Salla Simukka: Lukitut

Salla Simukka: Lukitut

Tammi 2020

284 s.

Salla Simukasta on tullut yksi niistä kirjailijoista, joiden uutuutta odotan jännityksellä. Hän on tavattoman monipuolinen kirjoittaja, joka pystyy tekemään hienoja tarinoita mihin genreen tahansa. Mikä tärkeintä, kirjoissa on aina jotain erilaista, jotain mikä saa lukijan yllättymään iloisesti. Samaan genreen kuuluvat kirjat ovat erilaisia keskenään, eikä koskaan tule oloa että luen samaa kirjaa eri tapahtumapaikalla ja eri nimisillä henkilöhamoilla. 

Uutuusteos Lukitut on scifiä mutta täysin todentuntuisessa maailmassa. Nuoria suljetaan vankilaan, syynä se että heidän on laskettu tekevän jonkin rikoksen tulevaisuudessa. Ainoa poispääsy vankilasta on se, että keksii minkä rikoksen olisi tekemässä. Tunnustushuoneessa saa käydä kerran päivässä kokeilemassa, osuuko arvaus oikeaan. Vankeja valvotaan rannepantojen ja videokameroiden avulla, henkilökuntaa ei ole. Jos käyttäytyy hyvin, voi saada mahdollisuuden nousta vangista vartijaksi, ja saa lisää etuja. 

Tarinaa kerrotaan viiden nuoren näkökulmasta ja erilaisista tilanteista. Vankilassa voi ystävystyä, jos vaan uskaltaa luottaa toiseen. Toisaalta olemassa olevat suhteet kärsivät, kun toinen osapuoli ”ylenee” vangista vartijaksi. Paine tunnistaa oma tulevaisuuden rikos on kova, sillä jos sitä ei tunnusta ennen kuin täyttää 18, menettää mahdollisuuden päästä vankilasta pois. Henkinen paine on muutenkin kova, sillä yhteyksiä ulkomaailmaan ei sallita, viihdykkeenä on vain rajallinen määrä elokuvia. Kun vangit keksivät tehdä musikaalin, se sallitaan kunhan he pysyvät sääntöjen rajoissa. Yksityisyyttä ei ole, sillä videovalvonta kattaa kaikki vankien asuttamat tilat. 

Kun Vega ja Johannes huomaavat järjestelmässä pienen heikkouden, on aika tehdä suunnitelma. Ulkomaailman tietoon on saatettava, missä he ovat ja ennen kaikkea miksi. Eihän se voi olla sallittua, että nuoria lukitaan vankilaan varmuuden vuoksi! Loppu muistuttaa vähän Simukan Jäljellä-kirjaa, mutta on kuitenkin vielä pidemmälle viety, raadollisempi.  

Pieni joukko vaikutti suhtautuvan tilanteeseen äärimmäisen tosissaan. ”Suorittajat” kävivät kiivaita keskusteluja ja yrittivät löytää järkeilemällä ja loogisella päättelyllä tulevaisuuden rikoksensa. He käyttivät ulkoilutunnin juoksemalla pihaa ympäri ja ilmoittautuivat vapaaehtoisiksi kaikkiin tehtäviin. Nämä ihmiset olivat päättäneet suorittaa vankila-aikansa mahdollisimman täydellisesti ja ryhdikkäästi kuin mallioppilaat. Yllättävän harvat pyrkivät sabotoimaan muuta porukkaa, mutta heitäkin oli. He haastoivat riitaa, tappelivat keskenään, kunnes sähköiskut pakottivat heidät lopettamaan, sotkivat ruokalassa, rikkoivat kalusteita, kävivät käsiksi muihin, tukkivat vessanpöntön käsipaperilla ja huutelivat rivouksia. Heidän tuhovoimansa heikkeni kuitenkin päivä päivältä, sillä valvontakamerat seurasivat kaikkea ja kaikesta tuli rangaistus. Lisäksi muut ärtyivät heihin nopeasti ja yksinkertaisesti sulkivat heidät muun ryhmän ulkopuolelle. Vega arveli, että täystuhot eivät jaksaisi pitää yllä sikailuaan viikkoakaan.

Hän tiesi, että ihmiset saattaisivat liukua ryhmästä toiseen yllättävän nopeastikin. Suljettu tila ja määrittelemättömän pitkä vankeusjakso voisivat saada ihmisistä esiin uusia puolia. Tämä oli tavallaan täydellinen psykologinen koe, jonka tuloksia olisi ollut mielenkiintoista tarkkailla, ellei olisi itse ollut mukana.

Viisi päähenkilöä herättävät ensi alkuun tuntemuksen, että no joo, tietenkin tässä on kaikki ajankohtaiset tyypit, on homo, polyamorinen, sukupuoleton; on tummaihoinen, on Kiinasta adoptoitu, on runopoika, on alkoholismia perheessä, on koulukiusaamista, on syömishäiriöitä. Että onkos tässä nyt vähän liikaa, kun kaikilla on joku - tai yleensä useampikin - jättikokoinen asia kannettavanaan? Että olisiko jotain voinut jakaa sivuhenkilöille? Pian kuitenkin tulee olo, että jestas sentään, kaikesta huolimatta tämä viisikko on vahva, niin erikseen kuin yhdessä. Maailma on tarjonnut heille kuraa niskaan, mutta hetken nikottelun jälkeen he iskevät takaisin. Eikä sitä muuta edes vankila.

Suosikkihahmokseni nousi Johannes, monestakin syystä. Pidän siitä, kuinka hän kirjoittaa viestejä siskolleen, vaikka ei voikaan niitä lähettää eikä tiedä, näkeekö sisko niitä koskaan. Pidän siitä, millaista painiskelua Johannes käy itsensä kanssa saadessaan mahdollisuuden siirtyä vartijaksi ja tehtyään sen. Mikä on oikein itseä kohtaan, mikä on oikein tai väärin ystäviä kohtaan, miten saman asian voi kokea valtavan eri tavoin. 

Mielestäni Simukan vahvuus on henkilöiden kuvaamisessa, on aika ollut; hän taikoo heidät eläviksi, sellaisiksi että lukija tuntee olevansa heidän joukossaan. He ovat fiktiivisiä mutta kuitenkin heidät näkee edessään ja melkein voi koskettaakin. He eivät vain ilmesty ja katoa taas.

Kirjassa käydään läpi paitsi nuoruuteen ja aikuistumiseen liittyviä kysymyksiä myös yhteiskunnan muutosta. Kun yksityisyys on yhä enemmän uhattuna, kun tekoäly valtaa tilaa, kun kaikkia tekemisiämme urkitaan tai valvotaan elektronisesti - voiko kirjan maailma joskus olla totta? 

Kirjan ovat lukeneet ainakin Niina T. ja Heidi P.  

Lastenkirjalauantai: Julia Savtchenko: Unohdettu ötökkäkirja: professori Melesin merkilliset muistiinpanot

Julia Savtchenko: Unohdettu ötökkäkirja: professori Melesin merkilliset muistiinpanot

Karisto 2020

32 s.

