Liebster Award ja uusi blogi

 

Sain Liebster Award - tunnustuksen peräti kahdelta taholta! Lämmin kiitos Nina Kasoittain kirjoja - blogista ja Satu Kirjat kertovat - blogista :) 

Tunnustushaasteen säännöt ovat:

 

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi. 

2. Laita palkinto esille blogiisi. 

3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.

4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat tunnustuksen ja joilla on alle 200 lukijaa.

5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.

6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.

7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille tunnustuksesta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Nina ja Satu ovat keksineet kysymyksiä, joista moneen joutui todella miettimään vastausta. Koska tunnustuksen antajia on kaksi, saatte nyt tutustua meikäläiseen 22 kysymyksen verran :)

Ninan 11 kysymystä ovat:

1. Montako kirjaa sinulla on tällä hetkellä kesken? Mitä ne ovat?

- Kesken on kolme kirjaa, ei ollenkaan tavaton määrä. Ne ovat Leena Landerin Kuka vartijoita vartioi, Vesa Sirénin Aina poltti sikaria: Jean Sibelius aikalaisten silmin sekä Imre Kertészin Kohtalottomuus.

2. Mikä on mieluisin lukupaikkasi?

- Jouduin viime muutossa hävittämään ihanan mutta niin kulahtaneen laiskanlinna-nojatuolini. Tilalle ostin vuodesohvan, ja sen nurkasta on tullut vakipaikka. 

3. Minkä kirjan hankit viimeksi?

- Kirjamessut tulivat tähän väliin, sieltä ostin Leena Landerin Liekin lapset, Marianne Cedervallin Ajattelen sinua kuolemaasi saakka ja Erica Bauermeisterin Elämän lempeät maut. Ennen messuja tein loistohankinnan, kirjaston poistomyynnistä löytyi Katja Kaukosen Kohina. 

4. Oletko kokeillut e-kirjan lukemista? Jos olet, mitä pidit?

- Olen lukenut muutaman e-kirjan mutta se ei ainakaan vielä ole minun juttuni. Ehkä olisi, jos käytössä olisi lukulaite. Suuren osan työajasta olen silmät kiinni näytössä niin en jaksa enää kotona lukea siitä. Sitä paitsi paperikirja on esineenä kaunis. 

5. Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?

- Huomasin äsken ihan sattumalta, että blogini täytti elokuun lopussa neljä vuotta. Ja kas kummaa, neljä vuotta sitten elokuun alussa päättyi kolmen kuukauden mittainen harjoittelu kirjastossa ja vaihtui sijaisuuteen. Ehkä siinä oli kipinä bloggaamiseen? Tuntui luontevalta olla kirjastontäti joka pitää kirjablogia. Tunne vahvistui kun osallistuin some-koulutukseen, jossa yhtenä aiheena oli blogikirjoittaminen. Siellä tein ensimmäisen tekstin, jota en uskaltanut heti julkaista, vaan sitä piti kotona muokata vielä monta kertaa... 

6. Jos voisit hypätä mukaan jonkun kirjan tarinaan, minkä valitsisit? Miksi?

- Tämä oli ehkä vaikein kysymys. Valitsin Kate Mortonin Kaukaiset hetket, koska se on viimeisin kirja joka todella säväytti. Milderhurstin linna on kiehtova ympäristö, haluaisin päästä samoilemaan villiintyneeseen puutarhaan ja kymmeniin liki unohtuneisiin huoneisiin. 

7. Mitkä kolme kirjaa ottaisit mukaan autiolle saarelle?

- Ne kolme jotka nousevat aina heti mieleen kun kysytään lempikirjoja, eli Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjo, Virpi Hämeen-Anttilan Alastonkuvia ja Anna Gavaldan Kimpassa. Ne kaikki olen lukenut monta kertaa enkä kyllästy niihin ikinä. Muuttaessa ja kirjoja uudessa kodissa järjestellessä tosin tuli monta kertaa mieleen ajatus "tästä kirjasta en halua ikinä luopua".

8. Keneen fiktiiviseen hahmoon haluaisit tutustua oikeassa elämässä?

- Monte-Criston kreivin Edmond Dantèsiin. Johtunee osittain siitä, kuinka loistava Gérard Depardieu on kirjasta tehdyssä tv-sarjassa :)

9. Millaisia kirjoja luet mieluiten? 

- Helpompi ehkä sanoa, että en juurikaan lue kauhua, sotaromaaneja ja chick litiä. Melkeinpä kaikki muu kaunokirjallisuus menee ja tietokirjallisuudestakin monet aiheet.

10. Onko sinulla aikaa lukea niin paljon kuin haluat?

- On, ehkä yllättävää kyllä. Toki omassa hyllyssä on monta lukematonta, ja kirjastosta koko ajan yli 40 lainaa, mutta enemmänkin kyse on siitä että etenkin kirjaston kirjoissa kaikki kiinnostava pitää napata heti mukaan sen sijaan että ottaisi kirjojen nimet ylös ja lainaisi niitä kolme kerrallaan.

11. Mikä on mielestäsi ulkonäöltään kaunein kirja? 

- Niitä on monta, omasta hyllystä löysin jo monta kaunista, esimerkiksi Rebecca Stottin Veden muisti, Laura Lindstedtin Sakset, Kate Jacobsin Pieni lankakauppa, Virpi Hämeen-Anttilan Päivänseisaus, Carlos Ruiz Zafónin Marina...

Satu kysyi seuraavaa:

1. Minkä kirjan muistat parhaiten lapsuudestasi?

- Ronja Ryövärintytär, luin sen monta kertaa. Kaarina Helakisan Lumottu ruusu oli kuvakirja jota luin alakouluikäisenäkin, senkin monta kertaa. Kaarina Helakisan Ainakin miljoona sinistä kissaa oli kummallinen kirja, siihen ihastuin vasta aikuisena.

2. Mikä on mielestäsi paras lukemasi dekkari ja miksi?

- Agatha Christien Idän pikajunan arvoitus, koska sen juonikuvio on kertakaikkisen nerokas. 

3. Kuka on suosikkikirjailijasi?

- Tykkään monista, vaikka harmikseni lähes kaikilla on tuotannossaan kirja tai pari joista en erityisemmin pidä. Carlos Ruiz Zafón (jo kolmatta kertaa postauksessa!) on yksi niistä joiden kaikista kirjoista pidän suunnattomasti. Muita ovat Anna Gavalda, Claire Castillon, Virpi Hämeen-Anttila ja Joel Haahtela. Ihan varmasti unohdin jonkun rakkaimmista. 

4. Minkä elämäkerran luit viimeksi?

- Hanns & Rudolf, joka kertoo saksanjuutalaisesta Hanns Alexanderista ja samalla myös natsiupseeri Rudolf Hössistä.  

5. Milloin luet mieluiten?

- Aina :) Paras aika on viikonloppuna päivällä, lenkin jälkeen, kun saa olla eikä tarvitse lähteä mihinkään tai mennä nukkumaan lähiaikoina.

6. Mikä on erikoisin paikka, missä olet lukenut kirjaa?

- Sauna, vaikka se ei lukutoukille olekaan erityisen erikoinen.

7. Mikä kirja on jäänyt mieleesi erityisestä syystä, miksi?

- En haluaisi nostaa esiin negatiivisia lukukokemuksia, mutta yksi pahimmista on ollut Marina Catanin kirja Pariisi, kevään ja elämän tuoksu: Albert Edelfeltin elämäkerta. Kirjan kieli on paikka paikoin käsittämätöntä, suorastaan hupaisaa. En pystynyt keskittymään sisältöön lainkaan kun jämähdin lähes joka lauseessa ihmettelemään epäloogisuutta tai lyönti- ja sanastovirheitä. Olen ilkeä, mutta en voi olla laittamatta tähän muutamaa esimerkkilausetta:

Edelfelt oli kerran aiemmin maalauksessaan tutkinut imettäjän.

 

Edelfeltin muotokuvasarjaa oopperalaulajasta Aino Acktésta (1876-1944) voidaan pitää la parisienne tulkintana (katso teosesittely). Maailmannäyttelyn yhteydessä hän oli Edelfeltin rinnan primus moottori musiikkialalla.

 

Aikeena oli maalata historiamaalaus kuningatar Blankast, mutta näyttää siltä että taiteilijan omat tunteet olivat voimakkaassa myrkyssä.

 

Edelfeltiä on usein luonnehdittu leijonaksi, mutta hän kuoli myös leijonan horoskooppi-merkissä.

 

8. Millaisen kirjan haluaisit itse kirjoittaa?

- Kauniin ajattoman tarinan, sanamääräänsä paljon suuremman.

 

9. Ketä kirjan henkilöä mielestäsi muistutat?

- Tähän on pakko todeta että en osaa sanoa. Te ketkä olette minut tavanneet, onko ehdotuksia? Voisin ehkä olla Ellu tai Anne, tiedättehön tv-sarjan jonka pohjalta on julkaistu sarjakuvakirja? :)

 

10. Mistä hankit mieluiten kirjasi?

- Suurin osa lukemistosta tulee kirjastosta. Omaan hyllyyn hankin pääasiassa kirja-aiheisista tapahtumista ja alennusmyynneistä. Kirjadton poistomyynneistäkin on löytynyt aika monta kivaa hyllyntäytettä. 

 

11. Minkä kirjan pariin palaat mielelläsi yhä uudestaan?

- Tähän voisin taas sanoa ne kolme lempikirjaani. Anna Gavaldan Kimpassa jäi tauolle hetkeksi siitä syystä että tein siitä gradun ja tympäännyin totaalisesti. Parin vuoden graduahdistuksen jälkeen se palasi suosikiksi. 

 

Huh, siinä oli aikamoinen urakka vastattavaksi! Itse haastan viisi blogia, joista en ole varma mikä niiden lukijamäärä on, jostain syystä Blogger ei näytä yhdenkään seuraamani blogin lukijamäärää. Mutta annan Liebster Awardin blogeille:

 

Eksynyt kirjojen maailmaan

Sinisen linnan kirjasto

Kasoittain kauniita sanoja

Hannan kirjokansi

Lukupino

Kysymysten keksiminen oli mietintämyssyä vaativaa mutta näitä asioita haluan tietää:

1. Jätätkö koskaan kirjaa kesken?

2. Milloin viimeksi kävit kirjastossa ja mitä lainasit?

3. Kuunteletko äänikirjoja?

4. Mitä kirjaa et koskaan anna/myy pois?

5. Luetko kirjan siksi, että sen kirjoittaja on julkkis?

6. Luetko tietokirjoja?

7. Mikä on ollut omituisin tapahtumapaikka lukemissasi kirjoissa?

8. Oletko lukenut yhtään Kalle Päätalon kirjoittamaa kirjaa?

9. Mistä kirjasta tehdyn näytelmän haluaisit nähdä?

10. Luetko kun matkustat julkisilla kulkuneuvoille? Jos et käytä julkisia, luetko kun istut autossa repsikan paikalla?

11. Kuka kirjailija haluaisit olla ja miksi?

Siitä sitten vastauksia miettimään :) 

Tässä samalla "mainostan", perustin juoksuharrastukseeni liittyen uuden blogin nimeltä Sinne minne lenkkarit vie. Huomasin, että tässä juoksu jäi vain yksittäisiksi tapahtumiksi ja aiheeseen liittyviksi kirjoiksi eikä kokonaisuudesta saa mitään kuvaa. Siksi uusi blogi, jossa kuvaan hidasta matkaa kohti juoksijaksi kehittymistä.

Saul Black: Tappamisen pitkä oppimäärä

Saul Black: Tappamisen pitkä oppimäärä
Englanninkielinen alkuperäisteos The Killing Lessons
Suomentanut Elina Koskelin
Like 2015
446 s.

Saul Blackin Tappamisen pitkä oppimäärä on yksi parhaista jännityskirjoista, mitä olen koskaan lukenut. Se on raaka mutta verisiä yksityiskohtia ei ole liikaa. Pahempaa tai parempaa on psykologinen jännitys, eräänlainen kissa ja hiiri  - leikki sekä murhaajien kesken, heidän ja silminnäkijän sekä heidän ja viimeisimmän uhrin välillä. 

10-vuotias Nell Cooper sattuu olemaan ulkona juuri sillä hetkellä, kun hänen kotiinsa tunkeutuu kaksi miestä. Miehet ovat tulleet tappamaan koko perheen. Äiti ehtii varoittaa Nelliä, ja tämä pääsee karkuun. Hänet on nähty, ja hän on nähnyt murhaajan, joten turvallista paikkaa keskellä harvaan asuttua lumikinosten täyttämää seutua ei ole. Nell osuu erakoituneen ja siksi kummallisena pidetyn ja hiukan pelätyn Angelon mökkiin. Lähes liikuntakyvytön Angelo ja Nell joutuvat miettimään, miten selviävät eristyksissä ja mistä saavat apua. 

Toisaalla kovaluinen komisario Valerie Hart kollegoineen huomaa karmaisevan seikan: satunnaiset surmateot ovatkin kaikkea muuta eli heillä on tähtäimessään sarjamurhaaja. Miten saada kiinni tekijä, joka liikkuu eri osavaltioissa, tappaa epäsäännöllisin välein eikä jätä rikospaikalle muita jälkiä kuin kummallisia esineitä?

Sokki oli sekoittanut hänen aivonsa. Hän käytti kiduttavan, epämääräisen pitkän ajan ryömimällä ympäri mökkiä - hän löysi ruostuneen veitsen, rikkonaisen sahan, puolet harjaksistaan menettäneen luudan - ennen kuin hänen oli pakko myöntää, ettei hänellä ollut apunaan muuta kuin kamiinan messinkikahvainen hiilihanko, joka oli hädin tuskin kolmenkymmenen sentin pituinen.

Sitten, omasta typeryydestään ällistyneenä, hän muisti kirveen. 

Joka tietenkin sijaitsi mökin yhteydessä olevassa pikkuruisessa puuvajassa. 

Unohda. Sisätilojen tutkailu oli vienyt häneltä voimat. Hänellä ei ollut mitään jäljellä. 

Mutta kuva tytöstä juoksemassa kauhuissaan metsän halki ei jättänyt häntä rauhaan. Eikä tytön paljaiden säärien liikuttavuus tai se täysi avuttomuuden tila, johon tyttö oli joutunut.

Yllätyin iloisesti, lähinnä siksi että etukäteen pelkäsin kirjan olevan verisempi. Olen jo vähän kyllästynyt tiettyihin kirjailijoihin, joiden teoksissa mässäillään silpomisilla ja uhrien kidutuksella. Tässä kerrotaan mitä uhreille on tehty, mutta kohtauksia ei pitkitetä eikä niitä ole tarpeettoman paljon. Vaikka ruumiita on useita, ne (tai niiden kunto) eivät nouse etualalle vaan pääosassa ovat elävät ihmiset. 

Pidin siitä, että tarinaa seurataan monesta näkökulmasta. Äänen saavat tietenkin Nell ja Angelo, Valerie ja murhaaja mutta myös viimeisin uhri, Claudia, joka päättää tehdä kaikkensa saadakseen elää. Moniäänisyys, mahdollisuus päästä eri osapuolien pään sisään luo jännitettä ja jännitystä. Monilla hahmoilla henkinen tila on sellainen, että jonkinasteinen romahdus saattaa tapahtua minä hetkenä tahansa. 

Tietenkin jännittäviä ovat myös tapahtumaympäristö ja olosuhteet, etenkin kohdat joissa ollaan metsässä tai lumen saartamassa mökissä. Tilanteet ja tunnelmat vaihtelevat, on toivoa ja epätoivoa, pelkoa ja päättäväisyyttä, epäluuloa ja luottamusta. 

Vaikka tarinassa on monta näkökulmaa, monta keskeistä henkilöhahmoa ja useita tapahtumapaikkoja, on se ehjä kokonaisuus. Lukiessa oli helppo pysyä kärryillä siitä, missä mennään ja kenen mukana. Henkilöhahmot ovat eläviä ja moniulotteisia. 

Kirjan ovat lukeneet muun muassa Bleue, Lilli, Jori ja Annika K. 

Helsingin kirjamessut 2015: Neljän päivän rutistus

Huh! Nyt se on ohi, tämän syksyn kirjamessu-urakka. Neljänä päivänä tuli kierreltyä, ei sentään aamusta iltaan vaan muutama tunti kerrallaan. Kiitos järjestäjälle mahdollisuudesta akkreditoitua bloggaajana! Bloggaajapisteellä vietin aikaa ja osallistuin kahteen bloggaajatapahtumaan. Sen lisäksi näin jonkin verran ohjelmaa, en tietenkään kaikkea mitä olisin halunnut nähdä mutta joitain suosikkejani kuitenkin. Tässä koontia pitkästä viikonlopusta, pahoittelut kuvien huonosta laadusta, minähän olen erinomainen kuvaaja mutta kännykän kamera on huono...

