Karoliina Timonen: Laina

 

Karoliina Timonen: Laina

WSOY 2023

416 s.

Tammikuun viimeinen päivä, päivä jona Laina Päätalosta tulee kymmenen avioliittovuoden päätteeksi eronnut nainen. Onnikan rahastaja Laina Päätalo palvelee asiakkaita kuten ennenkin, hymy liimattuna kasvoille. Matkalla Tampereen Keskustorilta Vehmaisiin ja takaisin, ja samalla reitillä uudelleen, hän käy mielessään läpi nuoruudessa kokemaansa traumaa ja vaikeaa avioliittoaan. 

Laina ja Kalle olivat kirjeenvaihdossa, rakastuivat, menivät nopeasti naimisiin. Arki ei tahtonut kuitenkaan asettua sellaiseksi kuin he odottivat, kuin kaikki odottivat. Kalle halusi lapsia, Laina ei. Kallen työ vei heidät välillä Taivalkoskelle, sitten takaisin Tampereelle. Kallella oli viehtymys viinanjuontiin, mitä Laina ei voinut sietää. Lisäksi Kalle mielistyi nuoriin naisiin yhä uudelleen, ja yhtä usein hän miellytti heitä. Laina jaksoi odottaa, rakastaa, antaa anteeksi. 

Avioeron myötä Lainan on rakennettava elämänsä uudelleen.

Lainan katse kiertää läpeensä tuttua maisemaa, laskeutuu Kirkkosuon laaksoon ja nousee vastapäisen kirkon torniin. Ei hän näe juuri muuta kuin valkoisia, pyryttyneitä puita ja nietoksia, mutta hänen mielessään pyörivät kuvat ja hetket menneestä, auringon kilosta, kullasta ja vihreästä. Tuntuu ettei hän pääse tämän rakennuksen ohi, ei pysty ohittamaan muistoja ja tuota vaihetta elämästään - sitä onnea, sitä huumaavaa tunnetta, kun kaikki oli alussa, kaikki oli mahdollista ja jokainen ovi avoinna.

Tuon kaiken muistaminen tuntuu nyt musertavalta, ja silti hän kiinnittyy menneeseen, ei saa jalkojaan jatkamaan eteenpäin, ei halua päästää vielä irti, ei ohittaa tätä, Tuntuu että on elettävä se uudelleen, on jaksettava. On muistettava, että sellaistakin on - että maailmassa on myös valoa, joka voittaa pimeyden, että vuodenkiertoon kuuluvat myös kesät, jotka koittavat talvien jälkeen. 

On muistettava, että joskus elämä myös antaa ja kantaa. 

Tarinassa on todella voimakas tunnelma alusta loppuun, se imaisee mukaansa heti ensi sivulta. Lainan pahaa oloa on tuskallista seurata, mutta samalla ymmärtää miksei hän lähde vaan jaksaa yrittää aina vaan. 

En ole lukenut Iijoki-sarjaa, joten minulla ei ollut mitään ennakkotietoa Lainasta eikä myöskään olettamuksia tai ennakkoluuloja. Kiinnostuin "fiktiivisestä tarinasta fiktiivisestä henkilöhahmosta" ja halusin kulkea hetken hänen kanssaan. Se kannatti, lukukokemus on tosi vahva, vaikuttava, syvästi koskettava. 

Kirja on luettu muun muassa blogeissa Kirjasähkökäyrä, Anun ihmeelliset matkat ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan Lainan kohtaan 30, "kirja, jossa ei ole nimettyjä tai numeroituja lukuja". 

Laura Dave: Suojele häntä

Laura Dave: Suojele häntä

Englanninkielinen alkuteos The Last Thing He Told Me (2021)

Suomentanut Karoliina Timonen 

WSOY 2023

342 s. 

Telkkarissa ovella seisoo yleensä poliisi tai palomies, ehkä joku armeijan univormussa, mutta kun minä avaan oven - kun minä saan tietää, että koko elämäni muuttuisi - viestintuoja ei ole poliisi tai FBI-agentti tärkätyissä housuissa. Ovella on kaksitoistavuotias tyttö futiskamppeet päällä. Säärisuojat ja kaikki. 

Tytöltä Hannah saa lapun, jossa lukee "suojele häntä". Hannah ymmärtää heti, että viesti on hänen mieheltään Owenilta joka pyytää häntä suojelemaan Owenin teini-ikäistä tytärtä Baileyta. Mutta miksi moinen viesti? Pian Hannah tajuaa Owenin kadonneen ja huomaa, ettei ole Baileyn kanssa ainoa joka tätä kaipaa. Katoamiseen esitetään mahdollinen syy, mutta Hannah epäilee ettei siinä ole koko totuus. Miksi toisen osavaltion poliisi tutkii asiaa? Mitä Owenilla oli Texasin osavaltiota vastaan? Hannah ja Bailey hyppäävät lentokoneeseen ja alkavat jäljittää vihjeitä Owenin elämästä ja menneisyydestä vakaana aikomuksenaan löytää tämä. Pian he saavat selville asioita, mutta eivät lainkaan sellaisia mitä odottivat ja toivoivat. Owenista piirtyy aivan uudenlainen kuva, mikä hämmentää tilannetta entisestään. Hannah ja Bailey eivät kuitenkaan aio luovuttaa, löytyipä tai tapahtuipa mitä tahansa. 

