Annika Eräpuro: Karkaava talo

Annika Eräpuro: Karkaava talo
Kuvitus Tiina Konttila
Robustos 2019
75 s.

Talo oli saanut tarpeekseen.

Olihan se sentään empiretyylinen huvila, rakennettu vuonna 1831. Benedictus Paavalainen oli laatinut piirustukset nuorten neitien musiikkiopistoa varten, ja sittemmin, sotien melskeissä ja väliajoilla, siinä oli ollut kasakoiden alakoulu (ripaskaa oli harjoiteltu niin railakkaasti, että yksi alakerran huone tärisi väliin vieläkin). Ja nyt, viimeiset kolme vuotta se oli joutunut toimimaan vierasmajana, kelle tahansa kulkijoille. Eikä siinä vielä mitään, sen olisi vielä kestänytkin, mutta ympäristön muutokset alkoivat kyllä olla liikaa.

Näin alkaa Annika Eräpuron uutuuskirja Karkaava talo. Ja onhan alku! Eihän tuommoisen jälkeen voi muuta kuin lukea eteenpäin ja selvittää, mitä talo aikoo. Eikä mikä tahansa talo, vaan hyvin persoonallinen ja oman arvonsa tunteva. Aikansa se on kestänyt, mutta kun teiden nimiä on muuteltu tarpeeksi ja muut vanhat talot hävitetty, sille riittää. Tämä ei ole enää sen paikka. Niinpä se lähtee pois.

Vierasmajan työntekijä Helena ja sinne vieraaksi saapuva Mauri hämmästyvät, kun talo on yhtäkkiä poissa. Minne se on mennyt? He aloittavat päättäväiset etsintätoimet. Ensimmäinen osoite on Katoamistenkartoituskeskus, josta löytyy rakennustarkastaja. Tällä on kuitenkin jotain taloa ja sen löytymistä vastaan… Mutta asiahan on sillä tavalla, että Helenaa ja Mauria ei pysäytetä.

Etsintöjen ollessa kiivaassa käynnissä talo jatkaa seikkailuaan. Se tapaa matkallaan muita rakennuksia, joista toiset ovat ystävällisiä ja toiset eivät. Jotkut eivät ymmärrä ollenkaan, että talo on noin vain lähtenyt tiehensä. Onneksi tielle osuu myös niitä, jotka ovat talolle avuksi, kuka milläkin tavalla.

- Niin varmasti, talo sanoi. – Minäkin olen kuulemma arvokas, se jatkoi, ja hämmästyi sitten itseään. Mitä minä oikein puhun? Enhän minä koskaan kehu itseäni, tällä tavoin turhaan… Ei, en tosiaankaan enää tiedä kuka olen.

- Tunnetko sinä ketään tärkeitä? pamautti paviljonki.

- Miten… niin? Mitä sinä tarkoitat?

- No jos et edes tiedä mitä minä tarkoitan, niin ehkä koko kysymys on turha, paviljonki näpäytti. Äkkiä se oli niin oudon kopea, että taloa kylmäsi välipohjasta.

- Minun lempisäveltäjäni ovat NIIN kuuluisia, että heistä eivät tiedä kuin muutaman, paviljonki jatkoi.

- Jaaha… Hetkinen, nyt en oikein ymmärrä?

Mutta paviljonki vain laski kaihtimensa niin että pamahti.

Ja kun talo lähti räystäs painuksissa jatkamaan matkaansa, surkeana ja ravasta rumana, se kuuli miten piharakennukset nauroivat sen perään.

Pidin tästä kovasti. Tarinassa on monta mutkaa mutta se on helppo seurattava, ei liian täynnä tavaraa. Ihmismäiset rakennukset luovat tunnun, että kirjan tapahtumat ovat mahdollisia. Tässä vähän jännittäen, että päättääkö kotitaloni lähteä Pyynikille kävelylle… J Talo on hyvin sympaattinen hahmo, hänelle (vai sille?) toivoo pelkkää hyvää. Siksi lukiessa saakin jännittää, mitä tapahtuu. Oudoille seuduille vaeltaminen luo turvattomuutta, jota ilkeät tai ujot rakennelmat vain lisäävät. Onneksi talon reitille osuu myös iloisia hetkiä.

