John Boyne: A History of Loneliness

John Boyne: A History of Loneliness
Doubleday 2014
380 s.

Voi sinua John Boyne, mitä teetkään kirja toisensa jälkeen! Aina niin vangitsevia tarinoita, joissa käsitellään valtavan isoja asioita pienen ihmisen kokemana. Poika raidallisessa pyjamassa on ollut yksi parhaista lukukokemuksistani, The Boy at the Top of the Mountain jatkoi linjaa, ja nyt A History of Loneliness oli huikean hyvä. 

Kirjassa seurataan katolisen papin, isä Odran Yatesin elämää vuosikymmenien ajan. Jokainen luku kertoo eri vuodesta, ja luvut hyppivät eteen- ja taaksepäin. Kaikkiaan kuljetaan vuosien 1964 ja 2013 välillä. Joissakin vuosikymmenissä pysähdytään lyhyesti, nähdään ehkä vain yhden vuoden tapahtumat. Toisissa viivytään pidempään. Yhteistä joka ikiselle luvulle on, että niissä tapahtuu jotain järkyttävää. On Odran Yates lapsi tai aikuinen, hän näkee tai kokee jotain pahaa. Paha ei ole ilmiselvää, vaan saattaa tapahtua hyvinkin yllättäen, säikäyttäen lukijan. 

Pohjavireenä on pedofilia. Odran Yates ei (onneksi) ole pedofiili, mutta hänen elämänsä on hankalampaa ja uskonsa koetuksella kun virkaveljiä jää kiinni yhä enenevässä määrin. Pikkuhiljaa skandaalin laajuus valkenee; paavista lähtien on tiedetty mitä tapahtuu, mutta ongelmia on ratkottu siirtämällä pedofiilipappeja seurakunnasta toiseen. Lopulta on tullut aika kohdata maallinen oikeus. Yksi Odran Yatesin opiskelukavereista ja ystävistä on syytettynä, eikä Odran enää tiedä, miten suhtautua toiseen - tai itseensä. Hän kelaa elämäänsä taaksepäin miettien, mitä hän on tehnyt ja mitä jättänyt tekemättä. 

Thirty-five years of friendship. And if, during that time, I felt that I had never really got to the heart of the man, then it wasn't for the want of trying. Yes, I knew that he had struggled to fit into the seminary, that he hadn't come to the priesthood of his own volition, but did that make him a monster in the way that the papers portrayed him? The photographers with their telescopic lenses must have taken hundreds of shots of him as he arrived back in Dublin and was brought to the holding cells in anticipation of the trial, but they always chose to publish the ones that made him look like the most predatory, the most fiendish. Did that make him guilty? The pictures I saw in the paper did not look like the man I knew.

And yet, and yet... there were so many contradictions in my head. So many suspicions. Events over the years, things I had noticed and ignored that sat uneasily with me. Did I have blame of my own to carry here? I pushed ideas like these far to the back of my head. I could not think about such things. Not yet.

En tiedä, ehkä vaikuttavuus tulee siitä, että asioita pohtii pappi, ei yksi hyväksikäytetyistä lapsista. Kirja ei kerro kostosta ja raivosta. Se ei kerro myöskään pelkästään pedofiliasta, ei, mukana on perhetragediaa, ihastumista ja rakastumista, suuria unelmia, onnistumisia ja pettymyksiä... Tämä on tarina lapsuuden murheista, ja musertavasta syyllisyydestä, ja toiveista joiden on mahdoton toteutua, ja anteeksiannosta. Tässä on koko tunneskaala ääripäästä toiseen. Lukijan on helppo kulkea Odranin mukana, mutta mukana ollessaan hän joutuu kohtaamaan samat vaikeat asiat kuin tämä.

Tämä ei ole mikään välipalakirja. Se vaatii lukijan täyden huomion, olematta kuitenkaan painostavan raskas tai ahdistava. Sitä lukee mielellään eteenpäin, vaikka ennen pitkää huomaakin miettivänsä, mitä järkytyksiä seuraavassa luvussa on. Joku toiveikas vire siinä on, sillä lukiessa huomasin olevani luottavainen sen suhteen, että päähenkilölle käy lopulta hyvin.

Helmet-lukuhaasteessa tämä menee kohtaan "kirja käsittelee uskontoa tai uskonnollisuutta".

Marjo Pajunen: Todellista matematiikkaa

Marjo Pajunen: Todellista matematiikkaa
Boheemipokkarit 2017
148 s.
Kirjailijalta saatu arvostelukappale

Tapasin Marjo Pajusen kirjamessuilla Helsingissä, jutustelimme hetkisen ja sain mukaan uutuuskirjan Todellista matematiikkaa. (Huom! En ottanut kirjaa kohteliaisuudesta :D Luin takakansitekstin ja selailin vähän, totesin että vaikuttaa kiinnostavalta. Oikeassa olin.)

