Alexandra Benedict: Joulun palapelimurhat

 

Alexandra Benedict: Joulun palapelimurhat

Englanninkielinen alkuteos The Christmas Jigsaw Murders (2023)

Suomentanut Antti Autio

Otava 2024

364 s.

Alexandra Benedictin kolmas jouludekkari oli minulle ihan ookoo luettavaa mutta harmillisesti ei säväyttänyt niin paljoa kuin odotin. Alku on lupaava: kahdeksankymppinen sanaristikkoammattilainen Edie saa joulukuun 19. päivä ovelleen lahjapaketin, jossa on palapelin paloja ja uhkaava viesti. Jos Edie ei ratkaise vihjeitä ja pysäytä murhaajaa, neljä ihmistä kuolee jouluaattoon mennessä. Edien kauhuksi yhdessä palasista on hänen sukulaispoikansa, poliisina työskentelevät Seanin, kello. 

Edie näyttää Seanille viestin ja kaikki muut palaset, paitsi sen missä on kello. Sean ottaa uhkauksen tosissaan ja alkaa selvittää vihjeitä yhdessä Edien kanssa. Pian löytyy ensimmäinen uhri, ja rikospaikalla on palapelin paloja. Kilpailu aikaa vastaan on alkanut, ja Edie saa yhdeksänkymppisen naapurinsa kanssa käyttää kaikki ristikko- ja sanapelitaitonsa selvittääkseen, kuka kaiken takana on. 

Riga oli muuttanut Edien naapuriin viisitoista vuotta sitten ja tullut heti soittamaan Edien ovikelloa Chanelin vanhaan muotiluomukseen pukeutuneena ja rasiallinen kotona leivottuja laventelikeksejä tuomisinaan. "Leivoin nämä, jotta alkaisit oitis pitää minusta", Riga oli todennut. "Jos keksit eivät jostain käsittämättömästä syystä tee kauppaansa, minulla on myös viinaa."

He olivat ystävystyneet saman tien. 

(...)

"Kuulostaa hyvältä. Palasissa näkyy liituviivan ja laatoituksen rajalla erikoinen varjo, joka muistuttaa Photoshopin vanhaa heittovarjotehostetta."

Seanin kulmat kohosivat suorastaan teatraalisen korkealle. 

"Älä näytä noin ällistyneeltä", Edie hymähti. "Te millenniaalit ette keksineet tietotekniikkaa. Kuvankäsittelyohjelmia on ollut olemassa jo pitkään, ja vaikka olenkin näin vanha, osaan minäkin sentään jotain. Meitä kahdeksankymppisiä ei kannata aliarvioida."

"Sellaista en missään nimessä tohtisi tehdä."

"Sepä hyvä."

Sean otti jälleen käteensä muiden kanssa yhteensopimattoman kulmapalan, käänteli sitä ja tunnusteli sen reunoja. Sitten hän jäi tuijottamaan palasta otsa rypyssä.

Pari juttua vaivaa minua, ja ne häiritsivät lukukokemusta. Ensimmäiset palat Edie näyttää poliisille, mutta miksi ei enää seuraavia, vaikka niissä ei viitata Seaniin? Missasinko kohdan, jossa heidät yhteistyönsä tyssää ja molemmat jatkavat tutkimuksia tahoillaan, ja sen jälkeen Sean antaa välillä Edielle tietoja mutta ei toisinpäin? Entä Edien trauma Skyn kanssa, mitä heille loppujen lopuksi tapahtui? Missasinko kohdan, jossa Edie paljastaa miksi heidän suhteensa päättyi? 

Pidin kirjan hahmoista, etenkin Edie on mainio. Vaikka hän välillä tuntee itsensä kahdeksankymmentävuotiaaksi tai vanhemmaksi, hän jaksaa hämmästyttävän paljon olla liikkeellä ja kulkea vihjeiden perässä paikasta toiseen. Hän on myös hyvä suustaan eli saa puhuttua itsensä paikkoihin joihin hänen ei oikeastaan kuuluisi päästä. Lisäksi hän saa ihmiset avautumaan ja sitä kautta saa tietää asioita ennen poliisia. 

Tykkäsin kirjan huumorista. Edie - jälleen hän! - osaa pistää ihmisille jauhot suuhun, etenkin heille jotka aliarvoivat häntä. Mitään ylitsepursuavaa vitsailua ei ole, vaan huumori löytyy yksityiskohdista, niin ihmisiin kuin ympäristöön liittyvistä. 

Ei siis ihan ykköslaatua mutta riittävän viihdyttävä jouludekkari. 

Helmet-lukuhaasteessa tämä on toinen kirja kohtiin 48-49, "kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä". Toinen oli C. L. Millerin Antiikinmetsästäjän murhaopas. 

C. L. Miller: Antiikinmetsästäjän murhaopas

 

C. L. Miller: Antiikinmetsästäjän murhaopas

Englanninkielinen alkuteos The Antique Hunter's Guide to Murder (2024)

Suomentanut Antti Autio

Otava 2024

346 s.