Luulenpa, että tämäkin päätyy alakoululaisten vinkkauslistalle. Ei ehkä ihan pienimmille itse luettavaksi; fontti on aika pientä ja teksti aseteltu leveälle palstalle, joten voi turhauttaa jos lukeminen ei vielä ole sujuvaa. Mutta kuunneltavaksi tämä sopii myös pienille, miksipäs ei alle kouluikäisillekin. 

Venla Saalo: Kirkkaalla liekillä

Venla Saalo: Kirkkaalla liekillä
Robustos 2012
240 s.

Luin heti Darlahin perään toisenkin nuortenkirjan, josta pidin paljon. Kirkkaalla liekillä on hyvin erilainen verrattuna Darlahiin, se on teiniangstia pahimmillaan. Vimmaista, hien pintaan nostattavaa.

Maaria ja hänen äitinsä eivät tule toimeen keskenään. Veli on kuollut, äiti sanoo sitä onnettomuudeksi ja Maaria itsemurhaksi. Hautajaisten jälkeen kuolema on unohdettu, asioita ja tunteita ei ole käyty läpi. Ulko-ovi käy äidin vaihtuvien poikaystävien myötä, eikä Maaria kestä olla kotona. 

Tallinnan reissulla Maaria näkee palavan kirkon. Tulessa on jotain maagista. Liekit piirtyvät Maarian mieleen ja vetävät häntä lähemmäs. Tulitikun raapaisu on helppo tapa tuntea olevansa olemassa. Maarialla on ystäviä, mutta ehtivätkö ja pystyvätkö he pysäyttämään syöksyn ennen kuin se kiskaisee hänet syövereihinsä lopullisesti?

noin vain katoaa savuna ilmaan heidän yhteinen vuosien takainen haaveensa,

etusormesta ja peukalosta tuli tarttuu kiinni ja nipistää hieman ja kuumuus tuntuu näpeissä lohdulliselta vain hetken,

hän ei voi mitään sille että hänen on pakko lyödä nyrkeillään kantavaa seinää niin kauan kunnes hänen rystysissään ei ole enää tuntoa

hän hakkaisi päätäänkin seinään ellei tietäisi että siitä tulee vain sekava olo jos sitä jatkaa riittävän pitkään,

seinä ei ole moksiskaan vaan kopsahtelee kuin pilkkaisi häntä ja Maaria heittäytyy selälleen lattialle ja potkii seinää kantapäillään niin että syntyy hieman voimakkaampia ääniä mutta silti naurettavan vaisuja

ja hän tietää ettei saisi seinään minkäänlaista reikää vaikka hakkaisi sitä koko viikon

se on kammottava epätoivoinen masentava ajatus,

hänen huutonsa ei pysty kaatamaan rakennuksia eikä hän pysty tahdonvoimalla kutsumaan laavavirtoja maan pinnalle eikä hänen katseensa voi polttaa tai kosketuksensa jäädyttää ketään, ei,

hän ei mahda millekään eikä kellekään mitään

Saalon ratkaisu kirjoittaa teksti putkeen melkein täysin ilman välimerkkejä on loistava. Se saa tarinan tuntumaan Maarian tajunnanvirralta, se saa lukijan tuntemaan että hän on kiinni Maariassa. Lukija haluaisi puuttua asioihin mutta ei voi kuin seurata avuttomana vierestä ja jännittää miten tässä käy. 

Nuorten ongelmista on kirjoitettu hyllymetreittäin, mutta Kirkkaalla liekillä on joukon helmi. Se on niin intensiivinen, niin vihainen, niin herkkä. Monet nuortenkirjat herättävät ainakin minussa lähinnä huvittuneisuutta tai ärtymystä, koska usein nuoret on kuvattu kliseisinä. Kapina ja angsti on liian usein sitä, että juodaan kaksi siideriä puistossa ja oksennetaan, tai kirjoitetaan kaverista ilkeä juttu nettiin, tai muuta vastaavaa. Kirkkaalla liekillä pysyttelee suuren osan ajasta Maarian päässä, kuvaten ajatuksia ja tunteita enemmän kuin tekoja. Lukijan on helppo samastua Maarian voimattomuuden tunteeseen, kun sitä kuvataan monin eri sanankääntein.

Hieno kirja, kertakaikkiaan. Tätä aion vinkata yläkoululaisille. 

Kirjan ovat lukeneet myös Mia, Kirsi sekä Notko, se lukeva peikko.