Paikka oli oikea, mutta aika väärä. Sattumalta olin valinnut kohteeni oikein, sillä Atlantin aalloissa höyryävä ja kukkiva saari oli ihme. Alkuun huomasin olevani muutaman viikon myöhässä, seuraavaksi puhuttiin, että minun olisi pitänyt tulla jo kaksi vuotta aiemmin. Minua eivät puheet kiinnostaneet, sillä ensimmäisen oman ulkomaanmatkani piti olla irtiotto aikatauluista. Aikomukseni oli kierrellä minulle tuntemattomia saaria, tietämättä tarkalleen mikä päivä kulloinkin horisontissa sarasti. Matkasin uuteen maailmaan, ja kaukana kotoa elin hetken kuin olisin ollut joku toinen. Mutta todellisuus tulee vastaan jokaisessa maailman kolkassa. Kun tapahtumien kulku saavuttaa saturaatiopisteensä, kaikki pysähtyy, ja se mikä ei ole tarkoitettu, palautuu ensiselleen. Tai kuten tässä tapauksessa, räjähtää käsiin. 

Näin alkaa tarina, jossa kuljemme nimettömäksi jäävän päähenkilön matkassa. Kansanedustajan avustajana työskennellyt nainen on päätynyt pienelle Santa Marian saarelle, Azoreille. Hän päättää alkaa matkabloggariksi, kirjoittaa yksin matkustavan näkökulmasta. Suunnitelma kuitenkin muuttuu pian. Kun paikalliset kuulevat hänen olevan Suomesta, heidän olemuksensa muuttuu. Yhä useammin kuuluu lause pari suomalaisesta Kristianista, ja tapahtumista kaksi vuotta sitten. Nainen kiinnostuu: kuka oli Kristian, miksi hän oli Santa Marialla ja mitä tapahtui kaksi vuotta aiemmin?

Saari on pieni, mutta Kristian pysyy mysteerinä. Jokainen tietää jotain, mutta kukaan ei halua olla se, joka kertoo. Tarina keriytyy auki pieni pala kerrallaan. Kristian oli valovoimainen persoona, joka onnistui siinä mihin ryhtyi. Hänen muassaan pikkuinen saari sai oman viisitoistaminuuttisensa julkisuudessa, hetken se oli SE saari. Mutta jos eteneminen on liian vauhdikasta, edessä on äkkipysäytys.

Kirjan mukana on helppo paeta loka-marraskuun pimeyttä ja kylmeneviä päiviä. Santa Maria vaikuttaa kodikkaalta, lämpimältä, ystävälliseltä. Pienet kylät ihmisineen ovat suorastaan idyllisiä. Vastakohtana on luonto; pauhaava meri ja jylhät vuoret. Suuri ja pieni kohtaavat, yhdistyvät:

Aamuinen paahde ei yltänyt Atlantin reunalle asti. Suolaiset pisarat lensivät ilmassa. Ei ihme, että puutarhat näyttivät vehreiltä ja hyvinvoivilta. Kun mereltä nousi puhuri, siniset törmänkukat ja mehikasvit vuoroin painautuivat maahan, vuoroin yrittivät lähteä lentoon. Sitruspuiden oksat keinuivat tuulen mukana kuin olisivat nauttineet kyydistä. Rantaa suojaavat kivijärkäleet taltuttivat suurimmat tyrskyt tehden poukamasta uintikelpoisen."

Lukiessa heräsi matkakuume, halu päästä johonkin lämpimään, silti paikkaan joka ei pursua turisteja. Vaikka kirjan nainen ei ollut ainoa turisti Santa Marian saarella (Porto de Vilan kylässä), tuntui kuin hän olisi ollut yksin.

Poissaoleva Kristian on kiinnostava hahmo. Kaksi vuotta aiemmin hän teki suuren vaikutuksen saareen ja saarelaisiin, mutta silti oikeastaan kukaan ei tuntenut häntä kunnolla, eikä kukaan tiedä mitä hänelle on tapahtunut. Hän on mysteeri, jopa hiukan myyttinen hahmo, joka kuitenkin on ollut olemassa ja vieläpä äskettäin.

Olisin kaivannut kirjaan lisää sivuja, hiukan enemmän taustoitusta päähenkilöstä, siitä miksi hän on ottanut irtioton ja lähtenyt matkaan. Ja ehkä myös vähän enemmän siitä, mitä tapahtui sen jälkeen kun nainen palasi kotiin. Nyt Santa Marialla vietetty aika on lyhyt tuokio naisen elämässä, tosin erityisen merkittävä sellainen.

Tarina on tunnelmaltaan vangitseva. Vaikka paikka ja aika on nimetty, niihin ei tartuta vähän väliä, ja sen ansiosta tarina on ajaton. Saaren sijainti on syrjäinen, elämä kiireetöntä ja kellonajasta piittaamatonta. Sekin osaltaan luo mystistä tunnelmaa, oloa että ollaan kaukana kaikesta, ollaan kuin toisessa ajassa. Unohtuu että päähenkilöllä on ammatti ja kiireinen työ, unohtuu että maailmassa on muutakin kuin tämä ihastuttava saari.

Pajunen kirjoittaa kaunista, eläväistä kieltä. Näin paikkoja hyvin selkeinä mielessäni, melkein haistoin tuoksut.

