Stresa 2024
235 s.
Péter Szigeti on muuttanut Unkariin isotätinsä Mártan luo. Hän harjoittelee valokuvausta ennen hakemistaan taidekouluun, mutta kulkee samalla Saksaan loikanneen isoisänsä jäljissä. Miksi isoisä lähti Unkarista vuonna 1956? Miten hän päätyi sirkukseen esiintyjäksi? Kuka on nainen, kenen kuva isoisällä oli piilotetussa lompakossa? Miksi Márta vaihtaa puheenaihetta eikä halua puhua perheestään?
Péter kulkee kameransa kanssa ja huomaa, kuinka mennyt ja nykyinen kulkevat rinnakkain. Isoisä lähti Unkarista ja löysi paikkansa saksalaisesta sirkuksesta, kun taas nykyhetkessä unkarilainen sirkus toimii turvapaikkana ukrainalaisille. Halki vuosikymmenien paitsi sirkus myös musiikki on tarjonnut ihmisille elämyksiä, pakoa arjesta. Péter itsekin esiintyi sirkuksessa, kunnes pandemia laittoi kaikelle lopun. Hän jäi omalla tavallaan kodittomaksi ja etsii nyt paikkaansa maailmassa. Suvun historian ja salaisuuksien tutkiminen auttaa häntä maadoittumaan, vaikka matkalle mahtuu monia turhautumisia ja pettymyksiä.
Teos koostui kolmesta noin 80 sentin korkuisesta terrakottahahmosta, jotka pitelivät käsissään näkymätöntä lankaa. Taiteilija oli saanut idean kreikkalaisesta mytologiasta, jossa kolmen kuolemattoman naisen tehtävänä oli kehrätä, säilyttää ja lopulta katkaista ihmisen elämänlanka.
Ensimmäinen hahmo oli lettipäinen, lankaa kehräävä tyttö värttinä kädessään. Tytöllä oli nykerönenä ja kujeileva ilme, ja hän katsoi kirkkain silmin suoraan eteensä. Toisella, jo aikuisella naisella oli nuttura, vakava ilme ja kädet rinnan korkeudelle kohotettuina. Kolmas oli huivipäinen vanhus, jonka leningin etumuksessa oli kuva risua nokassaan kantavasta korpista. Toisen koppuraisista käsistään hän oli laskenut helmalleen, ja siinä kädessä oli sakset.
Mitään lankaa hahmolla ei ollut käsissään, ja juuri se teki teoksesta mystisen, vähän pelottavankin. Péter ajatteli kuoleman kauhistuttavaa sattumanvaraisuutta, ja mitä ihmettä oli tapahtunut isoisän piilottaman valokuvan kaunottarelle 24.2.1957? Koskaan ei voinut tietää milloin kohtalotar nostaisi kädet helmastaan, kohottaisi hitaasti suuret ja raskaat saksensa, kumartuisi kohti - ja naps. Sinua ei enää olisi. Jonakin päivänä ketään ei enää olisi.
Kiinnostava, kiehtova, erilainen tarina. Unkari ja sirkus ovat molemmat itselleni varsin vieraita asioita, enkä varsinaisesti ole klassisen musiikin tai valokuvauksen taitajakaan. Tässä kaikki on kiedottu hienosti yhteen, mitään ei ole liikaa. Sivumäärä ei ole suuren suuri, mutta Hirvonen osaa käsitellä isoja asioita pienessä tilassa ilman kiireen tuntua.
Muutamia epäuskottavuuksia ja sanavirheitä on, mutta ne eivät häiritse lukemista. Márta on yhdessä kohtaa isoäiti eikä isotäti, cimbalonin tilalla olisin ehkä käyttänyt monelle oletettavasti tutumpaa symbaalia, naivin pitäisi kaiketi olla naiivi jne. Mutta mistään isoista jutuista ei siis ole kyse.
Vaikka tarina sijoittuu nykyhetkeen, se tuntuu ajattomalta. EU ja Orbán mainitaan, mutta kirkot ja hautausmaat, konsertit, sirkusnäytökset, kahvilat, puistot, Tonava, kaikki se voisi olla milloin vain. Ihmiset tuntuvat ihmisen kokoisilta, suruineen ja toiveineen. Toiset ovat politiikan uhreja, toiset valmiina auttamaan heitä miten vain pystyvät, oli sitten 1950- tai 2020-luku.
Tunnelma on haikea mutta kaunis, jotenkin unenomainen.
Kirja on luettu myös blogissa Ja taas kirja kädessä.
Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 20, "kirjan on julkaissut pieni kustantaja".
Olen just aloittanut kirjan. Siksi en lue vielä postaustasi.
VastaaPoistaHuomasinkin että olit postannut kirjasta :) Intensiteetti on kuvaava ilmaus, tätä ei pysty lukemaan harppomalla vaan keskittyen. Ja vaikka koko ajan ei tapahdu kauheasti, tunnelma säilyy ja on pakko lukea eteenpäin.
Poista