Lastenkirjalauantai: Mikki Lish & Kelly Ngai: Taikuuden talo

 

Mikki Lish & Kelly Ngai: Taikuuden talo

Englanninkielinen alkuteos The House on Hoarder Hill (2020)

Suomentanut Terhi Kuusisto

Aula & Co 2020

266 s. 

Viime vuosina on lapsille ilmestynyt monia uusia fantasiakirjoja, mikä on pelkästään positiivinen asia. Fantasia ei ole vain nuorten ja aikuisten juttu, kyllä se kiinnostaa pienempiäkin lukijoita! Uusin tulokas genreen on Taikuuden talo, jossa seikkaillaan vain yhdessä mutta sitäkin monipuolisemmassa paikassa. 

11-vuotias Hedy ja 8-vuotias Spencer viedään kahdeksi viikoksi John-papan luo. Pappa on ihan ookoo, vaikkakin kaksi viikkoa ilman televisiota ja nettiyhteyttä vaikuttaa toooooosi pitkältä ajalta. Mutta lapset ovat tuskin päässeet sisälle taloon, kun alkaa tapahtua kummia. Tavaroita katoaa, valokuvaan piirtyy tekstiä, lattia liikkuu... John on ollut aiemmin taikuri, mutta ei kai hän saa tuommoisia asioita tapahtumaan? Talon salaisuudet avautuvat vähitellen, johdattaen lapset heidän kauan kadoksissa olleen isoäitinsä Rosien jäljille. 

"Siirtykää kaksi askelta vasemmalle", ääni sanoi. Lapset tottelivat. "Ja oikealle." Lapset siirtyivät takaisin. Mitä tämä oikein tarkoitti?

Heidän jalkojensa alta puhkesi hyrisevä nauru. He pyörähticät ympäri ja katsoivat maahan. Karhuntaljan pää hekotti lattialla. 

"Voi miten hyvältä tuo tuntuu! Tallokaa kutina maan rakoon!" karhu nauroi. Sen nauru kuulosti kivien jyrinältä rummussa. 

"Jäät palveluksen velkaa, Doug", sanoi ensimmäinen, korkeampi ääni niin ikään hykerrellen. Lapset katsoivat ylös. Seinälle ripustettu hirvenpää näytti tyytyväiseltä itseensä.

Hedy ja Spencer kiirehtivät pois taljan päältä.

"Voi, älkää!" sanoi Doug-karhuntalja. "Jos polkisitte vielä vähän sitä kohtaa, missä ennen oli oikea hartiani. Sitä kutittaa niin kovasti!"

"Ne puhuvat!" Spencer kuiskasi Hedylle. 

"Niin", Hedy sanoi uskomatta korviaan. "Mutta se on mahdotonta."

Doug käänsi päätään Stanin suuntaan. "Stan, nuo väittävät että se on mahdotonta."

"Kuulin kyllä", Stan vastasi.

"Kai tiedät, mitä se tarkoittaa."

Doug ja Stan jähmettyivät saman tien paikalleen ja näyttivät jälleen täysin tavallisilta, äänettömiltä esineiltä. Myös Hedy ja Spencer jähmettyivät paikalleen kuin patsaat. Hedy valmistautui hiipimään ovelle, kun Doug ja Stan purskahtivat jälleen nauruun. 

"Minä... en kestä..." Stan sai tuskin sanottua. "Voi Doug, näkisitpä heidän ilmeensä."

Stan matki lasten kauhistuneita ilmeitä niin hyvin kuin hirvennaamallaan pystyi: silmät levällään, leuka hämmästyksestä loksahtaneena. Doug tömisti riemuissaan puulattiaa karhunkäpälällään. 

Tarina on jännittävä, toiminnantäyteinen, hauska ja paikoin pelottavakin - eli aikalailla täydellinen kattaus! John on taikonut talon esineet puolustamaan kiellettyjä huoneita, joten isoäidin kohtaloa selvittäessään lapset kohtaavat muun muassa kivihirviöitä ja haarniskan. Etenkin rouva Vilmiuksen ja haarniskan kohtaaminen on sellainen tapaus, jota en suosittele herkimmille lapsille yksin luettavaksi. Myös Simon-kummituksen koskettamisesta seuraava (hidas) jäätyminen on melkoisen jännittävää. Onneksi mukana on huumoria, ettei tarina vallan vie yöunia. 

En tiedä, onko kyseessä sarjan avaus, loppu kyllä viittaa siihen että jatkoa seuraisi. Nyt tarinassa tapahtuu niin paljon, että Hedyn ja Spencerin persoonat jäävät aika lailla taka-alalle. Haluaisin oppia tuntemaan heidät paremmin. 

Taikuuden talo hyppää vinkkauslistalleni, aion suositella sitä ainakin vuosiluokille 3-6, ehkä jopa sellaisille tokaluokkalaisille, jotka lukevat sujuvasti ja joilla on jo jonkinlainen kosketus fantasiakirjoihin. 

Hannimari Heino & Kristiina Wallin: Matkakirjeitä

Hannimari Heino & Kristiina Wallin: Matkakirjeitä

Kansi: Satu Kontinen

Atena 2020

230 s.

Arvostelukappale

Kuljetan tuota sanaa matkatavaroissani, kengänpohjissani, kahvoihin ja turvavöihin tarttuvissa käsissäni. Missä ja miten voi olla perillä?

(Hannimari Heinon kirjeestä Kristiina Wallinille.)

Arvelin etukäteen, että kahden runoilijan matka-aiheinen kirjeenvaihto olisi juuri minun kirjani, ja niin se olikin. Kymmenen kirjettä vievät lukijan matkalle moniin erilaisiin maisemiin; joskus kirjailijat tekevät matkoja konkreettisesti, toisinaan kotisohvalta. Kulkupeleinä ovat paitsi lentokone myös juna, polkupyörä ja jalat, maisemien vaihdellessa turistikohteista erämaahan. 

Kumpikin on kirjoittanut toiselle viisi kirjettä, lisäksi lopussa on lisäkirjeet. Matkoja tehdään niin työhön liittyen, huvin vuoksi kuin omille juurille. Kohdataan ihmisiä, tapoja, historiaa, tulevaisuutta. Pohditaan ilmastonmuutosta, puutarhaa, luovan työn tekemistä. Välillä kirjeet on päivätty samaan ajankohtaan, mutta onneksi toinen ei ole ehtinyt postittaa omaansa ennen kuin toisen kirje saapuu, joten on mahdollisuus vastata toisen ajatuksiin ja kysymyksiin. 

Julkiset rakennukset ja nähtävyydet merkitään karttoihin numeroiduilla pallukoilla, ja heti uuteen paikkaan saavuttuamme nuo pallukat alkavat ohjata silmää ja askeleita. Nähtävyyksien tarina on moneen kertaan kerrottu eikä siihen liity samanlaista löytämisen iloa kuin talonrapulle jääneeseen kirjaan tai avoimesta ikkunasta kantaviin ääniin. Siksi kuljen matkoillani myös missä lie lähiöissä tai tavarasatamien liepeillä, päädyn joutomaille tai pysähdyn korttelikahvilaan. 

Meitä molempia, sinua ja minua, vetää puoleensa katve.

Mitä me oikeastaan haemme sieltä, katveesta? Tai pitäisikö kysyä, mitä me löydämme itsestämme, kun menemme katveeseen. Mitä pyyhkiytyy pois ja mitä pääsee esiin? Mitä katve edes tarkoittaa? Seikkailua kaupungin ydinkeskustan ulkopuolisessa suuressa tuntemattomassa? 

Korttelikahvila ei ole katve sille, jonka jokapäiväiselle reitille se osuu. Betonilähiö ei ole katve, vaan koti. 

(Kristiina Wallinin kirjeestä Hannimari Heinolle.)

Minulla heräsi lukiessa monenlaisia ajatuksia. Yllä oleva sitaatti ohjasi pohtimaan omia reissuja. Niin, tottahan se on, esimerkiksi Ateenassa tai Roomassa ei tarvitse mennä kuin korttelin päähän turistinähtävyydestä, niin kadut ovat tyhjiä ja ravintolat edullisempia. Pieniltä sivukaduilta löytyy persoonallisia taloja, parvekkeita, pihoja, paljon sellaista josta saa ihan yhtä hienoja elämyksiä ja kuvia kuin niistä pakollisista nähtävyyksistä. Toisaalta, olen viihtynyt myös Islannissa ja Norjassa telttailemassa, ihan vaan tuijottamassa vuoria ja merta, niissä on nähtävyyttä kerrakseen. Onnen voi tavoittaa niin monella tapaa, monessa paikassa, monessa hetkessä. 

Tunnelma on rauhallinen, kirjeissä tekee mieli viipyä. Kirjeiden kieli on molemmilla kaunista, nautittavaa. Tätä ei pidä eikä voi lukea kiireessä, vaan hitaasti, sanoihin keskittyen. Itse "jouduin" pysähtelemään myös tutkiakseni mobiilikirjastosta, onko kirjeissä mainittuja kirjoja saatavilla Pirkanmaalta. Lopussa on kirjalista, mutta enpä malttanut odottaa sinne asti :) Erityisesti kiinnostuin Karin Johannissonin Melankolian huoneet -kirjasta, Orhan Pamukin Viattomuuden museosta sekä Göran Tunströmin tuotannosta.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 16, "kirjalla on kirjassa tärkeä rooli". Muita sopivia kohtia ovat esimerkiksi 25, "kirjassa ollaan saarella" (Wallin on Hailuodossa), 38, "kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu", 39, "kirjassa lennetään" ja 44, "kirjassa on kirjeenvaihtoa".

Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta! Tätä oli ihana lukea, ja varmasti palaan tähän myöhemmin uudelleen.

Lastenkirjalauantai: Isabel Thomas: Stephen Hawking

Isabel Thomas: Stephen Hawking

Kuvittanut Marianna Madriz

Suomentanut Kirsikka Myllyrinne

Etana Editions 2019

63 s.

Viime aikoina on koettu elämäkertojen buumi lastenkirjallisuudessa. Meillä on kuvakirjamaiset elämäkerrat muun muassa Minna Canthista ja Eeva Kilvestä, on Sankaritarinoita-sarja, ja nyttemmin myös Pieni opas suureen elämään - sarja, jossa keskitytään ulkomaisiin suuruuksiin. Kirjaston hyllyssä näytti olevan paitsi tämä Stephen Hawkingista kertova myös Frida Kahlo ja Charles Darwin. Mietin kylläkin, että tietävätkö lapset, keitä kirjojen kohdehenkilöt ovat? Toisaalta se ei ehkä haittaa, vaikka eivät tietäisikään, kirjat ovat silti kiinnostavia.

Olen nähnyt Stephen Hawkingista kertovan elokuvan (oli hurjan hyvä), mutta täytyy tunnustaa että on paljon asioita, joita en hänestä tiedä. Tämä sarja onkin oivallinen myös aikuiselle; saa tiiviissä muodossa tietoon monia olennaisia - ja myös kiinnostavia - seikkoja. Esimerkiksi Hawkingin kohdalla yllätyin siitä, että hän ei ollutkaan yhtä hyvä matematiikassa kuin fysiikassa, eli hän joutui opiskelemaan lisää matematiikkaa voidakseen toteuttaa unelmansa tutkia teoreettista fysiikkaa. En myöskään ole ollut tietoinen siitä, että lapsena hän rakasti tanssimista ja lautapelejä. 

Kun Stephen kasvoi, hän häpesi joskus eksentristä perhettään, joka ajeli vanhalla taksilla tavallisen auton sijaan...

(...)

Ihmisten aikamatkustaminen vaikutti mahdottomalta Stephenin mielestä, mutta hänellä oli loistava huumorintaju. Hän päätti kaiken varalta tehdä hauskan kokeen. Stephen järjesti juhlat, mutta lähetti kutsut vasta jälkeenpäin. Jos joku vieraista olisi saapunut paikalle, se olisi todistanut, että aikamatkustaminen tulevaisuudesta on mahdollista! 

En oikein osaa määritellä, minkä ikäisille lapsille tätä suosittelisin. Toisaalta teksti on pienemmille lukijoille sopivaa lyhyine lauseineen, korostuksineen ja huutomerkkeineen ("Kun Stephen kertoi muille fyysikoille löydöstään, nämäkin olivat äimistyneitä!"). Toisaalta sanasto on kohtalaisen vaikeaa, ja vaikka vaikeat sanat on eroteltu alleviivauksin ja selitetty kirjan lopussa, ei esimerkiksi tokaluokkalainen välttämättä tiedä tai ymmärrä mitä ovat yliopisto, maailmankaikkeus ja trooppinen.

Pidän hyvänä ratkaisuja tehdä tällaisia kirjoja. Esimerkiksi tapaus Hawking korostaa, että monet esteet ovat voitettavissa, kun ei lannistu vaan jatkaa haluamallaan tiellä. Unelmiin pitää uskoa, mutta on oltava myös valmis työskentelemään niiden eteen. Hyviä elämänohjeita, tiesipä lukija Hawkingin tai ei. 

Lastenkirjalauantai: Fearne Cotton: Joogavauvat

Fearne Cotton: Joogavauvat

Kuvittanut Sheena Dempsey

Suomeksi riimitellyt Minna Ihatsu

Kustannus-Mäkelä 2018

24 s.