Hän ojentaa kättään ja pyytää Baileyn puhelinta uudelleen nähtäväkseen. Bailey ojentaa sen, ja me katsomme, kun Cookman yrittää muistella.

"Mitä hän teki?" hän kysyy. "Sinun isäsi?"

Hän kysyy sen Baileylta. Odotan hänen kertovan lyhennetyn version Shopin tapahtumista ja Avett Thompsonista - ja sanovan, ettemme tiedä vielä kaikkea. Me emme tiedä, mikä Owenin rooli petoksessa oli tai miksi hän jätti meidät tänne yksin yhdistelemään palasia toisiinsa. Näitä hankalia palasia. Sen sijaan Bailey kuitenkin ravistaa päätään ja kertoo Cookmanille Owenin kauheimmasta teosta. 

"Hän valehteli minulle", Bailey sanoo.

Professori nyökkää kuin vastaus riittäisi hänelle. Professori Cookman. Ensimmäinen nimi Tobias. Lempinimi Cook. Palkittu matemaatikko. Meidän uusi ystävämme.

"Tulkaa mukaani", hän sanoo.

Tykkäsin, tarina on yllätyksellinen mutta ei liian kiemurainen. Mielenkiintoista on lukea tapahtumaa kadonneen omaisten näkökulmasta, ei poliisin. Teini-ikäisen tytön ja tämän äitipuolen lähentyminen ei yleensä tapahdu mahdollista rikosta selvittäessä, tässä tapahtuu ja on kuvattu uskottavasti. Tapahtumat etenevät sopivassa tahdin, tarpeeksi nopeasti että kiinnostus pysyy yllä koko ajan mutta samalla tarpeeksi rauhallisesti että lukija pysyy mukana kaikissa käänteissä. 

Kyseessä on trilleri/jännityskirja, mutta tunnelma on lajityypille "oudon" lämminhenkinen. Ehkä se johtuu siitä, että Hannah ja Bailey tapaavat matkan varrella muutamia ihmisiä, jotka alun vastahakoisuuden jälkeen suostuvat auttamaan heitä. Vaikka maailma on Owenin katoamisen myötä pelottava, on siinä myös toivonkipinöitä ja aitoa välittämistä. Jännitys ei synny väkivallasta vaan ajoittain sen mahdollisuudesta sekä siitä, että Hannah ja Bailey kilpailevat aikaa, liittovaltion sheriffiä ja FBI:tä vastaan löytääkseen kadonneen. 

En usko tapaavani Hannahia ja Baileyta uudelleen, mutta toivon pääseväni Laura Daven tarinoiden matkaan toistekin. 

Suojele häntä on luettu myös blogeissa Luetut.net ja Kirjasähkökäyrä. 

PS. Tulikin vahingossa jatkot Dekkariviikoille, kun niitä seuraava postaus on myös jännäri. 

Francesca Hornak: Viikko on pitkä aika

Francesca Hornak: Viikko on pitkä aika
Englanninkielinen alkuteos Seven days of us (2017)
Suomentanut Karoliina Timonen
Tammi 2018
448 s.

Kuten kirjan nimi sanoo, viikko on pitkä aika – ainakin jos kyse on perheestä, joka koostuu neljästä toisistaan irrallisesta palasesta. Palaset sivuavat toisiaan mutta eivät loksahda yhteen, ei sitten millään. Jokainen on syvällä omassa maailmankuplassaan, eikä kukaan halua jakaa tunteitaan toisten kanssa.  Birchin perheelle jouluviikko muodostuu siis melkoisen piinalliseksi koettelemukseksi.

Perheen Olivia-tytär tulee jouluksi kotiin, mutta koska hän on ollut vapaaehtoistöissä Haag-viruksen valtaamalla alueella, ei hän saa liikkua ulkona. Koko perhe joutuu olemaan viikon karanteenissa. Hänen sisarensa Phoebe on nyreissään, sillä nyt joulua vietetään vain heidän neljän kesken, ilman Phoeben sulhasta.  Onni onnettomuudessa, että he asuvat suuressa kartanossa. Jokaisella on omaa tilaa, ja on mahdollista vältellä muita. Jokaisella on kannettavanaan jokin salaisuus. Yllätyin siitä, että salaisuudet paljastetaan lukijalle heti alussa. Odotin ehkä, että ne olisivat räjähtäneet (lukijankin) silmille vaikkapa jouluaterialla. Vaan ei, lukija tietää mitä perheenjäsenet piilottelevat toisiltaan. He odottavat oikeaa hetkeä kertoa, mutta eihän sellaista koskaan tule. Salaisuudet paljastuvat vahingossa ja yleensä ihan väärään aikaan, aiheuttaen suurta draamaa. Mietin, että miksi kertominen on mukamas niin vaikeaa. Onko taustalla jotain muuta perhedraamaa, mitä lukijalle ei kerrota? Vai ovatko perheenjäsenet vaan niin kertakaikkisen etääntyneitä toisistaan, että eivät pysty sanomaan edes iloisia asioita?