Torstaina olin intoa täynnä: yksi vuoden kokokohdista oli alkamassa. Menin bloggaajapisteelle klo 15 ja olin siinä klo 17 asti yhdessä Kulttuuri kukoistaa - blogin Arjan kanssa. Karkkikulho houkutteli ihmisiä, aika tasaisesti väkeä pysähtyi juttelemaan. Keksin että kirjoitetaan valmiiksi vinkkilistoja, Arja oli tuonut kasan lappuja. Laittelimme otsikoiksi mitä mieleen juolahti, esimerkiksi "näitä lukiessa nauroin ääneen", "omat lempikirjat", "kovat kotimaiset"... 

Minä vasemmalla, Arja oikealla

Bloggaaja"päivystyksen" jälkeen kiertelin hetken aikaa. Heti pistettämme vastapäätä oli sisustuskauppa Piirongin tila, josta ostin kangaskassin. Siitä tulikin heti lempparini ja se kulki mukana joka päivä:

Alustavasti katselin missä mitäkin on, mutta vielä en jäänyt kirjaostoksille. 

Perjantain messuilu alkoi Otavan ja Liken bloggaajatapahtumalla, jossa tapasimme Otavan kirjailjoista Tua Harnon ja Pasi Pekkolan sekä Likeltä Antti Tuomaisen. Vaikka aikaa oli vain kolme varttia, kuulimme kirjailijoiden uusista teoksista ja saimme kysellä heiltä kaikenlaista. Tilaisuus oli hauska ja mielenkiintoinen. On aina kiinnostavaa kuulla, mistä ideat syntyvät, mitä taustatyötä tarvitaan, mitä muuta elämässä on kuin kirjoittaminen... Kirjailijoista saa paljon irti, kun on rauhallinen tila ilman hälinää. 

Antti Tuomainen, Tua Harno ja Pasi Pekkola

Tapahtuman jälkeen oli reilu tunti aikaa ennen seuraavaa bloggaajapäivystystä. Perjantai-iltapäivä oli melko hyvä ajankohta kiertelyyn, koska väkeä ei ollut paljoa. Pöytiin pääsi katselemaan ja käytävillä oli tilaa liikkua. Olin bongannut kahden euron pöytiä jo torstaina, tänään menin tutkimaan tarjontaa. Mukaan tarttuivat Marianne Cederwallin Ajattelen sinua kuolemaani saakka ja Erica Bauermeisterin Elämän lempeät maut. Bauermeisterin kirjaa olen pyöritellyt kirjastossa ja ajatellut että se saattaisi olla kiva. No, nyt se muutti luokseni. Näiden lisäksi löysin Siltalan viiden euron tarjouspöydästä Leena Landerin Liekin lapset. Muistan pitäneeni lukiossa esitelmän Landerista, mutta en yhtään muista mitä kirjoja luin. Nyt olen aloittanut uusinta Kuka vartijoita vartioi - teosta, ja koska pidän siitä niin haluan lukea lisää. 

Toinen bloggaajapäivystys oli vain tunnin mittainen, siinä olin yhdessä Hyllytontun höpinöitä - blogin Tiinan kanssa. Kävijöitä oli vähemmän kuin torstaina, sekä pisteelle pysähtyneitä että ohikulkijoita. Taisi olla niin että koululaiset olivat jo lähteneet ja työssäkävijät olivat tulossa vasta lauantaina tai sunnuntaina. Hauskaa kuitenkin, että moni bloggaaja ja myös pisteelle pysähtynyt oli tehnyt omat kirjavinkkilaput; niitä oli kertynyt vino pino. Sekä torstaina että perjantaina tuntui siltä, että jutulle jääneillä oli hyvin laaja maku kirjallisuuden suhteen. Monet lukivat kirjoja laidasta laitaan, kaikkea dekkareista venäläisten klassikoiden kautta tietokirjoihin. Taisi käydä niin, että bloggaaja(t) sai(vat) yhtä paljon vinkkejä kuin mitä antoivat muille. 

Kari Hotakainen hengaili Siltalan tiskillä.

Lauantai alkoi WSOY:n, Tammen ja Johnny Knigan järjestämällä bloggaribrunssilla. Kahden tunnin aikana kuulimme kahdeksaa esikoiskirjailijaa (Simo Hiltunen, Roope Sarvilinna, Vuokko Sajaniemi, Saara Turunen, Kaisa Haatanen, Erkka Mykkänen, Inga Röning ja Jussi Seppänen), Katja Kettua ja Mihail Siskiniä. (Pahoittelen Siskinin kirjoitusasua, näppäimistössä ei ole sopivaa merkkiä s-kirjainten päälle eikä läppärini tekstinkäsittelyohjelma toimi.) Kuulimme esikoisromaaninsa julkaisseilta heidän tiestään kirjailijoiksi. Yleisökysymyksissä haluttiin tietää muun muassa se, mitä kirjailijat lukevat. 

Saara Turunen

Vuokko Sajaniemi

Erkka Mykkänen

Mihail Siskin signeeraa

Brunssilta suuntasin - vihdoinkin - seuraamaan messualueen ohjelmaa. Aloitin ruotsinkielisellä puolella, jossa Kaj Korkea-aho kertoi Pahasta kirjasta. Järkeilin, että olen lukenut sen verran paljon kirjoja ruotsiksi että eiköhän sanavarasto riitä. Ja se riitti, ymmärsin mitä lavalla puhuttiin muun muassa siitä, että kirjassa naishahmot ovat taustalla tai melkein näkymättömissä, mutta heillä on kuitenkin merkitystä. Ja siitä, ettei kirja ole yksinomaan synkkä vaan siinä on myös huumoria. Oli hauska kuulla mitä muuta Korkea-aho tekee, nimittäin kirjoittaa näytelmiä ja onpa tulossa tv-sarjakin. Ja on idea seuraavaan kirjaan, josta haastattelija kysyi tuleeko siitä Goda boken...

Kaj Korkea-aho ja haastattelija Wivan Nygård-Fagerudd

Pakko tunnustaa, että näin vain tämän yhden haastattelun kokonaisuudessaan. Sattumalta osuin kahteen muuhun niin että alusta vain pieni pätkä jäi pois, haastattelut tehtiin kirjakauppojen pisteillä. Ensin osuin kuuntelemaan Carl-Johan Vallgrenia, jota nauratti suunnattomasti kirjan suomenkielinen nimi Varjopoika. Hän pyysi haastattelijaa toistamaan suomenkielisen nimen, koska se kuulosti hänen mielestään niin hauskalta. Tunnelmassa mentiin äärilaidasta toiseen, hauskasta nimestä kirjan moniongelmaiseen päähenkilöön Danny Katziin. 

Carl-Johan Vallgren

Toinen sattumabongaus oli Jyrki Erra, jonka molemmat kirjat olen lukenut. Kaunasin sivut sijoittuu 1500-luvulle ja Berliinin ajokoirat 1980-luvulle. On kiinnostavaa ja hivenen erikoista, että saman tekijän kirjat sijoittuvat ajallisesti noin kauas toisistaan. Oli mielenkiintoista kuulla, kuinka erilaista taustatyötä kirjat vaativat. Jänittävää nähdä, missä ajassa ollaan seuraavassa kirjassa. 

Jyrki Erra

Iltapäivällä piipahdin lastenalueella Mysteerilauantaissa. Siskoni oli siellä esiintymässä, ja perinteisesti halusin olla seuraamassa hänen esitystään. Jari Mäkipää oli haastattelijana, oli hauska nähdä miltä Hurrikaani-etsiväkerhon keksijä näyttää. 

Netta Walldén lukee, Jari Mäkipää kuuntelee

Ihanasta vihreästä teltasta lähdimme siskoni kanssa syömään, sen jälkeen teimme pikaisen kierroksen kirjapuolella ja lähdimme kotiin. Suunnitelmana oli treffata sunnuntaina uudelleen. 

Sunnuntain aloitin piipahtamalla Takauma-lavan luona, jossa Tittamari Marttinen ja Siri Kolu puhuivat nuortenkirjallisuudesta. En ehtinyt keskustelun alkuun mutta kuulin noin puolet. Marttinen ja Kolu ovat tehneet huomion, että realistinen nuortenkirjallisuus on nousussa. Palkintoehdokkuuksissa on yhä yksi "kiintiödystopia" mutta entistä enemmän huomiota annetaan tavallisille tarinoille. Aiemmin realistista nuortenkirjallisuutta on kritisoitu liiasta rankkuudesta, siitä että nuorella on vastuu perheestä. Nyt ajat taitavat olla niin kovat, että moinen ei enää hätkäytä.

