Brian Selznick: Hugo Cabret

Brian Selznick: Hugo Cabret. Kuvaromaani
Englanninkielinen alkuperäisteos The Invention of Hugo Cabret. A Novel in Words and Pictures
Suomentanut Helene Bützow
Tammi 2008







Hugo Cabret on upea kirja, joka sopii kaikenikäisille. Päähenkilö Hugo on 12-vuotias, mutta ikä ei ole lainkaan olennainen asia tarinassa. Iso osa kerrotaan mustavalkoisena kuvituksena, mikä tuo mukaan aivan uusia ulottuvuuksia. Kuvitus alkaa usein yleiskuvana siirtyen kuva kuvalta lähemmäs, toisinaan ihan pieniin yksityiskohtiin asti. Lukija toimii katsojana ja saa tulkita kuvia tarinan osana. Kuvat kertovat ainakin yhtä paljon kuin sanat, välillä enemmänkin.

Hugo on orvoksi jäätyään muuttanut setänsä luo pariisilaisen rautatieaseman yläkertaan. Hänen tehtävänään on yhdessä sedän kanssa pitää aseman kellot toimintakunnossa. Sedän kadottua Hugo jää yksin. Hänellä on muistona isästään muistikirja sekä rikkinäinen mekaaninen mieshahmo. Hän haluaa saada hahmon korjattua, koska on varma että sillä on viesti hänen isältään.

Elämä yksinäisenä ja näkymättömänä on vaikeaa. Hugo joutuu välillä varastamaan ruokaa selvitäkseen hengissä. Koko ajan hän pelkää asemapäällikön huomaavan hänet ja toimittavan hänet orpokotiin. Erinäisten sattumusten jälkeen hän tutustuu ihmisiin ja löytää uuden maailman, paljon hienomman mitä osasi odottaa. Lelukaupan omistaja Papa Georges onkin jotain muuta kuin kauppias. Tämän holhokki Isabelle tunkeutuu puoliväkisin Hugon elämään ja yhdessä he selvittävät totuuden sekä Papa Georgesista että Hugon isästä.

Hugo ampaisi väkijoukon läpi silmät kyynelistä sumeina ja pujahti aseman muurikäytäviin. Hän meni nopeasti omaan huoneeseensa, veti oven perässään kiinni ja sytytti kynttilän. Hän kiiruhti seinustalla olevan laatikkopinon luo ja otti mekaanisen miehen esiin.

Hugolla oli ollut paljon tekemistä viimeksi kuluneen viikon aikana. Hän oli vihdoinkin saanut korjatuksi kaikki mekaanisen miehen rikkinäiset osat, ja hän oli irrottanut huolellisesti ne, jotka olivat ruostuneet käyttökelvottomiksi. Hän oli ommellut mekaaniselle miehelle uuden puvun ja öljynnyt ja kiillottanut koneiston. Mekaaninen mies piteli vihdoinkin upouutta, käsintehtyä kyvää, jossa oli erityinen metalliterä. 

Hugo siirsi kynttilän lähemmäksi.

Mekaanisen miehen selässä oli sydämen muotoinen, hopeareunainen aukko.

Lelukojulta lähtiessään Hugo oli puristanut vasemman kätensä tiukasti nyrkkiin, ja nyt hän avasi sen hitaasti.

Tarinaa kerrotaan vuorottelemalla tekstiä ja kuvaa. Tekstipätkät ovat maksimissaan muutaman sivun pituisia kerrallaan, sen jälkeen vuorossa on monta sivua kuvitusta ennen seuraavaa tekstipätkää. Hienoa on se, että kuvat eivät selitä tekstissä kerrottua, vaan jatkavat sitä mihin teksti päättyy. Seuraava tekstiosio puolestaan jatkuu siitä, mihin kuva päättyy. Kuvat ja sanat tukevat toisiaan ja muodostavat saumattoman kokonaisuuden. Kuvien runsaus tekee paksusta, yli 500-sivuisesta, kirjasta nopealukuisen. Uskon, että kuvitus houkuttelee lukijoiksi myös niitä, jotka muuten karttavat paksuja kirjoja. Se on hyvä, koska Hugon tarina on jännittävä ja ajaton. Vaikka kirja on kirjastossa nuortenosastolla, olen kuullut että sitä on luettu iltasaduksi ekaluokkalaiselle. Mielestäni kirja sopii lapsille, koska tapahtumat eivät ole liian jännittäviä pienemmillekään, etenkin jos sitä luetaan yhdessä aikuisen kanssa.  

Will Wiles: Puulattian kunnossapito

Will Wiles: Puulattian kunnossapito
Englanninkielinen alkuperäisteos Care of Wooden Floors
Suomentanut Seppo Raudaskoski
Kustannusosakeyhtiö Moreeni 2012
291 s.






Puulattian kunnossapito on kummallinen kertomus. Se on tragikoominen kuvaus noin viikon mittaisesta ajasta, jolloin kaikki menee pieleen mutta kuitenkin päättyy hyvin.

Päähenkilö on nimetön mies, kutsutaan häntä tässä herra X:ksi. Hän saapuu tarkemmin nimeämättömään kaupunkiin huolehtimaan ystävänsä Oskarin asunnosta ja kissoista. Oskar on mennyt Los Angelesiin eroamaan vaimostaan. Herra X saapuu asunnolle ja huomaa heti, että se on suora kuva Oskarista.

Sellaisia huonekalut ovat. Jos niitä käytetään tarkoitukseensa, käyttäjän tyytyväisyys imeytyy niihin ja ne levittävät sitä ympärilleen, mutta jos ne hankitaan vain luomaan vaikutelmaa ja jätetään nurkkaan virumaan, ne säteilevät melankoliaa. Museoiden näyttelyhuonekalutkin ("EI SAA ISTUA") ovat sanomattoman traagisia, kuin vanhainkodin asukkeja joita kukaan ei käy katsomassa. Virittämättömät viulut ja kovakantiset kirjat, joilla luodaan "tunnelmaa" uusiin lähiöpubeihin, kyhjöttävät ahdistuneina kuin eläintarhan puumat. Komea keittiö, jossa ei valmisteta runsaita juhla-aterioita kiitollisille vieraille, muuttuu kylmäksi ja umpimieliseksi. Niin kuin tämä keittiö täällä, ajattelin. 

Oskar on remontoinut asunnon ja hoitaa sitä huolella. Kaikki on viimeisen päälle järjestyksessä, mikään ei ole vinksallaan. Herra X:lle hän on jättänyt kymmenittäin ohjelappuja pitkin asuntoa muistuttamaan, mitä pitää ja saa ja ei saa tehdä. Erityisen tarkka ohje on, että hänelle pitää soittaa välittömästi mikäli asunnon lattialle tapahtuu jotain.

On tietysti päivänselvää, että lattia ei selviä herra X:n vierailusta vahingoittumattomana. Aluksi kaikki sujuu hyvin, aika matelee eikä mitään tapahdu. Mutta sitten kun tapahtuu, vyöry on vastustamaton ja vie herra X -raukan mukanaan. Kaikki alkaa pienestä punaviinitahrasta, joka ehtii kuivua lattiaan kiinni. Herra X yrittää eri päivinä eri keinoja, mutta tahra on ja pysyy. Pian tulee lisää tahroja ja sitä mukaa muita onnettomuuksia. Eläin kuolee, ihminen kuolee, herra X hermostuu pahemman kerran. Eihän tässä näin pitänyt käydä, hänenhän piti vain vahtia asuntoa viikko pari. Hän hermostuu sotkevaan itseensä, pikkutarkkaan Oskariin, tunkeilevaan siivoojaan ja vihamieliseen asuntoon. Hänessä herää kapinamieli: entä jos hän lakkaisikin välittämästä!

Oskarin lattia oli toki kaunis. Mutta näkyikö siinä rakkaus? Pakotin katseeni pois sohvan vieressä olevasta viinitahrasta ja katselin kirjahyllyn edustalla olevaa moitteetonta lattiapintaa. Se oli vaalea ja puhdas. Kevyt vahaviimeistely oli tehnyt pinnasta valoa heijastavan, ja erotin lautojen pienen pienet syykuviot. Jos se huokui rakkautta, kyse oli jostakin korkeampitaajuisesta rakkaudesta, jonka vain kehittyneemmät ihmisolennot kykenivät havaitsemaan. Sain jälleen primitiivisen mielijohteen. Miten paljon tuhoa voisin saada aikaan? Paljonko mustetta asunnossa oli? Viiniä oli riittämiin, mutta tarvitsin sitä itse. Jos puu ei kestänyt kovin hyvin tahroja, kestikö se tultakaan? Tai voisin vain lähteä. Ajattelin lentoasemaa, sen luvuttomia mahdollisuuksia ja sen tarjoamaa vapautta. Lontooseen lähtisi varmasti myöhäisillan lento, jolle ehtisin. Ajattelin lentoaseman hehtaarikokoisia terrazzolattioita, jotka oli suunniteltu kestämään miljoonien ihmisten askeleet muuttumattomina. Lukitsisin oven ja pudottaisin avaimet postiluukusta. Mutta toisaalta oli kissa. Vaikka velvollisuudentuntoni asuntoa kohtaan oli ehtynyt, tunsin yhä olevani vastuussa elossa olevasta kissasta. Missä se sitten olikin. Elossa, toivottavasti.

Herra X unohtaa kapinamielialansa ja päättää tehdä kaikkensa pelastaakseen lattian. Operaatio on vaikea ja vaatii monia konsteja. Siinä sivussa Oskarista paljastuu seikkoja, jotka osoittavat tämän olevan sittenkin erehtyväinen, inhimillinen.

Puulattian kunnossapito on koukuttava kirja. Aluksi tapahtumat tuntuvat seisovan paikallaan ja lukija saattaa herpaantua, etenkin kun Wiles kuvailee todella paljon ja hyvin yksityiskohtaisesti esineitä ja ympäristöä. Tämä varmaankin johtuu hänen taustastaan arkkitehtuuri- ja designtoimittajana. Ensimmäisestä viinitahrasta alkaa huima tapahtumaketju, jossa uskomattomat - välillä kertakaikkisen absurdit - tilanteet seuraavat toisiaan. Lukija pelkää herra X:n kanssa, mitä Oskar sanoo kun saa tietää totuuden. Välillä lukijan tekee mieli kaapata herra X mukaan ja sulkea tämä kaappiin, ettei tämä pääse sohlaamaan yhtään enempää. Joskus haluaa huutaa, että älä ainakaan noin tee. Ja lopussa voi huokaista helpotuksesta: herra X selviää umpikujalta näyttäneestä tilanteesta. Ihan kaikkia langanpäitä ei solmita, joten lukijan mielikuvitukselle jää tilaa.   

Poimintoja ensi kevään kirjasadosta

Tänään on jouluvalmistelupäivä. Lahjojen paketointi on vauhdissa, teippi ja lahjanauha tietenkin loppuivat kesken niin täytyi poiketa kaupassa toiseen kertaan. Joulusuklaa maistuu, ja levylautasella on Bachin Jouluoratorio. Tunnelmaa luovat ikkunassa korkokenkävalot ja lipaston päällä kuvan tuikkukunttilät. Yksi kirjalahja on ostamatta, koska kirjakauppa ehti mennä kiinni ennen kuin ehdin sinne. Ensi viikolla uusi yritys.