Ihana hyvän mielen kirja Joogavauvat on jo pari vuotta vanha, mutta haluan nostaa sen esiin ihan siksi, että ainakin minua hymyilyttää joka kerta kun näen kansikuvan. Jokaisella aukeamalla on vauva tai kaksi, yksin tai yhdessä, monesti aikuisen kanssa, ihan arkisissa toimissa. Ulkona eväsretkellä joogataan perhosina, takapihalla on vauvapuu, sillan alle mahtuu pikkuveljen leluauto... 

Esipuheessa kirjoittaja pyytää aikuista olemaan mukana lasten opetellessa asentoja ja liikkeitä. Haluan korostaa, että voidakseen olla mukana aikuisen ei tarvitse olla joogaosaaja. Kirjaan on valittu helppoja, yksinkertaisia asentoja, jotka on vielä listattu kirjan loppuun. Kuvituksen perusteella pääsee vallan hyvin perille siitä, miten kukin liike tehdään. 

Kirja on luettu myös Luetaanko tämä? -blogissa, jossa lapsi innostui kokeilemaan kaikkea :) Haluan myös mainita, että meillä oli alkuvuonna kirjastossamme satujoogaa päivähoitolapsille, ja se sai suuren suosion. Toisaalta, kukapa ei haluaisi kokeilla saako kutitettua varpaalla nenää! 

Juha Itkonen & Kjell Westö: 7 + 7: levottoman ajan kirjeitä

 

Juha Itkonen & Kjell Westö: 7 + 7: levottoman ajan kirjeitä

Kjell Westön kirjeet suomentanut Laura Beck

Otava 2019

332 s.

Kirjeiden kirjoittaminen on ollut tilaustyö, mutta se ei tunnu siltä. Päinvastoin, kirjeet tuntuvat alusta asti luontevilta. Välillä kirjoitetaan tiheämmin välillä harvemmin, joskus kirje on kerralla valmis, joskus sitä kirjoitetaan päiviä tai jopa viikkoja. Kerta kerralta kirjeet paksunevat, kun kumpikin haluaa vastata toisen heittämiin ajatuksiin ja suoranaisiin kysymyksiin, mutta myös palata aiemmin kirjoitettuun. 

Lukiessa koin monia yllätyksiä ja monenlaisia tunteita. Vaikka Itkosella ja Westöllä on ikäeroa vain 14 vuotta, tuntuu kuin sitä olisi enemmän. Ehkä siksi, että lapset ovat eri ikäisiä; Westöllä aikuisia, Itkosella taaperoita ja esiteinejä. Molemmat ovat menestyneitä kirjailijoita, mutta yllättäen kriitikot ovat suhtautuneet heidän kirjoihinsa toisinaan hyvinkin nuivasti. Hämmentävää on se, kuinka kylmää kyytiä Westö on saanut suomenruotsalaiselta kulttuurimaailmalta. Yllättävää, mutta samalla kuitenkaan ei yllättävää, on se, että uuden kirjan vastaanotto jännittää kokenuttakin kirjailijaa. Westö ja Itkonen ovat molemmat paljon luettuja, joten lukukokemuksia ja tulkintoja on monenlaisia. 

Kirjeissä ei suinkaan pysytellä pelkästään kirjojen ja kirjoittamisen maailmassa. Paljon käsitellään arkielämää, sitä mitä juuri nyt tapahtuu ja miltä se tuntuu. Pohditaan myös omaa historiaa, mistä on tultu ja minne kenties ollaan menossa. Seurataan yhteiskunnan tapahtumia ja kerrotaan avoimesti, mitä ajatuksia erilaiset asiat herättävät. Pidän siitä, että kumpikaan ei ole lähtenyt pidättelemisen linjalle, vaan tunteista, mielipiteistä ja kokemuksista kerrotaan vaikka tekisi kipeää. 

NAUVO 13. ELOKUUTA 2018

(...)

Vaikka asun täällä kaukana ulapan ja taivaan äärellä vähentääkseni kierroksia ja muuttuakseni taas romaania kirjoittavaksi ihmiseksi, kesä on ollut täynnä vaikutelmia. En usko että voin jakaa niitä kanssasi muuten kuin raapaisten. Mutta ennen kuin annan ajatuksen virrata vapaasti, haluan sanoa että olen iloinen siitä pienestä "välikirjeestä", jonka lähetit ja jossa kerroit teidän saaneen rauhoittavia tietoja isästäsi, ettei kyse ollut tällä kertaa mistään vakavasta. Tämäkin on yksi näkökulma kirjeenvaihtoomme: vaikka emme seurustele henkilökohtaisesti, opimme tuntemaan toisemme kirjeiden kautta, ja kun toinen kirjoittaa pelosta ja huolesta arjessaan, haluaa toinen tietää miten on käynyt. 