Tittamari Marttinen ja Siri Kolu

Päivä jatkui tutusta paikasta, bloggaajapisteestä. Kaverina oli tällä kertaa Bibliofiilin päiväunia - blogin Mari. Tunti meni vikkelästi, väkeä poikkesi tasaiseen tahtiin. Vinkkilappuja vietiin ja uusia kirjoitettiin. 

Puoliltapäivin suuntasin jälleen ruotsinkieliselle puolelle, jossa Fabian Dahlströn kertoi Sibeliuksen kirjeistä ja päiväkirjoista. Sibeliuksen päiväkirjat 1939-44 on syksyn kirjoista se, jota odotan ehkä eniten. Haastattelija (jälleen kerran mainio Wivan Nygård-Fagerudd) oli tehnyt huomion, että Sibelius on ollut hyvin erilainen tyyliltään sen mukaan, kenelle on kirjoittanut. Dahlström komppasi sanoen, että kirjeissä Sibeliuksella oli tavoitteena tuottaa vastaanottajalle hupia. Kirjeet mesenaatti Axel Carpelanille ja ystävä Adolf Paulille ovat tyystin erihenkisiä kuin teksti, jonka Sibelius on kirjoittanut päiväkirjaansa. Haastattelussa todettiin, että päiväkirja on kuin pyjamabileet ja kirjeet ovat pukujuhlat. 

Tästä esityksestä osa meni ohi korvien. Dahlström puhui välillä mikrofoniin sivulta, joten ääni jäi vaimeaksi. Lisäksi ympäröivää hälyä oli enemmän kuin lauantaina. 

Matka jatkui Mika Waltari - lavalle, jossa Claes Andersson kertoi uudesta runokirjastaan. Pidin Anderssonista, mutta esitystä häiritsi takanani ollut mies. Hän kommentoi itsekseen koko ajan, tai ehkä hän kaipasi muilta lähellä olijoilta tukea, mutta kukaan ei vastannut. Hänen kommenttinsa olivat tyyliin "just joo" ja "eikö tuon jätkän olisi aika vetäytyä". Teki mieli kääntyä sanomaan että sopii mennä katsomaan jotain muuta esitystä jos tämä ei miellytä. Baba Lybeckin haastattelussa Andersson puhui niin nykyään kovasti paljon tilaa saavasta misantropiasta eli ihmisvihasta, vanhenemisesta, suhteista edeltäviin ja seuraaviin sukupolviin kuin runouden nykytilasta. Varsin paljon ja painavaa asiaa puoleen tuntiin, mutta paketti pysyi hyvin koossa.

Iltapäivällä keskityin kiertelemään siskoni kanssa, pyörimme sekä kirjaosastossa että ruokapuolella. Maistiaiset olivat tämänkin päivän lounas... Kirjastotätinä bongasin tietysti olennaisia hahmoja:

Yleisfiilis messuista on, että ohjelmaa oli valtavan paljon ja melkein jokaisen puolen tunnin kohdalla oli jotain kiinnostavaa.  Silti jäi sellainen olo, että omassa tekemisessä olisi ollut tehostamisen varaa. Näin hyviä esityksiä, mutta vähän. Ehkä neljä päivää messuhulinaa on liikaa, etenkin kun torstaina alla oli kuusi tuntia ja perjantaina viisi tuntia töissä. Olisin ehkä voinut ottaa vähemmän bloggaajapäivystysvuoroja ja keskittää toiminnan viikonloppuun. No, ensi vuonna uudet messut ja uudet toimintasuunnitelmat :)

Kävijöitä tuntui olevan vähemmän kuin aiempina vuosina: myös lauantaina ja sunnuntaina oli tilaa sekä käytävillä että kirjakasojen luona. En tiedä oliko myyntiä vähemmän vai enemmän kuin aiemmin, mutta siinä missä kirjojen luona oli väljää olivat katsomot pullollaan. Katsoi melkein mitä tahansa lavaa, olivat penkit täynnä ja ihmisiä seisoskelemassa ympärillä. Voisi siis sanoa, että onnistunut tapahtuma, tänäkin vuonna.

Kate Morton: Kaukaiset hetket

Kate Morton: Kaukaiset hetket
Englanninkielinen alkuperäisteos The Distant Hours (2010)
Suomentanut Natasha Vilokkinen
Bazar 2015
727 s.

Toistan itseäni: Oijoijoi, ihana, ihana kirja!

Viime vuonna olin haltioissani Kate Mortonin Hylätystä puutarhasta, ja nyt olen ihan yhtä haltioissani, ellen vielä enemmänkin, Kaukaisista hetkistä.

Edie Burchill kiinnostuu äitinsä menneisyydestä, kun tämä purskahtaa itkuun saatuaan kirjeen. Äiti ei suostu kertomaan mistä on kyse, joten Edie lähtee tutkimaan asiaa omin päin. Alkuksi hän osuu puoliksi sattumalta Milderhurstin linnaan, jossa hänen äitinsä on ollut evakkona toisen maailmansodan aikaan. Linnassa hän tutustuu kolmeen sisarukseen, ja kiinnostuu myös heidän tarinoistaan. Mikä on saanut Percyn, Saffyn ja Juniperin pysymään rapistuneessa linnassa vuosikymmenet, puolittain erakkoina? Miksi äiti ei ole kertonut ajastaan linnassa, ja miksi naiset eivät ole pitäneet yhteyttä sodan jälkeen?

Myöhemmin Edie saa tehtäväksi kirjoittaa johdannon linnan entisen isännän kirjoittamaan kirjaan, josta julkaistaan 75-vuotisjuhlapainos. Hän on lukenut kirjan lapsena ja se on ollut aina yksi hänen suosikeistaan, joten tietenkin hän suostuu. Paluu linnaan vie hänet yllättävän totuuden luo. 

Nousin askeliani varoen aina vain ylemmäs ja ohitin sään kuluttaman aurinkokellon, vaikeneville korokkeille nostetun kärsivällisen uurnarivistön, kaksi kivipeuraa, jotka ottivat mittaa toisistaan laiminlyötyjen pensasaitojen ohi, kunnes tulin vihdoin viimeiselle portaalle ja rinne vaihtui tasamaaksi. Ryhmyisten hedelmäpuiden oksat muodostivat eteeni lehtikäytävän, joka veti minua puoleensa. Muistan ajatelleeni tuona ensimmäisenä aamuna, että puutarhalla tuntui olevan jonkinlainen suunnitelma; ihan kuin sille olisi annettu käsky ja se olisi odottanut minua, kieltäytynyt jättämästä eksyksiin ja punonut juoniaan toimittaakseen minut linnaan.

Hentomielistä höpsötystä totta kai. Voin vain olettaa, että olin jyrkän nousun jälkeen pyörällä päästäni ja altis mahtipontisille ajatuksille. Joka tapauksessa olin tarmoa täynnä. Olin peloton (joskin aika hikinen) seikkailija, joka oli muljahtanut omasta ajastaan ja paikastaan ja oli matkalla valloittamaan... no jotakin. Mitäpä tuosta, että retken huipennus sattui olemaan kolme vanhaa naista ja kartanon kiertokäynti, mahdollisesti kutsu jäädä teelle, jos oikein tuuri kävi.

Edellisessä postauksessa Ihmeellisten asioiden museosta kaipasin tarinankerrontaa muidenkin kuin Coralien ja Eddien näkökulmista. Kaukaisissa hetkissä sen saan, sillä siinä palataan Edien äidin Meredithin sodanaikaisiin kokemuksiin linnassa, samoin vuosien 1939 ja 1941 tapahtumia koetaan sekä kolmen sisaruksen että Tom Cavillin näkökulmasta. Mielestäni tällainen ratkaisu on oivallinen. Siinä nähdään ihmisten väliset suhteet molempien / kaikkien kokemana, lisäksi kaikki päähenkilöt saavat lisäulottuvuuksia. 

Huomasin, että siinä missä Hylätyssä puutarhassa on kartano ja puutarha, tässä on linna ja puutarha. Muistan ajatelleeni lukiessa, että jaaha, minua ei haittaa mutta joku muu saattaa ärsyyntyä ja ihmetellä, eikö olisi löytynyt muuta päätapahtumapaikkaa. Ajatuksissani vilahti myös, että jotakuta saattaa ärsyttää varsin koristeellinen ja adjektiivipitoinen kieli, minä olin tietysti iloinen että runsaan kuvailun ansiosta kirjan sivumäärä on suuri ja lukunautinto kestää kauemmin. Minulle kirjassa ei ollut yhtään tyhjäkäyntiä, vaan kuvailu loi mieleen visuaalisen maiseman ja toi hyvin todellisen tunnun siitä että olisin itsekin ollut mukana.  

