Katja Kärki: Evan neljä elämää

 

Katja Kärki: Evan neljä elämää

Bazar 2024

463 s.

1920-luvulla pieni Eeva veistää puukolla hevosta. Muuta hän ei juuri halua tehdäkään. Koulussa hänelle nauretaan, kun hänet ohjataan tekstiilityökokeilun jälkeen poikien seuraksi puukäsityöhön. Hymyt hyytyvät pian, sillä Eevalla on taito näpeissään. 

1930-luvulla Eeva opiskelee Ateneumissa. Hän on pettynyt siihen, että jo opiskellessa pitää osallistua kilpailuihin, pitää yrittää menestyä. Ei saa vaan olla ja veistää. Kateutta tunnetaan puolin ja toisin, mikä hirvittää Eevaa. Tuleeko ystävistä kilpakumppaneita, joiden välit kiristyvät toisten menestyessä ja toisten jäädessä huomiotta?

Valmistumisen jälkeen tulee sota, ja Eeva saa jättää veistohaaveet sivuun. Sodan aikana hän tapaa tulevan aviomiehensä, ja avioliitto vie hänet pois Helsingistä. Maatilan emäntänä hän veistää silloin kun aikaa jää, eli liian harvoin. Joitain tilaustöitä on, mutta ei niin paljoa että niillä eläisi.

Sitten tulee vuosi 1974, ja Eva saa näyttelyn Helsinkiin. Siitä alkaa nousu maineeseen ja menestykseen. Viimeiset vuosikymmenensä Eva tekee veistotöitä niin paljon kuin ehtii, tekee kotinsa entiseen navettaan matkailijoille avoimen ateljeen ja matkustelee miehensä kanssa. 

Kaikki on ihan niin kuin Anni-täti sanoi. Olen jo tottunut, vaikka ensimmäiset viikot itkin iltaisin ikävääni. Sitten ymmärsin, että voin aina palata kotiin, mutta Helsinki ja Ateneum ovat jotain ainutlaatuista, ja on ollut siunaus päästä tekemään sitä, mihin sieluni on aina vetänyt: veistämään kuvia. 

Tunnen, miten Vieremä irrottaa hitaasti otteensa. Kaupungin tuuli tarttuu huiviin, hulmuttaa pois ikävän. Sataman ja meren haju hieroo poskia. Kaupungin kovat valot ja kivetyt kadut saavat sydämen sykkimään villimmin. 

Hieno, voimakas, tunteita herättävä tarina! 

Fanitan Evan aviomiestä Paavoa, joka ei koskaan lakkaa uskomasta vaimonsa kykyyn ja on aina tämän tukena ja apuna. Eva turhautuu toisinaan eikä riidoilta vältytä, mutta aina sovitaan ja jatketaan eteenpäin. Kun Evalla on mahdollisuus matkustaa ennen suurta menestystä, Paavo kannustaa lähtemään; hän pärjää kyllä. 

Kovasti ärsyynnyin Vuonislahden väestä; etenkin ukot haukkuvat Evaa senkun kerkiävät eivätkä emännät jää paljoa jälkeen. Lapsetonta kuvanveistäjää pidetään kummajaisena, suorastaan noitana. Olen iloinen siitä, että Eva lopulta kuusikymppisenä sai menestyksensä. 

Evan neljä elämää on luettu myös blogissa Kirjavinkit.

Helmet-lukuhaasteeseen saan kohdan 33, "kirjassa muutetaan maalle".

Pirkko Soininen: Signe

 

Pirkko Soininen: Signe 

Bazar 2024

224 s.

Valokuvaaja Signe Brander makaa Sipoossa Nikkilän sairaalassa, elämänsä viimeisinä päivinä. Aurinko luo seinille varjoja ja houkuttelee Signen muistelemaan menneitä vuosia ja elämänsä valokuvia. Muinaismuistoyhdistys osti häneltä Helsinki-kuvia, kuvia rakennuksista jotka purettaisiin ja joiden tilalle rakennettaisiin uutta. Mutta Signe kuvasi myös ihmisiä, laidasta laitaan. Hänet kelpuutettiin niin rikkaiden kuin köyhien seuraan, vaikka välillä vähän naureskellen tai epäillen. 

