Näytetään tekstit, joissa on tunniste Raisa Porrasmaa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Raisa Porrasmaa. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 29. joulukuuta 2021

Sōsuke Natsukawa: Kissa joka suojeli kirjoja

 

Kirja tuolilla kirjapinon päällä
Sōsuke Natsukawa: Kissa joka suojeli kirjoja

Japaninkielinen alkuteos Hon o mamorō to suru neko no hanashi (2017)

Suomentanut Raisa Porrasmaa

Tammi 2021

182 s.



Kissat ovat ihania, useimmiten myös kaunokirjallisuudessa. Silti Helmet-lukuhaasteeseen oli yllättävän vaikea löytää kohta 32, "kirjan kansikuvassa tai takakansitekstissä on kissa". Kansia kyllä löytyy, mutta haluaisin aina tykätä myös sisällöstä. 

Syksyn uutuuksissa törmäsin Kissaan joka suojeli kirjoja, sen aihe vaikutti kiinnostavalta. Teini-ikäinen Rintarō perii isoisän kuoltua tämän omistaman kirjakaupan. Kauppa on hiljainen, asiakkaina näyttäisi nyt olevan pelkästään Rintarōn pari koulukaveria. Päivät soljuvat ohi, isoisää surren. Koulukaan ei enää kiinnosta, sillä Rintarōn pitäisi pian muuttaa tuntemattoman tädin luo. 

Vaan eipä aikaakaan kun kauppaan ilmestyy puhuva kissa, joka tarvitsee Rintarōn apua kirjojen pelastamiseen. Tiikeri-kissa johdattaa hänet labyrintteihin, jonne pääsee sopivasti suoraan kirjakaupasta. Tiikeri pystyy opastamaan Rintarōa, mutta tämän täytyy saada ihmiset luopumaan kirjojen vahingoittamisesta. Puhuminen on se keino, jolla ihmiset on herätettävä huomaamaan kirjojen ainutlaatuisuus ja se, että ne kuuluvat kaikkien saataville kokonaisuudessaan, ei vitriineihin vangittuna tai pahimmillaan yhden lauseen lyhennelminä. 

"Puhuva kissa", Sayo pamautti.
Kissa vavahti ällikällä lyötynä. 
Sayo oli selvästi nähnyt kissan. Nyt hän kääntyi kohti kaupan perällä avautuvaa käytävää, joka hohti sinertävää valoa, ja mykistyi hetkeksi.
"Mitä ihmettä!"
Rintarō seurasi Sayon katsetta ja vei taas kätensä varovasti silmälasien sangalle.
"Etkö puhunut jotain erityisistä ehdoista?"
"Niin pitäisi kyllä olla..." Yleensä levollinen kissa oli äkkiä harvinaisen poissa tolaltaan. "Uskomatonta."
"Rintarō", Sayo kuiskasi häkeltyneenä. "Minä näen jotakin outoa."
"Sepä hyvä, luulin olevani ainoa."
Sayo ei osannut vastata mitään Rintarōn heittoon. 
Kissa oli kuitenkin jo ehtinyt saada takaisin luonteenomaisen tyyneytensä. Se astahti Sayon eteen ja kumarsi juhlavasti. 
"Olen Tiikeri, raitakissa. Tervetuloa kirjojen labyrinttiin."
Kissan käytös oli yllättäen muuttunut sulavan hienostuneeksi.
"Olen Sayo Yuzuki", Sayo vastasi hieman empien. Seuraavalla hetkellä hän kuitenkin ojensi siron kätensä silittämään kissaa. 
"Voi miten söpö!"
Sayon kirkas ääni sai sekä Rintarōn että kissan silmät pyöristymään. 

Osaan seikkailuista Rintarō saa siis mukaansa luokkakaverinsa Sayon. Labyrintit eivät itsessään ole vaarallisia, mutta niissä on aina yksi henkilö, jonka kohtaaminen arveluttaa. Onneksi kirjoja vahingoittavat eivät ole ihmisille väkivaltaisia, joten asiat hoituvat todellakin vain puhumisen voimalla. Näin kirja pysyy tunnelmaltaan pääosin lempeänä. Pidän myös siitä, että pahikset ovat tavallisia ihmisiä, eivät yliluonnollisia olentoja. On myös hyvä, että heillä on perusteet toiminnalleen, niin ettei heitä esitetä yksipuolisina, vinksahtaneina kirjojen vihaajina.