Oi miten ihanaa, Julia Savtchenkolta on ilmestynyt uusi kirja! Ja mikä parasta, kyseessä on kaveri Salaiselle sienikirjalle. Tällä kertaa tutkijana on ollut professori Melesi, jonka kadonnut kansio on vihdoin löytynyt. Ja mitä kaikkea kansiosta paljastuukaan! Puoliksi ötökät ovat tavallisia, mutta toinen puoli on jotain merkillistä. 

Krumeluurikärpänen

Calliphora trossulus

Tämä kärpäslaji on hyvin vähän muiden kärpästen kaltainen. Se ei voi sietää raatoja tai jätöksiä, vaan vaatii ravinnokseen vähintään kolmen ruokalajin illallisen tähteitä, kaikkein mieluiten marenkia. Ammattikokin valmistamana tietenkin. Yleinen, joskaan ei toivottu vieras hoveissa ja hienoissa ravintoloissa.

(…)

Lyhty-yököt

Acronicta lux

Lyhty-yökkösiä on miltei mahdoton erottaa tavallisista yököistä, sillä ne ovat hyvin samannäköisiä ja liikkuvat kumpikin yöaikaan. Viime yönä kohtasimme kuitenkin varmuudella lyhty-yökköjä! Kun tavalliset yököt pyrkivät pimeässä kohti valoa, lyhty-yököt kuljettavat itse valoa sinne, missä siitä on puutetta. Erityisesti niitä tavataan paikoissa, joissa jollakulla on mieli maassa.

Kohtasimme yöllä joen varressa kalastajan, joka istui törmällä murheissaan. Valtava kala oli tarttunut koukkuun, mutta kalastajan voimat eivät olleet riittäneet sen nostamiseksi joesta, ja lopulta kala oli vienyt mukanaan koko ongen. Joen varteen alkoi kerääntyä yökköjä, ja vaikka meillä oli mukanamme lyhty, ne eivät olleet sen valosta vähääkään kiinnostuneita. Ne kerääntyivät kalastajan ympärille ja alkoivat tuikkia himmeää, lohdullista valoa.

Kirja on fiktiivinen tietokirja, joka toimii sekä ideana että käytännössä. Näissä ötököissä on tuttuja piirteitä, mutta kuitenkin ne ovat yllätyksellisiä. Teksti on tarua, mutta siitä tulee olo, että se voisi olla totta. Sitä suorastaan toivoo, että se olisi totta. Että joskus jossakin olisi ollut tällaisia hyönteisiä, ehkä niitä on vieläkin jossain niin syrjäisessä kolkassa tai tiheässä kasvustossa, ettei niitä löydä, vaikka kuinka etsisi, että ne näyttäytyvät vain harvoille.

Kuvitus on todella kaunis, se on samaan aikaan herkkä ja vahva luoden sadunomaisen tunnelman. Toivoisin, että sarjaan tulisi vielä lisää kirjoja, nämä ovat kertakaikkisen ihania. Salaiseen sienikirjaan ovat muuten ihastuneet myös opettajat, kun kerran olin opekokouksessa esittelemässä kivoja kirjoja.

 

Karen Thompson Walker: Ihmeiden aika

Karen Thompson Walker: Ihmeiden aika

Englanninkielinen alkuteos The Age of Miracles (2012)

Suomentanut Pirkko Biström

Bazar 2020

301 s.

Yhtenä ihan tavallisena päivänä huomataan, että ajan kulku on muuttunut. Vähän kerrassaan päivät alkavat pidentyä. Viikkojen ja kuukausien kuluessa yöt ja päivät pitenevät, päivärytmit sekoittuvat. 11-vuotias Julia perheineen tekee kuten lähes kaikki muutkin: sopeutuu. Koska kukaan ei tiedä, mitä tulee tapahtumaan, koteihin kerätään varmuusvarasto ruokaa, kynttilöitä, paristoja ja sen sellaista. Kun päivät alkavat olla liian pitkiä, maailmassa päätetään palata noudattamaan 24 tunnin rytmiä. Se tarkoittaa, että koulupäivä saattaa alkaa yön pimeydessä. Mutta aika vain jatkaa venymistään. Eräässä toukokuussa on vain seitsemän auringonlaskua. Lisäksi polttava aurinko ja ionisoiva säteily aiheuttavat ongelmia. Ihmisiä sairastuu niin kutsuttuun syndroomaan, itsemurhat lisääntyvät, aurinko polttaa vaatteiden läpi ihon rakkuloille, painovoiman muutos tekee hallaa niin linnuille kuin ihmisille…

Sinä yönä nukuimme auringonvalossa tai emme nukkuneet lainkaan. Olin jo kauan mennyt sänkyyn ennen pimeän tuloa - ne alkuajan päivät olivat loputtomia, ne ensimmäiset illan iankaikkisen pitkiä; useimmiten nukahdin ennen kuin tähdet alkoivat näkyä. Mutta tämä yö oli toisenlainen, aikaero suurempi kuin koskaan. Tämä oli ensimmäinen valkeista öistä. Myöhemmin opimme suojautumaan, eristämään valon keskelle pieniä pimeyden läikkiä, mutta ensimmäinen kelloyö hohti valoa aivan kuin aurinko ei olisi koskaan ennen paistanut niin loistavan kirkkaasti.

Huoneeni katossa oli siellä täällä pimeässä hohtavia tähtitarroja, jotka oli äskettäin yrittänyt irrottaa. Äiti oli kieltänyt: ”Tuossa katossa on asbestia, anna olla.” Mutta tänä yönä kattotähteni olivat joka tapauksessa yhtä näkymättömiä kuin oikeatkin, koska jokaisen oli himmentänyt oma läheisin, rakkain tähtemme.

”Yritä nukkua”, sanoi isä. ”On vaikea nousta kouluun pimeässä.” Hän istui sänkyni jalkopäässä ja tuijotti ikkunasta loistavan siniselle taivaalle ennen kuin veti säleverhot kiinni. ”Nämä ovat hämmästyttäviä aikoja”, hän sanoi. ”Me elämme hämmästyttäviä aikoja.”

Lopulta aurinko laski joskus kahden jälkeen.

Tämä on karu mutta silti kaunis tarina. Äkkinäinen muutos horjuttaa elämän tasapainoa, mutta se luodaan uudelleen. Tulevaisuus on epävarma, joillekin pelottavakin, mutta silti arjesta yritetään pitää kiinni, pitää se jossain määrin normaalina. Ihmisten henkinen ja fyysinen hyvinvointi heikkenee, riidat lisääntyvät, mutta on myös paikkansa ihastumiselle. Julia vaikuttaa ikäistään paljon vanhemmalta ja kypsemmältä; ehkä muutos on aiheuttanut sen. Ei ole aikaa pienille harmeille, saati koulunkäynnistä murehtimiselle, kun koko Maapallo on uhattuna. Hän olisi hyvinkin käynyt vaikkapa 17-vuotiaasta.