Helsingin lisäksi hän vietti aikaa Savonlinnassa. Oma ateljee oli toteutunut haave. Hän uskalsi jättää varman piirustuksenopettajuuden taakse ja kokeilla siipiään valokuvaajana, siinä onnistuen. Raha riitti lähinnä vain välttämättömään, mutta tärkeintä oli saada valokuvata. 

Lopun ajan yksinäisyys on Signelle raskasta. Sisarukset ja ystävät ovat kuolleet, enää hän on jäljellä. Mieleen tulee välillä huoli; mitä kuuluu asunnolle Helsingissä kun hän on täällä? Onneksi viileäkätinen sairaanhoitaja Vera huomaa ja kuuntelee. 

Siinä minä taas olen, valkoisessa esiliinassani, kumartuneena pöydän ääreen, peitän pienet roskat siveltimellä ja signeeraan nuorta naista esittävän visiittikortin. Katselen nuorta Signeä hellyydellä: noita uppiniskaisia kiharoita, jotka yritin aina saada kuriin pinnein ja kammoin, ryppyä silmien välissä, totista ilmettä. Purin aina keskittyessäni takahampaat yhteen, huomaamatta, ja havahduin siihen, että leukaa särki - tein niin öisinkin, nukkuessani... monia vuosia. Kas tuossa kokeilen kehitteen levittämistä siveltimellä, laveerausta, joka häivytti kuvan reunoja kohti - siitä ihmiset pitivät. Laveeraus korosti nuorten naisten herkkyyttä - näin Nyblin opetti, ja minä olin opetuslapsi. Käteni oli pikkutarkka ja pääni pitkämielinen. Jaksoin tuhertaa kuvien kanssa, kunnes olivat täydellisiä. 

Kello kilkahtaa oven päällä. Kuulen savonlinnalaisneidon tyytyväisen henkäyksen vuosikymmenien takaa. 

Onpa haikeankaunis tarina! Haaveiden toteuttaminen vaati tiettyjä uhrauksia, tuohon aikaan se oli naisella joko työ tai perhe, ei molempia. Ja valokuvaajan työssäkin palkkio pienempi kuin miehillä. Tässä tarinassa Signellä on ystäviä, todellisuudessa emme tiedä kuinka hyvin hän tunsi kyseiset henkilöt. Mutta siinä kuvaan astuu taiteellinen vapaus; kun faktatietoa ei ole, kirjailijalla on paljon mahdollisuuksia. Soininen käyttää omat mahdollisuutensa hyvin. 

Kirjan kieli on kaunista, mutta ei koukeroista ja kikkailevaa. Lauseet ovat selkeitä ja kirkkaita, samalla tunteita täynnä. 

Signe Branderin nimi on monelle tuttu, mutta hänen elämästään tietää harvempi. Lähdekirjallisuus keskittyy paljolti valokuvaamiseen, ei niinkään hänen yksityiselämäänsä. Soininen tarjoaakin todellisuuden kehyksissä yhden mahdollisen Brander-maailman, tuokiokuvia pitkän elämän varrelta. 

Tämäkin kuuluu kirjoihin, jotka todennäköisesti hankin omaan hyllyyn ja luen vuosien saatossa useamman kerran. 

Halusin Signen mukaan Helmet-lukuhaasteeseen, mutta vapaana ei oikein ollut muita sopivia kohtia kuin 49 eli "kirja on julkaistu vuonna 2024". 

Kirja on luettu myös blogeissa Lumiomena, Leena Lumi ja Kirjapiisku.

Karoliina Timonen: Laina

 

Karoliina Timonen: Laina

WSOY 2023

416 s.

Tammikuun viimeinen päivä, päivä jona Laina Päätalosta tulee kymmenen avioliittovuoden päätteeksi eronnut nainen. Onnikan rahastaja Laina Päätalo palvelee asiakkaita kuten ennenkin, hymy liimattuna kasvoille. Matkalla Tampereen Keskustorilta Vehmaisiin ja takaisin, ja samalla reitillä uudelleen, hän käy mielessään läpi nuoruudessa kokemaansa traumaa ja vaikeaa avioliittoaan. 

Laina ja Kalle olivat kirjeenvaihdossa, rakastuivat, menivät nopeasti naimisiin. Arki ei tahtonut kuitenkaan asettua sellaiseksi kuin he odottivat, kuin kaikki odottivat. Kalle halusi lapsia, Laina ei. Kallen työ vei heidät välillä Taivalkoskelle, sitten takaisin Tampereelle. Kallella oli viehtymys viinanjuontiin, mitä Laina ei voinut sietää. Lisäksi Kalle mielistyi nuoriin naisiin yhä uudelleen, ja yhtä usein hän miellytti heitä. Laina jaksoi odottaa, rakastaa, antaa anteeksi. 