Kirjastoomme on viime viikkoina tullut kustantamojen kevätkatalogeja. Kuluneella viikolla olen shoppaillut verkkokaupassa oikein urakalla; melkein kaikki on nyt tilattu ja saatu laitettua hankintaan eli siihen kuntoon, että voi tehdä varauksia. Jo vain teinkin itselleni varauksia, tässä vaiheessa noin 30... Sitten on ehkä tusinan verran kirjoja, jotka vaikuttivat kiinnostavilta mutta joita haluan vähän selailla ennen lukulistalle ottamista. Ja tietenkin on myös niitä, joita en vielä tiedä haluavani lukea ensi vuonna. Joissakin vaan on sellainen kansi tai takakansiteksti, että ne tarttuvat väkisin mukaan vaikka kuvastoa selatessa ei olisi kiinnittänyt niihin suurempaa huomiota.

Haluan jakaa joitakin kevään kirjoja, joiden ilmestymistä en millään jaksaisi odottaa... Mutta toisaalta, sitten on "joulu" koko kevään, kun harva se viikko tulee odotettu kirja tai pari!

Magne Hovden: Viisuviikingit ja Jonas Jonasson: Lukutaidoton joka oppi laskemaan. Pohjoismaista huumoria, joka osuu ja uppoaa ihan kympillä. Herrojen viimevuotiset kirjat saivat nauramaan ääneen, joten samaa odotan tulevilta.

C. J. Daugherty: Night School. Yön valitut. Nuorille aikuisille (eikös 32-vuotiaskin sovi siihen ryhmään?) suunnattua mysteeriromantiikkaa, ihan varmasti koukuttaa, kun tykkää Twilightista sekä Alyson Noëlin ja Maggie Stiefvaterin kaltaisista kirjailijoista.

Jennifer Egan: Sydäntorni ja Colm Tóibín: Äitejä ja poikia. Keltaisen kirjaston kirjat ovat usein erittäin hyviä. Kummankin tekijän edellinen kirja on vielä lukematta, mutta aion korjata asian ennen uusien ilmestymistä.

Kristiina Vuori: Siipirikko ja Maria Dueñas: Ommelten välinen aika. Historiaa, romantiikkaa, taistelua ja selviytymistä. Vahvoja naisia, vahvoja tarinoita.

Riku Aalto: Uusi kuntoilijan käsikirja ja Kirsi Valasti: Lentoa juoksuun. Treenaan maratonille, näistä siis saan (toivottavasti) paljon lisää hyödyllistä tietoa.

Cathy Cassidy: Vaahtokarkkitaivas. Tyttökirja, kansi antaa odottaa hömppää mutta ongelmiakin käsitellään.

Ja lopuksi vielä dekkareita, uutta on tulossa Viveka Steniltä, Christian Rönnbackalta, Peter Jamesilta, Håkan Nesseriltä, Fred Vargasilta, Alicia Giménez Bartlettilta ja monelta muulta!

Mitä tässä muuta voi sanoa kuin: "Rakas Joulupukki, voisitko tuoda lisää aikaa, edes kaksi tuntia jokaiseen päivään."

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun & Sysipimeä

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun
Gummerus 2011
424 s.

Pekka Hiltunen: Sysipimeä
WSOY 2012
362 s.




Pekka Hiltusen romaaneissa suomalainen Lia seikkailee Lontoossa. Hän on asunut siellä jo vuosia, vakiinnuttanut paikkansa työelämässä ja kotiutunut melko hyvin. Ystäviä hänellä on vähän, enemmänkin tuttavia työpaikalta ja satunnaisista suhteista. Lian elämä muuttuu hänen tavattuaan suomalaisen Marin. Mari on vähän erakkoluonne ja muutenkin hiukan omituinen. Hänen elämänsä pyörii mystisen Studion ympärillä.

