Håkan Nesser: Ung mans färd mot natt

 

Håkan Nesser: Ung mans fård mot natt

Albert Bonniers Förlag 2024

330 s. 

Voi Nesser minkä teit taas! Kerrassaan hieno, ytimiä myöten ravisuttava tarina jossa nessermäiseen tapaan veritekojen takana on ihan tavallisia ihmisiä eikä mitään sekopäitä. Yhteiskunnalliset asiat ovat jatkuvasti läsnä osoittaakseen, että olosuhteet voivat tehdä melkein kenestä tahansa tappajan. 

Koulun liikunnanopettaja tapetaan kotiovellaan, kuukautta myöhemmin toinen henkilö tapetaan samalla tavalla ja melkein samassa paikassa. Tutkintaa johtaa Lars Borgsen, niinkin oudosta syystä kuin että ensimmäinen uhri asui lähes hänen naapurissaan. Borgsen kuitenkin on menettänyt terveytensä koronan takia eikä oikein selviydy työstään. Niinpä johtoon astuu Gunnar Barbarotti. Yhdessä puolisonsa Eva Backmanin ja pitkälti myös Sorgseniksi kutsutun Borgsenin kanssa hän yrittää saada selkoa satunnaisilta näyttäviin veritekoihin.

Jo melko alussa tarinaa aletaan seurata myös tappajan näkökulmasta. Lukija tietää siis poliiseja ennen, miksi juuri nuo ihmiset menettivät henkensä ja mikä kaikki siihen johti. Suurin jännitys onkin siinä, milloin poliisi pääsee tekijän jäljille ja saadaanko hänet kiinni ennen kuin uhreja tulee lisää. 

"Din!"

Han gav upp och svarade utan att öppna ögonen.

"Ja?"

"Borgsen här. Det har hänt igen."

"Va?"

"Det ligger ett lik nedanför min balkong."

Barbarotti öppnade ögonen. Tittade på klockan. Halv tre. 

"Säg om det där."

"Det ligger ett lik nedanför min balkong. Med cykel."

"Cykel?"

"Ja."

"Är du säker?"

Han insåg att det var en rätt idiotisk fråga. Varför skulle Sorgsen ringa honom mitt i natten och berätta om ett lik om det inte fanns något lik? Cykeln stärkte också på något sätt trovärdigheten. 

Sorgsen betygade att han var säker och att en patrull redan var på plats. Brottsplatsfolk och läkare på ingång. 

"Jag lät dig sova en kvart extra. Tänkte att det var bra."

"Fint", sa Barbarotti, kom ur sängen och tände taklampan. 

Ihan hirvittävän surullinen tarina monine surullisine ihmiskohtaloineen. Nesserin kirjoissa kärsimys ei tule kidutuksesta vaan hylätyksi tulemisesta, turvattomuuden tunteesta, yksinäisyydestä ja muusta sellaisesta. Tämä kirja erityisesti osoittaa, kuinka pinta voi näyttää kaiken olevan hyvin vaikka ihmiset ovat sisältä rikki. 

Tempo on tosi hidas, paikoin ehkä liiankin. Toisaalta poliiseilla on aikaa pallotella ajatuksia eikä vaan kaahottaa eteenpäin, toisaalta on pitkiä aikoja jolloin ei tapahdu yhtään mitään. Nesser on kuitenkin taitava pitämään lukijan kiinnostuksen yllä koko ajan. 

Tykkään erityisesti siitä, että sarjan - tämä on jo yhdeksäs osa - poliisit ovat työskennelleet yhdessä pitkään, ja heidän keskinäinen suhteensa on varsin ongelmaton. Pomokin on ihan siedettävä. Humoristiset lausahdukset siellä täällä keventävät muuten niin kovin raskasta tunnelmaa. 

Barbarotti kaipaa jo kovasti eläkkeelle, hänestä tuntuu ettei hän jaksa enää. Saa nähdä, joko tämä oli viimeinen osa vai vieläkö tulee kymmenes. 

Helmet-lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 29, "kirjassa valehdellaan". 

Håkan Nesser: Schack under vulkanen

Håkan Nesser: Schack under vulkanen

Albert Bonniers Förlag 2021

395s.

Barbarotti-sarja on edennyt jo seitsemänteen osaan, ja suomennos Kirjailijan viimeiset päivät on tulossa jo ensi keväänä. Kritisoin heti alkuun suomennoksen nimeä, se ei vastaa yhtään alkuperäistä nimeä eikä oikein kyllä sisältöäkään. 

Tarina on on jaettu osiin niin että eri osissa on eri päähenkilö. Osat kulkevat osittain samassa ajassa, toisinaan niiden välissä on kuukausia. Osat yksi, kolme ja viisi ovat kirjailijoiden näkökulmasta. Kaksi ensimmäistä kirjailijaa kiertää tapahtumissa, ja kohtaa stalkkerin. Kumpikin katoaa jälkiä jättämättä. Viidennessä osassa seurataan ilkeää kriitikkoa, joka kuitenkin on aiemmin ollut menestyskirjailija omalla nimellään, nyt on menestyskirjailija salanimellä. Myös hänellä on stalkkeri, ja myös hän katoaa. 

Osissa kaksi, neljä, kuusi, seitsemän ja kahdeksan päähenkilönä on komisario Gunnar Barbarotti. Kuukausien kuluessa hän on yhä enemmän ymmällään. Raivaako joku kirjailijoita pois elävien kirjoista? Jos kyllä, niin missä ruumiit ovat? Miksi yhdelläkään tapauksella ei ole silminnäkijöitä, teknisiä todisteita tai valvontakameran kuvia? Lunde kirjoitti kustantajalleen lupaamaansa pienoisromaania En skriftställares sista dagar och död (eli kirjailijan viimeiset päivät ja kuolema) ja Green kirjoitti päiväkirjaa; näissä molemmissa kerrottiin heidän kohtaamistaan oudoista asioista. Walde puolestaan oli kertonut stalkkerista pojalleen. Mutta miksi kukaan ei ollut kertonut poliisille, jos he tuntivat olonsa uhatuksi? Oliko heillä jotain salattavaa? 

"Bedömning tack", sa Sarah Sisulu tio minuter senare.

"Samma som din", sa Barbarotti. "En udda figur, men jag är böjd att tro honom."

"Sa hon ingenting mer? Vilken bedrövlig ledtråd!"

Barbarotti funderade ett ögonblick. "Kanske inte så bedrövlig ändå. De pratade om en kvinna."

"Det kommer jag också fram till."

"Det gäller bara att ta reda på vem."

"Bara? Det finns åtminstone fem miljarder att välja på."

"Om vi utesluter Indien och Kina är vi nere på tre."

Sarah Sisulu gav till ett förtjust skratt. 

"Jamen då så. Du kann stryka mig och Michelle Obama också. Jag är säker på att ingen av oss är inblandad."

"Finemang", sa Barbarotti. "Då är vi praktisk taget i mäl. Får jag bjuda dig på middag ikväll?"

Hon betraktade honom med en rynka i pannan några sekunder. 

"Inte om du har avsikter."

"Avsikter?" utbrast Barbarotti. "Är du inte klok? Jag skulle kunna vara din pappa."

"Knappast", sa Sarah Sisulu. "Min pappa är kolsvart."

Olen pitänyt sarjasta, ja pääsääntöisesti pidin myös tästä osasta. Alku on tosi tehokas, kun Lunde kirjoittaa pienoisromaaniaan ja tapahtumat muistuttavat kovin paljon hänen päiväohjelmaansa. Greenin ja Walden kanssa kestää kauemmin, ennen kuin päästään itse asiaan eli uhkailuihin. Niissä aloin jo odotella, koska osa loppuu ja pääsen taas Barbarottin matkaan. 