Todellista matematiikkaa on luettu myös blogissa Unelmien aika.

Anita Sihvola: Ovi

Anita Sihvola: Ovi
Mäkelä 2016
309 s.

Anita Sihvolan psykologinen trilleri Ovi on salakavala. Se alkaa petollisen rauhallisesti, mutta pian lukija huomaa joutuneensa mukaan äärimmäisen tavallisen oloisen naisen äärimmäisen vaaralliseen seuraan.

Nykyhetkessä Señora B istuu patiollaan Espanjan Cádizissa. Hän on matkustanut Euroopan halki löytääkseen rauhallisen paikan ja päästäkseen eroon menneisyydestään. Täällä hän nyt on, mutta ei löydä rauhaa. Menneisyys haluaa tulla muistetuksi, niinpä hän kertoo siitä meille.

Alussa oli pieni Marke-tyttö, jonka koti ja elämä oli varsin rauhatonta. Välinpitämätön äiti vaihtuvine miesystävineen ja sittemmin koulukoti olivat kaukana turvallisuudesta. Marke ei kuitenkaan koskaan antanut periksi. Hän lähti opiskelemaan, sai töitä ja osti asunnon. Kaikki hyvin siis. Vai onko? Ihmissuhteet ovat Marken -  sittemmin liikunnanopettaja Margit Backmanin - heikko kohta. Toisiin luottaminen on vaikeaa, kuitenkin kaikki pettävät luottamuksen ennemmin tai myöhemmin. Ensimmäinen ystävä Ellen muuttuu etäiseksi ja puhuu vain miehestään, naapurin Josef päästää tyttärensä naapurusten piiriin mukaan... Margitin pään sisällä kasvaa pahimmanlaatuinen kaaos, joka purkautuessaan aiheuttaa tuhoa. 

Mutkan takana oli jonkinlainen levennyksen tapainen, siellä marjastajat pitivät autojaan, nyt siellä oli vain yksi, Niinan Lada. Ajoin vähän matkaa levennyksen ohitse, halkopinon takaa avautui kärrytien pätkä, käännyin sinne ja sammutin moottorin. Tuolla jossakin se napskoppelo tallusti talitinttien perässä, mokoma uivelo, ei se voinut olla Josefin tytär, Johanna oli naruttanut miestä. Ei siinä ollut Josefin näköä, enempi se muistutti Johannaa ja ties ketä Lapin lentojätkää, minun pitäisi paljastaa petos Josefille ja paljastaisinkin, mutta vaikeaa se oli.

Korppi lensi ylitseni, aivan kuin sen toinen siipi olisi piirtänyt verinaarmun taivaalle. Oliko se jokin merkki? Olinko tullut koko matkan mustan pimun perässä, haistelemaan ja maistelemaan sen menoa, varmistamaan, että se leiskahtaisi iäksi suonsilmäkkeeseen, sitäkö se korppi tietäväisenä nauraa korahteli lekuttaessaan pääsi ylitse?

Ei, minä sanoin ääneen, ikään kuin Josef olisi ollut siinä vieressäni, Minähän vain tulin katsomaan, että onko se päässyt perille, että eihän se vain kompastu mihinkään eikä taita niskojaan, sitä paitsi minun piti kysyä siltä jotakin mutta mitä, en juuri nyt halunnut muistaa. Jotenkin se kysymys liittyi valokuvaan, mutta en ajatellut sitä nyt, ajattelisin myöhemmin, vaikka huomenna.

Päähenkilö Marke / Margit / Señora B on kertakaikkisen nerokkaasti rakennettu hahmo. Niin tavallinen ja huomaamaton, mutta niin tavattoman vaarallinen. Mietin, että montakohan mielenterveys- ja persoonallisuushäiriötä rouvalta löytyy. On sairaalloisen mustasukkainen, päättäväisyydessään toisinaan maanisen tehokas, seuraavassa hetkessä paniikissa, pää täynnä pahansuopia ajatuksia, lieneepä narsismin piirteitäkin... Minua kylmää ajatella, että tämä hahmo voisi olla totta. Kuinka monen hymyilevän naaman taustalla piilee väkivaltaisia ajatuksia? Margit ei koe olevansa paha tai tekevänsä väärin, hän vain ratkaisee itseään uhkaavia ongelmia. Kaikkein pelottavinta hahmossa on se, kuinka kevyesti ja ohimennen hän paljastaa tekemisiään. Esimerkiksi näin: "Rannalla ihmiset kulkevat laumoissa, minä pohjanperän kummitus yksinäni, mutta muotilaukku se on minullakin. Minua naurattaa, kun ajattelen, että olen kantanut laukussa jopa ruumissäkkiä, niin tilava se on, mainoslauseet tiesivät tällä kertaa."

