Ruotsinkielinen alkuperäisteos Järnblod (2015)
Käsikirjoituksesta suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom
Otava 2015
333 s.
Tunnustan suhtautuvani ristiriitaisin tuntein Liza Marklundin dekkareihin, tunnustan samalla että en ole lukenut häneltä muuta kuin dekkareita. Uutispommi oli ensimmäinen kosketus Annika Bengtzoniin, tykkäsin kirjasta aivan älyttömän paljon. Sen jälkeen olen lukenut kaikki sarjan osat, mutta etenkin viimeisimmissä olen jopa miettinyt jättäväni lukemisen kesken. On tuntunut siltä, että rikostarina on jäänyt taustalle kun on vatvottu Annikan yksityiselämää monelta kantilta.
Nyt on sitten ilmestynyt sarjan viimeinen osa, Rautaveri, joka tietenkin piti lukea. En odottanut kirjalta suuria, joten yllätyin iloisesti. Mielestäni se on yksi koko sarjan parhaista.
Annikan elämä on aivan yhtä stressaavaa kuin ennenkin. Toimittajan työ, uusioperhe lapsineen, huono suhde äitiin, kadonnut sisar, Kvällspressenin paperiversion lopettaminen... Huh! Kaiken härdellin keskellä Annika keskittyy murhaoikeudenkäyntiin. Syyttäjä ja poliisi ovat varmoja siitä, että syytetty on syyllinen. Todisteketju on kuitenkin hivenen epävarma, mikä riittää puolustusasianajajalle. Yhdessä poliisi Nina Hoffmanin kanssa Annika paneutuu tapauksen taustoihin ja samalla yrittää etsiä siskoaan. Tietenkin hän joutuu jälleen kerran hengenvaaraan jahdatessaan totuutta.
Annika sipaisi tukan pois otsaltaan, elämä oli joskus niin absurdia. Se, että hän oli juuri tässä juuri nyt, oli osaksi hänen omaa syytään tai ansiotaan, riippui siitä miten asiaa katsoi. Hän oli työskennellyt kolme vuotta Kvällspressenin Washingtonin-kirjeenvaihtajana, ja edellissyksynä, heti pääkallonpaikalle palattuaan, hän oli koonnut listan naisista, jotka oli edellisen puolen vuoden aikana murhattu Tukholmassa tai sen lähiöissä. Naisia oli viisi, kaikki murhat olivat tapahtuneet uhrin kodin tai työpaikan välittömässä läheisyydessä, ja kaikissa oli käytetty aseena jonkinlaista veistä. Kaikissa tapauksissa tekijäksi oli epäilty naisen silloista tai entistä kumppania, minkä seurauksena surmia oli ympäröinyt lähestulkoon hiiskumaton mediahiljaisuus (tiedotusvälineissä vaimojen murhia ei laskettu kunnollisiksi murhiksi vaan vain likaisiksi perhetragedioiksi ja siksi ne päätyivät samaan uutispimentoon kuin huumesurmat tai Afrikan kansanmurhat). Patrik oli tietenkin väittänyt, ettei listalla ollut mitään uutisarvoa, kunnes Annika oli höläyttänyt sanat, joita oli katunut monta kertaa jälkeenpäin: "Mutta ajattele, jos täällä riehuu sarjamurhaaja eikä kukaan ole älynnyt epäillä sitä."
Ja nyt, viisi murhatuomiota myöhemmin, hän seisoi tässä ja mietti, kenet oikeastaan tapaisi: säälittävän vaimonhakkaajan, häikäilemättömän sarjamurhaajan vai oikeusmurhan uhrin?
Vaikka lukiessa tiesi sarjan päättyvän tähän, ei silti tuntunut siltä että olisi jätetty jäähyväisiä. Hyvä niin. Asioita jää auki ja toisia solmitaan yhteen, ihan kuin missä tahansa yksittäisessä kirjassa tai minkä tahansa sarjan osassa.
Tykkäsin tarinasta, mielestäni juoni on vetävämpi kuin muutamassa edellisessä osassa. Vaikka lukija saa tietää asioita ennen Annikaa, jännite ja jännitys säilyvät loppuun asti. Pidin Ninan hahmosta, mutta olisin halunnut Annikan toimittajakollegoita enemmän mukaan, etenkin Beritiä kenen kanssa hän on viettänyt aikaa pitkin sarjaa. Nyt jäi olo, että toimituksesta mukana ovat vain Annika ja Anders. Sen sijaan Thomas alkaa olla liiankin kamala. En käsitä ollenkaan, miten hänestä on tullut sellainen kuin hän on. Harmillista, koska sarjan alussa pidin hänestä ja olisin kovasti toivonut hänen ja Annikan avioliiton olevan onnellinen.
Mielestäni Marklund on tehnyt oikean ratkaisun laittaessaan Annikan tarinalle pisteen. On hyvä lopettaa tyylikkäästi, siinä vaiheessa kun viimeisimmässä kirjassa on vielä uutta annettavaa eivätkä kirjat ole vanhan toistoa tai aina saman kaavan uudelleen pyörittämistä.