(Kjell Westön kirjeestä Juha Itkoselle.)

19. marraskuuta

On ikävä kesää. Marraskuussa se ei toki ole mikään ihme, mutta viime kesässä ikävöitävää on erityisen paljon. Kesä, jonka lapset muistavat "när en vuxensommar regnar bort", sinä kirjoitit, lause on kaunis, se jäi mieleeni nimenomaan ruotsiksi - kesä 2018 todella oli sellainen kesä, eikä ehkä ainoastaan lapsille vaan myös meille aikuisille. Tällaista kesää ei enää tule, muistan ajatelleeni Vessössä jossain vaiheessa heinäkuuta. En halua luopua tästä. En suo tämän päättyvän.

(Juha Itkosen kirjeestä Kjell Westölle.)

Kirjeiden lukeminen oli paitsi kiinnostavaa myös liikuttavaa. Kirjoittajat käsittelevät isoja, osin ajattomia teemoja kuten perhe-elämää, omaa ja vanhempien vanhenemista sekä epävarmuuden sietämistä. Ilmastonmuutos ja #metoo herättävät molemmilla vahvoja ajatuksia, paitsi siitä mihin itse voi vaikuttaa myös siitä mihin ei voi. Molemmilla on kirjeissään paljon sellaista, minkä haluaa lukea enemmän kuin yhden kerran. Se voi olla yksittäinen sana, kappale tai kohtaus, joka herättää lukijassa voimakkaita tunteita, niin että sen haluaa lukea toisen ja ehkä kolmannenkin kerran, siinä haluaa viivähtää hetken. 

Etukäteen vähän pelkäsin lukemista, ajattelin että kun kaksi älykästä kirjailijaa keskustelee niin mennäänkö siinä niin vaikeisiin aiheisiin, mitä tavallinen tallaaja ei ymmärrä. Puhutaanko kirjailijaslangia ja kerrotaanko upeista kirjoista, joista yhtäkään en ole lukenut? Ideoidaanko suuria, maailmaa syleileviä ja pelastavia asioita? Ei. Huoleni oli täysin turha. Sekä Itkonen että Westö kirjoittavat paljon myös sellaista, mikä koskettaa ihan ketä tahansa, mikä saa pohtimaan omaa elämää ja suhdetta erilaisiin asioihin. 

Näin kirjailijoiden esityksen kirjamessuilla viime syksynä, ja yleisöstä tuli hyvä kommentti: olisi mielenkiintoista lukea sellainen versio kirjasta, jossa olisi Westön kirjoittamat kirjeet ruotsinkielisinä ja Itkosen kirjoittamat suomeksi. Kääntäjä Laura Beckin työpanosta väheksymättä; tällainen versio olisi kieltämättä kiintoisa. 

Tätä kirjaa on luettu varsin paljon, postauksia löytyy esimerkiksi blogeista Kulttuuri kukoistaa, Aina joku kesken ja Kirjat kertovat. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 44, "kirjassa on kirjeenvaihtoa". Muita sopivia kohtia ovat esimerkiksi 16, "kirjalla on kirjassa tärkeä rooli", 35, "kirjassa käytetään sosiaalista mediaa" ja 39, "kirjassa lennetään".

Lastenkirjalauantai: Elina Komulainen ja Mirka Tuovinen: Mekon matka

Elina Komulainen ja Mirka Tuovinen: Mekon matka

Kuvittaneet Kristiina Haapalainen ja Sami Vähä-Aho

Sitruuna 2020

32 s.

”Valmis!” huokaisee ompelijaneiti Aliisa ihastuneena ja nostaa ompelukoneen neulan irti kankaasta. Aliisa palaa muistoissaan lapsuuden kesään mummolassa, kun raparperikeittoa kaatui maailman kauneimmalle pöytäliinalle. Liina oli mummon aarre, mutta nyt siitä on tullut kellohelmainen mekko, joka on valmis maailmalle!

Vuokko näkee vaateputiikin ikkunassa ihanan mekon; sen hän haluaa kevätsoittajaisiin! Ja sen hän myös saa, sillä ”[M]ekko sopii Vuokolle kuin nonparelli jäätelöannoksen päälle!” Siitä tulee Vuokon lempimekko, joka pakataan mukaan myös kesälomareissulle Roomaan. Mutta voi, mekko katoaa eikä sitä löydy mistään. Vuosia myöhemmin, aikuisena, Vuokko on tyttärensä kanssa Italiassa. Vaan mitä näkyykään näyteikkunassa? Vihdoin Vuokko saa selville, mitä mekolle tapahtui silloin kauan sitten. Se ei olekaan ihan tavallinen tarina. 

