikko on mennyt puolisumussa. Vaikka aikaero Islantiin on vain kolme tuntia, ja monesti mentiin nukkumaan kymmenen maissa paikallista aikaa, on se vaikuttanut niin että joka yö olen keikkunut valveilla yhteen asti ja ylikin. Puolet viikosta oli iltavuoroa ja puolet aamua, joten toisinaan yöunet jäivät kovin lyhyiksi. Onneksi nyt on vapaa viikonloppu - ja lämmintä! - niin voin nukkua univelat pois :) 

Reissu oli raskas mutta oli se ikimuistoinenkin. On käsittämätöntä, miten noin pieneen maahan mahtuu noin paljon kaikkea. Þingvellirissä mietin, että tämäkin vielä! Ei riitä että on jäätiköt, tulivuoret, meri, kuumat lähteet, on vielä mannerlaattojen kohtaamispaikkakin :D 

Loppuun vielä muutama fakta Islannista
  • Ihmisisasukkaita 330 000, lampaita 480 000.
  • Pankkikortti toimii useimmissa paikoissa. Islannissa on debit- ja credit-kortit erikseen, joten parissa paikassa kassahenkilö hämmentyi ja luuli että korttilaitteessa on vikaa, kun ei hoksannut että näytölle tuli vaihtoehto valita joko debit tai credit. Kuulemma on kokeiltu yhtä yhteistä korttia mutta asukkaat ovat vastustaneet sitä niin kokeilusta luovuttiin. 
  • Jos vuokraat makuualustat telttaan, niihin kannattaa puhaltaa lisää ilmaa. Vaikka ne ovat mukamas itsestään täyttyviä, ne jäävät kovin ohuiksi ilman lisäpuhallusta.
  • Ruoka sinänsä ei ole paljoa kalliimpaa kuin Suomessa, tyyliin banaanit 2 €/kg, burgeriateria huoltoasemalla 15 €, mutta maitotuotteet ovat kalliita. 500 g juustoviipaleita maksaa ostopaikasta riippuen 12-15 €! 

torstai 29. kesäkuuta 2017

Reissussa: Islannin kiertoajelu, osa 1



Neljän naisen retkueemme suuntasi Islantiin kymmeneksi päiväksi. Koska retki oli sen verran pitkä, raportoin sen kahdessa osassa. Tässä postauksessa ensimmäiset viisi päivää ja seuraavassa jälkimmäiset viisi. 

Matka Tampereelta alkoi perjantaina 16.6 klo 5.15. Saimme kyydin Helsinki-Vantaalle, josta lento starttasi 8.45. Keflavikiin laskeuduimme klo 9.10 :) Suuntasimme autovuokraamoon, jossa menikin hyvä tovi. Automallimme vaihtui hieman isommaksi mistä olimme vain iloisia. Sattui niin onnellisesti, että saimme takaluukkuun sekä kaksi matkalaukkua, rinkan että kaikki telttakamat. Auton sisälle ei tarvinnut ottaa kuin pikkureppuja ja ruokaa. Kentältä lähdimme kohti Blue Lagoonia. Etukäteen oli ajateltu, että jätetään se väliin ja mennään sen sijaan vastaavaan kylpylään pohjoisessa. Blue Lagoonin luona kävelimme hetken ja haistelimme tutuksi tulevaa kananmunan tuoksua. Sieltä jatkoimme Reykjavikin keskustaan, josta haimme vuokraamaamme teltan ja makuualustat. Kotoa toimme makuupussit ja retkityynyt. 

Huoltsikkaruokailun jälkeen matka jatkui kohti pohjoista. Ensimmäinen nähtävyyspysähdys tehtiin vesiputouksilla. Jo nämä ensimmäiset eli Barnafoss ja Hraunfossar osoittivat, kuinka erilaisia putoukset voivat olla. 

Barnafoss

Hraunfossar
Barnafoss on pikemminkin jono koskia kuin varsinainen vesiputous. Vesi on siniturkoosia, vaikka se ei kuvassa siltä näytäkään. (Taas kerran manasin vanhan kännykkärämäni huonoa kameraa). Hraunfossar puolestaan on korkeudeltaan matala mutta leveydeltään kilometrin. Vettä ilmestyy vuorenkoloista, vuoroin solisten ja vuoroin kohisten alas Hvitá-jokeen. 