Lukiessa ajattelin Mats Strandbergin Loppu-kirjaa, että kuinka hienoja maailmanlopun kuvauksia onkaan kirjoitettu. Aion ottaa nämä kaksi kirjaa yläkoululaisten genrevinkkaukseen sekä lukiolaisten vinkkauksiin. Vaikka kirjat ovat erilaisia, niin niissä on kuitenkin paljon samaa - unohtamatta sitä, että molemmat ovat tehneet minuun järisyttävän vaikutuksen.  

Kirjan ovat lukeneet muun muassa Heidi P., Mai Laakso ja Kirjan vuoksi.

David Suchet: David Suchet sanoin ja kuvin: omaelämäkerta

David Suchet: David Suchet sanoin ja kuvin: omaelämäkerta

Englanninkielinen alkuteos David Suchet: Behind the Lens. My Life. (2019)

Teksti ja kuvat David Suchet

Suomentanut Sirpa Saari

Minerva 2020

320 s.

David Suchet on yksi niistä näyttelijöistä, jotka ovat jääneet vähän sen yhden roolin vangiksi. Tiedättehän, Rolf Lassgård muistetaan lähinnä vain Wallanderina, Gerard Depardieu Obelixina, Bruno Ganz Perikadon Hitlerinä - ja David Suchet Hercule Poirot'na. Omaelämäkerrassaan hän valottaa enemmän muita töitään, ja kertoo etenkin teatterivuosistaan. 

Tämä elämäkerta on poikkeuksellinen rakenteeltaan. Suchet ei aloita syntymästä, eikä etene kronologisesti lapsuudesta tähän hetkeen. Hän on päätynyt nostamaan esille merkityksellisiä hetkiä elämästään, joitain lyhyitä, joitain vuosia kestäviä. Eri lukuihin hän on tiivistänyt olennaisen. Hänen itsensä ottaman valokuvat tärkeistä ihmisistä, esineistä ja paikoista tuovat ne lukijan lähelle. Näppituntumalla sanoisin, että reilu puolet kuvista on mustavalkoisia, mikä on toimiva ratkaisu sekin. 

En pidä itseäni minään suurena - tai edes kovin hyvänä - valokuvaajana. Otan kuvia, koska se on minun tapani tuoda esille näkemykseni maailmasta. Kovalevylläni on yli kahdeksantuhatta kuvaa, ja niitä tulee koko ajan lisää. Vanhempia kuvia katsellessani huomaan, miten olen kehittynyt ihmisenä. Se käy ilmi tavasta, jolla tarkastelen ympäristöäni. Olen hyvin visuaalinen henkilö. Näkemäni asiat vaikuttavat tunteisiini. Jos huomaan, että työhuoneeni on sekaisin ja joka puolella lojuu papereita, tunnen kaaoksen koko olemuksessani. Kun opettelen vuorosanoja tai perehdyn rooliini, en saa mitään aikaiseksi ennen kuin olen siivonnut sotkuni ja pääsen aloittamaan tyhjältä pöydältä. Minun on päästävä eroon kaaoksesta, sillä se vaikuttaa minuun negatiivisesti. Pystyn tarttumaan toimeen vasta sitten, kun olen rauhoittunut ja saanut asiat järjestykseen myös pääni sisällä.

(...)

Kaikki edellä kertomani on ollut vain hieman pidempi tapa selitellä sitä, miksi minusta tuli näyttelijä ja miksi olen näyttelijänä myös pysynyt: syy on se, että uskon esittävien taiteiden voimaan. Sanoisin, että me ihmiset olisimme huomattavasti köyhempiä ilman taiteita. Meillä on mieli, keho ja henki, jotka yhdessä muodostavat meidän sielumme. Voimme kehittää mieltämme koulutuksen avulla. Voimme huolehtia kehostamme käymällä kuntosalilla, urheilemalla ja elämällä niin terveellisesti kuin mahdollista. Mutta henkemme saa ravintonsa taiteista. Sieluamme voisi verrata kolmijalkaiseen jakkaraan, jonka kaikkien jalkojen - mielen, kehon ja hengen - täytyy pysyä vahvoina, jotta menestyisimme ja jotta jakkaramme seisoisi tukevasti maassa. Taiteet ja luovuus erottavat meidät muusta eläinkunnasta. Laiminlyömällä tämän näkökohdan emme tunnista mahdollisuuksiamme - sitä, mihin me parhaimmillamme pystyisimme.

On ehdottoman hyvä asia, että tämä kirja on suomennettu. On kiinnostavaa tutustua siihen, mitä muuta Suchet on kuin neljännesvuosisata Poirot'ia. En usko kovinkaan monen tienneen, että hän on vaimoineen asunut veneessä (ihan omasta tahdostaan), lukenut Raamatun äänikirjaksi ja aloittanut teatteriuransa esittämällä vain 23-vuotiaana Macbethia. Tai että hän on pelannut krikettiä ja soittanut klarinettia.

Mielenkiintoisin anti on Suchetin kuvaus siitä, miten hän ottaa uuden roolin haltuun. Hän todellakin omistautuu kullosellekin hahmolle, pyrkien muuttumaan täydelleen täksi. Kiehtovaa ovat myös pohdinnat siitä, miten irrottautua hahmosta ja palata itsekseen. Suchet antaa täyden arvon monille tuttavilleen, jotka ovat auttaneet häntä kehittymään ammatillisesti, auttaneet pohtimaan työn eri puolia. Samalla hän korostaa perheen merkitystä. Sekä juuret että vaimo ovat olleet  muovaamassa hänestä sitä, mikä hän on nyt. Onnekkaiden sattumusten osuutta unohtamatta. 

Hieno teos, joka tuo tähtinäyttelijän lähelle. Lukiessa tulee välillä olo, että Suchet puhuu juuri minulle. Kiitokset myös suomentajalle, vaikka en tunne alkuperäistä tekstiä enkä Suchetia niin jotenkin silti tuntuu, että suomennos tuo esiin juuri sen, mitä Suchet haluaa kertoa. 

Kirja on luettu myös blogeissa Joukon taideblogi sekä Bibbidi Bobbidi Book.

Lastenkirjalauantai: Tony Ross: Pieni punahilkka

Tony Ross: Pikku Punahilkka

Englanninkielinen alkuteos The Little Red Riding Hood

Suomentanut Sinikka Sajama

Kustannus-Mäkelä 1986

32 s.

Kaikkien kirjautuuksien keskelle on tuotava tuulahdus vanhaa. Tony Rossin mukaelma Punahilkka-sadusta on kertakaikkisen riemastuttava! Että jos suinkin saatte sen jostain käsiinne, niin lukekaa. Tarina on nykyaikaistettu sujuvasti, ja toimii yhä vaikka onkin yli 30 vuotta vanha. Mielestäni se on myös pari astetta rajumpi kuin alkuperäinen. Lapsille kaikki jutut eivät välttämättä aukea, mutta onpahan aikuisellekin hihitettävää.