Näiden kahden lukemani kirjan myötä Kate Morton on nousemassa yhdeksi ehdottomaksi suosikeistani. On hauskaa, että tämäkin on julkaistu jo 2010, joten voi olettaa Mortonin kirjoittaneen lisää. Sitä en sitten tiedä, jaksanko odottaa suomennoksia vai etsinkö käsiini englanninkieliset kirjat. 

Kaukaiset hetket on luettu myös blogeissa Lumiomena, Sinisen linnan kirjasto, Ullan luetut kirjat, Leena Lumi, Kirjakaapin avain, Kirjojen keskellä, Sonjan lukuhetket ja Lillin kirjataivas.

Ruksaan Kirja joka maasta - haasteen kohdan Iso-Britannia. 

  

Kirjamessut tulee, oletko valmis?

Vuosi on taas kulunut ja on Helsingin kirjamessujen aika. Arvaan etten ole ainoa, joka on tuntenut epätoivoa selatessaan messulehteä: liian paljon kiinnostavaa ja kaikki samaan aikaan! Ikävä kyllä joudun olemaan torstain ja suurimman osan perjantaita töissä, joten aikaa on "vain" perjantain loppuiltapäivä sekä lauantai ja sunnuntai. 

Alkuperäinen toivelistani näytti tältä:

Perjantai:

14.30 Carl-Johan Vallgren

15 Kustantamon kulisseissa

15.30 Camilla Grebe & Paul Leander-Engström

16.30 Claes Andersson

18 Emmi Itäranta

Lauantai:

10.30 Slava! -kuoro, Jussi Tuurna & Pirkko Saisio

11 PEPPI-seminaari

11.30 Kaj Korkea-aho

12 Dekkarilauantai: ajankuva rikoskirjassa

14 Michael Hjorth & Hans Rosenfeldt

15 Jari Järvelä

16 E-kirjojen suosio kasvaa 

Sunnuntai:

11 Petri Tamminen

11.30 Inspiroiva Berliini

12 Axel, Adolf och Jean

13 Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto TAI Sibeliuksen vuosikymmenet musiikissa

13.30 Käsikirjoituksesta kirjaksi TAI Rakastan Sibeliusta

14 Sibeliuksen päiväkirjat

15.15 Robogem-lautapeli

16 Jutta Gustafsberg

17.30 Jouni Hynynen

Mietin että missä vaiheessa ehtii syömään vai voiko elää reilut kaksi päivää metrilakulla ja ruokamessujen maistiaisilla...

Tilanne muuttui kuitenkin kun sain selville bloggaajille suunnattua ohjelmaa. Olen Boknäsin osastolla 6r121 juttelemassa kirjoista torstaina ja perjantaina klo 16-17 sekä sunnuntaina klo 11-12. Perjantaina olen kirjailijatapaamisessa klo 14-14.45 ja lauantaina bloggaajabrunssilla klo 9-11. Siinä eliminoituu muutama kiinnostava esitys, vielä en ole ehtinyt tsekata mitä niistä voisi nähdä toisena päivänä tai toiseen kellonaikaan. Lisäksi haluaisin ennättää kirjallisille treffeille ainakin jonakin päivänä, kenties lauantaina kun siellä on Claes Andersson tai perjantaina hetkeksi bloggaaja"päivystyksen" jälkeen...

No, sunnuntai-iltana olen sitten viisaampi, että miten kävi. Näinkö lopulta yhtään esitystä vai kiisinkö ympäri hallia yrittäen ottaa mahdollisimman monta valokuvaa? Söinkö muuta kuin metrilakua ja proteiinipatukoita? Moniko uusi bloggaajanimi sai kasvot?

Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo

Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo
Englanninkielinen alkuperäisteos The Museum of Extraordinary Things (2014)
Suomentanut Raimo Salminen
Gummerus 2015
447 s.

Alice Hoffmanilta on suomennettu useampi kirja, joista olen aiemmin lukenut vain Punaisen puutarhan. Pidin siitä kyllä, mutta jostain syystä se on jäänyt ainoaksi luetuksi. Ihmeellisten asioiden museo oli kirja, josta en ollut varma kiinnostaako vai ei. Pyörittelin sitä muutaman kerran kädessäni kunnes lopulta lainasin. Ja niinhän siinä kävi, että luin sen parissa illassa :)

Kirjan nykyhetki on vuoden 1911 kevät New Yorkissa, mutta tarinassa liikutaan myös 1800-luvun lopulla, vuorotellen päähenkilöiden Coralien ja Eddien näkökulmasta. Heillä molemmilla on ollut varsin eriskummallinen elämä.

Coralie Sardie elää eristyksissä isänsä kanssa talossa, johon kuuluu Ihmeellisten asioiden museo. Sinne isä - jota kutsutaan vain nimellä Professori - on palkannut ihmiskummajaisia. Museo on ollut suosittu, mutta vähitellen kilpailu asiakkaista kiristyy niin että Professorin on keksittävä aina uusia vetonauloja. Eräänä vuonna uusi tähti on Coralie, jota isä on kouluttanut määrätietoisesti jo vuosia. Coraliesta tulee ihmismerenneito. Hänen maailmaansa ei saa tulla muuta kuin isä, museo ja taloudenhoitaja Maureen. Koittaa kuitenkin aika, jolloin Coralie saa yöllisellä uinnillaan Hudson-joella vilauksen siitä, mitä voisi olla museon ja vesitankin ulkopuolella. Hän alkaa kaivata vapauteen.

Eddie Cohen on ajautunut etsijäksi; hänellä on poikkeuksellinen taito löytää kadonneita ihmisiä. Työ "velhon" palkollisena ei ole sopivaa juutalaispojalle, ja niinpä Eddien ja hänen isänsä välit rikkoutuvat. Eddie hylkää juutalaisuuden ja pian myös etsijyyden, ja keskittyy valokuvaamiseen. Kamerallaan hän haluaa paljastaa New Yorkin salaisuudet, sen epäoikeudenmukaisuudet, sen surut, sen kauneuden. Menneisyyttä ei kuitenkaan pääse pakoon. Juutalainen Samuel Weiss pyytää Eddietä etsimään kadonneen tyttärensä Hannahin, mihin tämä suostuu vastentahtoisesti. Työ vie hänet kohtaamaan Coralien, ja loppu on kliseisesti sanoen historiaa. 

Pimenevä yötaivas oli tuota pikaa täynnä tähtiä. Rannalla oli kesäkuukausina niin paljon väkeä, ettei siellä pystynyt kävelemään törmäämättä muihin, mutta nyt se oli tyhjä lukuun ottamatta öljylampun valossa uurastavia, toisilleen huutelevia simpukanetsijöitä. Oli laskuveden aika, ja ilma tuoksui vesikasveilta. Coralie riisuutui hämärän keskellä alusvaatteisilleen ja otti kengät jalastaan. Hän piti yli kaiken siitä, miltä hiekka tuntui laskuveden aikaan ja miten se kiskoi häntä sisäänsä, maailmaan johon hän voisi upota kokonaan. Sitten nousuvesi alkoi vyöryä kohti rantaa, ja pian hän oli vyötäröään myöten vedessä. Hän erotti ympärillään hohtavan kalvon, sen saivat aikaan kalat, jotka olivat liian pieniä ihmissilmän erottaa ja joita ei päiväsaikaan huomannut ollenkaan. Tässä piili pimeyden etu: pysyit samana kuin aina ennekin, mutta kukaan ei voinut nähdä sinua.

Tarina on kaunis, erilainen ja koskettava. Coralien ja Eddien elämät ovat erittäin epätavallisia mutta eivät mahdottomia tai yliluonnollisia. Maailma on täynnä kummallisuuksia, joten miksei tuollainen olisi ollut mahdollista vuosisata sitten. 

Kirja vangitsee mukaansa heti alusta ja imaisee lukijan syvälle tarinaan. Pidin kirjan rakenteesta, siitä että seurataan vuorotellen Coralieta ja Eddietä. Aina luvun alussa on kursiivilla kirjoitettuna menneisyyttä, sen jälkeen tavallisella fontilla nykyisyyttä. Alussa mietin, onko lukeminen raskasta kursiivin vuoksi; kirjoittajakoulussa ohjaaja sanoi että kursiivi on lukijalle työläämpää eikä sitä pitäisi olla pitkiä pätkiä. Tässä se kuitenkin toimi, eivätkä parikymmentä peräkkäistä sivua kursiivia haitanneet. Ehkä siihen vaikutti myös se, että fontista ja muotoilusta riippumatta kaikki oli kiinnostavaa.