Matka jatkui Snaefellin kansallispuiston seutuville, jossa meitä odotti reissun ensimmäinen kuuma lähde. Ystäväni oli etukäteen kartoittanut kuumien lähteiden sijainnit ja ladannut kartat puhelimeen. Näin löysimme lähes kaikki etsimämme kohteet. Harmi vaan että tuon ensimmäisen oli löytänyt myös ryhmä saksalaisia turisteja... He olivat punaisia kuin ravut, eli ilmeisesti lähteessä oli istuttu hyvä tovi. Silti he eivät liikahtaneetkaan. No, me emme antaneet periksi vaan roudasimme teltan lähteen lähelle ja aloimme kasata sitä. Alkuperäinen suunnitelma oli yöpyä tässä kohtaa, mutta teltta olisi koottu vasta myöhemmin. Nyt uhittelimme mielessämme että "hähää, mepä emme lähde tästä koko iltana". Paikalle löysi vielä muitakin ihmisiä, ja lopulta saksalaiset häippäsivät. Lähde on niin pieni, että siihen ei mahdu kuin 4-5 ihmistä kerralla. Siksi olisi kohteliasta vuorotella, jos paikalla on enemmän väkeä. Kun lopulta pääsimme lähteeseen, istuimme siellä neljä tuntia! Toki välillä kävimme teltalla tai lähellä olevassa matalassa lämpimässä lätäkössä, antaen muille tilaisuuden nauttia tästä lähteestä.


Jo ensimmäinen yö osoitti, että telttailuosiosta tulisi jännittävä. Yöllä alkoi sataa ja tuuli voimistui. Mietin, että onneksi meitä on neljä naista painona. Oikeasti pelkäsin, että teltta lähtee lentoon, vaikka sisäteltta oli kiinni suojakerroksessa varmaan kymmenestä kohtaa.

Lauantaina 17.6 suuntasimme saaren pohjoisosaan. Meillä oli melko tarkasti reitit ja yöpaikat suunniteltuna etukäteen, mutta päähänpistoille oli aikaa. Onneksi! Nyt teimme niin, että ykköstien sijaan ajoimme soratietä numero 54. Vauhti oli sen verran hidas, että oli aikaa tutkia karttoja ja suunnitella lisää. Huomasimme kartalta Grettislaugin, ja koska sinne oli vain reilun 10 kilometrin poikkeama tieltä niin lähdimme kokeilemaan kuumia altaita. Kyllä kannatti! 1000 kruunun eli noin 10 euron hinnalla pääsimme kahteen lämpimään altaaseen sekä lisäksi mereen. Mitään virallista uimapaikkaa ei ollut, mutta oli laituri josta pääsi mereen. Vesi oli kylmää mutta niin ihanaa oli pulahtaa lämpimästä viileään veteen ja takaisin! Ja mitkä maisemat!

Vuoria tuijottavat naiset
Iiiihh, kylmää...
Grettislaugista ajoimme suunnitellusti Hofsósiin. Siellä kylpyteema jatkui; kohteena oli pieni kylpylä / uimahalli maisema-altaineen. Näkymä suunnilleen samaan kohtaan kuin Grettislaugissa, mutta lahden toiselta puolelta. Tavallisen uima-altaan lisäksi Hofsósissa on lämminvesiallas. Mikäs siellä lojuessa ja rentoutuessa! Ja ihan kiva päästä sisälle suihkuun ja käyttää saippuaa :D

Solvikissa söimme reissun kalleimman aterian. Idyllisessä ja viihtyisässä ravintolassa kanasalaatti maksoi noin 34 €. Se oli mielettömän hyvää, mutta annos oli varsin pieni:




Hofsósissa kysyimme, mitä reittiä kannattaa ajaa Akureyriin. Vaihtoehtona oli mennä ykköstielle tai ajaa rantaa pitkin. Kylpyläpoika suositteli rantareittiä, vaikka se onkin hiukan pidempi. No, ei meillä sentään minuuttiaikataulua ollut joten sinne siis! Toistan itseäni, mutta kyllä kannatti! Maisema oli jotain aivan käsittämätöntä. Vasemmalla puolella oli meri, niin lähellä että jyrkissä mutkissa vähän pelotti. Onneksi mentiin tuohon suuntaan, että oltiin sisä- eikä ulkokurvissa... Oikealla puolella nousivat korkeat vuoret. Koko ajan sai varoa lampaita, joita oli hämmästyttävän paljon pientareella tien ja verkkoaidan välissä. Toisinaan jarrutettiin kun lammasjono ylitti tien, toisinaan varottiin edessä jonossa meneviä lampaita, välillä muutama lammas tuli vastaan keskellä kaistaa... Aika hauskaa :)