Punahilkka lähtee tutusti isoäitinsä luo, mutta tuliaiskorin sisältä on jokseenkin epätavanomainen, ainakin Punahilkka-kontekstissa. Susi on oma ilkeä itsensä, mutta sen loppu on yllätyksellinen. Kaikkinensa tulee olo, että lukee tuttua tarinaa mutta pikakelauksella ja runsaalla huumorikuorrutuksella. Tässä muutama esimerkki:

Eräänä kauniina elokuun päivänä tytön äiti pakkasi paperikassiin viemisiä isoäidille: kotitekoisia hedelmätorttuja ja pikkelsiä, pullon tummaa kaljaa ja sanomalehden, jossa oli viikonlopun televisio-ohjelma.

(...)

Susi soittaa rimpautti ovikelloa juuri, kun isoäiti oli asettunut television ääreen seuraamaan uutisia. 

- No, kuka himputti siellä nyt on? murahti isoäiti eikä olisi millään viitsinyt nousta avaamaan ovea.

(...)

Susi tunsi itsensä todella typeräksi isoäidin yöpaita päällään ja yömyssy päässään, mutta suunnitelman mukaan sen piti näyttää vanhalta rouvalta. Nähtyään kuvansa peilistä suden oli kuitenkin pakko myöntää, ettei se juuri muistuttanut isoäitiä. Niinpä se hyppäsi ylös sängystä ja sammutti valot.

(...)

Susi muutti muille maille ja luopui yrityksestään syldä eläviä ihmisiä. Sen sijaan se alkoi viljellä vihanneksia, mutta ei totta puhuen oikein menestynyt silläkään alalla.

Tony Ross on pitkän linjan lastenkirjailija, joka on pian 40 vuoden ajan sekä tehnyt omia kirjoja että kuvittanut toisten tekstejä. Hänet tunnetaan esimerkiksi David Walliamsin romaanien kuvittajana. Valtaosin Rossin tuotanto on kuvituksia muiden teksteihin, mutta hänen persoonallinen tyylinsä on aina helppo tunnistaa. Kun näkee hänen nimensä kannessa, yksin tai jonkun toisen kanssa, tietää että jotain superhauskaa on taas luvassa. 

Denise Rudberg: Salainen koodi & En andra allians

Denise Rudberg: Salainen koodi

Ruotsinkielinen alkuteos Den första siffran (2019)

Suomentanut Anu Koivunen

Into 2020

286 s.

Denise Rudberg: En andra allians

Forum 2020

282 s.

Denise Rudberg on varsin tuottelias kirjailija, joka on aloittanut uuden, 1940-luvulle sijoittuvan sarjan. Annan aina pisteitä kirjailijalle siitä, että hän uskaltaa jättää joko kokonaan tai vähäksi aikaa menestyneen sarjan, ja kirjoittaa jotain uutta. 

Ensimmäinen osa Salainen koodi on juuri julkaistu suomeksi. Miinukset kirjan nimestä; koska kyseessä on jälleen numeroitu sarja (kuten on Rudbergin Marianne Jidhoff - sarjakin), olisi mielestäni tärkeää että numero yksi olisi jotenkin mukana myös suomenkielisessä nimessä. Runsaasti pluspisteitä siitä, että kansi on oletettavasti sama kuin ruotsinkielisessä alkuteoksessa. Ihanaa, että tyyli on yhtenäinen!

Sarjan avausosa esittelee lukijoille kolme poikkeuksellista naista. Elisabeth on poikatyttö, joka viihtyy huvittelemassa ja on kuin kala vedessä missä tahansa seurassa. Signe on paennut avioliittopaineita ja muuttanut maalta Tukholmaan. Iris on tullut Virosta kahden poikansa kanssa, ja jännittää kaikkea, vaikka Ruotsi onkin hänelle ennalta tuttu maa ja hän osaa kielen.. Niin erilaisia kuin naiset ovatkin luonteeltaan ja taustaltaan, heillä on yhteisenä ominaisuutena terävä ja matemaattisesti lahjakas pää. Sattumalta heidän taitonsa huomataan, he osallistuvat testiin ja pääsevät töihin koodinpurkajiksi. 

- Ei se mitään, se ei ole yleisesti tiedossa. Mutta onko neiti Herrman matemaatikko?

- Ei.

- Onko neiti Herrman suorittanut ylioppilastutkinnon?

- Ei.

- Onko neiti Herrmanilla ansioluettelossaan mitään akateemisia tai vastaavia opintoja?

- Ei, ei muuta kuin tyttökoulu Sveitsissä ja sihteerikoulu. Ymmärrän, että on loukkaavaa, kun kaltaiseni moittii jotakuta arvovaltaista henkilöä. Minä vain sain tarpeekseni, kun minun olisi niiden insinöörien mielestä pitänyt vielä leikata tukkani, jotta he kykenisivät hoitamaan työnsä. Ei se hemmetti vieköön minun vikani ole, jos ne typerät ukot eivät osaa laskea. Anteeksi vain, kenraali, mutta minulle riitti. Heidän hutilointinsa on saanut jatkua aivan liian pitkään. 

Pöydän ympäriltä kuului tukahdutettuja yskäisyjä, ja kenraali silmäsi ympärilleen ennen kuin katsoi taas Elisabethia ankarasti.

- Asiapaperit on toimitettu meille, ja ne osoittavat selvästi, että yksi herroista on yrittänyt huiputtaa Ruotsin asevoimia. Neiti Herrman on juuri paljastanut halpamaisen vakoojan. Kyseinen vakooja on virheellisten tietojen avulla yrittänyt horjuttaa asemaamme puolueettomana kansakuntana keskellä kiivasta sotaa. 

Pidin avausosasta hurjan paljon noin puoliväliin asti. Elisabeth, Signe ja Iris ovat mahtavia tyyppejä, ja on valtavan kiinnostavaa seurata heidän tietään koodinpurkajiksi. Loppuosa valitettavasti vähän lätsähtää, pääosin siksi että itse koodinpurku jää kovin vähälle. Naiset toimistossa ovatkin enemmän kahvinkeittäjiä, ja minusta ainakin tuntuu että heidän taitonsa heitetään hukkaan. Muutenkin itse työ jää vähemmälle, ja tarina keskittyy enemmän naisten yksityiselämään, jossa ei siinäkään juuri tapahdu mitään mistä ei olisi luettu jo aiemmin tarinan mittaan.

Toinen osa En andra allians on ilmestynyt ruotsiksi tänä vuonna, arvaan että se tulee suomeksi ulos joko syksyllä tai viimeistään ensi keväänä. Toivottavasti jo syksyllä! Nimittäin tässä ollaan enemmän toimistolla, saadaan ja ratkotaan saksalaisilta napattuja viestejä, ja kohdataan värvääjiä. Toisaalta tässäkin koen kahdenlaisia tunteita. Iris on mukana noin puoli kirjaa, sen jälkeen hän esiintyy pari kertaa ohimennen luvuissa, jotka on kerrottu Elisabethin tai Signen näkökulmasta. Signellä on terveysongelmia, joita vatvotaan koko kirjan ajan. Elisabeth on taas suosikkini, ihanan epäsovinnaisena, omapäisenä ja sanavalmiina. Pidän siitä, kuinka tiivis ystävyys naisten välille syntyy, ja kuinka etenkin huikentelevaisen oloinen Elisabeth on ystävilleen kovin välittävä ja pyyteetön.

- Då skulle vi önska att fröken Herrman informerar oss om varför ni bett att få träffa oss.

Hon tog en klunk av vattnet och harklade sig.

- Som ni säkert vet tjänstgör jag för tillfället på Karlaplan 4 under ledning av professor Svartström. Dessförinnan var jag sekreterare på Flygstaben i knappt ett år. För en tid sen var jag på en tillställning som arrangerades av min fästman, Charles Lagerman, på Grand Hôtel. Där befann sig två tyska militärer, kommendör Jodl och generalmajor Neuland. De var på det stora hela mycket oförskrämda och jag uppträdde förmodligen inte särskilt älskvärt. Men morgonen efter upptäckte jag att dessa två herror stod utanför min port på Birger Jarlsgatan 18, i samma hus som flygets materielverk och Märthaskolan.

- Så vad gjorde ni?

Elisabeth tog ett djupt andetag och fortsatte:

- Jag bad portvakten släppa ut mig genom utgången som vetter mot Grev Turegatan. Sen när jag kom hem under kvällen så tog jag en omväg för att försäkra mig om att inte bli upptäckt. Därefter såg jag dem inte förrän på nyårsafton då jag var inbjudit till Yxtaholms herrgård tillsammans med min fästman. Då approcherade de mig återigen. Min fästman Dinty, Charles Lagerman, misstänker att de försöker värva mig.

Mielestäni ykkösosa on erittäin hyvä mutta toinen vielä parempi. Siinä tutustutaan naiskolmikkoon vähän syvemmin ja ollaan myös enemmän koodinpurkamisen ja sitä myöten sodankäynnin ytimessä. On hyvä asia, että sodasta kirjoitetaan siitä näkökulmasta, mitä ihan tavalliset ihmiset pystyivät tekemään auttaakseen. Ja kerrankin pääroolissa ovat nuoret naiset! 

Ruotsi oli käsittääkseni puolueeton toisessa maailmansodassa, mikä varmasti antaa kirjailijalle aikamoisen vapauden valita näkökulmansa. Tässä kirjasarjassa ruotsalaiset ovat ainakin näennäisesti ystävällisissä väleissä saksalaisten kanssa, mutta kuitenkin he saamallaan tiedustelutiedolla pyrkivät hidastamaan tai estämään Saksan suunnitelmia. Saapa nähdä, montako osaa kaikkinensa tulee. En usko että kolmas osa on viimeinen, kuviot ovat kaikilta osin vielä pahasti vaiheessa.  

Salainen koodi on luettu myös blogissa Kirjojen kuisketta. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan kirjakaksikon kohtaa 49, "vuonna 2020 julkaistu kirja". Kumpikin sopii myös kohtaan 37, "ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa", lisäksi En andra allians käy kohtaan 38, "kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu".

Alain Claude Sulzer: Sietämättömiä tilanteita

Alain Claude Sulzer: Sietämättömiä tilanteita

Saksankielinen alkuteos Unhaltbare Zustände (2019)

Suomentanut Olli Sarrivaara

Lurra Editions 2020 

343 s.

Arvostelukappale

Eletään vuotta 1968. Sveitsiläisen tavaratalon Quatre Saisonsin somistaja Stettler elää tyytyväisenä tavallista, yllätyksetöntä elämäänsä. Näyteikkunoiden somistus ja tulevien kausien somistusten suunnittelu ovat juuri sitä, mitä hän haluaa tehdä. Kotona hän kuuntelee radiota, ja kirjoittaa kirjeitä radion pianistille Lotelle. Eräänä päivänä Stettler havaitsee, että tavarataloon on palkattu toinenkin somistaja. Häneltä kysymättä ja hänelle ilmoittamatta! Kuka kumma on tuo herra Bleicher, mistä hän on tullut ja miksi ihmeessä hän saa somistaa jouluikkunan? 

Hän askaroi joka ilta sinnikkäästi ja ahkerasti, mutta iloisin mielin. Hänellä oli palava halu muotoilla kirjeestä yhtä kaunis kuin oli ollut hänen kaunein näyteikkunansa. Päivisin hän vaikutti hieman uupuneelta eikä neiti Hodel voinut olla huomaamatta hänessä tiettyä hajamielisyyttä, mutta neiti oli ajan saatossa tottunut odottamaan Stettlerin taholta yhtä sun toista.

Hän käytti käsineitä, koska oli oletettavaa, että nimettömän lähettäjän kirjeestä etsittäisiin sormenjälkiä. Virheet olivat helposti vältettävissä. Hän odotti malttamattomana päivää, jolloin kirje olisi valmis ja hän voisi pudottaa sen postilaatikkoon. Mitä pidempään hän kirjettä hioi ja mitä useammin hän sen luki, sitä arvoituksellisemmalta teksti hänestä tuntui, sitä hienostuneemmalta ja harkitummalta kirjainten asettelu ja sitä kuohuttavammalta kirjeen sisältö, kaikki oli kohdallaan, kaikki täsmäsi, kaikki oli omalla paikallaan. Oli ollut hämmästyttävän vaivatonta muuttua täksi toiseksi ihmiseksi, joka hän ei ollut, jota hän ei tuntenut ja joka hän ei pohjimmiltaan edes halunnut olla, jota hän nyt esitti; halveksuttava nimettömien kirjeiden kirjoittaja.

Kirja oli juuri sitä mitä odotin, ja kuitenkin vielä enemmän. Oli selvää, että Stettlerin vakaa maailma nyrjähtää "kilpailijan" tultua, oli selvää että pienet muutokset johtavat kohti jotain suurempaa. Kun Stettler lähtee ensimmäistä kertaa viihteelle, tai avaa ensimmäistä kertaa kotona neljännen olutpullon, on selvää että asiat ovat edenneet peruuttamattomasti. On kuitenkin yllättävää, ja siksi hienoa, kuinka pitkälle Sulzer Stettlerin vie, selvästi ainakin minun odotusteni yli.

En tiedä mikä siinä on, mutta jostain syystä minuun iskevät tällaiset tarinat, joissa arki on näennäisen tavallinen mutta sitten siitä paljastuukin jotain häiritsevällä tavalla vinossa olevaa. Useimmiten vieläpä niin, että henkilöhahmo itse kokee vinksahtaneen täysin normaaliksi. Tässä sekä Stettlerin suhtautuminen Bleicheriin että Lotten mennyt suhde opettajaansa ovat molemmat sellaisia, jotka saavat lukijan kohottamaan kulmiaan. 

Tämä on myös niitä kirjoja, joissa lukiessa naurattaa mutta samalla miettii, onko nauraminen ollenkaan soveliasta. Ehkä pitäisi vaan nostaa käsi suun eteen ja teeskennellä yskivänsä. Tilanteet ovat melko noloja, vaikka henkilöhahmo(t) itse ei(vät) tiedäkään niiden olevan noloja. Yleensä he ohittavat ne äkkiä ja sopeutuvat tai pakenevat. Siksi lukijakaan ei aina tiedä, miten asioihin pitäisi tai sopisi suhtautua.

Kiitokset Lurra Editionsille arvostelukappaleesta.

Lastenkirjalauantai: Jukka-Pekka Palviainen: Allu ja kummituskartano

Jukka-Pekka Palviainen: Allu ja kummituskartano

Kuvittanut Christel Rönns

WSOY 2019

E-kirja

Allu-sarjan neljäs kirja on mitä mainiointa luettavaa, aivan kuten sarjan muutkin osat. Tapahtumat ovat sekä hauskoja että jännittäviä ja niitä on paljon. Tarinassa on aina selkeä juoni, niin ettei meno ole pelkkää päämäärätöntä koheltamista. Allu on ihana rempseä hahmo, nopeaälyinen ja sanavalmis. Sellaista asiaa ei olekaan, johon Allulta ei löydy vastausta tai kiinnostusta ottaa selvää. 

Tässä tarinassa eletään Halloween-aikaa. Luokka miettii, mikä on Halloween ja mitä siitä tulee mieleen. Muistetaan myös paikallinen legenda lapsia syövästä Kuoppajoen hirviöstä. Jännitystaso nousee entisestään, kun opettaja kertoo lasten pääsevän yökylään Äksylän kartanoon, paikkaan jota hallitsee vihainen Ludwig von Äksylä. Kartano on suuri, ja siellä kuuluu kummittelevan. Lapset kokevat monia jännittäviä hetkiä selvittäessään, kuka ja missä on Prinsessa, mikä kartanossa kummittelee ja miten Kuoppajoen hirviö liittyy kartanoon. 

Allu ja Minttu istuivat huoneensa parvekkeella miettimässä, mistä löytyis kartanon pelottavin tai jännittävin paikka kummitustarinan kirjoittamista varten.

"Minä luulen, että kartanon pelottavin paikka on Ludwig von Äksylän syli", Allu totesi.

"Aiotko sinä mennä hänen polvelleen kertomaan tarinaasi?"

"Se ei ehkä ole hyvä idea. Mikä muu paikka voisi olla pelottava?"

"Television poliisisarjoissa parkkihalleissa tapahtuu aina jotain kamalaa."

"Mistä me teemme parkkihallin tähän hätään?"

"Ei meidän tarvitse tehdä. Kartanossa on maanalainen parkkiluola."

"Mistä sinä sen tiedät?" Allu ihmetteli.

"Kuoppakylän Sanomissa oli juttu kartanosta, koska Ludwig von Äksylä ei suostunut antamaan kunnollista syntymäpäivähaastattelua. Siinä kerrottiin maanalaisesta parkkiluolasta, jossa säilytetään arvokkaita autoja."

"Mistähän sinne pääsee?"

"En tiedä. Meidän pitää varmaan tutkia kartano ensin ulkopuolelta."

Allu ja Minttu löysivät ulos kartanon pääovesta eksyttyään sitä ennen vain kahdesti.

"Kuljetaan tässä ihan niin kuin oltaisiin huvikävelyllä. Voi nimittäin olla, että parkkihalliin ei saa oikeasti mennä", Allu kuiskasi.

"Pitäisikö meidän sitten keksiä jokin muu paikka?" Minttu kuiskasi takaisin.

"Kuule, jos minä olisin pienenä pysynyt aina leikkikehässäni, mitä minä olisin oppinut oikeasta elämästä?" Allu tuhahti.

Huumori takaa sen, että tapahtumat eivät pääse liian jännittäviksi. Ollaan enemmänkin salapoliisi- kuin kauhutunnelmassa. Vaikka Allu tai joku muu säikähtää, tilanne menee nopeasti ohi ja sitten siirrytään päättäväiseen toimintaan tai ainakin sen suunnitteluun. Varsinaista pelkoa ei koeta, ja jännittävätkin asiat koetaan ennemmin mielenkiintoisina, sellaisina joihin pitää tutustua tarkemmin. 

Allu-kirjat sopivat koululaisille, mielestäni oikeastaan kaikille alakoululaisille. Oppilaiden keskinäinen sanailu on nasevaa. Ihastusta ja sisarusten välistä nahistelua on, mikä lienee tuttua monen ikäiselle. Lukiessa ei tule sellaista oloa, että mikään sitoisi lapsia tietyn ikäisiksi tai tietylle luokka-asteelle, joten samastumiskohteita riittää.  

Jørn Lier Horst: Det innersta rummet

Jørn Lier Horst: Det innersta rummet

Norjankielinen alkuteos Det innerste rommet (2018)

Ruotsiksi kääntänyt Marianne Mattsson

Wahlström & Widstrand 2019

368 s.

No niin, taas mennään! Jørn Lier Horstin ehkä tuorein ruotsinnos, ja tasaisen tappavan laadukasta yhä. Kannatti lukea tämä Koodin jälkeen, sillä tässä on siitä tuttu Adrian Stiller, ja Linen tytärkin on  jo taaperoiässä. 

Entinen ulkoministeri Bernhard Clausen on kuollut. Kuolemaan ei liity rikosta, mutta asunnosta löytyvät rahalaatikot herättävät kysymyksiä. Valtakunnansyyttäjä haluaa selvyyden siitä, mistä rahat ovat ministerille tulleet. Onko takana poliittinen vaikuttaminen, rikos, vai mikä? Tutkimuksen saa vastuulleen William Wisting. Hän saa itse valita ehdottoman salaisen tutkimusryhmänsä, pienen mutta parhaan mahdollisen. Rikospaikkatutkija Espen Mortensen on ykkösvalinta, lisäksi tytär Line kutsutaan mukaan. Toimittajana Linellä on mahdollisuus kysyä sellaisia kysymyksiä, jotka poliisin esittäminä herättäisivät epäluuloja. Ryhmään tulee matkalla pari tutkijaa lisää, kun käy ilmi että tutkimuksissa on peräännyttävä useita vuosia ajassa taaksepäin. Haasteena on pitää tutkimustyö salassa paitsi kollegoilta ja medialta myös selvityksen kohteena olevilta. 

"Branden handlade om att städa upp efter Bernhard Clausen", fortsatte han med en blick på Mortensen. "Allt var förberett för att utplåna det som fanns i stugan. Det behövdes bara en tändsticka."

"Det lyfter i så fall saken till en helt ny nivå", menade Mortensen. 

Wisting nickade. 

"Ta fram telefonen", bad han.

Mortensen gjorde som han sa. 

"Har du stoppur på den?" frågade Wisting.

"Ja, hur så?"

"Jag vill ta reda på hur lång tid det tar att köra härifrån till närmaste vägtullstationen."

Mortensen log och öppnade tidtagarfunktionen. Wisting satte bilen i rörelse. Det vore inte första gången en gärningsman avslöjades av de automatiska betalstationerna.

De körde de första tio minuterna in till Stavern under tystnaden ovh följde länsvägen vidare mot Larvik.

"Vem står i så fall bakom?" frågade Mortensen. "Riksåklagaren hade rådgjort med säkerhetstjänsten och de andra hemliga myndigheterna. De skulle väl ha informerat honom om det var de som låg bakom det här? Då skulle vi väl bara ha fått besked om att dra oss ur och låta saken bero?"

"Förmodligen", sa Wisting. "Om det var någon av dem som låg bakom."

"Har vi andra hemliga tjänster?" frågade Mortensen. "Utanför riksåklagarens kontroll?"

"Inte i Norge", svarade Wisting.

"Å fan", svor Mortensen tyst.

Kuten ennenkin, pidin tästäkin Wisting-kirjasta. Mietin, missä niiden salaisuus piilee, miksi sarjassa ei ole yhtään heikkoa osaa? Syynä on ehkä se, että tapahtumat etenevät aina tasaisen varmasti. Lukijana kokee usein turhautumista, jos kirjan alussa on rikos, sitten mitään ei tapahdu kolmeensataan sivuun ja sitten kaikki rysähtää kerralla yhteen viimeisellä enintään 50 sivulla. Horstilla ei koskaan ole niin, vaan tärkeitä osasia saadaan selville vähän väliä. Kun poliisit kuulustelevat jotakuta, kuulustelu ei etene tyyliin "tiedämme että teit sen, tunnusta!" vaan poliiseilla on jotain konkreettista selvillä. Lukiessa on olo, että Horst ei käytä dekkariklisettä toisensa jälkeen, vaan kirjoittaa persoonalliseen tyyliin. Kännyköissä on yleensä virtaa, eikä Wisting yleensä mene yksin paikkaan, jossa epäilee syyllisen olevan. Tämän kirjan pieni tutkimusryhmä vaihtaa tietoja aktiivisesti, mikä osittain edesauttaa tapahtumien tasaisen varmaa etenemistä. Ja kun ensin valtakunnansyyttäjä ja sitten Wisting haluaa tutkimusryhmäänsä jonkun, kyseisen henkilön pomo ei heittäydy hankalaksi vaan asia on ok. Lukijalla on koko ajan miellyttävä olo, kun päähenkilö(t) ei ole jatkuvasti kahnauksissa pomonsa tai työkaverinsa kanssa. 

Det innersta rummet ei ole hermoja repivää jännitystä eikä tiivistahtista toimintaa, mutta moinen ei Wistingille sopisikaan. Pidän myös siitä, että Wisting pystyy myöntämään olevansa jonkinlaisessa tilanteessa ensimmäistä kertaa, huolimatta pitkästä urastaan. Hänellä, kuten kenelläkään muullakaan, ei ole tarvetta esittää olevansa jotain muuta kuin mitä on. Pidän myös siitä, kuinka tarinaan tulee lisää langanpätkiä melkein vaivihkaa, mutta kaikki keriytyy loogisesti yhteen. Lukemisen loputtua tuntuu siltä, että kaikki on saanut selityksen, eikä tarinassa ole yhtään turhaa tai irrallista sivupolkua. 

Horst on jo saattanut kirjoittaa jotain lisää, mietin että pystyisinköhän lukemaan norjaksi? Voisin ainakin kokeilla :) Ei tähänkään asti ole haitannut, vaikka en ihan jokaista sanaa tiedäkään. 

Lars Mytting: Sommen kuusitoista puuta

Lars Mytting: Sommen kuusitoista puuta

Norjankielinen alkuteos Svøm med dem som drukner (2014)

Suomentanut Saku-Petteri Urpo

Sammakko 2020 

476 s.

Lars Mytting on itselleni upouusi kirjailijatuttavuus, mutta sanottakoon heti että jos muut romaanit - joista on suomennettu esikoinen Hevosvoimat -  ovat yhtä hienoja kuin tämä, niin suosikkilistani saa uuden jäsenen. Sommen kuusitoista puuta kiehtoo heti alusta, eikä matkalle osu yhtään heikkoa hetkeä. 

Edvard Hirifjell asuu Hirifjellissä isoisänsä kanssa. Elämä norjalaisella maaseudulla täyttyy perunanviljelystä ja kalastuksesta ja naapurin Hannesta. Edvardin vanhemmat ovat kuolleet tämän ollessa nelivuotias, hän ei muista elämää heidän kanssaan mutta kaipaa heitä silti. Jo nuorena hän on saanut vihiä vanhempiensa kohtalosta, siitä että isoisä ei ole kertonut kaikkea tietämäänsä, mutta isoisä kieltäytyy puhumasta asiasta. Kun isoisä yhtäkkiä kuolee, Edvard päättää selvittää vanhempiensa tarinan. Keitä he oikein olivat ja mitä heille tapahtui? Miten isoisä ja tämän Einar-veli liittyvät asioihin? Mitä tapahtui Sommen kuudelletoista vanhalle saksanpähkinäpuulle, ja miten ne liittyvät Edvardiin? Miksi Einar on julistettu kuolleeksi, vaikka hänen tiedetään olleen elossa hautajaistensa jälkeen? Perheen historian tutkiminen vie Edvardin Shetlantiin, Skotlantiin ja Ranskaan. Joka paikassa hän kohtaa ihmisiä, jotka auttavat kokoamaan palapeliä tavalla tai toisella. 

"Miten luulet Einarin ja isoisän erimielisyyksien alkaneen?" kysyin.

Pappi tyhjensi mehupullon.

"Palataan ensin niihin neljään päivään", hän sanoi. "Ovatko ne piinanneet sinua, koska pelkäät sitä, mitä on tapahtunut, vai koska et tiedä, mitä on tapahtunut?"

"Onko sillä muka väliä?"

"Voi, on kyllä. Jotkut selviävät kursimalla kokoon edes jonkinlaisen totuuden. Vaikka se olisikin vinoutunut ja täynnä halkeamia, se saattaa silti pysyä jotenkuten kasassa. Monien kohdalla se kestää koko elämän."

"Olen tehnyt päätökseni", sanoin. "Kerro kaikki, mitä tiedät."

"Alun alkaen Hirifjellin veljesten eripura koski luultavasti perinnönjakoa ja poliittisia erimielisyyksiä. Uskoakseni riita nousi uudelleen pintaan vuoden 1971 onnettomuuden jälkeen, ja silloin se myös muutti suuntaansa. Sillä veri on vettä sakeampaa, ja se on koko tapauksen perimmäinen ongelma. Anna anteeksi arvailuni, mutta luulen Einarin tienneen, mitä tapahtui silloin, kun vanhempasi kuolivat, vaikka ei suostunutkaan sitä kertomaan."