Loppu on mielestäni ongelmallinen siinä mielessä, että se tulee liian äkkinäisesti. Ensin on yli 350 sivua hidasta tapahtumakulkua, sitten naps vaan ratkaisu on Barbarottin mielessä ja kaikki vedetään yhteen viimeisen kymmenen sivun aikana. Koin, että kuilu aiemmin tapahtuneen ja lopun välillä on liian suuri. Loppu olisi voinut olla hidastempoisempi tunnelman siitä kärsimättä. Dekkariksi tämä on luokiteltu, mutta jännitystä ei ole oikeastaan ollenkaan. 

Pidän kovasti Barbarottin hahmosta, hän on niin syvästi inhimillinen epävarmuuksineen ja pelkoineen. Poliisina hän on kärsivällinen, hätiköimätön ja myös inhimillinen. Hän osaa tarkastella asioita myös uhrien ja omaisten näkökulmasta. Sama pätee hänen kollegaansa ja puolisoonsa Eva Backmaniin. Muutenkin ainakin tämän kirjan poliisit ovat kaikki mukavia tyyppejä, joiden kanssa asiat etenevät vaivattomasti. Miten virkistävää!

Palaan vielä suomennoksen nimeen, se siis viittaa Lunden tekstiin. Ongelma on mielestäni siinä, että katoamisketjussa on mukana kolme kirjailijaa eikä suinkaan yksin Lunde. Myös viimeiset päivät on hankala, sillä tapahtuma-aika on lokakuusta 2019 kesäkuuhun 2020. Olivatko ne fiktiivisen vai todellisen kirjailijan viimeiset päivät, joista hän kirjoitti? Kuka kuoli ja milloin? 

Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta 41, "kirjassa matkustetaan junalla". Lunde junailee kirjailijavierailuille, ja kirjan alkupuolella Barbarotti matkustaa junalla Kymlingestä Tukholmaan ja takaisin. 

Håkan Nesser: Den sorgsne busschauffören från Alster

 

Håkan Nesser: Den sorgsne busschauffören från Alster

Albert Bonniers Förlag 2020

Äänikirjan lukija Reine Brynolfsson

Håkan Nesserin kirja on ilmestynyt tänä vuonna suomeksi, jo keväällä ihmettelin suomenkielistä nimeä Koston jumalatar ja nyt ihmettelen sitä vielä enemmän. Kyllähän Nemesis mainitaan muutaman kerran, mutta tämä on kuitenkin ennen muuta tarina alsterilaisesta bussikuskista Albin Rungesta. 

Vuonna 2008 Runge ajoi bussilla kolarin, jossa kuoli lähes 20 ihmistä. Muistiinpanoissaan hän kummastelee, miksi hän jäi eloon. Ajamisesta ei tullut onnettomuuden jälkeen enää mitään, joten hän jättäytyi pois. Vähän myöhemmin hänen vanhempansa kuolivat jättäen varsin huomattavan perinnön. Niinpä Runge saattoi heittää taloushuolet mielestään. 

Viisi vuotta onnettomuuden jälkeen Runge alkoi saada uhkauskirjeitä ja -soittoja. Kirjeiden allekirjoittaja oli Nemesis, koston jumalatar. Runge kertoi uhkauksista poliisille, mutta nämä eivät päässeet lähettäjän jäljille. Kun Rungelle ilmoitettiin hänen kuolinpäivänsä, poliisi tietenkin alkoi suojella häntä. Elettiin yhä vuotta 2013 kun Runge puolisoineen lähti poliiseilta salaa matkalle, jonka aikana hän katosi jäljettömiin.

Tarinan nykyhetki on vuosi 2018. Gunnar Barbarotti ja kumppaninsa Eva Backman ovat parin kuukauden mittaisella virkavapaalla pohjois-Gotlannissa. Kukapa siellä tuleekaan Barbarottia vastaan punaisella polkupyörällä, ellei Albin Runge! Vai... tuleeko sittenkään? Mies ja polkupyörä pysyvät näkymättömissä, eikä paikallisista oikein ole apua. Kukaan ei tiedä pyöräilevästä miehestä mitään. Mutta koska Barbarotti on äärettömän kärsivällinen ja myös sinnikäs, hän ei luovuta ennen kuin saa kysymyksiinsä sellaisia vastauksia, joihin voi tyytyä.