Etsi kuvasta kaksi lammasta :)
Matkalla nähtiin paljon myös hevosia - onneksi aidan takana eikä tiellä
Naurettiin, että tuli Särkänniemi-olo. Ylämäet, alamäet ja mutkat olivat kuin olisi oltu vuoristoradassa. Ihan pohjoisessa oli muutama pitkä tunneli, joista lähes kaikki olivat yksisuuntaisia. Se oli kummitusjunaosuus. Minua ainakin jännitti, että pysähtyvätkö vastaantulijat ajoissa levikkeille (kyllä pysähtyivät). Meidän puolella ei levikkeitä ollut, ajettiin etuajo-oikeutettuun suuntaan.

Alkuperäinen suunnitelma oli yöpyä Akureyrissä. Ajoimme kaupungin läpi pikaisesti ja totesimme, että jatkamme vielä 100 km pidemmälle Mývatniin. Silloin meiltä jäisi seuraavalta päivältä yksi teltan purkaminen ja kasaaminen sekä 100 kilsan ajo väliin, ja voisimme olla kaksi yötä samassa paikassa. Akureyrin ja Mývatnin välissä oli vielä yksi valtavan hieno vesiputous, Goðafoss. Aivan uskomatonta taas!

Miten voi olla tuollainen, noin moniosainen putous!

Loppusuora Mývatnille sujui iloisissa merkeissä, vaikka päivä olikin ollut pitkä. Saavuimme leirintaluelle varttia vaille kymmeneltä. Teltta kasaan, kiukkuisen itikkajoukon pörrätessä ympärillä. Eivät muuten piitanneet tuon taivaallista hyttysmyrkystä... Onneksi ruokailutila oli seinällinen, siellä saatiin kokkailla rauhassa. Noin 12 euron hintaan kuului telttapaikka sekä suihkumahdollisuus.

Olimme suunnitelleet vaellusretkeä aamuksi, mutta koska satoi niin muokkasimme suunnitelmaa. Aamulla lähdimme paikalliseen ulkoilmakylpylään Nature Bathsiin, pohjoisen omaan Blue Lagooniin. Sisäänpääsy maksoi noin 43 €, sillä pääsi höyrysaunaan sekä kolmeen eri altaaseen, joissa oli eri lämpöistä vettä. Yksi oli kuin uimahallin altaassa, toinen jonkin verran lämpimämpää ja kolmas 40-asteista. Lämpimin oli jo niin kuumaa, että välillä piti nousta altaan reunalle istumaan.

Aurinko alkoi pilkahdella, joten pääsimme iltapäivällä vaeltamaan. Ajoimme autolla Reykjahliðin kyläkaupalle, jonka läheltä vaellusreitti alkoi. Olisi ollut mahdollista kulkea 7 km Dimmuborgiriin asti, mutta ihan sinne asti emme lopulta jaksaneet. Ensin menimme puolisen kilometriä "väärään" suuntaan, katsomaan pientä mutta syvää luolaa ja sen kuumaa lähdettä. Mietimme, pitäisikö illalla tulla sinne uimaan vaikka uiminen on kielletty, jätimme kuitenkin väliin. Luolalta suuntasimme toiselle luolalle, jossa sielläkin oli lähde. Vesi oli lämmintä, mutta uiminen oli kielletty. Toki tässäkin kävi kapinallisia ajatuksia mielessä...



Luolalta lähdimme polun suuntaan, emmekä tajunneet kiinnittää huomiota siihen että kyseinen polku ei ollut merkitty. Tuumasimme että ehkä se ei haittaa, kuitenkin näemme kohteen eli Hverfellin kraaterin. Taivalsimme melkoisessa pensaikossa, ja lopulta puolet porukasta päätti kääntyä ympäri, palata autolle ja tulla autolla kraaterin juurelle. Toiset kaksi jatkoivat matkaa. Ja niinhän siinä kävi, että 150 metriä myöhemmin päädyimme merkitylle polulle ja hetkeä myöhemmin olimme kohteessa.