Mantelina joulupuurossa on amerikkalainen Jesse, joka saapuu Norfolkiin oman perhesalaisuutensa perässä. Eikä Phoeben George-sulhanenkaan onnistu pysyttelemään poissa, joten puuro saa kyytipojakseen myös luumusoppaa.

Olivia ihmetteli, miksi äiti oli ostanut isälle kirjan aiheesta, jonka tämä jo perin pohjin tunsi. Mutta hän tiesi, ettei se ollut oikeastaan tärkeää. Tärkeää oli se, että vuosi vuodelta annettiin toisille enemmän ja enemmän tavaraa. Äiti oli antanut hänelle suunnilleen kaksikymmentä käsirasvatuubia – kaikki hirveän voimakastuoksuisia. Phoebe oli ostanut hänelle villapaidan, jota olisi varmaankin itse mielellään pitänyt ja joka oli todennäköisesti tehty bangladeshilaisessa hikipajassa. Isä taas oli antanut hänelle täysin turhan valokuva-albumin – epäilemättä se oli Emman valitsema. Hän oli kirjoittanut korttiin: ”Olivialle sairaan hauskaa joulua. A.” Mikä häntä vaivasi? Oliko toimittajalle liian vaikeaa vastustaa sanaleikkiä? Olivia katsoi lattiaa, joka oli täynnä uutta tavaraa ja lahjapaperia ja –nauhaa, ja hän tajusi, että se sai hänet oikeasti voimaan huonosti. Hän mumisi jonkin tekosyyn ja meni yläkertaan lukemaan rauhassa uutisia.

Suhtaudun tähän lukukokemukseen kaksijakoisesti. Toisaalta olen iloisesti yllättynyt siitä, että kirja ei ole siirappista hömppää, jossa kyyneleet virtaavat vuolaina putouksina ja jossa lopulta kaikki rakentavat yhdessä ihkun piparitalon. Ei ole pumpulinpehmeää joulutunnelmaa, pikemminkin niskaan satavia kuusenneulasia. Virkistävää, ehdottomasti. Alku salaisuuksien paljastamisineen on tehokas, ajattelin että ai näinkö tämä menee. Emman joulutössötys tuntui kotoisalta, ehkä siksi kun olen tottunut että äitini tekee sen tuhatta lajia ruokaa jouluksi. Onneksi äiti on muuten erilainen kuin Emma, eikä keskity pakonomaisesti siihen että jokainen minuutti menee täsmälleen suunnitelman mukaan, juuri niin kuin tuhantena aiempana vuonna.

Toisaalta olen vähän ymmälläni. En lämmennyt kenellekään henkilöhahmoista. Emma on kuin pelokas lapsi, joka ei uskalla päästää ääntäkään. Samalla hän on ylihuolehtiva kanaemo. Phoebe on saavuttanut elämässään vain sen, että tuleva aviomies on rikas. Hän on kodin vanki, siksi hän on vihainen siskolleen, joka on uskaltanut lähteä pois. Olivia kuitenkin kokee, että se mitä hän tekee ei riitä. On liikaa niitä, joita hän ei voi pelastaa haagilta. Kotiinpaluu on pakko, koska haag-alueella ei saa oleskella kuin rajallisen ajan kerrallaan. Perheen isä Andrew ei tunnu piittaavan kenestäkään. Kirjeenvaihtajan työ vaihtui kauan sitten ruokakriitikon puuhaan, mikä ehkä oli hetken tyydyttävää mutta ei kauaa. Mietin, että kun ihmisten välit ovat niin kireät niin miksi he viettävät joulua yhdessä? Onko se velvollisuudentunto vai mikä, vai miksi nämä neljä eivät hajaannu tahoilleen?

Lopputulema on että, kirja jää tasolle ”ihan ok”. Ei mikään järisyttävä elämys, mutta ei myöskään hukkaan heitettyä aikaa. Tämä löytänee lukijansa, mutta itse pitäydyn ennemmin Kate Mortonin kirjoittamissa perhesalaisuuksissa.

Viikko on pitkä aika on luettu myös blogeissa Tuulevin lukublogi, Lukutuikku, Kirjojen keskellä ja Annelin lukuvinkit. Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 12, "kirja liittyy Isoon-Britanniaan".