Kuuntelin tämän äänikirjana, jonka lukee suosikkini Reine Brynolfsson. Kuuntelin häntä ensimmäistä kertaa Nesserin kirjan De vänsterhäntas förening lukijana, ja silloin jouduin kelaamaan monta kertaa taaksepäin huomattuani, että kuuntelin tarinan sijaan ääntä. Nyttemmin olen kuunnellut muutaman muun hänen lukemansa kirjan, ja pystyn jo seuraamaan tarinaakin. Hänen rauhallinen, tasainen äänensä sopii erinomaisesti Nesserin rauhallisiin, hitaasti eteneviin ja jännitykseltään vähäisiin tarinoihin. 

Tarinaa kerrotaan sekä Barbarottin että Rungen näkökulmasta, mikä on onnistunut ratkaisu. Rungen muistiinpanot valaisevat hahmoa, joka ei esiinny elävänä montaa kertaa. Barbarotti on oma itsensä, paljon pohtiva ja hätäilemätön. Hän ei säntää suin päin minnekään, vaan suunnittelee siirtonsa tarkasti. 

Tarina on hidastempoinen mutta se säilyttää mielenkiintonsa koko ajan. Rungesta ja hänen elämästään paljastuu vähän kerrassaan asioita, jotka täydentävät kokonaiskuvaa. Silti ihan loppuun asti saa jännittää, mitä yllätyksiä vielä tulee vastaan. 

Paloittelua ja verellä seinään kirjoitettuja symboleita kaipaavalle tämä saattaa olla tylsä, mutta minä tykkäsin kovasti. Kaiken teknologian keskellä on todellakin rentouttavaa uppoutua kirjaan, jossa asioita selvitetään ihmisiä tapaamalla ja keskustelemalla. Kirjoittaisipa Nesser vielä paljon lisää!

Suomennos on luettu jo esimerkiksi blogeissa Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Leena Lumi ja Kirja vieköön! 

Håkan Nesser: Halvmördaren. Krönika över Adalbert Hanzon i nutid och dåtid författad av honom själv

Håkan Nesser: Halvmördaren. Krönika över Adalbert Hanzon i nutid och dåtid författad av honom själv
Albert Bonniers Förlag 2019
E-kirja

Håkan Nesser on kirjailija, josta ei aina tiedä millaista tekstiä tulee mutta pääosin se on miellyttävää luettavaa. Hän on tunnettu dekkaristina, mutta varsinkin viime vuosina on kirjoittanut muutakin. Halvmördarenissa tapahtuu kyllä rikos, mutta siitä kerrotaan varsin kiihkottomasti. 

Adalbert Hanzon on seitsemänkymppinen, jokseenkin erakoitunut mies. Päivät kuluvat omaan tahtiinsa, rutiineja seuraten. Muutaman viikon välein hän tapaa Henry Ullbergia, ei varsinaista ystävää mutta tyyppiä kenen kanssa on hauska vetää kännit, vaikka ilta päättyykin poikkeuksetta riitelyyn. Herrat hermostuvat herkästi, lisäksi heillä on tapana puhutella toisiaan kovin ronskisti. Lukijaa heidän sanailunsa kylläkin naurattaa. 

"Tack ska du ha", säger jag ändå. "Åt vilket håll gick hon?"

"Vilket håll? Från höger till vänster. Ner mot pizzerian, alltså. Hon hade en matkasse i handen, hade väl varit och handlat."

"Jag förstår."

"Bra att du förstår. Det är ju inte alltid fallet. Hej med dej."

Han lägger på.