Anna ja Henna aseistautuivat ötököitä vastaan :D
Laskimme, että odotteluaika tulee turhan pitkäksi joten voimme kiivetä vuorelle. Kävimme polun yläreunassa mutta emme lähteneet kiertämään kraateria vaan palasimme alas. Söimme välipalaa ja odotimme toisia saapuvaksi.
Hverfellin kraateri

Noin 600 metriä ylämäkeä parkkipaikalta huipulle
Kun joukkio oli koossa, kiipesimme uudestaan ylös. Tällä kertaa kiersimme kraaterin, matkaa oli kolmisen kilometriä. Huipulla oli yllättävän mäkinen maasto. Ja hirveän kova kylmä tuuli puhalsi! Kierroksen jälkeen totesimme, että emme jatka parin kilometrin matkaa Dimmuborgiriin kävellen vaan kurvaamme sinne autolla ja juomme kuumaa kahvia, teetä ja kaakaota.

Kuuman juoman jälkeen kiersimme Dimmuborgirissa lyhyimmän mahdollisimman reitin, vajaan kilometrin pituisen. Saimme siinä silmäyksen alueeseen ja laavamuodostelmiin. Tai "tulivuoren oksennuksiin", kuten yksi seurueesta sanoi. Ilta oli taas pitkällä, joten palasimme leirintäalueelle iltapalalle, suihkuun ja nukkumaan.

Sunnuntaina aamulla taas vaihteeksi satoi, ei onneksi paljoa joten teltan purkaminen ei ollut hirveän tukalaa. Lähdimme liikkeelle aikaisin, koska luvassa oli toinen pitkä ja raskas ajopäivä. Matkasimme pohjoisesta saaren eteläosaan Skaftafellin kansallispuistoon. Alkumatkasta pysähdyimme Dettifossin vesiputoukselle. Jälleen kerran saatiin ihastella veden voimaa. Dettifoss ei ole putouksista isoin, mutta virtaavan veden määrä on Euroopan suurimpia.

Pieni ihminen suurella vesiputouksella.
Tälläkin matkalla saimme huvipuistomeininkiä. Kartasta katsoimme, että soratietä pitkin ajamalla oikaisemme 50 kilsaa. Se oli sinänsä perusteltu ratkaisu, koska noilla main ykköstiekin oli sepeliä ja nopeusrajoitus oli pahimmillaan 30 km/h. Tuumimme että soratieoikaisu vie ajallisesti ehkä saman verran kuin ajo moottoritiellä. Taas pääsimme serpentiinimutkiin ja jyrkkiin alamäkiin. Ajattelimme, että onneksi kierrämme saarta näin päin. Emme tienneet, olisiko vuokra-Corollamme selvinnyt noita mäkiä ylös... Täällä oli taas upeita vuorimaisemia, ja suunnilleen joka toisessa vuoressa näkyi pikkuinen vesiputous. Monien talojen takapihalla höyrysi, mikä laittoi meidät pohtimaan että onko ihmisillä omat kuumat lähteet pihoillaan ja onkohan kaikissa vesi uimakelpoista.

Tämän päivän huikein nähtävyys oli Jökulsárlón, jäälaguuni. Jäätikön reunalla oli suuria irronneita jäälohkareita, jotka pikkuhiljaa sulaessaan ajelehtivat mereen. Tämäkin paikka on uskomattoman upea, etenkin kun saimme illaksi aurinkoisen sään.



Täällä näimme myös hylkeen! Ainakin minulle se oli ensimmäinen livehyljehavainto ikinä :) Kuvaa en ehtinyt ottaa, sen verran vähän aikaa kerrallaan sillä oli pää pinnalla.

Illalla saavuimme Skaftafelliin  sateessa. Uskomatonta, koska vain vähän aiemmin Jökulsárlónissa oli aurinkoa ja kirkas taivas! Niin se on, että Islannissa sää voi todella vaihtua varttitunnin välein. Kokosimme teltan kiireellä, kaksi oli siinä puuhassa ja toiset kaksi alkoivat tehdä trangialla ruokaa. Kylmä oli. Yölämpötilat olivat vain pari kolme astetta plussan puolella. Siksipä nukuimme kerrospukeutuneina. Minulla oli flanelliset pyjamahousut, joiden alla oli pitkät kalsarit. Jalassa paksut urheilusukat. Yläkerrassa oli merinovillapaita, fleecetakki ja kevytuntuvatakki, päässä pipo. Silti heräilin yöllä että oli kylmä!

Illalla nauratti, aamulla ei...
Tiistaiaamuna - yllätys yllätys! - satoi. Olimme suunnitelleet vaellusta Skaftafellin alueella mutta päätimme jättää sen väliin. Ei ollut motivaatiota tarpeeksi, varsinkin kun telttaa purkaessa huomasimme että että se oli alkanut päästää vettä. Osa makuualustoista oli alapuoleltaan märkänä. Pohdimme monenlaisia vaihtoehtoja peruuntuneen vaelluksen tilalle. Mahdollisuuksia oli monia, mutta säätila ja jatkuva palelu heikensivät keskittymiskykyä. Lähdimme vaan ajamaan eteenpäin ja mietimme autossa mitä tekisimme.