Jos jotain olisin kaivannut lisää, niin Professorin näkökulmaa. Olisi ollut kiinnostavaa lukea, miksi hän on sellainen kuin on. Mitä hänen historiassaan piilee, miksi ja miten hänestä on tullut "hullu tiedemies" joka on valmis ihan mihin tahansa saadakseen museonsa menestymään. Coralie lukee hänen päiväkirjaansa ja siinä  selviää jotain, mutta olisin halunnut päästä syvemmälle hänen ajatuksiinsa. 

Ihmeellisten asioiden museon ovat lukeneet myös Suketus, Tiina, Katja Jalkanen, Laura, Takkutukka ja Elegia.  

 

Camilla Grebe & Paul Leander-Engström: Omskin kauppias

Camilla Grebe & Paul Leander-Engström: Omskin kauppias
Ruotsinkielinen alkuperäisteos Handlaren från Omsk (2014)
Suomentanut Pekka Marjamäki
Gummerus 2015
489 s.

Moskova noir - trilogian toinen osa Omskin kauppias sijoittuu joitakin vuosia myöhempään aikaan kuin ykkösosa Pietarin kapellimestari. Tom Blixen tylsistyy koti-isänä ja ilahtuu saadessaan syyttäjätuttavaltaan Sergei Skurovilta vinkin kiinnostavasta työpaikasta. Hän yllättyy saadessaan työpaikan vain pintapuolisen haastattelun jälkeen. Pian hänelle kuitenkin paljastuu karu ja kauhistuttava totuus, kun asekauppaa käyvä Maratech osoittautuu kaikkea muuta kuin viattomaksi firmaksi. 

Tom saa tietää edeltäjänsä joutuneen murhatuksi. Asia on tietenkin ikävä mutta hän ei mieti sitä yhtään enempää kuin on pakko. Kunnes ruumiita tulee lisää ja Tom alkaa epäillä työnantajaansa. Pian hän on munaskuitaan myöten pulassa, josta ei Venäjän maalla niin helposti selvitä.

Syyttäjä Skurov kuulee Tomin epäilyistä ja alkaa haistaa palaneen käryä. Pian hän huomaa tehneensä väärän ratkaisun vinkatessaan Tomille avoimesta työpaikasta. Kun mukana on Ruotsin suurlähettiläs, Venäjän tiedustelupalvelu, diplomaatteja molemmista maista, armeija ja asekauppiaita sekä taustalla hämähäkkinä hääräävä henkilöllisyydeltään tuntematon Omskin kauppias, saavat tavallinen syyttäjä ja virkamies huomata olevansa keskellä hengenvaarallista peliä. 

Nainen nosti hitaasti etusormen suunsa eteen.

- Meillä ei ole paljon aikaa, joten kuuntele tarkasti. Maratechin ostamia aseita myydään mustassa pörssissä, jossa liikkuu useiden miljardien dollarien arvosta tavaraa. Kaiken takana on järjestäytynyt rikollisuus, jonka lonkerot ulottuvat erittäin korkealle niin Venäjän kuin Ruotsinkin valtionhallinnossa. 

- Nyt en ymmärrä - 

- Hys. Puhu hiljaa. 

- Mutta eihän täällä ole ketään.

Nainen hymyili jokseenkin alentuvasti. 

- Sinulla ei ole aavistustakaan, minne kaikkialle salakuuntelulaitteita on mahdollista piilottaa. Äläkä edes kuvittele, että sinua tarkkailtaisiin vain Moskovassa. Kuuntele nyt tarkoin. Maratechin palveluksessa on ihmisiä, jotka tekevät yhteistyötä rikollisten kanssa, ja nämä puolestaan myyvät aseita edelleen diktatuurivaltioille, sotaa käyville maille ja terroristijärjestöille. Oscar Rieder pääsi asiasta vihille ja otti minuun yhteyttä. Minä esitin hänelle todisteita, jotka vahvistavat, että laittomasti myytyjä aseita on käytetty myös viattomia siviilejä vastaan. Hän puolestaan auttoi minua saamaan sisäpiirin tietoa Maratechin toiminnasta. Ja sen takia hän on nyt kuollut.

Hetken oli aivan hiljaista.

- Oscar Rieder kuoli huumeiden yliannostukseen, Tom sanoi lopulta.

Nainen ojensi jäntevän kätensä, taputti häntä ymmärtäväisesti olalle ja ryhtyi sitten laivelemaan käsilaukkuaan.

Voisin sanoa tästä aivan samoin kuin edellisestä osasta, hämmästelin kuinka viihdyttävä se oli huolimatta maskuliinisesta aiheestaan ja siitä että tärkeät henkilöhahmot ovat paria poikkeusta lukuunottamatta miehiä. Tarina on vangitseva ja pakottaa ahnehtimaan sivuja. Välillä tuntuu kurjalta seurata henkilöhahmoa, jonka toivoisi pysyvän elossa mutta tietää tämän kuolevan. Välillä manailee Tomin sinisilmäisyyttä (ja ehkä hienoista typeryyttä), mutta samalla iloitsee siitä että hän on inhimillinen sankari; on epätodennäköistä mutta mahdollista että ihan jollekin tavalliselle ihmiselle kävisi jotain vastaavaa kuin hänelle.

Vaikka kirjassa on väkivaltaa, se on kuitenkin sivuosassa, enemmän keskitytään kaikenlaisiin juonitteluihin. On virkistävää lukea välillä dekkari, jossa ei mässäillä väkivallalla. Kuolema on tullessaan nopea, kun taas uhka ja painostus kurkistavat lähes joka nurkan takana. Sanoisin siis naislukijoille, että älkää säikähtäkö aihetta vaan antakaa kirjalle ja kirjasarjalle mahdollisuus. Jokohan kirjastosta löytyisi kolmas osa ruotsiksi, se lienee ilmestynyt tänä vuonna ja suomennos tulee ehkä vasta ensi syksynä...

En löytänyt Omskin kauppiaasta muita blogiarvioita, taisin siis olla ensimmäisten lukijoiden joukossa. Niin voi käydä   kun on onnekas ja pystyy päivittäin koluamaan läpi ainakin yhden kirjaston bestseller- ja uutuushyllyt :)

Tatu Kokko: Rob McCool ja Krimin jalokivi

Tatu Kokko: Rob McCool ja Krimin jalokivi
Icasos 2015
284 s.
Kirjailijalta saatu arvostelukappale

Hyvää Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää! Mikäpä olisi oivallisempi tapa viettää sitä kuin lukea kotimaista kirjallisuutta, tässä tapauksessa tarinaa neljästä veljeksestä. 

Rob, Mark, Apollo ja Filbur McCool ovat tuplakaksoset, ensin syntyivät Mark ja Apollo, sitten kaksi vuotta myöhemmin Rob ja Filbur. Tarinan alussa pojat ovat 9- ja 7-vuotiaita hurjapäitä, jotka leijulautoineen seikkailevat pitkin Fennomaniaa. Kerran kettujahdissa ollessaan he törmäävät Sudenpään heimoon ja joutuvat vangiksi. Ankea vankeusaika ei sammuta heidän seikkailuhaluaan, vain hidastaa hetkeksi.

Seitsemän vuotta myöhemmin pojat - nyt siis 16- ja 14-vuotiaita - joutuvat mukaan huimaan tapahtumasarjaan. Haaksirikkoutunut lentoristeilijä ja sen haavoittunut matkustaja vievät pojat tukaliin tilanteisiin, joissa he kohtaavat has'hassineja eli jonkin sortin torpedoja, prinssi Vladimirin sotajoukkoineen, pommeja, pakkasta, taistelua ylivoimaisen oloista vihollista vastaan, klaanien välistä politiikkaa...Kaiken hulinan keskellä Rob joutuu vielä pureksimaan kuulemaansa uutista, joka on keikauttanut hänen maailmansa ympäri.

Rob olisi menettänyt näkönsä, elleivät kypärän etsimet olisi reagoineet leimahdukseen niin nopeasti. Himmennyksestä huolimatta hän sokaistui hetkeksi ja näki silmissään vain keltaisia tulipalloja. 

Yksi novgorodilaisursi oli poikka pelistä, mutta sen toinen tykki oli ennättänyt sylkäistä luotinsa has'hassinien alukseen tehden runkoon ikävän näköisen reiän.