Eräänä päivänä Adalbert Hanzon näkee apteekissa naisen menneisyydestään. Hän hämmentyy, voiko kyseessä olla Andrea Altman, nainen kenestä hän ei ole kuullut yli neljäänkymmeneen vuoteen mitään? Asia vaivaa häntä, minkä Henry Ullberg tietysti havaitsee, ja tarjoutuu auttamaan. Jos nainen oli apteekissa, hän saattaa liikkua torin lähellä. Ja mitäpä parempaa tekemistä Henryllä olisi, kuin istuskella kahvilassa odottelemassa, josko nainen menisi ohi. Ongelma on tietysti siinä, että Adalbert ei osaa antaa muita tarkkoja tuntomerkkejä kuin tietynlaisen huivin. Andrea olisi helposti tunnistettavissa tatuoinnista, mutta koska tatuointi on rinnassa, se ei näkyisi kuin uimahallissa naisten saunassa. Onneksi Adalbertilla on naispuolinen serkku, jonka hän voi palkata päivällispalkalla uimahallivarjostajaksi. 

Miksi Adalbert haluaa niin kiihkeästi selvittää, onko kyseessä Andrea? Muistoissaan hän palaa vuosikymmenien taakse, heidän ensikohtaamiseensa ja yhteiseen aikaansa. Silloin on eletty vahvojen tunteiden aikaa, on koettu rakkautta, mustasukkaisuutta, omistushalua - ja oltu valmiina tappamaan. Tarina keriytyy auki pikkuhiljaa, kohti erästä kohtalokasta aamua ja sen kauaskantoisia seurauksia. 

Jag försöker minnas när jag senast grät, men kommer inte på det. Hände det ens när det var som allra svårast, när Andrea Altman försvunnit ur mitt liv? Jag vet inte. Några gånger när jag var barn råkade jag ut förstås det, när jag bröt armen på skridskobanan, till exempel, och när min far hade skjutit sig. Men senare? Kan det rentav vara så att jag inte låtit tårarna trilla på över femtio år?

Jag grät i varje fall inte på fasters begravning, det är jag säker på. Det var 1992, Gunhild Margareta Larsson var över nittio vid det laget och i den äldern är det den naturligaste saken i världen att man fått nog. Vi var ett tiotal i kyrkan, vet fortfarande inte vilka de kan ha varit. Och inga snyftningar hördes, varken från mig eller från någon annan.

Så vad var det som hände alldeles nyss? tänker jag där jag ligger i soffan och börjar få bukt med hulkandet. Varför detta plötsliga känslosvall över en människa som jag inte ägnat en tanke på tusen sinom tusen dagar och nätter? Jo, dykt upp har hon förstås gjort, men alltid försvunnit lika hastigt som hon kom. Tyst och försynt, som den diskreta människa hon var.

Tykkäsin tästä kovasti. Adalbert ja Henry ovat ihanat äksyt vanhat herrat, jääräpäiset ja periksiantamattomat. Heidän ajatusmaailmansa on hiukan vinksallaan, mutta tavalla jolle ei voi kuin nauraa. Esimerkiksi sille, että Adalbert miettii vievänsä Henrylle tuliaisiksi ruukkukasvin (ei tietenkään mitään isoa eikä kallista), ihan vaan osoittaakseen olevansa parempi vieras kuin mitä Henry on. Kirjassa on myös runsaasti tilannekomiikkaa hyvin eläväisesti kuvattuna. Näin ihan selkeästi silmissäni kohtauksen, jossa Henry lähtee könyämään naisen perään jalkaisin, koska rollaattorin pyörä on jumissa, ja Adalbert kiirehtii paikalle mutta päätyy rollaattorivahdiksi. 

Jos tarina olisi ilman huumoria, se olisi varmasti synkkä, ehkä jopa psykologinen jännityskertomus Adalbertin ja Andrean kohtaamisesta ja sen seurauksista. Nyt traagisetkin hetket tuntuvat kevyiltä, osin koska Adalbert osaa selittää ne parhain päin. 

