Kuvitus Tiina Konttila
Robustos 2019
75 s.
Talo oli saanut tarpeekseen.
Olihan se sentään empiretyylinen huvila, rakennettu vuonna
1831. Benedictus Paavalainen oli laatinut piirustukset nuorten neitien musiikkiopistoa
varten, ja sittemmin, sotien melskeissä ja väliajoilla, siinä oli ollut
kasakoiden alakoulu (ripaskaa oli harjoiteltu niin railakkaasti, että yksi
alakerran huone tärisi väliin vieläkin). Ja nyt, viimeiset kolme vuotta se oli
joutunut toimimaan vierasmajana, kelle tahansa kulkijoille. Eikä siinä vielä
mitään, sen olisi vielä kestänytkin, mutta ympäristön muutokset alkoivat kyllä
olla liikaa.
Näin alkaa Annika Eräpuron uutuuskirja Karkaava talo. Ja
onhan alku! Eihän tuommoisen jälkeen voi muuta kuin lukea eteenpäin ja
selvittää, mitä talo aikoo. Eikä mikä tahansa talo, vaan hyvin persoonallinen
ja oman arvonsa tunteva. Aikansa se on kestänyt, mutta kun teiden nimiä on
muuteltu tarpeeksi ja muut vanhat talot hävitetty, sille riittää. Tämä ei ole
enää sen paikka. Niinpä se lähtee pois.
Vierasmajan työntekijä Helena ja sinne vieraaksi saapuva
Mauri hämmästyvät, kun talo on yhtäkkiä poissa. Minne se on mennyt? He
aloittavat päättäväiset etsintätoimet. Ensimmäinen osoite on
Katoamistenkartoituskeskus, josta löytyy rakennustarkastaja. Tällä on kuitenkin
jotain taloa ja sen löytymistä vastaan… Mutta asiahan on sillä tavalla, että
Helenaa ja Mauria ei pysäytetä.
Etsintöjen ollessa kiivaassa käynnissä talo jatkaa
seikkailuaan. Se tapaa matkallaan muita rakennuksia, joista toiset ovat ystävällisiä
ja toiset eivät. Jotkut eivät ymmärrä ollenkaan, että talo on noin vain
lähtenyt tiehensä. Onneksi tielle osuu myös niitä, jotka ovat talolle avuksi,
kuka milläkin tavalla.
- Niin varmasti, talo sanoi. – Minäkin olen kuulemma
arvokas, se jatkoi, ja hämmästyi sitten itseään. Mitä minä oikein puhun? Enhän
minä koskaan kehu itseäni, tällä tavoin turhaan… Ei, en tosiaankaan enää tiedä
kuka olen.
- Tunnetko sinä ketään tärkeitä? pamautti paviljonki.
- Miten… niin? Mitä sinä tarkoitat?
- No jos et edes tiedä mitä minä tarkoitan, niin ehkä koko
kysymys on turha, paviljonki näpäytti. Äkkiä se oli niin oudon kopea, että
taloa kylmäsi välipohjasta.
- Minun lempisäveltäjäni ovat NIIN kuuluisia, että heistä
eivät tiedä kuin muutaman, paviljonki jatkoi.
- Jaaha… Hetkinen, nyt en oikein ymmärrä?
Mutta paviljonki vain laski kaihtimensa niin että pamahti.
Ja kun talo lähti räystäs painuksissa jatkamaan matkaansa,
surkeana ja ravasta rumana, se kuuli miten piharakennukset nauroivat sen perään.
Pidin tästä kovasti. Tarinassa on monta mutkaa mutta se on helppo seurattava, ei
liian täynnä tavaraa. Ihmismäiset rakennukset luovat tunnun, että kirjan
tapahtumat ovat mahdollisia. Tässä vähän jännittäen, että päättääkö kotitaloni
lähteä Pyynikille kävelylle… J
Talo on hyvin sympaattinen hahmo, hänelle (vai sille?) toivoo pelkkää hyvää. Siksi lukiessa
saakin jännittää, mitä tapahtuu. Oudoille seuduille vaeltaminen luo
turvattomuutta, jota ilkeät tai ujot rakennelmat vain lisäävät. Onneksi talon
reitille osuu myös iloisia hetkiä.
Luulenpa, että tämäkin päätyy alakoululaisten
vinkkauslistalle. Ei ehkä ihan pienimmille itse luettavaksi; fontti on aika
pientä ja teksti aseteltu leveälle palstalle, joten voi turhauttaa jos lukeminen
ei vielä ole sujuvaa. Mutta kuunneltavaksi tämä sopii myös pienille, miksipäs
ei alle kouluikäisillekin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti