Annika Eräpuro: Karkaava talo

Annika Eräpuro: Karkaava talo
Kuvitus Tiina Konttila
Robustos 2019
75 s.

Talo oli saanut tarpeekseen.

Olihan se sentään empiretyylinen huvila, rakennettu vuonna 1831. Benedictus Paavalainen oli laatinut piirustukset nuorten neitien musiikkiopistoa varten, ja sittemmin, sotien melskeissä ja väliajoilla, siinä oli ollut kasakoiden alakoulu (ripaskaa oli harjoiteltu niin railakkaasti, että yksi alakerran huone tärisi väliin vieläkin). Ja nyt, viimeiset kolme vuotta se oli joutunut toimimaan vierasmajana, kelle tahansa kulkijoille. Eikä siinä vielä mitään, sen olisi vielä kestänytkin, mutta ympäristön muutokset alkoivat kyllä olla liikaa.

Näin alkaa Annika Eräpuron uutuuskirja Karkaava talo. Ja onhan alku! Eihän tuommoisen jälkeen voi muuta kuin lukea eteenpäin ja selvittää, mitä talo aikoo. Eikä mikä tahansa talo, vaan hyvin persoonallinen ja oman arvonsa tunteva. Aikansa se on kestänyt, mutta kun teiden nimiä on muuteltu tarpeeksi ja muut vanhat talot hävitetty, sille riittää. Tämä ei ole enää sen paikka. Niinpä se lähtee pois.

Vierasmajan työntekijä Helena ja sinne vieraaksi saapuva Mauri hämmästyvät, kun talo on yhtäkkiä poissa. Minne se on mennyt? He aloittavat päättäväiset etsintätoimet. Ensimmäinen osoite on Katoamistenkartoituskeskus, josta löytyy rakennustarkastaja. Tällä on kuitenkin jotain taloa ja sen löytymistä vastaan… Mutta asiahan on sillä tavalla, että Helenaa ja Mauria ei pysäytetä.

Etsintöjen ollessa kiivaassa käynnissä talo jatkaa seikkailuaan. Se tapaa matkallaan muita rakennuksia, joista toiset ovat ystävällisiä ja toiset eivät. Jotkut eivät ymmärrä ollenkaan, että talo on noin vain lähtenyt tiehensä. Onneksi tielle osuu myös niitä, jotka ovat talolle avuksi, kuka milläkin tavalla.

- Niin varmasti, talo sanoi. – Minäkin olen kuulemma arvokas, se jatkoi, ja hämmästyi sitten itseään. Mitä minä oikein puhun? Enhän minä koskaan kehu itseäni, tällä tavoin turhaan… Ei, en tosiaankaan enää tiedä kuka olen.

- Tunnetko sinä ketään tärkeitä? pamautti paviljonki.

- Miten… niin? Mitä sinä tarkoitat?

- No jos et edes tiedä mitä minä tarkoitan, niin ehkä koko kysymys on turha, paviljonki näpäytti. Äkkiä se oli niin oudon kopea, että taloa kylmäsi välipohjasta.

- Minun lempisäveltäjäni ovat NIIN kuuluisia, että heistä eivät tiedä kuin muutaman, paviljonki jatkoi.

- Jaaha… Hetkinen, nyt en oikein ymmärrä?

Mutta paviljonki vain laski kaihtimensa niin että pamahti.

Ja kun talo lähti räystäs painuksissa jatkamaan matkaansa, surkeana ja ravasta rumana, se kuuli miten piharakennukset nauroivat sen perään.

Pidin tästä kovasti. Tarinassa on monta mutkaa mutta se on helppo seurattava, ei liian täynnä tavaraa. Ihmismäiset rakennukset luovat tunnun, että kirjan tapahtumat ovat mahdollisia. Tässä vähän jännittäen, että päättääkö kotitaloni lähteä Pyynikille kävelylle… J Talo on hyvin sympaattinen hahmo, hänelle (vai sille?) toivoo pelkkää hyvää. Siksi lukiessa saakin jännittää, mitä tapahtuu. Oudoille seuduille vaeltaminen luo turvattomuutta, jota ilkeät tai ujot rakennelmat vain lisäävät. Onneksi talon reitille osuu myös iloisia hetkiä.

Luulenpa, että tämäkin päätyy alakoululaisten vinkkauslistalle. Ei ehkä ihan pienimmille itse luettavaksi; fontti on aika pientä ja teksti aseteltu leveälle palstalle, joten voi turhauttaa jos lukeminen ei vielä ole sujuvaa. Mutta kuunneltavaksi tämä sopii myös pienille, miksipäs ei alle kouluikäisillekin. 

Jennifer Vanderbes: Pääsiäissaari

Jennifer Vanderbes: Pääsiäissaari
Englanninkielinen alkuperäisteos Easter Island (2003)
Suomentanut Annika Eräpuro
Otava 2004
396 s.

On aina riemukasta törmätä kiinnostavaan kirjaan, josta ei ole koskaan kuullut. Kirjaston hyllyjen välissä pyöriessä silmät ja sormet tarttuivat jo 12 vuotta vanhaan Pääsiäissaari-teokseen. Kyseessä on Jennifer Vanderbesin esikoisteos, ja harmi kyllä, ainakaan HelMet-kirjastoista ei löydy häneltä mitään muuta kuin tämä, ei millään kielellä.