Alussa lukijan on helppo säälitellä pientä Markea, jonka elämänpolku lähtee vinoon jo viisivuotiaana. Ja oi miten kurjaa on koulukodissa! Mutta entäpä siinä vaiheessa, kun hän alkaa paljastaa tekemiään pahoja asioita? On hurja tunne, kun samaan aikaan tykkää ja pelkää. Sisäinen kylmyys kasvaa sitä mukaa kun tarina etenee. Uusia sivuhenkilöitä tulee mukaan, mutta kaikki - Josefia lukuunottamatta - ovat Margitille / Senõra B:lle päänsisäisen ilkeilyn kohteita. Pinnalta hän on ystävällinen, joskin hiukan eristäytyvä. Mutta jestas hänen ajatuksiaan!

Pidän siitä, että koko ajan tarinassa on mukana kaksi esinettä, kenkälaatikko ja pieni lipasto. Orvoksi jäänyt Marke on kerännyt kenkälaatikkoon lehdistä leikkaamiaan kuvia, kuvien henkilöistä hän on luonut itselleen uuden henkilöhistorian. Lipaston hän on saanut Ellenin tädiltä, ja uskollisesti se kulkee hänen mukanaan aina Espanjaan asti. Esineisiin voi luottaa, ihmisiin ei. 

Varsinainen trilleri tämä ei ole, mutta tunnelma tihenee ja tiivistyy niin, että lukemista on pakko jatkaa. On vaan pakko saada tietää, mitä tämä nainen on tehnyt.

Helmet-lukuhaasteessa tungen tämän kohtaan "sukutarina". Yhdenlainen sukutarina se on keksittykin historia...

Myös Kirsi on lukenut Oven.

Aarno Karimo: Kumpujen yöstä

Aarno Karimo: Kumpujen yöstä: suomalaisia vaiheita, tekoja ja oloja kivikaudesta nykyaikaan. 1, Kivikaudesta keskiajan loppuun
WSOY 1953 / Alunperin ilmestynyt v. 1929
332 s.

Kirjojen Suomi - projektissa sain vuoden 1929 ja Aarno Karimon tietokirjan Kumpujen yöstä. Aluksi olin vähän kauhuissani; voi ei, tietokirja, ja vieläpä moniosainen! En itseasiassa ole varma, olisiko tässä hyväksytty pelkkä ykkösosan lukeminen, mutta koska se oli niin mahtavaa tekstiä niin luin loputkin. Sen verran annoin periksi, että luin työpaikaltani löytyneen sarjan, joka on "tekijän suostumuksella kolmiosaiseksi lyhennetty laitos vuosina 1929-1932 ilmestyneestä neliosaisesta teoksesta. 

Ykkösosa Kumpujen yöstä: suomalaisia vaiheita, tekoja ja oloja kivikaudesta nykyaikaan. 1, Kivikaudesta keskiajan loppuun herätti innostukseni jo heti alussa. Ensinnäkin, Karimo on tehnyt kuvituksen paljolti itse; kuvat ovat hänen maalauksiaan. Lisänä on muutamia valokuvia museoesineistä. Mikä hauskinta, maalauskuvat on liimattu kirjaan!

Kuvien lisäksi teksti täräyttää jo alkusivuilla. Karimo myöntää, että on vaikeaa saada tietoa maamme varhaisvaiheista. Myöhempääkin aikaa kuvatessa luvut ovat lyhyitä ja rakenne sellainen, että alussa on lyhyt faktajohdanto ja sen jälkeen muutama sivu tarinaa. Onko se sitten faktiota, todelliseen historiaan perustuvaa fiktiota? Karimo luo henkilöitä, joiden elämää seuraa. Toisia tavataan vain yhden kerran, jotkut esiintyvät parissakin luvussa.

Teos ei mitenkään pyri olemaan kansamme historia eikä tieteellinen esitys, vaikka se, mikäli mahdollista, rakentuukin monessa suhteessa tiedemiestemme tutkimusten tuloksille. Mahdollisuuksien mukaan aikajärjestyksessä toisiaan seuraavina tuokiokuvina ja asioihin syventyessä ilmaantuneina näkyinä koetetaan tässä teoksessa havainnollistaa entisten aikojen elämänilmiöitä, tekoja ja kohtaloiden käänteitä.

(...)

Mikäli jostakin asiasta tai tapahtumasta on ollut käytettävissä ylen vaillinaisia tietoja tai ne puuttuvat melkein kokonaan, on mielikuvitus saanut korvata puutteen pyrkimällä kuitenkin mahdollisimman lähelle oletettavaa todennäköisyyttä. 

(...)

Eröiden arvovaltaiseten tiedemiesten kehoituksesta laadin kuvien ohella ja niitä varten aineistton perehtyessäni myöskin tekstin, joka sai novellin tapaisen muodon.

Että ota siitä sitten selvää, kuinka paljon on totta ja kuinka paljon keksittyä! Minulle kyllä jäi olo, että Karimolla on vankka asiantuntemus ja että kuvitteellisissa tapahtumissa on vahva todellisuuspohja. 

Tämä reilu 300-sivuinen ykkösosa on varsin nopealukuinen. Teksti on kiinnostavaa ja etenee sujuvasti, lisäksi koko sivun kuvia on todella paljon. Monin paikoin Karimo kirjoittaa mahtipontisesti kalevalaishenisellä poljennolla, mikä on hauska mutta myös toimiva ratkaisu.