Otsan seudulta alkanut vapina saavutti silmäluomeni, jatkoi matkaansa alaspäin, ravisutti koko kroppaani. Palleani puristui puristumistaan, kunnes jokin napsahti ja tuska värjäsi jokaisen ajatukseni. Millaiselle älyttömälle uteliaisuudelle olinkaan antautunut. Oli kuin olisin leikilläni purkanut jonkin kalliin esineen pieniksi palasiksi ja vasta nyt käsittänyt, etten ehkä saisikaan sitä kootuksi.

Pappi suoristi ryhtiään.

"Pyysit minua kertomaan kaiken, Edvard. Tältä se tuntuu. Enkä ole vielä lopettanut. Sinun täytyy nyt kantaa siitä vastuu. Siirtää kaikki kivet omaan reppuusi."

Pidän tarinasta kovasti. Se on raskas mutta ei liian painava, henkilöitä on paljon mutta kaikilla on paikkansa, tapahtumia on paljon mutta kaikki ovat olennaisia. Perheen historia paljastuu vähän kerrassaan, mutta koko ajan on olo että eteenpäin mennään. Tyhjäkäyntiä ei ole, mutta ei myöskään liiallista tai äkkinäistä tapahtumavyöryä. Koko ajan on olo, että tilanne on hallinnassa niin Edvardilla kuin lukijalla. 

Edvard on mahtava päähahmo. Vaikka hän on viettänyt koko elämänsä syrjäseudulla, hän ei pelkää lähteä pitkälle matkalle. Hän ei pelkää muita ihmisiä, vaan ottaa yhteyttä rohkeasti. Hän uskoo pärjäämiseensä ja on luottavainen, että löytää etsimänsä. Pidän myös siitä, että kuolleet vanhemmat ovat läsnä koko ajan, eivät vain kuriositeettina alussa ja lopussa. 

Vaikka tarinassa on paljon surullista, siitä jää lämmin ja toiveikas olo. Hieno kirja!

Myös Takkutukka on lukenut Sommen kuusitoista puuta. Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 42, "kirjassa on isovanhempia". Se sopii myös ainakin kohtiin 31, "kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla" ja 34, "kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana".

Lastenkirjalauantai: Magdalena Hai: Neiti Kymenen ihmeellinen talo

Magdalena Hai: Neiti Kymenen ihmeellinen talo

Kuvittanut Teemu Juhani

Otava 2020

183 s.

On kirjoja, joihin on välttämätön pakko tarttua ihan vain kannen perusteella; tämä on yksi niistä. Yleensä luen aina ensin takakansitekstin, mutta nyt lähdin heti liikkeelle. Hyvin pian huomasin, että käsissäni on kirja, jota ei voi laskea käsistään. 

Neiti Kymene on elänyt talossaan pitkään ilman ihmisseuraa. Talossa asuu yksi kummitus ja kaksitoista apinaa, lisäksi puutarhassa on bengalintiikereitä. Eräänä päivänä ovikello soi, ja taloon tulee vierailulle Pekka Pettersson. Pekka on pieni poika, joka on tullut etsimään kadonnutta Rohkeuttaan. Hän on varma siitä, että Rohkeus on tullut juuri tänne. Neiti Kymene on hämmennyksissään, hän ei pidä ihmisistä eikä halua Pekkaa taloonsa, mutta näin kuitenkin käy. Eikä aikaakaan kun ovikello soi uudelleen, ja sisään astelevat sisarukset - ja Pekan serkut - Susanna ja Anneliisa Kreivi. Näppärät neitokaiset auttavat Pekkaa Rohkeuden etsimisessä, mutta mitä tehdä kun se pysyy kadoksissa, kun yöt pitenevät, kun tiikerit raapivat seiniä päästäkseen sisälle? Entä miksi seinillä olevissa valokuvissa ei ole ihmisiä?

Neiti Kymenen talossa oli seitsemän ikkunaa, jotka katsoivat etelään, viisi jotka katsoivat länteen, kuusi ja puoli, jotka katsoivat itään, ja satakolmekymmentäviisi, jotka katsoivat pohjoiseen, sillä neiti Kymenen mielestä pohjoisesta lankesi maailman kaunein valo.

(...)

Menneisyys on jännittävä asia. Lapset luulevat, että kellään aikuisella ei sellaista olekaan. Aikuiset ovat aina olleet aikuisia. Vähän niin kuin kivi on aina ollut kivi. Mutta toisinaan kivet ovat nuoruutensa päivinä olleet jotain ihan muuta. Kuten meteoriitteja. Tai sulaa laavaa. Toisinaan nämä aikuiskivet ovat kierineet ja vierineet ja olleet kaikkea muuta kuin niitä sammalpeitteisiä möhkäleitä, joita he esittävät lapsille.

(...)

Mutta ainoa takapuoli - tai ainakin ainoa ihmistakapuoli - joka noita sohvia peittävälle kiinalaiselle silkille oli pitkään aikaan laskeutunut, oli neiti Kymenen hyvinmuodostunut takamus. Nyt sillä makasi tajunsa menettänyt, päänsä ja säärensä kolhinut, apinoiden ympäröimä Pekka Pettersson. (Sohvalla, ei neiti Kymenen takamuksella.)

Tarina on monitahoinen ja melko vaativa. Aikuislukijana pysähdyin moneen kertaan miettimään, että tässäpä hieno oivallus (kuten yllä mainitut aikuiskivet). Lapsilukija saattaa ottaa monet asiat hassuina, kun taas aikuiselle ne avautuvat eri tavalla. Tällaisia ovat vaikkapa neidin rikkominen sekä ajatukset siitä, ovatko lapset oikeasti olemassa. Siinä piileekin tekstin ja tarinan nerokkuus, että se on eri ikäiselle lukijalle erilainen. Aikuislukijana voin aavistaa, miten lapsi kokee tarinan, mutta tiedän että se ei ole samanlainen.

Kuvituksessa on paljon hassuja elementtejä, mikä on toimiva ratkaisu. Tarinassa on synkkiä ja jopa pelottavia elementtejä, joten on hyvä että kuvituksessa on hauskoja yksityiskohtia. Esimerkiksi valokuva, jossa kuuluisi olla ihmisiä mutta ei ole, on ikävä asia, mutta kun kuvaa katsoo apina jolla on jättikokoinen silinterihattu päässään, tilanne kääntyy vähemmän ikäväksi. 

En halua laittaa tätä mihinkään genreen, olkoon se siis lastenkirja maustettuna sadun, seikkailun ja fantasian piirteillä.

Neiti Kymenen ihmeellinen talo päätyy vinkkauslistalleni, ainakin luokat 3-6 kuulevat siitä. Mahdollisesti tokaluokkalaisetkin, riippuen siitä kuinka sujuva lukutaito ryhmässä on. Kirjassa on paljon sivuja ja pieni (aikuislukijalle normaalikokoinen) fontti, joten lukeminen vaatii taitoa ja aikaa. Luvut ovat lyhyitä, joten kirja sopii myös ääneen luettavaksi, niin luokassa kuin kotona.