Toivon suomennosta pian, jotta Adalbertin kronikka tulisi mahdollisimman monen lukijan saataville. Jos suinkin hallitset ruotsin, lue heti. Mielestäni tämä ei ole vaikeaa ruotsia, olen joskus tuskitellut ruotsinkielisen lastenkirjan kanssa enemmän. Adalbert tuntuu pitävän siitä, että asiat on esitetty mahdollisimman simppelisti, ilman turhia koukeroita.  

Håkan Nesser: Eugen Kallmanns ögon

Håkan Nesser: Eugen Kallmanns ögon
Albert Bonniers Förlag 2016
544 s.

Voi Håkan Nesser, mitä kanssasi tekisin? Kaupunkisarjan kirjoista Carmine Streetin sokeat sekä Taivas Lontoon yllä eivät napanneet ollenkaan, sen sijaan Elävät ja kuolleet Winsfordissa ynnä Elva dagar i Berlin olivat hittejä. Van Veeteren –tarinoista olen tykännyt, vaikka en muista yhdenkään kirjan tapahtumia. De vänsterhäntas förening oli ensimmäinen ruotsiksi kuuntelemani äänikirja, siitä pidin kovasti. Sitten vuorossa oli Eugen Kallmanns ögon, joka jätti kovin ristiriitaisen olon. Toisaalta tarina on kiinnostava, toisaalta tylsä. Olisiko tiivistäminen auttanut asiaa? Alussa tuntui jännittävältä, että mitä tässä piileekään takana. Matkan varrella tuntemus haalistui, ajattelin että 544 sivua tapahtumattomuutta on aika paljon.

K-n pikkukaupungissa on koettu keväällä tragedia, ruotsinopettaja Eugen Kallmann on kuollut. Tutkimukset on keskeytetty varsin nopeasti. Kesän jälkeen Kallmannin seuraaja Leon Berger löytää tämän kirjoittamat päiväkirjat. Niissä on jotain hämärää, jotain minkä vuoksi Berger alkaa selvittää Kallmannin elämää ja kuolemaa, yhdessä kuraattori Ludmilla Kovacsin ja matematiikan ja fysiikan opettajan Igor Masslindin kanssa. Kolmikko hämmästelee sitä, kuinka vähän Kallmannista tiedettiin. Käytännössä ei mitään, vaikka jotkut olivat työskennelleet hänen kanssaan viisitoista vuotta.

Mukana on myös oppilasnäkökulma yhdeksäsluokkalaisen Andrea Westerin kautta. Andrea ja ystävänsä Emma tutkivat ja pohtivat Kallmanniin liittyviä seikkoja. Miten Andrean perhe liittyy tähän?

Vad i hela friden betydde det? Ju längre runt banan jag kom, desto egendomligare tyckte jag det lät. Vad var det Charlie Mattis hade berättat för kvinnan, vem hon nu var, och som gjort henne så skakad? För hon hade låtit skakad, inget tvivel om saken. Charlie hade däremot låtit precis som vanligt, lite överlägsen, lite tillrättavisande. 

När jag hade tagit mig runt hela spåret funderade jag ett par ögonblick på att gå ett varv till, eller åtminstone fram och tillbaka till flyttblocket, för att undersöka om de stod kvar och diskuterade, men jag slog det ur hågen. Sannolikheten för att de gjorde det var liten, det hade gått mer än en halvtimme, och även om jag fick korn på dem igen var det ju knappast läge att kliva fram och försöka tjuvlyssna. Visst hade det varit interessant att få reda på vem kvinnan var, men denna tunna möjlighet räckte inte riktigt som motivation, särskilt inte som jag vid det här laget var ganska trött i benen. Min fysiska träning är inte vad den borde vara, det brukar jag konstatera ungefär fem gånger om dagen.