Avaan dekkariviikon uuden sarjan ensimmäisellä osalla. Antiikin metsästäjän murhaopas on cozy crimea, joskin keskivertoa jännittävämpää sellaista. 

Freya Lockwood saa tiedon entisen mentorinsa ja työkaverinsa Arthurin kuolemasta. Erään kaksikymmentä vuotta sitten tapahtuneen jutun takia he eivät olleet enää puheväleissä, mutta kuolema on Freyalle järkytys. Hänen tätinsä Carole oli Arthurin hyvä ystävä, joten Freya unohtaa menneet hetkeksi ollakseen Carolen tukena. 

Vaan eipä aikaakaan kun heille annetaan kirje, jonka Arthur kirjoitti juuri ennen kuolemaansa. Kirjeessä on vihje, jota seuraamalla Freya ja Carole päätyvät viikonlopuksi antiikkileirille. Vähitellen Freya innostuu. Kaksikymmentä vuotta kateissa ollut antiikkiesineiden tutkija ja väärennösten paljastaja alkaa kuoriutua esiin. Ja koska poliisi ei tutki Arthurin kuolemaa, naiset päättävät selvittää sen itse. Viikonlopun aikana he näkevät ja kuulevat joukon valheita ja harhautuksia, eivätkä tiedä voivatko luottaa muihin kuin toisiinsa. 

Madalsin ääntäni niin, että ainoastaan Carole kuuli. "Olen aikoinaan nähnyt tällaisia kirjoja erään pankkiirin luona. Hän oli hankkinut itselleen kartanon ja halusi, että sisustus näyttäisi mahdollisimman autenttiselta. Hänelle oli yhdentekevää, mitä aiheita talon kirjahyllyissä olevat teokset käsittelivät, kunhan ne vain näyttivät vanhoilta." Sivelin sormellani kirjojen selkämyksiä. "Ellei lordi Metcalf ollut saksalainen, minusta alkaa tuntua, että tämäkin sali on vain lavastettu näyttämään 1800-luvun tyyliseltä kirjastohuoneelta. Mikä siihen on voinut olla syynä?"

Carole rypisti otsaansa. "Arthurin tekemän listan perusteella Copthornin kartanon kokoelma on valtavan laaja. Minä luulin, että kaikki esineet ja huonekalut olisivat näytteillä täällä." Maallikko olisi tosiaan voinut kuvitella, että kartanon suuri sali oli täynnä kallisarvoisia antiikkihuonekaluja.

Arthur tiesi, ettei tässä huoneessa ole ainuttakaan autenttista antiikkiesinettä, mietin itsekseni. Hän halusi, että näen se omin silmin.

"Vaistoni sanoo, että koko jutussa on nyt jotakin pahasti vialla", kuiskasin Carolelle. "Missä kaikki aidot esineet ovat?"

Ai että, tässäpä oli mukavaa luettavaa! Suljettu tila eli kartano sivurakennuksineen, rajallinen määrä ihmisiä, sähkökatkoja ja myrskyjä, katoavia ihmisiä jotka ilmestyvät takaisin selittämättä missä ovat olleet, outoja kirkaisuja, varoituskirje, saapuvia ja lähteviä autoja...  

Tykkään Freyasta ja Carolesta, kivaa vaihtelua että päähenkilöt ovat tavallisia naisia, joista nuorempikin on viisikymppinen. Kerrankin naispuolinen asiantuntija, joka ei ole tyrmäävän kaunis, hoikka, enintään 30-vuotias, pukeutuneena istuvaan jakkupukuun ja korkokenkiin! Näissä naisissa on tavallista niin ulkonäkö kuin elämänkulku, poikkeuksena on antiikkialan tuntemus. Freyalla on kohtalaisia ongelmia omassa elämässään, mutta ne jäävät täysin taka-alalle kun hän keskittyy etsimään murhaajaa. Hyvä niin. 

Kartanon muut vieraat ovat toinen toistaan kammottavampia, ja ehkä siksi herkullisia hahmoja. Heissä kaikissa on jotain hämärää, ja kaikilla tuntuu olevan eri syy olla paikalla. Keskinäiset suhteet paljastuvat vähitellen, ja sitä myöten tunnelma kiristyy. Kaikki eivät lähde viikonloppuleiriltä elävänä. Jännitystä tuovat monet yölliset hiiviskelyt, varjomaiset hahmot, narisevat lattialankut ja toistuvat tavaroiden penkomiset. 

Kirjaa on luettu myös blogeissa Kirjojen kuisketta ja Luetut.net.

Helmet-lukuhaasteessani tämä on toinen kohtien 48.-49 "kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä" kirjoista. Toinen tulee olemaan Alexandra Benedictin Joulun palapelimurhat.