Pysähdyimme Vikissä, 300 asukkaan kylässä. Siellä oli uimahalli, jossa jälleen kerran ihana lämpöallas! Saunakin oli, miehille ja naisille yhteinen. Hetken istuimme siellä mutta se oli huono sauna. Lauteissa oli ruuvirivejä, ja arvaatte varmaan että ruuvien kannat olivat jokseenkin kuumia... Muutenkin siellä oli liian kuivaa ja kuumaa. Tärkeintä taas oli lämmitellä ja saada pestä itsensä saippualla. Shampootakin oli, suorastaan luksusoltavat siis!

Vikin nähtävyys on Black Sand Beach, joka minulle oli koko reissun sykähdyttävin paikka. Black Sand Beachin mustilla kivillä olisin voinut istua tuntikausia - tai vaikka koko päivän - katselemassa, kuuntelemassa ja haistelemassa merta. Postauksen aloituskuva on juuri tältä rannalta, ja tässä muutama lisää:




Luola.
Rannalla on varoituskyltit huomauttamassa, että on syytä jättää riittävä etäisyys mereen. Voimakkaiden virtausten takia uiminen on ehdottomasti kiellettyä. Huomasimme meren voiman, kun otimme rannalla valokuvia. Yksi joukosta oli liian lähellä vesirajaa, tuli vähän isompi aalto ja vaikka hän juoksi karkuun niin kengät ehtivät kastua. Ihmettelimme sitä, että vähän matkan päässä oli kaksi alakouluikäistä lasta heittelemässä kiviä veteen. Aikuisia oli lähellä, mutta emme tienneet olivatko vanhemmat siinä. Lapset liikkuivat koko ajan lähemmäs vettä, ja mietimme että entä jos siihen kohtaan iskee aalto? Meri on kaunis mutta petollinen.

Vik on tunnettu paitsi rannasta myös lunneista. Yksi joukostamme sanoi bonganneensa yhden lunnin, muut eivät nähneet vilaustakaan. Harmi! Kuulemma kaksi vuotta sitten ranta oli ollut pullollaan lunneja. En tiedä minne ne ovat hävinneet.

Koska satoi satamistaan, teimme päätöksen mennä majataloon yöksi. Totesimme, että on pakko saada telttakamat kuivaksi, koska edessä on tämän jälkeen vielä kaksi yötä ulkona. Ensimmäinen paikka ei natsannut, huoneita oli vapaana vain yksi ja hinta oli pitkästi toistasataa euroa. Seuraava oli hevostallin yläkerta, jossa oli isossa huoneessa kerrossänkyjä rivissä. Hinta oli 55 € per nenä. Jäimme tänne, vaikka yksi porukasta onkin allerginen eläimille ja etenkin hevosille. Hän sanoi, että jos allergialääke ei tehoa niin hän menee autoon nukkumaan. Nyt saimme kuitenkin käyttöön keittiön, ja ennen kaikkea oli tilaa levittää makuupussit, -alustat ja teltta kuivumaan.


Illan lopuksi lähdimme vielä kuumaan lähteeseen. Paikka oli erikoinen; parkkialueelta piti kävellä noin 20 minuuttia sisältäen pari puron ylitystä.


Lähde itsessään oli pieni pettymys. Allas näytti hylätyltä uima-altaalta, ja vesi oli kylmää. Toisessa päässä oli putki josta tuli kuumaa vettä, sen vieressä oli ainoa lämmin paikka. Tosin niin pieni, että meidän kolmikollemme ei kaikille riittänyt lämpöä. Vuoristoinen maisema oli tietysti mahtava. Emme olleet täällä kauaa, vaan lähdimme nukkumaan. Poissaollessa majataloon oli tullut lisää väkeä, saimme huonekaveriksi kanadalaisen perheen. Onneksi he olivat hiljaisia valvoessaan aikaeron takia.

Noin. Tässä tapahtumarikas ensimmäinen puolikas reissusta. Jatkoa seuraa tuota pikaa! Luvassa muun muassa maailman kallein ja kauhein bussimatka, Islannin Mordor, suomalainen mies, kiehuvaa mutaa, lisää vesiputouksia ja majatalon emäntä jonka on oltava aito peikko.