Filburia tulitettiin nyt kiivaasti kahdesta jäljellä olevasta lentopurresta. elasta nahkasi siunattu hurjapää! Rob käski häntä äänettömästi ja keskittyi taas has'hassineihin. Asha oli huomannut hänet ja viittoi jotakin. Hän osoitti pientä esinettä kädessään, ja Rob katsoi hölmistyneenä kuinka lentopurren luukku aukesi ja tyttö pudotettiin takaisin lumeen. Luukku sulkeutui, mutta aivan viime hetkellä marakatti hyppäsi ulos. 

Kirjan alussa ajattelin, että mitä ihmettä! Pojilla on leijulaudat sekä kypärät, joilla voi paitsi ohjata leijulautoja myös kommunikoida sanattomasti. Samaan aikaan heillä on kuitenkin yksinkertaiset nuhruiset vaatteet ja ruokaa tehdään nuotiolla. Tuntui siltä kuin keskiaika kohtaisi kaukaisen tulevaisuuden. Aluksi se oli hämmentävää mutta pian tuli riemastunut olo: aivan loistava oivallus käyttää tuollaisia yhdistelmiä! Vaikka muuten Fennonia voisi olla suomalainen erämaa, nostavat leijulaudat ja kypärät sen irti arkisesta. Kuitenkaan maailma ei ole liian outo, vaan tuntuu varsin kotoisalta.

Kirja on kirjoitettu Livekirjailija-blogissa niin että nuoret ovat saaneet kommentoida sitä käsikirjoitusvaiheessa. En tiedä, kuinka paljon nuorten ideoita on käytetty , mutta onhan tämä vetävä ja jännittävä tarina. Välillä mietin että vähempikin ehkä olisi riittänyt, nyt mennään hurjaa vauhtia paikasta ja tilanteesta toiseen. Mutta toisaalta, nuoret halunnevat jatkuvaa toimintaa. Ja se on ihan varma, että kirjassa ei ole yhtään tylsää hetkeä.

Lukiessa tuli muutamaan otteeseen mieleen toinen nuorten kirja, nimittäin Big Game josta on tehty myös elokuva. Rob McCool ja Krimin jalokivi on vähän samankaltainen, vauhdikas ja koukuttava mutta myös visuaalinen. Oli helppoa kuvitella tapahtumat, henkilöt ja paikat mielessään.

Olen ymmärtänyt, että Rob McCool on saamassa jatko-osan, tai -osia. Hyvä niin. Vaikka Rob ja hänen veljensä ovat ison osan kirjasta teini-ikäisiä, uskaltaisin suositella kirjaa myös isommille alakoululaisille. En usko tapahtumien olevan liian jännittäviä ainakaan viides-kuudesluokkalaisille.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa MarikaOksa, Kia, Anu ja Suketus. 

  

Thomas Harding: Hanns ja Rudolf.

Thomas Harding: Hanns ja Rudolf
Englanninkielinen alkuperäisteos Hanns and Rudolf (2013)
Suomentanut Juha Sainio
Atena 2015
378 s.
Kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Toinen maailmansota on viime vuosina ollut loppumaton lähde tietokirjailijoille. Kirjoja ilmestyy vuosittain useita, ehkä osittain siksi että sodan kokeneita ei ole elossa enää paljoa. Pian on aika, jolloin tietoa saadaan enää vain kirjoitetuista ja tallennetuista lähteistä. 

Olen kiinnostunut etenkin kulttuurihistoriasta, mutta myös toisesta maailmansodasta. En niinkään piittaa sotastrategiasta ja hyökkäysten kulusta, sen sijaan yksittäisten ihmisten kokemukset kiinnostavat. 

Tämän syksyn uutuuskirja Hanns ja Rudolf tuo uuden näkökulman sotaan, sitä edeltävään ja sen jälkeiseen aikaan. Samalla se on kertomus kahdesta miehestä, joiden elämä ja kohtalot olivat hyvin erilaisia. Kirjan alaotsikko Saksanjuutalainen Auschwitzin komendanttia metsästämässä kuvaa mistä on kyse, kunhan miehet pääsevät aikuisikään.

Tarina kuitenkin alkaa 1900-luvun alusta. Hanns Alexander syntyy vuonna 1917 vauraaseen lääkäriperheeseen, ja tottuu kevyeen elämään. Kotona pidetään päivällisiä, joissa vierailee toinen toistaan tunnetumpia henkilöitä Albert Einsteinista lähtien. Kaksosveljensä Paulin kanssa Hanns keppostelee minkä ehtii: "Kun hänen vanhempansa olivat esimerkiksi kutsuneet päivällisvieraaksi Richard Straussin, Hanns hiipi säveltäjän taakse ja heitteli leivänmurusia tämän kaljulle päälaelle." Vähitellen 1920- ja 1930-luvuilla ilmapiiri kiristyy ja Natsi-Saksan uudet juutalaislait tukaloittavat perheen asemaa, kunnes lopulta heidän on muutettava ulkomaille mukanaan vain päällään olevat vaatteet. 

Rudolf Höss syntyy vuonna 1901 uskonnolliseen ja kylmään perheeseen. Häntä ohjataan vahvasti kohti pappisuraa. Isän kuolema kiristää perheen taloudellisen tilanteen äärimmilleen. Kuolema kuitenkin vapauttaa Rudolfin - hänestä ei tule pappia vaan sotilas. Hän värväytyy armeijaan vain 14-vuotiaana, ja siitä lähtien tie on täynnä väkivaltaa ja kuolemaa. Armeija vie hänet natsipuolueeseen ja siellä korkealle arvoasteikossa. Lopulta hänestä tulee keskitysleireistä vastaava virkamies. 

Hanns puolestaan värväytyy Ison-Britannian armeijaan ja saa sodan jälkeen tehtäväkseen toimia tulkkina. Sotilaiden ja keskitysleirivankien kertomukset järkyttävät häntä syvästi. Hän ottaa itselleen mission: saada kiinni mahdollisimman korkea-arvoisia natseja. Hyvin pian listalle nousee kertomuksissa usein toistuva nimi, Rudolf Höss. 

Hanns käytti seuraavat päivät selvittäen loppuja nimiä listalta, jonka hänen sisarensa ja Ann olivat hänelle antaneet. Tarina oli joka kerran sama: "Tämä henkilö ei enää asu Berliinissä" ja "Heidät lähetettiin leireille itään". Hän käveli edestakaisin pitkin pitkin Wilmersdorfin katuja kulmilla, joilla hänen perheensä oli monien muiden juutalaisten lailla asunut, Fasanenstrassella, Kurfürstendammilla, Rankeplatzilla, etsien niitä vanhoja ruokakauppoja, suutareita, räätäleitä ja kultaseppiä, joiden asiakkaana hän oli joskus ollut. Hanns ei kyennyt löytämään ainoatakaan ihmistä, joka olisi muistanut hänet. Oli kuin tämä osa hänen menneisyydestään olisi pyyhitty pois. 

Hanns liittyi majuri Caolan seuraan, ja he ajoivat yhdessä Oranienburgiin tutkimaan T-rakennusta, keskitysleirien tarkastusviraston toimitiloja. Rakennus oli yllättäen selvinnyt ehjänä sodasta. Hanns avasi suuret pääovet ja löysi pääaulaan astuttuaan seinälle ripustetun toimistojen pohjakaavion. johon oli merkittyn kunkin toimistohuoneen kohdalle sen haltijan nimi, tehtävä ja puhelinnumero. Seuraavien tuntien ajan Caola ja Hanns kulkivat aution viraston huoneesta toiseen etsien työpöydiltä ja kaapeista mitä tahansa tietoja, jotka olisivat johtaneet heidät etsittyjen miesten jäljille. Kierros soittautui tuloksettomaksi. Rakennuksen arkistot oli tuhottu, kuten Himmler oli määrännytkin.

Jo alkuvaiheessa ajattelin, että kirjan rakenne on nerokas. Alussa Rudolf syntyy, ja seurataan hänen lapsuusvuosiaan. Seuraavassa luvussa Hanns syntyy, ja päästään hänen matkassaan eteenpäin. Sitten lähdetään taas Rudolfin matkaan, kunnes palataan Hannsin luo, ja niin edelleen. Nerokkainta on se, miten luvut on jaoteltu. Yhden miehen osuus loppuu tiettyyn vuoteen, josta alkaen seurataan toista, jonka osuus päättyy tiettyyn vuoteen, josta jatkuu toisen osuus kuitaten lyhyesti ne vuodet jotka jäivät toisen osuuden alle. 