Dekkariviikon emäntäblogina on Kirsin kirjanurkka, kiitos kun innostit monta somettajaa mukaan! Logosta annamme jälleen kerran glooriaa Yöpöydän kirjat -blogin Niinalle <3 

Dekkariviikon yhteistyökumppanina on Suomen dekkariseura ry. Dekkariseura on vuonna 1984 perustettu rekisteröity yhdistys, joka toimii rikoskirjallisuuden ja dekkarikulttuurin harrastajien yhdyssiteenä. Seura julkaisee neljästi vuodessa ilmestyvää Ruumiin kulttuuri -lehteä, myöntää vuosittain Vuoden johtolanka -palkinnon edellisvuoden parhaasta dekkarista sekä järjestää erilaisia aiheeseen liittyviä tapahtumia. Seuran toimintaan voi tutustua ja jäseneksi (ja samalla mainion Ruumiin kulttuuri -lehden tilaajaksi) voi liittyä täältä.

Lukuhaasteen sivuraide 9. Alex Michaelides: Hiljainen potilas

Alex Michaelides: Hiljainen potilas
Englanninkielinen alkuteos The Silent Patient (2019)
Suomentanut Antti Autio
Gummerus 2019
454 s.

Suhtaudun aina hieman pelokkaasti - tai ainakin epäilevästi - kirjoihin, joiden kannessa on toisen kirjailijan antamat kehut. Kuten tässä A. J. Finnin ”täydellinen trilleri”. Välillä kun on niin että kirjan lopussa kiitetään kyseiset kehut antanutta kirjailijaa avusta käsikirjoitusvaiheessa. Lisäksi olen huomannut, että monet piinaavan jännittäväksi luonnehditut trillerit ovat varsin usein hidastempoisia, suorastaan tylsiä. Hiljainen potilas onnistui kuitenkin tekemään vaikutuksen.

Tarinaa kertoo psykoterapeutti Theo Faber. Hän kiinnostuu erityisen paljon tapauksessa, jossa aviomiehensä murhasta syytetty ja tuomittu taiteilija Alicia Berenson lakkaa puhumasta. Miksi näin kävi? Kun Berensonia hoitavassa laitoksessa avautuu työpaikka, Faber hakee ja pääsee sinne. Hän on päättänyt murtaa vaikenemisen muurin ja saada selville, mitä murhailtana todella tapahtui. Hän suuntaa kohti päämääräänsä varsin suoraviivaisesti, suorastaan jyräämällä. Mitä ikinä Berensonille on syötetty lääkkeenä, mitä ikinä hänelle on käytetty terapiamuotoina, Faber haluaa muutoksia. Muut lääkärit tuntevat olonsa ristiriitaiseksi, osa suhtautuu hänen toimiinsa myönteisesti ja osa vastustaen. Tavoite on hyvä, mutta kuinka pitkälle voidaan mennä yrityksissä saada Berenson puhumaan?

Alicia oli kuitenkin ollut niin pahasti peloissaan, että oli pyytänyt Barbielta apua - ja myöhemmin myös Gabrielilta. Mitä hän oli tehnyt sen jälkeen? Oliko hän ehkä kertonut huolistaan vielä muillekin? Se asia minun oli selvitettävä.

Äkkiä mieleeni nousi kuva omasta lapsuudestani. Näin pienen pojan, joka oli joutunut sulkemaan kaikki kokemansa hirveydet syvälle sisimpäänsä ja oli pakahtumaisillaan ahdistuksesta. Hän käveli edestakaisin huoneessaan alati yhtä levottomana ja peloissaan, mielipuolisen isänsä seuraavia oikkuja odottaen. Hän ei voinut kertoa tilanteestaan kenellekään, koska hänellä ei ollut ketään, joka olisi kuunnellut. Alician oli täytynyt tuntea olonsa yhtä epätoivoiseksi, sillä muuten hän ei taatusti olisi uskoutunut Barbielle.

Värähdin kylmästä - ja tunsin jonkun tarkkailevan minua pimeyden suojista.

Tarinaa seurataan paitsi Faberin kertomana myös Berensonin päiväkirjojen kautta. Lukija saa tietää asioiden kulun ennen Faberia, mutta siitä huolimatta loppuun riittää yllätyksiä. Pidän päiväkirjamerkinnöistä, mielestäni on tärkeää että tarinasta nähdään myös Berensonin puoli. Kirjoitettuna se toimii ehkä jopa paremmin, kuin jos hän puhuisi asioista.

Helmet-lukuhaasteeseen tämä käy kohtaan 40, ”kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia”. On ankeaa lapsuutta, narsismia, rajatilapersoonallisuutta, pakkomielteitä. Välillä lukiessa jää miettimään, ketkä tässä ovatkaan enemmän järkkyneitä mieleltään, hoitolaitoksen lääkärit vai potilaat. Itselleni jäi laitoksen toiminnasta enemmän ahdistunut olo kuin toiveikkuus siitä, että mielenterveysongelmaiset parantuvat.