Pian Lia huomaa päiviensä täyttyvän kahdesta työstä. Päivätyö Level-lehden graafikkona on kiinnostavaa mutta jää kakkoseksi Lian päästyä sisään Studioon. Siellä hän viettää illat ja usein yötkin. Studiossa on töissä vain muutama ihminen tavoitteenaan parantaa maailmaa. Ihan konkreettisesti.

Vilpittömästi sinun alkaa murhalla. Lia näkee bussin ikkunasta poliisit ja ihmisjoukon. Tiedotusvälineet kirkuvat raakaa murhaa, joka ei jätä Liaa rauhaan. Jostain syystä hän haluaa oikeutta uhrille, hän haluaa saattaa syylliset vastuuseen. Studiossa on toinen projekti käynnissä, mutta päällikkönä Mari suostuu antamaan aikaa, ihmisiä ja tekniikkaa selvitystyöhön. Lia ja muut toimivat yhteistyössä poliisin kanssa mutta paljon myös omin päin. He saavat selville kahteen murhaan johtaneet syyt. He selvittävät myös tekijän. Pyrkiessään estämään uudet uhrit he vaarantavat sekä oman että muutamien muiden ihmisten hengen.

Sysipimeä on aiempaa osaa raaempi. Siinä Studio keskittyy saamaan kiinni murhaajan, muille projekteille ei ole aikaa. Murhaaja tappaa ihmisiä ja lataa tapoista videot nettiin. Monta murhaa ehtii tapahtua, ennen kuin tekijän jäljille päästään. Sekä poliisi että Studio yrittävät kaikkensa saadakseen hänet kiinni. Studio toimii  poliisia tehokkaammin, ja Lia pystyy antamaan poliisille useita johtolankoja. Poliisilaitoksella vieraillessaan hän hankkii sieltä vihjeitä, jotka auttavat Studion väkeä eteenpäin tutkimuksissa. Murhaaja on kuitenkin ovela ja ehtii päästä liian lähelle Studiota ennen kuin hänen henkilöllisyytensä selviää. Lia ja muut joutuvat taas kohtaamaan kuoleman silmästä silmään.

Level ja Studio. Lian elämä oli työn täyttämää, olkoonkin että Studion puuhat olivat niin mielenkiintoisia, että niitä ei oikein voinut verrata palkkatyöhön. Aikaa ne veivät: Lian vapaa-ajan harrastuksista oli jäljellä enää lenkkeily. Ei tullut kuljettua baareissa niin kuin ennen. Eikä tavattua miehiä. Sitä hän oli kauan harrastanut muutettuaan Lontooseen seitsemän vuotta sitten. Nyt hänen oli vaikea muistaa, milloin oli viimeksi käynyt niissä baareissa.

Hänen vanhempiensa silmissä yksin elävällä 29-vuotiaalla oli uhkaavasti edessään vanhanpiian rooli - juuri tällaisten asioiden takia hän pitikin vanhempiinsa yhteyttä vain harvakseltaan. Mutta se tulevaisuuskuva oli alkanut käydä joskus Lian itsensäkin mielessä.

Sellaisesta oli vain mahdotonta alkaa huolehtia, kun ei tuntenut itseään lainkaan yksinäiseksi. Lia oli löytänyt Studion väestä tunteen, joka meni ystävyyden tuolle puolen: samanlaista yhteishenkeä hän ei ollut aiemmin kohdannut. Työtovereilleen Levelissä hän uskoutui työasioidensa lisäksi vain pinnallisista asioista - Studion joukolle hän olisi voinut kertoa mitä vain.

Yhteenkuuluvuuden tunne etenkin Marin kanssa on heti alusta asti voimakas, ovathan he kaksi yksinäistä suomalaisnaista vieraassa maassa. Vähitellen Lia tutustuu yhä paremmin muihinkin studiolaisiin, mikä aiheuttaa hänelle välillä ristiriitaisia tunteita. Hän joutuu punnitsemaan, mitä kaikkea voi hyväksyä. Studiossa käytetään usein lainvastaisia keinoja esimerkiksi puheluiden ja nettiosoitteiden jäljittämisessä, sen lisäksi siellä muun muassa tekaistaan henkilöitä ja yrityksiä ja luodaan niille keksitty historia. Kotiuduttuaan Studioon Lia oppii sulkemaan silmänsä rikkomuksilta. Hän kokee, että Studion tapauksessa kyse on aina siitä, että sillä tavoitellaan vain hyvää.

Pidin kovasti molemmista kirjoista. Vilpittömästi sinun alkoi jotenkin verkkaisesti, ehkä sitä olisi voinut hiukan tiivistää. Vaikka Mari ja Studio tulevat mukaan pian, tapahtumat alkavat pyöriä vauhdilla vasta paljon myöhemmin. Studiolla on kirjassa kaksi projektia, joiden hoitaminen sujuu välillä hyvin ja välillä huonosti. Jännite säilyy loppuun asti, kun lopulta Studiossa joudutaan ottamaan likaiset keinot käyttöön. Sysipimeä on alusta loppuun asian ytimessä, siinä ei ole mitään liikaa eikä mitään turhaa. Henkilöhahmojen väliset suhteet syvenevät eikä uusia henkilöitä vyöry mukaan. Marin omistautuneisuus Studiolle saa selityksen, mutta jotain jää vielä pimentoon, ehkä seuraavaa osaa varten. Toivottavasti lisää on tulossa! Studio on jotain uutta ja poikkeavaa, se ei ole poliisi eikä yksityisetsivätoimisto, mutta ei studiolaisia voi pitää harrastelijatutkijoinakaan. He täydentävät ja nopeuttavat poliisin työtä mutta vain omilla ehdoillaan. Kaikkea selville saatua ei kerrota poliisille ja jotkut asiat halutaan hoitaa itse, olkoon ne kuinka vaarallisia tahansa.

Kirjojen idea on omaperäinen ja kiinnostava. Haluan ehdottomasti lukea lisää, haluan Studion selvittävän lisää rikoksia ja poistavan kuvioista vaarallisia tyyppejä. Haluan lukea lisää Studion jakamasta oman käden oikeudesta, joka haastaa lukijan pohtimaan omaa käsitystään oikeasta ja väärästä. 

Kristiina Vuori: Näkijän tytär

Kristiina Vuori: Näkijän tytär
Tammi 2012
569 s.








Jatketaanpa vahvojen kotimaisten esikoisteosten riviä Näkijän tyttärellä. Se on 1200-luvulle sijoittuva tarina ennaltanäkemisen lahjan saaneesta Eirasta, joka joutuu taistelemaan oikeudestaan olla ja elää.

Eira on saanut alkunsa väkisinmakaamisesta, mikä ei tee hänen elämästään helppoa. Äiti on kuollut eikä äidin mies tunnusta tyttöä lapsekseen vaan vihaa tätä avoimesti. Isoisä, kartanonherra Stark, hyväksyy tytön ja pyrkii pitämään tästä huolta yhtä hyvin kuin pojastaan Rikhardista. Rikhardin äiti, rouva Ursula puolestaan haluaa kaiken pojalleen ja Eiralle ei mitään. Kuoleman vietyä Ulf Starkin Eirasta tulee Ursulan silmätikku, ja hänet häädetään kartanosta pois.

Uusi koti löytyy Lauttiasta, jossa rouva Talvikki on näkijä kuten Eirakin. Hän ottaa tytön suojatikseen opettaakseen tälle sekä näkyjen hallitsemista että parantamisen taitoa. Eira on nähnyt unissaan talon vanhimman pojan Elofin, jolle hänet lopulta kihlataan. Ongelma on siinä, että Eira rakastaa Rikhardia, sukulaistaan jota ei voi saada.