Pidin tästä kovasti. Tarina ja kuvitus ovat kauniit, pidän etenkin siitä että mekko ei jää ikuisesti kadoksiin. Tarinalle tulee hieno päätepiste, etenkin kun Vuokko on mukana kuulemassa sen historian. Kirja muistuttaa vanhojen tavaroiden arvosta ja kierrättämisestä, lempeästi ja ilman uhkakuvia. Lukemisesta jää lämmin olo. Ja tekee mieli mennä penkomaan omaa vaatekaappia, että mihin kaikkeen minulla on suhde ja yhteys. Jos en muista jonkin vaatteen olemassaoloa, tulisinko kaipaamaan sitä jos laittaisin sen kiertoon seuraavalle käyttäjälle?

Pekka Hiltunen: Syvyys

Pekka Hiltunen: Syvyys

WSOY 2019

374 s.

Olen lukenut Studio-sarjan aiemmat osat ja pitänyt niistä, vaikka en osaisikaan äkkiä sanoa, mitä niissä on tapahtunut. Muistan Studion idean, henkilöhahmot ja yksittäisiä kohtauksia. Mutta, kuten Syvyyden takakansitekstissä sanotaan, tämä neljäs osa toimii myös itsenäisenä romaanina. 

Suomalainen Lia Pajala asuu Lontoossa ja työskentelee aiempaa vastuullisemmassa asemassa Level-lehdessä. Aikaa jää silti Studiolle, salaiselle ryhmälle joka taistelee rikollisuutta vastaan mutta näkymättömissä pysyen. Tällä kertaa pelastettavana on Espanjassa orjatyössä olleita kaivosmiehiä, joita jahtaa pahamaineinen tappaja Hakkumies. Studiolla on osaava henkilökunta, jos heitä henkilökunnaksi voi sanoa, Studio kun tuntuu olevan monelle enemmän elämäntapa kuin työpaikka. Heillä on paitsi taitoa myös yhteyksiä, joita hyödyntää. Silti on haastava tehtävä kuljettaa miesjoukko Lontooseen ja löytää heille turvapaikka. Pitää myös miettiä, keneen voi luottaa, sillä raha on tehokas keino saada ihmiset puhumaan. Samalla kun studiolaiset haluavat pitää kaivosmiehet hengissä, he haluavat saattaa näitä orjuuttaneen ja ihmisiä tappaneen yhtiön vastuuseen. Se tarkoittaa, että on astuttava pimeyden ytimeen - syvälle kaivokseen. 

Vähän myöhemmin Mari puhui. 

"Se mies", Mari sanoi. "Pico. Hakkumies. Ymmärrän miksi sellainen käyttää aseenaan hakkua."

Ei tuo tappaja ollut vain sattuman synnyttämä, kauhistuttava oikku, Mari totesi. 

"Hän tuntee olevansa käsityöläinen, käsillään tappaja. Hän taatusti osaa myös käyttää ampuma-asetta, mutta hakku sopii hänelle paremmin. Se on hyvin käytännöllinen. Hakkua ei tarvitse ladata eikä huoltaa, eikä sen hallussapitoa tai kuljettamista voi kukaan kieltää - se on virallisesti työkalu, vaikka todellisuudessa tappoväline. Sen kantaja muistetaan. Se herättää ihmisissä enemmän kauhua kuin yksikään pistooli, mikä varmaan tyydyttää häntä."

Hakulla tappaja myös jätti uhreihinsa ikään kuin oman puumerkkinsä, Mari totesi. 

Lia lopetti uutisten selaamisen ja meni istumaan Marin viereen. "Toisinaan minua hirvittää, kuinka pitkälle sinä ymmärrät sellaisia ihmisiä", Lia sanoi.

"Niin", Mari sanoi. "Niin hirvittää minuakin. Ja se yhdeksänvuotias poika ja hänen perheensä tulevat ajattelemaan niitä jälkiä yhä uudelleen. Poika on siinä iässä, jossa ihminen saa perusturvallisuuden kokemuksen loppuelämäkseen - tai sitten ei saa."