Uhria tuotiin Ukolle. Äijönvaaran pyhässä puistikossa, kaikkivallan vainiolla, seisoivat valkoisissa juhlatamineissaan vakaiset miehet. 
Juhlava oli jumalan tupa. Lakena kaartui laaja taivas. lattiana levisi kallion kamara, seininä oli honkien humina, räppänänä pilven lovi.
Julhänä seisoi uhrikuusi, luojan puuksi lyylitelty. Kirkkaana pursui lähteensilmä, savusivat uhritulet, ja paikallaan oli suuri paasi, veren loviinsa kokooja.

Pidän myös siitä, että joitakin käskyjä ja kirjeitä on otettu mukaan kokonaisuudessaan. Tässä alku yhdestä, jossa taataan Karjalan naisille rauha häirinnästä. Tämän voisi saattaa voimaan uudelleen, koskien kaikkia naisia!

Sama tyyli jatkuu sarjan muissa osissa, erotuksena se että novellimaiset tarinat pitenevät muissa osissa. Toisessa tutustutaan aikaan Agricolasta ison vihan loppuun ja kolmannessa Uudenkaupungin rauhasta itsenäisyyteen. En yhtään ihmettele, että Karimon teossarja on saanut klassikkoaseman. Enkä hämmästele sitäkään, että tätä on käytetty opetuksessa pitkään. Hauska sattuma, kun puhuin töissä kirjoittavani tästä, työkaverini sanoi että hänelläpä on koko sarja omassa hyllyssään :)

Helmet-lukuhaasteeseen tämä osuu kohtaan "suomalainen klassikkokirja".

Jørn Lier Horst: Blindgång

Jørn Lier Horst: Blidgång
Norjankielinen alkuperäisteos Blindgang (2015)
Ruotsiksi kääntänyt Cajsa Mitchell
Lind & Co 2017
439 s.

Finlandssvenska läsutmaningen alkaa olla paria kirjaa vaille valmis. Lokakuun teemana oli dekkari, miehen kirjoittama jos on naislukija, ja päinvastoin. Kotikirjastosta löysin tähän Jørn Lier Horstin Blindgångin, kirjan jota ei vielä ole suomennettu. Ymmärsin, että tämä on Luolamiehestä ei seuraava vaan sitä seuraava osa. Itse asiassa olisin halunnut lukea tuon "väliosan" mutta sitä ei löytynyt Pirkanmaalta.

Koska olen tykännyt Horstin suomennetuista kirjoista, odotin tältä paljon. Ikäväkseni jouduin pettymään. Miksi, voi miksi Horst on langennut tuohon umpikliseiseen kuvioon, jossa yksinäinen rikostutkija löytää uusia todisteita jo ratkaistuna pidettyyn juttuun, ja taistelee tuulimyllyjä - eli pomoaan ja toista poliisipiiriä - vastaan saadakseen jutun uudelleen tutkintaan? Miksi Horst ei kehitellyt simppeliä mutta nerokasta juonikuviota, niin kuin Luolamiehessä? Nyt tapahtumat ovat paikoitellen pitkäpiimäisiä, kun Wisting yrittää saada muita ymmärtämään että uusi rikos liittyy vanhempaan tapaukseen. 

"I vanliga fall skickar vi bara en rapport, men det här var så pass speciellt att jag ville ringa", sa han.

Wisting tog ett fastare grepp om mobiltelefon.

"Låt höra", sa han. 

"Vi har provskjutit vapnet på vanliga sätt", fortsatte polistjänstemannen från Kripos. "Projektilen gav träff i spårregistret."

"Vad menar du?" frågade Wisting och rynkade ögonbrynen. 

Polisen i andra änden suckade, som om han var trött på att behöva förklara något som var så uppenbart.

"Alla skjutvapen har unika spår på insidan av magasinet och avsätter ett lika unikt märke på kulorna som avfyras", sa han tålamodigt. "Man kan likna det vid fingeravtryck."

"Jag känner till allt det där", avbröt Wisting. "Men vilket vapen pratar du om?"

Förklaringen gick upp för homon just som han hade ställt frågan. 

"En Nagant, 7,5 millimeter", svarade utredaren från Kripos. "Inlämnad anonymt. Har du skickat in fler vapen?"

"Nej då, jag hade bara tankarna på annat håll", ursäktade Wisting.

"I vilket fall som helst", fortsatte vapenexperten, "så provskjuter vi alla vapen vare si vi fått in dem på det ena eller det andra sättet. Det hör eill våra rutiner."

"Vad var det ni fick träff på?" frågade Wisting.

"Ett mordfall."

Wisting itse on pysynyt ennallaan, hän on yhtä leppoisa hahmo kuin ennen. Linen rooli on tässä pienempi ja tapahtumia seurataan aiempia osia vähemmän hänen näkökulmastaan. Toki hänellä on edelleen uskomaton "tuuri", jonka ansiosta tulee sotketuksi tapaukseen vaikka onkin jättänyt lehtityön. Kuten Luolamiehessä, kaksikko ei juurikaan juttele tapauksesta joten kumpikin tietää vain osan, kun taas lukija on hyvinkin kärryillä kokonaisuudesta. 