Sivumäärä on vähäinen, mutta tässä jos missä on sivujaan suurempi kirja. Siinä on paljon viisaita sanoja, ja ainakin minua se herätteli monin tavoin. Tapanani on lainata kirjastosta valtava kasa kirjoja, joita en sitten ehdi lukemaan vaan joudun uusimaan lainat monta kertaa. Eli kirjat pölyttyvät makuuhuoneeni nurkassa, sen sijaan että ne olisivat kirjaston hyllyssä muiden ulottuvilla. Minulla on kyllä olemassa lukulista, johon lisään kiinnostavan oloisia kirjoja, eli ne olisivat tiedossani vaikka eivät lojuisi kotonani. Samoin mietin kirjojen silppuajaa, että aika monella lukeminen on mennyt suorittamiseksi. Pitäisi ehtiä lukea kaikki kiinnostava, jolloin ei ehkä olekaan aikaa paneutua lukemiseen, vaan silmät kiitävät sivulta toiselle hurjaa vauhtia, tai äänikirjaa kuunnellaan jopa kaksinkertaisella nopeudella. Tässä mietin, että osaisinko kertoa edes muutamalla sanalla jotain kaikista tänä vuonna lukemistani ja kuuntelemistani kirjoista? Tällä hetkellä luettuja on 83 ja kuunneltuja 40. 

Kirja on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjarikas elämäni, Kirja vieköön! ja Kasoittain kirjoja.

Helmet-lukuhaaste on vihdoinkin valmis, perinteisesti aivan viime tipassa ja niin, että joulukuussa on tullut tarve etsiä kirjoja haastekohtiin. Postauksia on tullut reippaasti tiheämmällä tahdilla joulukuussa kuin muuten. Alkuvuonna kuvittelin, että haaste olisi helpompi saada täyteen ja että se valmistuisi jo alkusyksystä. On kuitenkin käynyt niin, että hurjan monet lukemani kirjat eivät ole sopineet vapaana oleviin haastekohtiin. Monen monituista kertaa olen lukiessa miettinyt, että tämä sopisi johonkin haastekohtaan, mutta olin sen numeron täyttänyt jo aikaisemmin. 

Tänään julkaistaan ensi vuoden Helmet-lukuhaaste, en sitä vielä ole nähnyt mutta uskoisin olevani mukana. Muutamaa lukemaani kirjaa olen pantannut sillä ajatuksella, että jospa ne sopisivat ensi vuoden haastekohtiin. Ja jos nyt seuraava Helmet-haaste valmistuisi vaikka lokakuussa, niin jäisi loppuvuoden paine pois :D Isoin hankaluus on aina siinä, että sopivia kirjoja löytyisi, mutta kun haluaisin myös pitää lukemastani. Odottavin mielin siis kohti tulevaa vuotta!








lauantai 12. joulukuuta 2020

Durian Sukegawa: Tokuen resepti

 

Kirja Tokuen resepti kolmen tuikkukynttilän takana
Durian Sukegawa: Tokuen resepti

Suomentanut Raisa Porrasmaa 

Sammakko 2020

196 s.




Löimme Oksan hyllyltä -blogin MarikaOksan kanssa hynttyyt yhteen, jotta saamme Helmet-lukuhaasteeseen kohdan 19, "kirja jota luet yhdessä jonkun kanssa". Meillä molemmilla sattui olemaan kirjastosta lainassa Tokuen resepti, joten oli loogista valita se yhteiseksi kirjaksi. 

Takakannessa nostetaan esiin kolme henkilöä, joista kuitenkin Sentarō on selkeästi suurimmassa roolissa. Hän on aiemmin ajautunut tekemään rikoksen ja joutunut vankilaan. Hänet on maksettu sieltä ulos, ja kuitatakseen velkansa hän on työssä dorayaki-leivoksia valmistavassa kaupassa. Hän ei ole lainkaan innostunut leipomisesta, ja onkin antanut leivonnaisten laadun laskea. 