Avioeron myötä Lainan on rakennettava elämänsä uudelleen.

Lainan katse kiertää läpeensä tuttua maisemaa, laskeutuu Kirkkosuon laaksoon ja nousee vastapäisen kirkon torniin. Ei hän näe juuri muuta kuin valkoisia, pyryttyneitä puita ja nietoksia, mutta hänen mielessään pyörivät kuvat ja hetket menneestä, auringon kilosta, kullasta ja vihreästä. Tuntuu ettei hän pääse tämän rakennuksen ohi, ei pysty ohittamaan muistoja ja tuota vaihetta elämästään - sitä onnea, sitä huumaavaa tunnetta, kun kaikki oli alussa, kaikki oli mahdollista ja jokainen ovi avoinna.

Tuon kaiken muistaminen tuntuu nyt musertavalta, ja silti hän kiinnittyy menneeseen, ei saa jalkojaan jatkamaan eteenpäin, ei halua päästää vielä irti, ei ohittaa tätä, Tuntuu että on elettävä se uudelleen, on jaksettava. On muistettava, että sellaistakin on - että maailmassa on myös valoa, joka voittaa pimeyden, että vuodenkiertoon kuuluvat myös kesät, jotka koittavat talvien jälkeen. 

On muistettava, että joskus elämä myös antaa ja kantaa. 

Tarinassa on todella voimakas tunnelma alusta loppuun, se imaisee mukaansa heti ensi sivulta. Lainan pahaa oloa on tuskallista seurata, mutta samalla ymmärtää miksei hän lähde vaan jaksaa yrittää aina vaan. 

En ole lukenut Iijoki-sarjaa, joten minulla ei ollut mitään ennakkotietoa Lainasta eikä myöskään olettamuksia tai ennakkoluuloja. Kiinnostuin "fiktiivisestä tarinasta fiktiivisestä henkilöhahmosta" ja halusin kulkea hetken hänen kanssaan. Se kannatti, lukukokemus on tosi vahva, vaikuttava, syvästi koskettava. 

Kirja on luettu muun muassa blogeissa Kirjasähkökäyrä, Anun ihmeelliset matkat ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan Lainan kohtaan 30, "kirja, jossa ei ole nimettyjä tai numeroituja lukuja". 

Raija Oranen: Kaikki tämä valo

 

Raija Oranen: Kaikki tämä valo 

Otava 2021

286.

- Hyvää iltaa, sanoin teatterinjohtaja Aili Heickellille. - Te etsitte nuoria naisia. Tässä minä nyt olen.

Raija Oranen on biofiktioiden pioneeri, tarina Anita Välkistä on jo varsin mones romaani todellisesta henkilöstä. Tällä kertaa tilanne on ehkä ollut erilainen, sillä Välkin ajasta on varsin vähän aikaa. Lisäksi tämän ytär on elossa ja tarjonnut runsaasti lähdemateriaalia kirjaan. 

Tarinassa Anita on Kiteen-mökillä vuonna 1992. Saunanlämmitys, ruuanlaitto, tyttären perheen kanssa oleminen, siinä päivät kuluvat. Aikaa on myös muistelulle. Ikävä vähän aikaa sitten kuollutta puolisoa kohtaan on voimakkaasti läsnä, kipu on kova vaikka puolison vuosikymmenen mittainen sairastelu ei tehnytkään kuolemasta yllätystä. Mukana on myös huono omatunto siitä, että vaikeaa reumaa sairastava tytär joutui viettämään lapsuutensa lähes täysin isovanhempien luona, äidin reissatessa töiden takia ympäri maailmaa. Ura oli pitkä ja kunniakas, mutta sen päättyminen oli katkera paikka. Välkki tunsi, että hänellä olisi vielä ollut annettavaa. Pää pystyssä hän kuitenkin kulkee loppuun asti. 