Kirjassa on isoja teemoja, jotka kulkevat sujuvasti rinnakkain. Yhteiskunnallisista oloista puhutaan monesta eri näkökulmasta, on ylikansallinen yhtiö, köyhät maahanmuuttajat, ihmisoikeuksien polkeminen, poliittinen "suhmurointi", tragedioiden ylitarjonta mediassa, mahdollisimman myyvät nettiotsikot... Kokonaisuus pysyy silti hallittuna ja tasapainoisena. Pidän siitä, että isot ja tärkeät asiat ovat esillä, mutta luontevana osana tarinaa ja niin, että tapahtumat etenevät koko ajan. Kertaakaan ei tule olo, että voi ei, nyt lukijalle paasataan oikein huolella, alleviivataan kolminkertaisella alleviivauksella että huomaathan mikä yhteiskunnassa mättää. Pidän myös siitä, että pelastettavat miehet eivät jää kasvottomaksi massaksi. Tarina etenee myös heidän kokemanaan, ei pelkkänä kertomuksena siitä mitä heille on tapahtunut tai juuri nyt tapahtumassa. 

Henkilöhahmot ovat jääneet minulle etäisiksi, ja jäivät vieläkin. En erityisemmin pidä sen kummemmin Liasta kuin Marista, ehkä se johtuu Marin salaperäisyydestä ja siitä, että hahmojen historia on suurelta osin pimennossa. Yleensä suhtaudun nuivasti kirjoihin, joiden hahmoista en saa otetta, mutta tämä sarja tekee poikkeuksen. Studio on kiinnostava tapaus, ja jos tai kun lisää osia tulee niin taatusti luen nekin. 

Syvyydestä on postattu esimerkiksi blogeissa Kirjakirjokansi ja Amman lukuhetki.

Helmet-lukuhaasteeseen tämä menee itselläni kohtaan 6, "kirjan nimi alkaa ja loppuu samalla kirjaimella". Muita mahdollisia kohtia ovat ainakin 30, "kirjassa pelastetaan ihminen" ja 39, "kirjassa lennetään".

Eino Santanen: Rakas kapitalismi pilkku

Eino Santanen: Rakas kapitalismi pilkku

Teos 2020

201 s.

Olen aiemmin ylistänyt Eino Santasta sekä loistavana esiintyjänä että taidokkaana kirjoittajana; olen aina kovasti iloinen sekä kuuntelemisen että lukemisen jälkeen. Eikä novellikokoelma Rakas kapitalismi pilkku tuota poikkeusta. Santanen on terävä yhteiskuntakriitikko. joka vie lukijan suomen kielen pyörteisiin - aina niin, että tolkku säilyy. Kielelliset tehokeinot ovat oikeasti tehokeinoja, eivät päätöntä sanahelinää. 

Kirjassa on seitsemän novellia, joiden välissä on "Tuotteita"- tai "Lisää tuotteita" -osio, kuin televisio-ohjelman mainoskatkot. Kantavana teemana on ihmisten välinen eriarvoisuus, se miten yhteiskunta arvottaa ihmistä omistusten mukaan. Köyhä pysyy köyhänä, riippumatta siitä kuinka kovasti työskentelee. Yksilö on heikossa asemassa isoja yrityksiä ja vahvaa yhteiskuntaa vastaan - mutta myös itseään vahvempia yksilöitä vastaan. Kun jostain on sovittu sanallisesti, on yksilön vastuulla todistaa noudattaneensa sopimusta ja olevansa oikeutettu palkkioon. Taistelu kasvotonta henkilöstöhallintoa vastaan on taistelua tuulimyllyjä vastaan. Piiruakaan ei tulla vastaan, vaikka yksilö olisi hädässä. Omanarvontunto häviää herkästi, kun jatkuvasti on todisteltava olevansa kelvollinen. 

"Tämänkaltaisissa tapauksissa olemme havainneet hyväksi käytännöksi rahallisen korvauksen sijaan suoritettavan työsuoritteen ainakin vuokravakuuden sekä vuokravakuuden suorittamisaikana suoritettavan vuokran suhteen, sekä korvausajan kerryttämän markkinahintaisen koron suorittamisen ajan suhteen. Palkkaus on varsin kohtuullinen, se arvioidaan urakkamittaisena, koe- eli vuokravakuustyöajalla optimaalinen urakkatyötunti on viiden-seitsemän euron luokkaa verottajaa vaivaamatta."

"Anteeksi, minä, onkohan teillä täällä laturia? Pitäisi soittaa. Puhelimesta on akku loppu."

"Ei. Täällä ei ole valitettavasti minkäänlaista laturia."

Maailma alkaa sillä, että se on piinaavan hiljaa. Tarjous on asetettu pöytään. Alkuehto on olemassa. Tässä vaiheessa pitäisi käydä neuvotteluja, antaa vastatarjouksia tai vetäytyä leikistä, mutta kuten niin usein kaikki yhtäkkiä pysähtyy, vetää henkeä ja niin alkaa todellisuuden jähmettyminen sellaiseksi kuin se vasta myöhemmin on tapana karvaasti - Ei. Pitäisikö tässä kohtaa aloittaa vihdoin romahdus. Tulisi vähän säpinää pörssinkin lattialle.

Novellivalikoima herättää monenlaisia tunteita. Esimerkiksi Tricke down chicken saa tuntemaan niin ärtymystä, sääliä, myötätuntoa kuin suoranaista vihaa. Toni on ollut esiintymässä asiakastapahtumassa, mutta väärin kirjoitettu nimi johtaa pitkäkestoiseen kirjeenvaihtoon, joka yltyy suorastaan absurdiksi. Samalla siinä on runsaasti tuttuja elementtejä, jos suinkin on joskus joutunut selvittämään asioita sähköpostitse. Aina jotain tietoja puuttuu, jotain pitää täsmentää, jostain ei löydy tietoa, talossa ei ole ketään joka tietäisi asiasta, liitteitä puuttuu... Sitten on Taistelukenttä, joka yllättää robottimaailmallaan. Lähellä huutonaurua olin novellin Me nostamme katseemme alussa, jossa 

Kuvan keskellä makaa lupaavan keski-ikäisen kirjailijarobotti Eino Santasen 1900-luvun loppupuolelle ajoittuva epookkipää. [OHITA MAINOS 172 SEKUNNIN PÄÄSTÄ]

Tämä ei ole helppo teos, mutta ehdottomasti lukemisen väärti. Novelleiden alku tuntuu usein kohtalaisen tavalliselta, mutta nopeasti nyrjähdetään tavallisesta ohi. Jokaisessa novellissa vauhti kiihtyy kiihtymistään, ja lukijan on täysin mahdoton ennakoida, mihin päädytään. Yllätyksellisyyttä riittää, ja juuri se sai minut riemuitsemaan. Ei ole montaa kirjaa, joita lukiessa nauran ääneen, tämä on yksi niistä. Kontrasti on kuitenkin voimakas, sillä monissa novelleissa on myös kohtia, jotka tuntuvat pahalta. 

Kirjan ovat lukeneet myös Omppu Martin ja Mari Saavalainen. 

Lastenkirjalauantai: Kiira Mukka & Johanna Asplund: Päästä irti, Taneli!

Kiira Mukka & Johanna Asplund: Päästä irti, Taneli!

Kuvittanut Kiira Mukka

Sanoma Pro Oy 2020

32 s.

Olen ollut aika kauan lastenkirjastotyössä, ja sinä aikana on ilmestynyt monen monta lastenkirjaa. Toisinaan on olo, että kaikki on jo tehty ja nähty, mutta aina joskus sitä yllättyy. Tällä kertaa ensin hämmästyin, ja sitten huutonauroin, että nyt on ilmestynyt kirja, jonka pääosassa on tukkimiehentäi. Kerrassaan verratonta!

Ötökät osallistuvat urheilukilpailuihin, ja pian Taneli huomaa, ettei hän ole hyvä oikein missään. Ihan vaan siksi, koska hän on tukkimiehentäi, ja tukkimiehentäit pitävät kiinni kaikesta. Sinnikkyyden puutteesta Tanelia ei voi syyttää, sillä hän kokeilee kaikenlaisia urheilulajeja, niin telinevoimistelua kuin seiväshyppyä, koripalloa kuin uintia. Onneksi Taneli ei luovuta, sillä lopulta löytyy sellainen laji, jossa hän on superhyvä!

Tämä tavutettu kirja on oikeasti sopiva lukemaan opetteleville. Useilla sivuilla tekstiä on 1-3 riviä, ja niillä muutamilla sivuilla missä sitä on enemmän, teksti on jaettu osiin niin että yhdessä kohdassa on vain pari riviä. Pieneen tekstimäärään on saatu mahdutettua hauska tarina, jota elävöittää yhtä hauska kuvitus. Lopussa on tehtävä sivu, jossa muistellaan että mitäs kirjassa tapahtuikaan, lopuksi lapsi voi itse keksiä tarinalle jatkon. 

Kiva, että Oppi&ilo-sarjaan on tullut lisää teoksia. Kuvakirjoja on jo monta, mutta tarinakirjoja vähän. Tiina Eskolan Ratkaise-sarja on pian kymmenen vuotta vanha, ja siinä kirjoissa on melko paljon tekstiä. Eli lisää näitä oikeasti helppolukuisia, kiitos! Aamos ja jälkien arvoitus on ilmestynyt myös ihan juuri, mutta totisesti toivon etteivät nämä kaksi jää ainoiksi.