Hanns Alexander - joka kuoli vuonna 2006 - oli kirjan kirjoittaneen Thomas Hardingin isoäidin veli. Sukulaisuus selittää motiivin kirjan kirjoittamiseen. Pidän Hardingin ansiona sitä, että kirjassa hän ei tee kummastakaan päähenkilöstä yksiselitteisesti hyvää eikä pahaa. Hän pyrkii selittämään ne tekijät, jotka veivät Rudolf Hössin yhdeksi natsien "tähdistä". Hän korostaa myös tämän roolia perheenisänä, toki hämmästellen tämän kaksia kasvoja. Samoin hän toimii Hanns Alexanderin kohdalla. Tämä ei ole pelkästään leppoisa ja hyvä mies, vaan myös kostonhimoinen ja väkivallan suvaitseva. Harding tekee näistä historiallisista henkilöistä eläviä ja inhimillisiä, huomioiden laajasti eri ominaisuudet. 

Mielestäni Hanns ja Rudolf on poikkeuksellinen tietokirja. Niin, se todella on tietokirja, vaikka monin paikoin muistuttaa kaunokirjaa. Monet lukujen loput ovat koukuttavia kuin dekkareissa: "Jos Rudolf halusi välttyä pidätykseltä ja päästä pakenemaan Saksasta, hänen oli pysyttävä piilossa ja poissa näkyvistä." Samoin esimerkiksi kohtaus, jossa Hanns löytää Rudolfin, voisi olla kaunokirjasta: "Huoneessa ollut ikääntyneen näköinen mies näytti järkyttyneeltä sotilaiden tunkeutuessa taloon. Hän kavahti viranomaisia, vapisi ja oli hyvin hermostunut."  

Kirjan henkilökohtaisuus tekee siitä koskettavan. Kirjoittajan sukulaisuus toiseen päähenkilöön on yksi vaikuttava asia, mutta myös hänen valintansa käyttää molemmista vain etunimiä. Perheenisä-sotilas Rudolf tulee lähemmäs kuin komendantti Höss. Muut henkilöt jäävät vähäiseen rooliin ja etäisiksi, mutta kirjan nimen huomioiden se lienee tarkoituskin. 

Sotahistorialliseksi kirjaksi tämän tunnistan siitä, että lukemisesta jäi ontto olo, ja vielä pari päivää myöhemminkin sisällä tuntuu kolo. Maailmansodan kauhuista on aikaa, eivätkä ne kosketa minua henkilökohtaisesti, mutta silti ajasta lukeminen jättää hämmentyneen olon. Miten se oli mahdollista, miten se saattoi tapahtua, miten se pääsi menemään niin pitkälle?

Selkokirjahaaste: Arto Paasilinna: Kylmät hermot, kuuma veri

Arto Paasilinna: Kylmät hermot, kuuma veri
Selkomukautus Pertti Rajala
Oppimateriaalikeskus Opike 2009
122 s.

Tuijata-blogin Tuija ideoi selkokirjahaasteen, jossa mukana olevat blogit julkaisevat arvion selkokirjasta kaikki samana päivänä eli tänään 2.10. Halusin heti lähteä mukaan. Kirjaksi valikoitui Arto Paasilinnan Kylmät hermot, kuuma veri.

Kirjassa seurataan Antti Kokkoluodon elämää. Jo ennen hänen syntymäänsä paikallinen lapsenpäästäjä ennustaa Antista pitkäikäistä, itse asiassa Linnea Lindeman osaa nimetä Antin tarkan kuolinpäivän. Vuosikymmenien aikana Antti tekee raskasta työtä, on mukana pirtun salakuljetuksessa, sotii ja joutuu vankileirille. Isä-Tuomakselta peritty rohkeus ja päättäväisyys johdattavat häntä. Täpäriä tilanteita sattuu, mutta Antti on luottaa Linnean näkyyn siitä että hän elää kauan. Mutta onko Linnean näky sittenkään oikea?

Maaliskuussa alkoi Kokkolaan ja Ykspihlajaan tulla kaatuneitten ruumiita.

Valkoiset sankarit haudattiin juhlavasti kaupungin hautausmaalle. 

Heille pidettiin muistopuheita. 

Sotilaiden kivääreistä kajahtelivat laukaukset kuolleiden kunniaksi. 

Sitten tuli tieto, että myös punaiset Jaakkolan veljekset olivat kaatuneet Toijalan rintamalla.

Tuomas Kokkoluoto soitti Toijalan ruumishuoneelle.

Siellä säilytettiin niin punaisia kuin valkoisiakin sankareita.

Tuomas ilmoitti, että hän maksaa veljesten ruumisarkut ja kuljetuksen Ykspihjalan asemalle.

Tuomaksen sanaan luotettiin.

Oli myöhäinen ilta, kun ruumisarkkuja kuljettava juna saapui Ykspihlajan asemalle. 

Tieto synkästä ruumislastista oli levinnyt laajalle. 

Niinpä asemalla oli vastassa lähes 200 ihmistä. Arkut nostettiin Tuomaksen rekeen.

Pimeässä talvi-illassa surusaatto vaelsi hautausmaalle, sen syrjäisimmälle reunalle.

Sinne oli kaivettu hauta, johon arkut laskettiin.

Selkomukautuksen tekeminen ei varmasti ole helppoa. En ole lukenut alkuperäistä kirjaa, mutta tätä lukiessa koin useita riemun hetkiä. On hämmästyttävää, miten sujuvasti tarina taipuu selkokielelle. Vaikka selkokielisestä kirjasta on riisuttu etenkin adjektiivit, on henkilöiden mielentiloja helppo seurata. Lisäksi pidin siitä, että kirja toimii paitsi kaunokirjallisena teoksena myös pienenä ja tiiviinä historiallisena tietopakettina. Itsekin opin, tai sain muistutuksen, että "[V]asemmisto, ennen muuta kommunistit, järjestivät lakkoja. Heitä vastustamaan syntyi lapuanliike. Se oli oikeistolainen ja kiihkeä isänmaallinen liike[.]". 

Halusin osallistua haasteeseen, koska selkokirjallisuus kaipaa lisää huomiota ja ennen kaikkea monipuolisuutta. Aiemmin olen huomannut, että suurin osa selkokielisistä kirjoista on joko seikkailukirjoja lapsille ja nuorille tai dekkareita. 

Viime talvena jouduin hankalan paikan eteen, kun kirjastoon tuli kasiluokkalaisten pienryhmä etsimään genrekirjallisuutta. Kasien opetussuunnitelmassa oli tutustuminen fantasiaan, kauhuun, jännitykseen ja scifiin. Oli todella vaikea saada koottua kirjapaketti esiteltäväksi. Jännityskirjoja on todella paljon, paitsi selkomukautuksia myös helppolukuisia, esimerkiksi lastenosaston Zac Power - sarja on tehty isolla väljällä fontilla eikä sivuja ole kuin vajaat sata. Muut genret sen sijaan saivat minut manailemaan. Satu Leiskon Unohtunut maa on nuorille sopiva mutta samalla ainoa selkokielinen fantasiakirja. Scifiä ja kauhua ei ole. Tarjosin nuorille kauhuosastoon lastenosaston tarinakokoelmia, esim. Älä lue pimeässä: 210 karmivaa tarinaa. Ajattelin, että jos opettajalle sopii niin oppilaiden ei ehkä tarvi kahlata koko pienifonttista kirjaa läpi vaan he voivat lukea muutaman tarinan, joiden pituus on korkeintaan muutama sivu. 

Ehkä yksipuolisuus - tai genrejen vähyys - johtuu siitä että myös selkokirjallisuudessa täytynee ottaa huomioon myyntimahdollisuudet. Varmasti selkokielisiä dekkareita ostetaan enemmän kuin scifiä. Tai mistä sitä tietää, kun scifiä ei ole tarjolla... On karu totuus, että kasiluokkalaiset heikosti lukevat eivät ole selkokirjojen kohderyhmää. Liian usein selkokirjoja suunnataan joko aloitteleville lukijoille tai aikuisille. Teini-ikäiset kaipaavat sisältöä, heitä eivät kiinnosta lastenosaston helppolukuiset Banaani- ynnä muiden sarjojen kirjat. 

Onneksi viime vuosina on julkaistu useita myös nuorille sopivia selkokirjoja. Toivoisin kuitenkin, että myös genrekirjoja tehtäisiin, edes yksi tai kaksi. Silloin ei kirjastontädin tarvisi olla nolona kasiluokkalaisten edessä esittelemässä kirjoja sanoen, että "tää nyt on vähän tämmönen vanha/lapsellinen/tylsä mutta kun ei ole muutakaan".