Minä olen ilman rooleja rikki kuin ammuttu, tykillä pamauteltu täyteen reikiä, ne ovat niissä kohdissa, joissa roolien pitäisi olla ja joissa ne ovat. Vaikka on kulunut aikaa, nuo haavat eivät ole kasvaneet umpeen, eivät kokonaan, vaikka itsekin välillä luulen niin. Ei, yhtäkkiä niin kuin nyt, minä repeän haperaksi niin, että tuulet voivat kulkea lävitseni ja ujeltaa mennessään, tuiskuta ja pöllytä ja kiertää. Minä olen kuin harso, hyvin isoreikäinen, ja syvällä sisimmässäni katkera vaikka en tohdi tunnustaa sitä edes itselleni, sehän on väärin, se sotii kaikkia ihanteitani vastaan. Minulla on kaikki syy olla kiitollinen siitä mitä elämä on minulle antanut. Olen minä, kyllä minä olen. Ja silti, silti juuri kun täytyn ensimmäisen todellisen kesäpäivän tuoksuista, valkoisten kukkien merisestä ihanuudesta ja auringon kuumottavasta kouraisusta ihollani, repeytyvät minuun ammutut reiät levälleen, ja tässä olen, kurkku tukahtuneena. Tämä on väärin, minulla on sittenkin huono luonne, en ymmärrä alistua ja mukautua, en vieläkään. Ikään kuin minulta olisi otettu pois jotain, vaikka olen menettänyt vain sellaista mitä en koskaan saanutkaan. 

Olisin kaivannut tarinaan vielä lisää Välkin urasta, enemmän tai pidemmälti kohtauksia eri maiden oopperoista, esitysprosesseista, ihmisistä joista monia hän varmasti kohtasi useita kertoja. Nyt ruuanlaitto saa melko ison osan verrattuna Välkin uramuisteluihin. Enemmän tilaa saavat kollegat Pekka Nuotio ja Usko Viitanen, muut laulajat ja kapellimestarit tulevat lähinnä mainituiksi tai saavat muutaman lauseen. 

Muuten tykkäsin kirjasta kovasti, Oranen kirjoittaa kauniisti niin Välkin suurista menestyksen hetkistä kuin yhtä suurista suruista. On koskettavaa lukea esimerkiksi Välkin syyllisyydentunnosta tytärtään kohtaan, vaikka tytär vakuuttaakin moneen kertaan ettei siihen ole syytä, että hänellä oli hyvä olla isovanhempien luona, että hänestä oli mukava ihailla menestyksekästä äitiä, äitiä joka ehkä kävi harvoin mutta aina tullessaan toi valon mukanaan. 

En tiedä, onko oopperan maailma yhä yhtä julma, toivottavasti ei. Tosin tarinasta välittyy myös se, että jostain syystä Välkkiä kohdeltiin huonommin kuin muita. Esimerkiksi hän ei saanut lyhyttä tai pidempää vapaata vieraillakseen ulkomaisessa oopperassa, kun muille vapaa olisi myönnetty. Karu on myös esimerkki, jossa kapellimestari (Jussi Jalas) suuttuu Välkille ja käytännössä sulkee kaikki ovet tämän edestä. Onneksi Välkki piti opettamisesta ja sai edes jonkinlaista tyydytystä oppilaidensa onnistumisten kautta.

Kautta linjan Välkki muistuttaa, että lahjakkuus yksin ei riitä, vaan menestyminen vaatii sekä kovaa työtä että onnea. Hän oli aina innokas esiintyjä ja suuntasi päättäväisesti kohti teatteria, mutta oikeaan aikaan kohdatut oikeat ihmiset johdattivat hänet oopperapolulle. Laulutunnit alkoivat varsin myöhään, mutta eivät liian myöhään uraa ajatellen. Joskus Välkki tunsi suoranaista pelkoa mutta onnistui ajamaan sen hiiteen, hän päätti luottaa itseensä, näyttää yleisölle että tässä olen, katsokaa mitä osaan. 

Taas huomasin että on olemassa tuttu nimi jonka elämästä en ole kuitenkaan tiennyt yhtään mitään. Viime vuosina on ollut suoranainen biofiktiobuumi, mutta mielestäni on vain hyvä asia, että unohduksiin painuneita henkilöitä nostetaan esiin ja muistutetaan, että jokainen heistä oli ja on paljon muutakin kuin menestys ja pinta. 

Kaikki tämä valo on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjojen kuisketta ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja. 

Helmet-lukuhaasteeseen rastitan kohdan 13, "kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin". Se sopisi myös esimerkiksi kohtiin 4, "joku kertoo kirjassa omista muistoistaan", 6 "kirja kertoo rakkaudesta" sekä 37, "kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa".