Bea Uusma: Valkosaari. Teoksen Naparetki itsenäinen jatko-osa

 

Bea Uusma: Valkosaari. Teoksen Naparetki itsenäinen jatko-osa

Ruotsinkielinen alkuteos Vitön. Den fristående fortsättningen på Expeditionen (2025)

Suomentanut Antti Immonen

Like 2026

296 s. 

Kesällä 1897 Salomon August Andréen kolmimiehinen retkikunta nousee kaasupallolla korkeuksiin tavoitteenaan päästä Pohjoisnavalle. Miehistä ei kuulla mitään eikä heistä löydy jälkeäkään vuosikausiin. Heidän jäännöksensä löytyivät vasta 33 vuotta myöhemmin Valkosaarelta. 

Bea Uusmaa retkikunnan kohtalo ei jätä rauhaan. Vuosikausia hän on tutkinut raportteja, päiväkirjoja ja museoesineitä. Nyt on tullut aika laittaa kaikki peliin ja selvittää, mitä kohtalokkaalla matkalla tapahtui. Se ei kuitenkaan ole helppoa. Olemassa olevan aineiston tutkiminen aiempaa kehittyneemmällä tekniikalla on kallista eikä lopputulos ole aina selkeä. Uusma haluaisi tehdä arkeologista tutkimusta Valkosaarella, mutta se vaatii poikkeuslupia joiden saaminen ei ole varmaa. Ja vaikka kaikki menisi muuten putkeen, arktinen alue on sääolosuhteiltaan arvaamaton. Viisi kertaa hän on astunut Valkosaarelle turhaan, nyt on kuudennen ja toivottavasti ratkaisevan kerran vuoro. 

Iltapäivällä päiväkirja siirretään laboratorion studioon, jossa kuvaamme sivut kahdellakymmenellä erilaisella suotimella, joita muuten käytetään vain tähtikaukoputkissa. Tutkimme myös päiväkirjaa valotaajuuksilla, joita ihmissilmä ei erota, infrapuna- ja ultraviolettivalolla. Käytämme pimeässä suojalaseja, koska nuo taajuudet ovat silmille haitallisia.

Aloitamme näkymättömällä infrapunavalolla. Valot syttyvät. Tarkennusta säädetään kohdilleen. Nyt otamme ensimmäisen kuvan: klik. Suljin avautuu. Valotusaika on 60 sekuntia kuvaa kohti. Kestää siis 60 sekuntia, ennen kuin teksti homeen alla irtoaa paperista ja siirtyy pois paperiarkista kamerakotelon digitaaliseen sensoriin. Teksti muuttuu lyijykynän viivoista valoaalloiksi. Valoaalloista pikseleiksi. Ja pikseleistä ykkösiksi ja nolliksi. Teksti on syvällä paperissa. 127 vuoden syvyydessä. Klik. Suljin sulkeutuu. Ensimmäinen kuva on nyt otettu. Vielä muutama tuhat jäljellä. 

Runsaasti kuvitettu kirja on hurjan mielenkiitoinen ja todella jännittävä. Uusma keksii monia asioita, joita kukaan ei ole aiemmin tutkinut tai jos on niin sen verran kauan sitten ettei silloinen teknologia ole antanut vastauksia. Hän pääsee museoiden ja arkistojen kellareihin, erilaisiin laboratorioihin ja jopa lentokentän turvatarkastuslinjastolle. Pieni pala kerrallaan paljastuu asioita, joista osa täydentää ja osa rikkoo palapeliä. 

Olisin kaivannut hiukan enemmän taustatietoja, ja joko enemmän nimiä tai sitten tiedon siitä, että asiantuntijat haluavat esiintyä nimettöminä. Sairaalan laboratoriossa "leikkaamme" kynttä, ketkä me? Keneen Uusman on pitänyt olla yhteydessä, että hän on saanut luvan viedä museoesineen lentokentälle tutkittavaksi? Mistä hän tiesi tai löysi ne neljä eri laboratoriota, joihin hän lähetti kangaspalan takista? Mistä hän vuokrasi aluksen omaa tutkimusmatkaansa varten? Mitä kaikki maksoi ja mistä rahat tulivat? Aluksen vuokraamisen yhteydessä mainitaan apurahat ja neuvottelut, mutta entä laboratoriotutkimukset? Tuskin mikään taho niitä huvikseen tekee, kun joku pyytää. Näistä olisi tullut sivuja paljon lisää, mutta minua se ei olisi haitannut. Tämän parissa olisin viihtynyt vaikka tuhat sivua.

Tykkään tosi paljon siitä, että Uusman oman retkikunnan matka Valkosaarelle on kirjoitettu lokikirjan muotoon. Siitä tulee tunne, että lukija on itse matkalla mukana, ja huomasin myös jännittäväni kovasti että miten rantautumisen kanssa käy. 