Kirjassa kuljetaan kahdessa eri tasossa, alkaen vuosista 1913 ja 1973. Kuusikymmentä vuotta erottaa toisistaan kaksi erilaista tutkijanaista, naista jotka elämä on kuljettanut kauas maailman ääriin. 

Vuonna 1913 entinen kotiopettajatar Elsa Pendelton/Pendleton (en tiedä kumpi on oikein, nimi esiintyy useamman kerran kummallakin tavalla kirjoitettuna) lähtee miehensä Edwardin ja sisarensa Alicen kanssa vuosia kestävälle tutkimusmatkalle Pääsiäissaarelle. Isän kuoltua Elsalla ja Alicella, jolla ilmeisesti on lievä kehitysvamma, ei ole vaihtoehtoja. Kukaan ei huoli vaivoikseen kahta köyhää naista, joista toinen vaatii viihdytystä ja vahtimista. Edwardin avioliittotarjous on Elsalle keino pitää sisarukset yhdessä. Edward on tutkija, joka haluaa selvittää Pääsiäissaren suurien moai-patsaiden salaisuuden. Vuoden kestävä menomatka laivalla on raskas, eikä karu saarikaan ole helppo paikka elää. Älykäs Elsa oppii kuitenkin nopeasti paikallisen kielen ja yllätyksekseen innostuu tutkimaan rongo-rongo - kirjoitustauluja. Mutta ei edes kaukainen saari tuhansien kilometrien päässä lähimmästä mantereesta ole paikka, jonne pääsee menneisyyttä pakoon.

Saman saa huomata Greer Farraday, leskeksi jäänyt kasvitieteilijä. 1960-luvulla hän on ollut yksi harvoista kasvitiedettä opiskelluista naisista. Rakastuttuaan opettajaansa hän saa huomata, että edes kuuluisa ja vaikutusvaltainen mies ei tee naisen asemaa yliopistomaailmassa helpoksi. Kun miehen maine murenee suuren skandaalin myötä, Greerin on mietittävä seuraavaa askeltaan. Miehen kuolema vauhdittaa mielessä muhinutta suunnitelmaa lähteä Pääsiäissaarelle tutkimaan sen kasviston historiaa. Saarella Greer saa etäisyyttä asioihin ja pystyy analysoimaan tapahtunutta kiihkottomasti, ilman pakkoa puolustaa miestä. Samalla hän puntaroi asemaansa naisena tiedemaailmassa.

Sitten hän palasi takaisin hakemaan näytekairan ja loput jatkovarret, ja kun hän laski viimeiset varusteensa käsistään vielä kahden hakumatkan jälkeen, hän huohotti ja puuskutti. Siitä oli pitkä aika, kun hän viimeksi oli kantanut näitä välineitä. Hän lepäsi hetkisen kumarassa kämmenet reisillään ja tarkasteli paikkaa - koroketta, näytekairaa, jatkovarsia - ja hengityksensä tasaannuttua hän pani merkille ympäröivän hiljaisuuden, jonka rikkoi vain veden liplatus hänen saappaitaan vasten. Täällä minä olen, hän ajatteli. Keskellä kraateria maailman etäisimmässä saaressa. Kaikkialla ympärilläni kohoaa kaislaa; näen pelkkää taivasta. Ääntäkään, kahaustakaan ei kuulu. 

Tätä on yksinäisyys, hän ajatteli, äärimmäinen ja armoton. Ja kuva hänestä itsestään seisomassa siinä täytti hänet pelolla. Tällaiseksi elämä voisi muuttua. 

Hänen oli pakko rikkoa hiljaisuus. Hänen oli pakko toimia.

Pidin kirjasta valtavan paljon. Eniten iloitsin siitä, että naiset nousevat toimijoiksi eivätkä jää tutkijamiestensä varjoihin. Naiset ovat aktiivisia ja uskaltavat sanoa mielipiteensä. Kirja on viihdyttävä mutta ei viihteellistä hömppää vaan kiinnostava kuvaus naisten osallistumisesta sekä luonnon että kulttuurin historian selvittämiseen. Siitepölytutkimus ei kuulosta kiinnostavalta mutta tässä se on tehty sellaiseksi!

Pääsiäissaari ei ole ollenkaan tyypillinen tapahtumapaikka, mutta hauskaa että se on päässyt esiin. Asukkaat kuvataan uteliaina ja ystävällisinä, vieraanvaraisina etenkin silloin kun vieraat käyttäytyvät kohteliaasti ja antavat lahjoja. Lukijassa herää kiinnostus sekä tuota että muita eksoottisia paikkoja kohtaan: haluan lukea lisää. 

Kirjasta löytyy muutama muukin bloggaus, siitä ovat kirjoittaneet Annika, Enni Linnavirta, Elma Ilona ja Dristiina.

Tämän kirjan myötä aloitan HelMet-lukuhaasteen. Innostuin, kun huomasin että tällä kirjalla voin kuitata ehkä sen vaikeimman kohdan "oman alan pioneerinaisesta kertova kirja"! Elsan kirjoitustaulututkimus ei ehkä levinnyt laajalle eikä Greer saanut maailmanmainetta, mutta he ovat silti olleet rohkeita ja kärsivällisiä pyrkiessään selvittämään maailman salaisuuksia.