Maija Kajanto: Kardemummajoulu

WSOY 2024

265 s.

Tunnustan heti, että tuskin olisin lukenut tätä kirjaa ellen olisi tarvinnut Helmet-lukuhaasteeseen kohtaa 43, "kirjan nimessä, kannessa tai kuvauksessa on jokin mauste". Viihdekirjallisuus ei pääosin ole minun juttuni, ja kun aloittaa sarjan viimeisestä osasta niin on aika pihalla kuvioista. 

Krissen raskaus on pitkällä, mutta Kahvila Koivussa on vielä paljon tekemistä ennen kuin hän voi jäädä äitiyslomalle. Yläkerran kolme asuntoa on säätiön toimesta vuokrattu kolmelle taiteilijalle, mikä tarkoittaa aamiaisia ja lounaita. Iltapäivisin on kahvilakävijöitä ja iltaisinkin riittää puuhaa. 

Pyhävirran ihmisillä on monenlaisia murheita, ja joulun aika tuntuu korostavan stressiä. Krisse on monen luotettu ja hän yrittää valaa uskoa kaiken järjestymiseen. Mutta voiko hänkään mitään appivanhemmille, työttömyydelle tai rakennuksia romahduttavalle lumikuormalle? 

- Niin kai, Krisse vastasi kevyesti.

Mutta itsekseen hän ajatteli, että koko tilanteessa oli jotain muutakin. Tommi oli käynyt koko häähumun jo kertaalleen läpi, hänellä ja hänen ex-vaimollaan Johannalla oli ollut suuret häät jossain Tampereen seudulla, sadan vieraan voimin. Tuntui ankealta ajatella, että hän ja Tommi kävisivät maistraatissa Tampereella ja hoitaisivat asian kuin se olisi ollut passin uusiminen ulkomaanreissulle. 

- Ehkä minä en vain keksi, millaiset häät haluaisin, Krisse sanoi olkapäitään kohauttaen. - Tosin yhden asian tiedän. 

- Minkä?

- Minun häissäni ei tule olemaan itse askarreltuja koristeita. 

Molemmat purskahtivat nauruun, ja Krisse tunsi olevansa paremmalla mielellä, kun hän käänsi auton kohti Pyhävirran keskustaa. Kylänraitti näytti Martta Wendelinin postikortilta, isot lumikinokset reunustivat katua ja katuvalot loivat pehmeää hämyä. Tuntui myös mukavalta nähdä valot Kahvila Koivun yläkerran ikkunoissa. 

En tiedä johtuuko kaksi kuukautta jatkuneesta harmaudesta ja lähes päivittäisestä vesisateesta, mutta lukiessa olin lähinnä ärsyyntynyt. Ilman lukuhaastetta olisin jopa saattanut jättää kirjan kesken. En tiedä keitä ovat Leila ja Mirjami, en tiedä miksi kahvilan huoneiden vuokra maksetaan kunnanjohtajalle, en kestä että Krisse leipoo lähes viimeisillään raskaana niin naan-leivät kuin jouluhalot, ärsyynnyin kun joka välissä kyyneleet kirvelevät silmiä milloin ilosta / surusta / liikutuksesta, en jaksa postikorttimaisemia enkä oikein jaksa sitäkään että taianomaisesti liki kaikki ongelmat ratkeavat yhdessä rysäyksessä. 

Ymmärrän kyllä sarjan suosion, ja saattaisin olla innokkaampi jos olisin aloittanut lukemisen ensimmäisestä osasta. Kahvilaympäristö on tosi viehättävä, ja pienen paikkakunnan hyvät ja huonot puolet tulevat realistisesti esiin. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia; sopivassa määrin keskenään erilaisia mutta ei liian erikoisia. Tarina ei ole pelkkää höttöä vaan siinä on vakavia sävyjä, ennen kaikkea uskottavia sellaisia. Monet lukijat varmasti pystyvät samaistumaan henkilöhahmoihin, koska hahmojen elämän on varsin tavallista arkipäiväisine iloineen ja suruineen. 

Kirjaa on luettu paljon, postaus on esimerkiksi blogeissa Kirjahilla, Amman lukuhetki ja Luetut.net.