Sivuhenkilöistä kiinnostavammaksi nousee Frank Mandt, mies jonka nimi putkahtelee esiin siellä täällä mutta josta kukaan ei oikein saa otetta. Kenen puolella hän on ja mitä peliä pelaa? Muita henkilöhahmoja vilahtelee varsin paljon, välillä oli vähän vaikea muistaa että kukas tämä tai tuo olikaan. Lineä olisin kaivannut mukaan enemmän. 

Vaikka tämä kirja olikin huti, en hylkää Horstia. Luotan siihen, että seuraava lukemani sarja osa on taas sitä hyvää. persoonallista ja jännitteistä tekstiä. 

Marraskuun lukuhaastekirja on vielä valitsematta. Täytyy mennä kurkistamaan kansien väliin, sillä aiheena on "en bok där författaren har hatt på porträttfotot". Hauska! 

Helsingin kirjamessut: fanitusta ja yleistä riemua

Hihii! Kas kummaa minkä valitsin aloituskuvaksi :D 

Tämänvuotiset Helsingin kirjamessut kestivät osaltani reilut kaksi päivää, perjantai-illasta sunnuntai-iltaan. Suunnitelma oli tarkka ja lähes minuutilleen aikataulutettu, ja yllättävän hyvin sitä seurasin. Muutoksia tuli oikeastaan vain viiniradan sekä messulehden virheiden takia.

Perjantaina saavuin Messukeskukseen vähän ennen viittä. Juna oli kymmenisen minuuttia myöhässä, mikä ei haitannut suunnitelmia. Siskoni oli jo paikalla, enkä ollut ehtinyt vielä takkia riisua kun jo tuli viesti että tule viiniosastolle tapaamaan yhteisiä tuttujamme. Lupauduin, kunhan ensin tekisin pienen kierroksen. Kello oli sen verran paljon, että ihmismäärä oli siedettävä. Joka puolella mahtui kulkemaan, niin kirja- kuin ruokapuolella. En nähnyt mitään perjantaisuunnitelmastani, mutta ylimääräisenä bongasin Kansallisbaletin tanssijan Antti Keinäsen haastattelun. Oopperabaletin messumobilen ohjelmaa ei ole messulehdessä, olin sen nähnyt Facebookista mutta ehtinyt tietysti unohtaa.

Tykkäsin Keinäsen toteamuksesta, että tanssija on pensseli jolla taiteilija eli koreografi toteuttaa näkemäänsä kuvaa. Niin, helposti sitä ihastelee tanssijoiden taitoa ja unohtaa sen, miksi he tekevät tietyssä esityksessä tiettyjä asioita. 

Lauantaiaamuna oli jo perinteeksi muodostuneen bloggariaamiaisen aika. WSOY, Tammi ja Johnny Kniga olivat koonneet kuuden kirjailijan maittavan kattauksen. Mukana olivat Heikki Valkama, Marianna Kurtto, Roope Sarvilinna, Joonas Konstig, Tuomas Kyrö ja A. W. Yrjänä. Miettikää, A. W. Yrjänä! Kipitin herran kiinni kun hän oli lähdössä salista, hihkaisin että "älä karkaa, tuu mun kanssa kuvaan!" Se siitä hillitystä arvokkuudesta, kun yli 20-vuotinen fanitus pääsee valloilleen :D Tunnustettakoon, että olin koko päivän fiiliksissä, ja jaksoin hehkuttaa asiaa jokaiselle tutulle :D 

Päivä jatkui suunnitelman mukaan. Vuorossa oli kaksi esitystä samalla lavalla, molemmat Kansallisteatteria. Kirjasta näyttämölle - otsikolla kuultiin Kangastus 38 - sekä Vanhat mestarit - kirjojen taipumisesta näytelmäksi. Ehdottoman kiinnostavaa kuultavaa! Kjell Westö sai kehuja, että hän on kiltti elävä kirjailija, ja Thomas Bernhardin teos puolestaan esitetään HAMissa. Vaihtuvat näyttelyt saavat aikaan sen, että näytelmän lavastus ja tunnelma muuttuvat. 

Joel Willansin näin, vaikka hankalaa oli. Yleisöä oli valtavasti. Kaikki istumapaikat olivat täynnä ja lisäksi monta riviä ihmisiä seisomassa. Puikkelehdin puolelta toiselle saadakseni näköyhteyden Willansiin ja ottaakseni kuvan. Esityksessä sinänsä ei ollut uutta, koska olen lukenut kirjan 101 Very Finnish Problems. Annoin sen saksalaiselle tuttavalleni, ja kävimme mielenkiintoista keskustelua muun muassa käsitteistä sisu ja pikkujoulut. 

Tähän perään oli pakko mennä ruokapuolelle ja hoitaa lounas maistiaisilla sekä metrilakulla. Hyvin perinteinen lauantairuokailu, alkaa olla joka vuosi sama kuvio :D Seuraava ohjelmanumero oli suunnitelmasta poikkeava. Unohdin kokonaan Menneisyyden miehet - keskustelun, sillä pysähdyin katsomaan Ella Kannista ja Ofer Amiria (etukäteissuunnitelmassa Kanninen oli klo 17 Kirjakahvilassa). Olen nähnyt Kannisen Italia-ohjelmia ja lukenut jokusen kirjan. Pidän siitä, miten kirjoissa esitetään Italiasta niitä puolia, jotka matkaoppaissa jäävät pimentoon. Arki ja arjen pienet ilot nousevat esiin kuvituksen tukemana.

Klo 14 oli Dan Brownin vuoro. Menin paikalle sen verran viime tingassa, että vapaana oli enää muutama hajapaikka takarivissä. 1200 kuulijaa meitä taisi olla, hurja määrä! Aluksi nähtiin pari videota, sitten Brown luennoi puolisen tuntia, ja lopuksi jäi aikaa kysymyksille. Oli mielenkiintoista kuulla Brownin lapsuudesta, ajasta ennen kirjojen menestystä, miksi hän sanoi ensin ei elokuvalle, miksi ei ole tullut tv-sarjaa ynnä muuta. 

Matka jatkui, en enää muista minne... Olkoon tässä välissä kuva Jussi Adler-Olsenista, hänet bongasin Rosebudin lavalla johonkin aikaan.

Adler-Olsen oli loistava esiintyjä! Hän puhui seisaaltaan ja otti runsaasti kontaktia yleisöön. Yleisössä sattui olemaan Pirjo, ja niinpä Adler-Olsen kertoi hyvin tarkkaan uutuuskirjansa Pirjo-hahmosta. Kuultiin myös että sarja on 10-osainen. Suomennoksissa ollaan vähän jäljessä, Vartija on seitsemäs ja kirjoitettu jo muutama vuosi sitten. Kahdeksan osa Selfies on jo ilmestynyt ruotsiksi käännettynä, suomennos tulee ensi vuonna. 

Alkuillasta pysähdyin ensimmäiseen taiteilija-romaani esitykseen (toinen oli suunnitelman mukaan sunnuntaina). Kati Tervo, Joel Haahtela ja Venla Hiidensalo keskustelivat kirjoistaan. Haahtelan kirjassa taiteilija on täysin fiktiivinen hahmo, Tervo ja Hiidensalo kirjoittivat oikeasti eläneistä. Hauska sattuma, että kirjoissa puhutaan Ellenistä ja Albertista ilman sukunimiä. 

Ilta päättyi Teos-kustantamon bloggaridrinksuihin. Esiintyjiä oli pitkä rivi, muistankohan kaikki... Jarkko Volanen, Maria Peura, Mikko Rimminen, Marjo Niemi, Heikki Reivilä, Juhani Känkänen ja Juha Hurme. Aikaa tunti, eli viitisen minuuttia per kirjailija ja loppuun kysymyksiä. Hauska yllätys oli se, että Juhani Känkänen soitti kitaraa ja lauloi!

Väsyneenä mutta onnellisena ratikkaan ja siskon luo yöksi. Sunnuntaiaamuna en lähtenyt ihan niin aikaisin kuin olin suunnitellut, johtuen ohjelman muutoksesta. Marisha Rasi-Koskinen ei esiintynytkään klo 11 vaan klo 12. Kiitos siskolleni, joka huomasi muutoksen Rasi-Koskisen Facebook-sivulta! Ennen puoltapäivää kiertelin messuilla, ehdin tutkia nekin nurkat jotka perjantaina ja lauantaina jäivät vähemmälle huomiolle. 

Onhan tuo Huuko? Mietin myös Mikko Murinaa, mutta koska lähistöllä oli paljon David Mellingin kirjoja niin päättelin että se on Huuko. Sunnuntaina oli vähemmän väkeä liikkeellä ainakin aamulla, harmi sinänsä koska ohjelma oli kiinnostavaa. Rasi-Koskista oli kuuntelemassa kohtalainen määrä väkeä, sen sijaan dekkaristit Samuel Davidkin ja Lone Theils saivat puhua harvalukuisemmalle joukolle.

Rasi-Koskinen kuvassa vasemmalla. Vanhan kännykkäni huono kamera ei suostu ottamaan onnistuneita kuvia valonheittimien kohteena olevista. 

Koska Rasi-Koskisen esiintyminen tapahtui oletettua myöhemmin, missasin Samuel Björkin klo 12. Huomasin, että hän esiintyi myöhemmin sekä Otavan että Suomalaisen kirjakaupan lavalla. harmi vaan, että haastattelut olivat superlyhyitä. Klo 13 Björk oli Otavalla, mutta samaan aikaan oli Tellervo Koiviston ja Anne Mattssonin haastattelu. Aloitin Koivistolla ja Mattssonilla, mutta kun noin puolivälissä lähdi kohti Otavan pistettä olikin Björkin haastattelu loppusanoja vaille valmis. 