Nesser kirjoittaa taidokkaasti tarinaa tarinan sisään. Andrean äidin Englannin-aika on sellaista luettavaa, että sitä olisin jaksanut kokonaisen kirjan. Pidän siitä, että tämä tarina saa päätöksen kirjan lopussa. Sen sijaan muukalaisvihamielisyys tuntuu jotenkin irralliselta. Se on tiiviisti esillä pitkin matkaa, mutta lopussa asiat selitetään töks vaan. Ja kun selitys jää liian kauas Kallmannista, se saa teeman tuntumaan siltä kuin se olisi eri kirjasta. Ihan kuin tähän olisi tungettu samaan monta eri tarinaa, jotka sivuavat toisiaan mutta voisivat kaikki olla omia kirjojaan. 

Samoin tapaus Kallmann itse jätti tyytymättömän olon. Eniten siksi, että ensin asioita vatvotaan yli 500 sivua ja sitten poks ne selitetään muutaman kymmenen viimeisen sivun aikana. En tiedä, onko Nesserin tarkoituksena ollut kirjoittaa mysteeri, mutta siinä hän ei tällä kertaa onnistu. Jännitystä ei ole ollenkaan, ja ainakin minulle jäi aivan yhdentekeväksi se, mitä Kallmannille oikeastaan tapahtui.

Parasta antia ovat Andrea ja Emma. Heidän keskinäinen sanailunsa ja humoristinen nokittelunsa on kerrassaan hauskaa luettavaa, tunnustan tirskahdelleeni ääneen. Kiva että mukana on nuorten näkökulma.

Toisaalta tämä kirjojen herättämä ristiriitaisuus myös innostaa. Hitto vie, minähän luen lisää! Tänä vuonna on ilmestymässä kirja Halvmördaren: krönika över Adalbert Hanzon i nutid och dåtid författad av honom själv. Ja siis sehän on niin, että tuonnimistä kirjaa ei muutenkaan voi ohittaa, jestas sentään mikä rimpsu :D

Helmet-lukuhaasteeseen rastitan kohdan 28, "kirjan kannessa on kuu". Ainakin tulkitsen tuon vaalean pallon kuuksi. 

Håkan Nesser: Elävät ja kuolleet Winsfordissa

Håkan Nesser: Elävät ja kuolleet Winsfordissa
Ruotsinkielinen alkuteos Levande och döda i Winsford (2013)
Suomentanut Aleksi Milonoff
Kansi Jussi Karjalainen
Tammi 2018
440 s.

Henkilökohtaisesti Elävät ja kuolleet Winsfordissa on minulle yksi tärkeimmistä Håkan Nesserin kirjoista. Näin siksi, koska kaupunkisarjan aiemmat osat ovat olleet pettymyksiä. Loistavan van Veeteren - ja melkein yhtä hyvän Barbarotti-sarjan jälkeen olisin halunnut pitää kaupunkikirjoista, mutta Lontoo ja New York jättivät minut kylmäksi. Tämä uusin suomennettu onkin suorastaan pankin räjäyttäjä. Tykkäsin ensisanoista lähtien, ja pitkästä pitkästä aikaa toivoin että kirja ei loppuisi ollenkaan. 

Tarina alkaa, kun Maria Holinek ja koiransa Castor saapuvat Exmoorin nummille. Maria - käyttäen sukunimeä Anderson - on vuokrannut talon talveksi. Ylhäällä nummella hän on kaukana kaikesta, kaukana tutuista ihmisistä, puhelimen ja sähköpostin tavoittamattomissa. Hän esittäytyy kirjailijaksi ja kertoo tulleensa Winsfordin kylään kirjoittamaan. Kylä toivottaa hänet tervetulleeksi, kyselemättä sen enempää miksi ja miten ruotsalainen nainen päätyy noin syrjäiseen paikkaan. 

Marian tarinaa keritään auki vähän kerrassaan. Työ tv-yhtiössä on alkanut tympiä, eikä elämää helpota kirjallisuusprofessori-aviomiehen aiheuttama skandaali. Maria ja Martin päättivät suunnata Marokkoon, paikkaan jossa Martin on viettänyt aikaa 1980-luvun alussa. Käy kuitenkin niin, että Marokon sijasta määränpääksi tulee Winsford, eikä sinne saavu kuin Maria. Mökissä hän käy läpi sekä elämäänsä että puolisonsa kirjoituksia. Hän haluaa selvittää Martinin salaisuudet, hän haluaa tietää mitä on tapahtunut vuosikymmeniä sitten, hän haluaa päästä mukaan siihen mitä tapahtui ennen kuin he Martinin kanssa tapasivat. Nummi tarjoaa vastauksia mutta myös uusia kysymyksiä. Mitä Marialle on tarjolla Ruotsissa? Voiko 55-vuotias nainen aloittaa uudelleen tyhjästä? Mitä Englannilla on annettavaa?

Join kuin vastamyrkkynä kaksi lasillista erinomaista portviiniä, jota olin ostanut Dulvertonista, ja otin esiin tietokoneeni. Martinin kone, se jossa on ärsyttävä tarra Barcelonasta, saa toistaiseksi pysyä hänen mustassa salkussaan. Luulen että jossain vaiheessa avaan nekin, sekä salkun että tietokoneen, mutta tänä iltana se ei todellakaan tuntunut tarpeelliselta. Totesin että täällä ei ole nettiyhteyttä, ei tietenkään, tiesin sen kyllä. Jos myöhemmin tuntuu siltä että tarvitsen yhteyden - syystä jota en juuri nyt oikein keksi - voin mennä joko rannikkokaupunki Mineheadiin, jossa on kuulemma yksi jos toinenkin internetkahvila, tai sitten Dulvertonin kirjastoon. Tai näin ainakin luulen, ehkä vaihtoehtoja on lähempänäkin. Varmistin myös, ettei minun eikä Martinin kännykkä toimi talossa, ja päätin että tarkistan huomenna tilanteen hautakummulla josta Mr Tawking puhui. En missään tapauksessa yritä soittaa kenellekään - enkä lähettää sähköpostia tai tekstiviestiä - mutta on toki syytä selvittää, yrittääkö joku ottaa yhteyttä meihin. 

Tosin jo pelkkä kännykän aktivointi voi olla riski, en tiedä miten homma toimii. Mutta jos meitä aletaan etsiä, siis jos Interpol ja erilaiset tiedustelijat sun muut alkavat tosissaan jäljittää meitä, meidät tietenkin löydetään ennemmin tai myöhemmin. Idea on siinä, että kenellekään ei tule mieleen ruveta etsimään meitä. Koska siihen ei ole mitään syytä.

Kuten jo sanoin, en olisi halunnut tämän loppuvan. Onkohan se sumuinen ja sateinen nummi vaelluspolkuineen, joka imee mukaansa? Yksinolo, pimeät illat, seurana lähinnä kirjat ja omat ajatukset. Tiedättehän, Arnaldurin kirjat, Ruth Galloway - sarja, Susanne Janssonin Uhrisuo... Joka tapauksessa, olen tavattoman onnellinen ja helpottunut, ihanaa että lopulta pääsin takaisin Nesserin kelkkaan. 

Tarina on kiinnostava, se on yllätyksellinen mutta käänteet ovat uskottavia. Samalla mukana on pieniä kiemuroita, jotka saavat epäilemään että ovatko asiat sittenkään näin vai onko taustalla vielä jotain muuta. Toisinaan Maria epäilee itsekin, jolloin lukijan on pakko kiirehtää eteenpäin saadakseen selityksiä. Nesser sirottelee pieniä taitavia koukkuja sinne tänne, lukemista on melkeinpä mahdoton jättää tauolle, vaikka esimerkiksi Marian nukkumaanmeno antaisi muuten siihen tilaisuuden.

Vilkaiskaa myös, mitä mieltä Takkutukka, Anneli A ja Tuijata ovat tästä.

Helmet-lukuhaasteesta täyttyy kohta 4, "kirjan nimessä on jokin paikka".