Joihinkin kuviin on ympyröity tärkeä asia ja sivuun kirjoitettu, mikä se on. Tämä on ehdottoman hyvä ratkaisu. Tuskinpa olisin osannut havaita tai tunnistaa pientä materiaalipoikkeamaa kivikossa tai korkealta suoraan yläpuolelta kuvattua jääkarhua. 

Paitsi yhden tutkimusretkikunnan kohtalon selvittäminen, kyseessä on myös kuvaus täydellisestä omistautumisesta tai ehkä jopa pakkomielteestä. Ehkä Uusmalla oli tänä aikana myös muuta elämää, mutta kirjan sivuilta se on piilotettu. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 14, "kirjassa on robotti, drooni tai vastaava laite".

Navalta navalle. Bea Uusma: Naparetki. Minun rakkaustarinani & Stein P. Aasheim: Hiihtovaellus Etelänavalle

Bea Uusma: Naparetki. Minun rakkaustarinani

Ruotsinkielinen alkuperäisteos Expeditionen. Min kärlekshistoria (2013)

Suomentanut Petri Stenman

Like 2015

290 s.

Stein P. Aasheim: Hiihtovaellus Etelänavalle. Eräretki Roald Amundsenin jäljissä

Norjankielinen alkuperäisteos I Roald Amundsens skispor - Kapplöpet till Sörpolen - 100 år efter (2012)

Suomentanut Susanna Paarma

Gummerus 2014

199 s.

Aluksi pahoittelut tekijätietojen muotoilusta! Muokatessa teksti asettuu nätisti kuvan viereen mutta julkaistussa versiossa osa menee kuvan alle. Otan mieluusti vastaan vinkkejä, miten muotoilu pysyisi samanlaisena myös itse postauksessa :)

Hauska sattuma, mutta  kun bongasin kirjaston hyllynpäädystä Stein P. Aasheimin Hiihtovaelluksen Etelänavalle, niin vain muutamaa päivää myöhemmin saapui varaamani Bea Uusman Naparetki. Ensiksi mainittu kulkee Roald Amundsenin retkikunnan jäljillä Etelänavalle, juhlistaakseen tapahtuman satavuotispäivää. Jälkimmäisessä pyritään löytämään syitä sille, miksi Salomon August Andréen retkikunta ei koskaan päässyt Pohjoisnavalle.

Stein P. Aasheim lähtee kolmen muun miehen kanssa raskaalle hiihtoretkelle kohti Etelänapaa. Matkan varrella he miettivät ja ihastelevat Amundsenin retkikuntaa, joka sata vuotta aiemmin teki saman matkan koiravaljakoilla. Miten hyvin Amundsen oli varautunut, kuinka paljon huoltopisteitä heillä oli, kuinka hyvin suunniteltu ja toteutettu tutkimusmatka oli, huomioiden kuinka erilaiset mahdollisuudet ennakkosuunnitteluun oli ilman nykyaikaisia laitteita. 

Mutta vaikka on laitteet ja vehkeet niin ei matkanteko ole helppoa. Aasheim kumppaneineen on onnekas sikäli että he välttävät myrskyt lähes täysin, mutta muita hankaluuksia on riittämiin. Retkueella on tiukka aikataulu: heidän on selvittävä Etelänavalle joulukuun neljänteentoista päivään mennessä voidakseen osallistua Amundsenin uroteon 100-vuotisjuhliin. Vaikka voimat vähenevät, sairaudet uhkaavat ja kello käy armottomasti, silti heillä huumori kukkii ja Etelämanner yllättää kerta toisensa jälkeen. Lukijalle riittää jännitystä viimeisille sivuille asti. 

Olo vaihtelee ei vain päivästä päivään vaan jopa tunnista tuntiin. Jotkin hiihtorupeamat ovat helppoja, tunti kuluu hujauksessa huomaamattani ja minulla riittää voimia ylen määrin. Toiset ovat silkkaa puurtamista, ja minun täytyy purra hampaita yhteen pysyäkseni mukana. Veikkaan, että tältä Petter Northugista tuntuu, kun hän voittaa yhtenä päivänä eikä seuraavana pääse edes palkintokorokkeelle. Kaikilla hiihtäjillä on hyviä ja huonoja päiviä. Sen me tiedämme hyvin, Petter ja minä. Niin, ja Ulvang myös. Hänkin tietää siitä jotain. 

Siis: 1000 kilometriä jäljellä. 24 astetta pakkasta. 214 ja 11 Amundsenin jäljessä. Ensimmäinen luku on kilometrejä, toinen päiviä. 

Kirja ei varsinaisesti herätä matkakuumetta mutta melkoista ihailua kyllä. Aasheim on 60-vuotias eivätkä muutkaan mitään nuoria poikia, mutta sisua ja intoa heillä riittää. Vaikeinakaan hetkinä heitä ei kaduta että lähtivät tuollaiseen seikkailuun.

Kirjailmellisesti toiselle puolelle maailmaa mennään Bea Uusman Naparetkessä. Uusma on kiinnostunut Andréen retkikunnan vaiheista heidän yrityksessään saavuttaa Pohjoisnapa vetyilmapallolla. Tiedetään, etteivät he koskaan päässeet perille vaan kuolivat kaukana määränpäästä. Kuolinsyistä on esitetty monenlaisia arvailuja, joten Uusma yrittää etsiä todennäköisimmän totuuden retken vaiheista. Hän matkustaa itse Valkosaarelle nähdäkseen paikat, joista miehet ja varusteet löytyivät. 

Projekti on kaikkea muuta kuin helppo. Jo pelkkä Valkosaarelle pääseminen vaatii täsmälleen oikeat sääolosuhteet, joten Uusma kokee monta turhaa yritystä mutta ei luovuta. Hän seuraa retkikuntaa päiväkirjamerkintöjen ja muiden fyysisten todisteiden avulla. Hän käyttää omaa ja muiden asiantuntemusta selvittääkseen, mikä kaikki meni pieleen ja miksi miehet kohtasivat loppunsa liian aikaisin ja kaukana määränpäästä. 

Ensimmäisinä matkapäivinä en palele lainkaan. Kylmyys on ihmeellinen, se ei ryömi ruumiiseen vaan asettuu vain ihoa vasten, kuin kylmä elohopea. Me olemme ankkuroituneet aivan lähelle Tanskansaarta, josta ilmapallomatka yli sata vuotta sitten alkoi. Vesi on epätodellisen vihreää, läpikuultamatonta ja miltei maitomaista. Jääkarhuvahti nousee ensimmäisenä veneestä. Kun minä astun maihin, tunnen heti, että jokin on vialla. Jokin ei täsmää. Sitten keksin sen: kaikkihan on väreissä. Olen katsellut mustavalkokuvia pallon kohoamisesta niin monesti. Nyt seison täällä, keskellä valokuvaa. Ja se on yhtäkkiä väreissä.

(...)

Syyskuussa heillä on vastassaan hyyde. Arktinen kesä on pian ohi. Avovesi jäälauttojen välissä alkaa jäätyä, mutta koska lautat samanaikaisesti ajelehtivat, vastamuodostunut jää pysyy liikkeessä ja muuttuu jähmeäksi valkoiseksi massaksi, joka ei kanna ihmisen painoa. Kun retkikunta yrittää edetä pienellä silkkikankaisella soutuveneellä, airot juuttuvat hyyteeseen. He yrittävät löytää jäämaiseman läpi reittejä, joilla perusta pystyy edelleen kantamaan heidät. Tiettyinä päivinä he kahlaavat nolla-asteisessa vedessä polviaan myöten. Kun he vetävät saappaat jalastaan illalla teltassa, jalat ovat täynnä rakkoja. 8. syyskuuta he raahaavat rekiä perässään viisi tuntia. Näiden viiden tunnin aikana he onnistuvat etenemään tuhat metriä. Seuraavana päivänä Fraenkelin jalkoja särkee niin pahoin, että hän ei enää voi vetää rekeään.

Myös Naparetkessä on jännitystä mutta enemmän se hämmästyttää. Retkikunnan ikävä kohtalo on tiedossa jo kirjan alussa, mutta heidän matkantekonsa on todella hurjaa luettavaa. On ihmeellistä, miten miehet jatkoivat matkaa ja selviytyivät niinkin kauan. Vetypallo ei toiminut toivotulla tavalla ja matkavauhti tippui radikaalisti heti alkutaipaleella. He eivät luovuttaneet vaan jatkoivat, jatkoivat silti vaikka liikkuva jää vei heitä takaisinpäin joskus nopeammin kuin mitä he etenivät. 

Uusma kutoo tarinasta huiman jännitysnäytelmän. Vaikka syyllinen on epävarma, on sekä vihjeiden seuraaminen että retkikunnan omien merkintöjen lukeminen koskettavaa.

Pidin molemmista kirjoista todella paljon. Ne haastavat miettimään, kuinka helpolla sitä lopulta pääsee nykymaailmassa, lämpimässä ja valoisassa asunnossaan jossa on tuoretta ruokaa saatavilla läheltä ja helposti. Samalla ne laittavat pohtimaan, olisiko minulla kanttia lähteä seuraamaan jotakin retkikuntaa.

Hiihtovaelluksesta Etelänavalle on kirjoitettu blogeissa Toinen todellisuus ja Raviharakka kirjahyllyssä. Sillä rastitan Helmet-lukuhaasteesta kohdan "matkakertomus".

Naparetki on luettu muun muassa blogeissa Sinisen linnan kirjasto, Kulttuuri kukoistaa, Kirjanurkkaus, Nannan kirjakimara, Timanttia ja Donna mobilen kirjat.