Tokue on vanha nainen, joka on elänyt elämänsä eristyksissä leprasairaiden alueella. Yhtenä päivänä hän ilmestyy Sentarōn kauppaan, ja lähes väkisin palkkautuu töihin. Tokue on tehnyt 50 vuotta paputahnaa, dorayakin perusainesta. Hän opettaa Sentarōlle tahnan teon, ja vähitellen kauppa elpyy. Myymälään eksyy silloin tällöin myös kouluikäinen Wakana, joka hänkin on yksinäinen ja kokee olevansa jossain määrin ulkopuolinen.

Ajatus kirsikankukkahaudukkeesta ei ollut haihtunut Sentarōn mielestä unen näkemisen jälkeen. Hän oli selvittänyt asiaa internetistä. Saatuaan tietää, että sellaista todella oli olemassa, hän oli sulkenut silmänsä toviksi liikutuksesta. Olisi tehnyt mieli tilata hauduketta ja lisätä sitä saman tien dorayakiin, mutta hän torjui ajatuksen. Se ei ollut nyt mielekästä, eihän hän voinut testata omia dorayakeja tällä hetkellä. Jos sitä paitsi sen entisen pikkutytön kotiseudulla oli todella suolattu kirsikan terälehtiä, hän halusi käyttää nimenomaan niitä. 

Hän oli äskettäin lähettänyt Tokuelle postikortin, jossa kertoi tulevansa vierailulle Wakanan kanssa. Oli epävarmaa, oliko kortti jo ehtinyt saapua, mutta Tokue tuskin oli lähtenyt asioille juuri nyt. Kyllä vierailu jotenkin järjestyisi, jos he vain menisivät paikan päälle. Osoitekin oli selvillä, joten he voisivat mennä asunnolle, jos Tokueta ei näkyisi myymälässä.

Lempeän näköinen sinitaivas levittäytyi Tesnhōenin metsikön yllä. Pensasaidan takana sahatammen oksat keinuivat valossa kimallellen.

Tässä on kirja, josta en osaa sanoa pidinkö siitä vai en. Tarina on kaunis, ja kolmen eri ikäisen hahmon hauras ystävyys on todella koskettavaa, liikuttavaa. Kuitenkin hahmot itsessään jäivät minulle etäisiksi. Oli nykyhetki, menneestä tiedossa oikeastaan vain vankilareissu ja elämä eristyksissä. Hahmot tuntuivat irrallisilta. Ehkä se on ollut kirjailijan tarkoituskin, tuoda yhteen kolme erilaista ihmistä, antaa heidän jakaa lyhyt aika keskenään ja sen jälkeen taas lähteä tahoilleen.

Kiinnostavinta antia on eristyneisyys. Tokuella sairauden takia, ja niin että vaikka sairaus on parantunut vuosikymmeniä sitten, on hän edelleen pelkoa aiheuttava. Vaikka sairauteen on lääke, vaikka aikoinaan sairastaneet eivät enää voi tartuttaa muita, silti Tokueta kartetaan. Ja kun kerran on asunut leprasairaille varatulla alueella, ei sieltä pääse muualle. Sentarōn kohdalla eristyneisyys tulee vankilataustasta. Hän ei uskalla ottaa yhteyttä äitiinsä, koska pelkää aiheuttavansa häpeää. Päivät täyttyvät työstä, illat ryyppäämisestä, ystäviä ei ole ennen kuin Tokue ja Wakana ilmestyvät kuvioihin. Wakanan kohdalla viitataan epämääräisiin kotioloihin, joiden takia hän on mieluiten ihan jossain muualla. 

En tiedä oliko ajankohta lukemiselle väärä; tänä pysähtyneisyyden aikana olisin kaivannut tarinaan jotain lisää. Ehkä enemmän ilon hetkiä, enemmän toimintaa ja tapahtumiam ja vähemmän Sentarōn juomista ja apatiaa. 

Tokuen resepti on luettu myös blogeissa Lumiomena ja Reader, why did I marry him?

Helmet-lukuhaasteessa Tokuen resepti sopii esimerkiksi kohtiin 25, "kirjassa ollaan saarella" ja 29, "Japaniin liittyvä kirja tai sarjakuva".