Samoin kävi klo 13.30. Aloitin ruotsinkielisellä Eva Franzin esiintymisellä. Vain 10 minuuttia myöhemmin suuntasin Suomalaisen lavalle, joka oli tyhjä. Mietin, että ihanko totta Björkin haastattelu oli tässä kohtaa ohi alle vartissa. Miten voi olla, kun kaikki muut kestivät sen 25 minuuttia?

Eva Franz vasemmalla. Koska Björkiä ei enää näkynyt, palasin kuuntelemaan tämän esityksen loppuun. Sitten olikin lounasaika, eli treffit siskon kanssa ja suunta ruokamaistiaisille. Tämänkin päivän lounas kuittaantui sillä :) Koska Katja Kaukosen esitys ei ollutkaan sunnuntaina klo 14.30 vaan oli jo torstaina, tässä kohtaa oli tunnin tauko. Lounaan lisäksi kävimme Storytelin kahvilassa juomassa kupposet. Vähän lisävirtaa messujen loppusuoralle!

Ennätimme pistäytyä vielä Ooppera-Baletin pisteellä glittermeikkauksessa. Noin viidessä minuutissa saimme silmäkulmaan hileitä, vapaavalintaista väriä. Hauskaa! Ja arvatkaa olinko yltä päältä glitterissä, kun toisinaan silmäkulmaa kutitti tai otsatukka oli menossa silmille, ja unohdin että siellä on hileitä vastassa...

Kolmesta neljään katsoimme Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnosta kisaavia. 10 ehdokasta, joten haastatteluaikaa taas vain viisi minuuttia per kirjailija. Kuva on huono, mutta tässä he ovat, vasemmalta oikealle:

Ari Räty, Heikki Kännö, Tuuli Salminen, Ossi Nyman, Maaria Oikarinen, Silja Kejonen, Annastiina Storm, Pauli Tapio, Olavi Koistinen ja Marjo Katriina Saarinen. Hauskaa, miten erilaisia kirjoja palkinnosta kisaa. Olen lukenut vasta 2, joten suosikkia ei ole. Toiset kaksi lainasin tänään kirjastosta kun sattuivat olemaan paikalla.

Tämän jälkeen kuuntelin lisää taiteilijaromaaneja, tällä kertaa Kati Tervo ja Venla Hiidensalo keskustelivat Mila Teräksen kanssa.

Messuviikonloppuni päättyi fanitukseen, sillä viimeisenä ohjelmalistallani oli Maija Vilkkumaa (yhdessä Olavi Uusivirran kanssa). Harmi, että tähän(kin) esitykseen oli vain puoli tuntia aikaa! Vilkkumaa ja Uusivirta olivat viikonlopun monisanaisimmat vastaajat, eipä siinä haastattelija saanut paljoa suunvuoroa :) Alku oli kiintoisaa; Uusivirta hoksasi että Instagramissa on live-toiminto joten hän järjesti esityksen striimauksen :)

Kaikkinensa messuviikonloppu oli hyvin onnistunut. Hämmästyttävän ison osan näin siitä, mitä olin etukäteen suunnitellut. Messulehdessä oli ilmeisesti jonkin verran virheitä, omalle kohdalleni osui onneksi vain kaksi. Harmi myös, että lehdessä oli vain Akateemisen kirjakaupan ohjelma, ei Otavan, Rosebudin, Ellibsin, Suomalaisen kirjakaupan... Päiväkohtaisen ohjelman näki messuilla, mutta siinä vaiheessa tahtoi unohtua että kuka esiintyykään viiden tunnin päästä. 

Hauskaa oli tavata tuttuja ja uusiakin bloggareita. Esiintymässä näin vain Hyllytonttu-Tiinan, jonka bujoilupiste oli sunnuntaina varsin kansoitettu. Ajanhallinta kiinnostaa, ja tekisipä ehkä itsellenikin hyvää pysähtyä ja suunnitella töitä, treenejä, teatterireissuja, blogipostauksia ynnä muuta vähän pidemmälle eteenpäin. 

Viikonlopun raskain asia oli kotimatka. Täpötäydessä pimeässä bussissa kaksi ja puoli tuntia, yök! Ja kun tultiin Tampereella ja vaihdoin kaupungin bussiin, maa oli jäinen ja liukas. Ehjänä kuitenkin kotiin! 

Kirjaostoksia en tähän kuvaa, koska hankin pari joululahjaa. Omaan hyllyyn ostin 4: Raija Orasen Acktén, jonka olen lukenut ja josta olen postannut, mutta joka oli niin hyvä että halusin sen omaan hyllyyn. Ostin Katja Kaukosen Vihkivedet ja Aki Salmelan Vanitaksen. Molemmat olen lukenut nekin :) Mietin onkohan minulla ne jo, koska tiesin että jotain Kaukosta ja Salmelaa löytyy. Mutta ei onneksi näitä. Lisäksi ostin Aulis Sallisen elämäkerran. 

Nyt 11 kuukautta lepoa ja sitten taas Turkuun ja Helsinkiin! :)