Repivien ihmissuhteiden lisäksi yhteiskunnalliset olot koettelevat ankarasti. Taudit ja taistelut vievät ihmishenkiä, siinä eivät parantajien taidot auta kuin osittain. Talvikki-rouvan kuoltua Eiran on selvittävä taitoineen yksin. Kahden miehen rakkauden ristitulessa, uskonsodan uhatessa Eiran on kestettävä ja löydettävä oma paikkansa.

Nukkuja odotti, ja Eira odotti hänen kanssaan, seisoi patsaana keskellä unen usvaa. Kuukkeli avasi siipensä ja pyrähti Eiran olkapäälle. Lintu päästi narisevan äänen ja tarrasi kynsillään tiukasti Eiraan. Käyttäen hänen käsivarttaan tikapuuna kuukkeli laskeutui alemmaksi kunnes sen kynnet raapivat Eiran paljasta rannetta. Linnun ote oli tiukka, lähes julma, ja Eiran valtasi pakokauhu. Hän liikahti ravistaakseen kuukkelin irti, mutta samassa kaikki voima pakeni hänen jäsenistään. Nukkuja esti häntä liikkumasta, jäädytti hänen jäsenensä. Vainajahengen läsnäolo tuntui painona Eiran mielessä ja sen tahto oli paljon voimakkaampi kuin hänen. Kuukkelin lasinkylmä katse ei irronnut hetkeksikään Eiran kasvoista. Silti lintu ei katsonut Eiraa vaan manalaista hänen sisällään, tummaa varjoa hänen silmissään. Etsi vainajahenkeä ja yllytti sitä taistoon elämästä ja kuolemasta. Lintu ja parantaja tuijottivat toisiaan äänetöntä kamppailua käyden.

Pidin kirjasta, koska se on moniulotteinen mutta silti hallittu kokonaisuus. Tarina on kiinnostava alusta alkaen ja muuttuu koko ajan yhä kiinnostavammaksi. Eiran elämänkaari on raskas, mutta hän selviää upeasti. Punaisessa tukassaan ja erikoisella kyvyllä siunattuna hän herättää pelkoa toisissa ihmisissä, mutta oppii olemaan välittämättä siitä. Näkijän tytär onkin paitsi historiallinen romaani myös kertomus ulkopuolisuudesta ja ennakkoluuloista. Erilaisuus, totutusta ja sovinnaisena pidetystä poikkeaminen on herättänyt ennen ja herättää yhä epäluuloa. Liekö sitten syynä pelko, kateus vai mikä, mutta normiin sopeutumaton herättää liian monissa ihmisissä halun pilkata. Eipä taida ihmiskunta koskaan hyväksyä sitä, että persoonia on erilaisia ja ihmiset ilmaisevat itseään eri tavoin. Eivätkä kaikki ulkopuolelle suljetut ole kuin Eira, joka vahvistuu vuosien myötä ja kykenee lopulta hallitsemaan kohtaloaan.  

Blogistanian Kuopus -ehdokkaat

On tullut aika valita Blogistanian Kuopus -palkinnon saaja. Voittaja julistetaan maanantaina 3.12.2012 Saran kirjat -blogissa.

Tänä vuonna on julkaistu paljon hyvää kotimaista lasten- ja nuortenkirjallisuutta. On vahvoja esikoisia, muutaman kirjan julkaisseita ja kestosuosikkeja. On kuvakirjoja, saturomaaneja, seikkailua, fantasiaa, nuorten aikuisten suosikkiaiheita ja vaikka mitä muuta. Pitkän harkinnan jälkeen ehdokkaikseni valikoituivat seuraavat teokset:


3 pistettä saa Netta Walldén: Ruben ja Harman kartano. Arvio teoksesta löytyy täältä.
2 pistettä saa J.S. Meresmaa: Mifongin perintö. Arvio löytyy täältä.
1 pisteen saa Mila Teräs: Perhosen varjo. Arvio löytyy täältä.

Sitten jännitetään, onko joku näistä voittaja. Jännittävää odotusta!