Matkakuumetta

Antti Tuuri kirjoittaa monista matkoistaan teoksessa Matkoilla Euroopassa (Otava 2011). Hän kertoo pitkiä tarinoita jopa viikkojen mittaisista matkoista.

Takakannen mukaan tärkeintä on matka, ei perille pääseminen. Tämä tulee kirjassa täysin selväksi. Tuuri kuvaa niin laiva-, juna-, lento- kuin automatkojakin tuoden esiin myös matkoilla sattuneita hankaluuksia. Hän tarkkailee maisemia ja ihmisiä antaen niille pääosan kertomuksissa. Samalla hän kuitenkin kommentoi euroopanlaajuisia poliittisia tapahtumia kuitenkin niin, että ne pysyvät sivupolkuina.

Lounas syödään Raatihuoneenaukiolla uudelleenrakennetun Fachwerkhausin vanhanmallisessa ravintolassa, sitten kävellään Main-joen rantaan ja istutaan ulkoilmakahvilassa. On kesäisen lämmintä, juodaan kahvia ja teetä kaikessa rayhassa. Kun sitten lähdetään kävelemään asemalle, huomataankin, että ollaan myöhästymässä juansta, mennään puolijuoksua asemalle läpi arabikortteleiden ja pornokauppojen alueiden, saadaan matkatavarat säilytyslokerosta ja ehditään junaan viime minuutilla.

Matkoilla päivärutiinit ovat toistuvia: aamulla aikaisin ylös, kirjoittamista muutama tunti, kävelyä kaupungilla tai ajomatka hieman kauemmas, syömistä eri ravintoloissa, sähköpostin tarkistaminen, nukkumaan. Rutiinit tuovat lukijallekin turvaa. Tietää, mitä on luvassa mutta ei vielä tiedä missä, milloin ja keiden kanssa. Poikkeamat, kuten varastettu salkku, tuovat jännitteitä muuten niin leppoisaan tarinointiin. 

Mistä lie johtuu, mutta aina kun luen matkakertomuksia niin toivon pääseväni joskus jonnekin pidemmäksi aikaa.Haluan vuokrata talon ja kuljeskella tutustumassa paikalliseen ympäristöön ja ihmisiin. Sitä odotellessa on tyydyttävä muiden kertomiin kokemuksiin.

Hiljaiseksi vetää

Tadeusz Borowski purkaa kokemuksiaan keskitysleiristä kertomuskokoelmassa Kotimme Auschwitz (LIKE 2005). Kuvaus on järisyttävä. Jokainen tietää, että tänään voi olla viimeinen päivä elossa. Jos leirielämää voi sanoa elossa olemiseksi. Kuitenkin kertomusten henkilöt käyvät jatkuvaa selviytymistaistelua, taistelua, jossa sinä syöt tai sinut syödään.

Se on idyllinen rautatieseisake, aivan kuin yleensäkin kaukana kavalasta maailmasta maaseudulla sijaitsevat rautatieseisakkeet tapaavat olla.
Vehreiden puiden ympäröimä aukio on soran peitossa. Aukion laidassa, tien reunassa seistä töröttää pieni, puinen parakki, rumempi ja ränsistyneempi kuin mikään kuviteltavissa oleva asemarakennus.
Kauempana on röykkiöittäin rautatiekiskoja, ratapölkkyjä, laudanpätkiä, parakkien osia, tiiliskiviä ja kaivojen renkaita. Täällä lastataan Birkenauhun menevää tavaraa. Leirin rakennustarvikkeita ja kaasukammioon meneviä ihmisiä.
Tavallinen työpäivä: kuorma-autot ajavat paikalle hakemaan lautoja, sementtiä ja ihmisiä...

Ei tällaiseen ole mitään sanottavaa. Ihmettelen vain kovasti niitä, jotka kiistävät vainot ja keskitysleirien tapahtumat. En ymmärrä, miten he voivat kiistää kauheudet. En ymmärrä, miten he pystyvät sivuuttamaan kauhut, joista kertovat leireiltä selvinneet ihmiset. En ymmärrä.    

Lapsen sota

John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa (Bazar 2008) kuvaa toista maailmansotaa yhdeksänvuotiaan pojan kautta. Näkökulma on erilaisuudessaan tehokas. Pieni poika ihmettelee asioita ja kysyy kysymykset, joita aikuiset eivät voi kysyä.

Poika, Bruno nimeltään, muuttaa perheineen Berliinistä Aus-vitsiin. Muuton taustalla on Isän tärkeä työ Hillerin komendanttina. Bruno näkee huoneensa ikkunasta jotain, mitä ei pysty käsittämään.

Näytti siltä kuin se olisi ollut kokonaan toinen kaupunki, nuo ihmiset jotka elivät ja tekivät työtä sen talon vieressä, jossa hän asui. Ja olivatko he todella niin erilaisia? Kaikki ihmiset leirissä käyttivät samanlaisia vaatteita, samoja pyjamia ja niihin kuuluvia kangaslakkeja, kun taas ihmiset, jotka vaelsivat hönen talossaan (lukuun ottamatta Äitiä, Greteliä ja häntä itseään) käyttivät erilaisia ja eri tavoin koristeltuja univormuja ja koppalakkeja tai kypäriä ja punamustia käsivarsinauhoja ja kantoivat aseita ja näyttivät aina kamalan vakavilta, niin kuin se kaikki olisi ollut kauhean tärkeää, eikä kukaan olisi saanut olla eri mieltä.

Mutta mikä se ero oikeastaan oli? Bruno ihmetteli itsekseen. Ja kuka päätti, ketkä käyttivät raidallisia pyjamia ja ketkä käyttivät univormuja?

Bruno ei viihdy Aus-vitsissä. Hänellä ei ole leikkikavereita eikä mitään tekemistä. Kerran hän keksii lähteä löytöretkelle. Se on hänen ikioma seikkailunsa, koska hän tekee jotain Ehdottoman Kiellettyä: hän kulkee aidan viertä. Retkellään hän tapaa samanikäisen pojan raidallisessa pyjamassa. Poikien välille syntyy erikoinen ystävyyssuhde, joka jatkuu salassa vääjäämättömään loppuun saakka.

Poika raidallisessa pyjamassa on ehdottoman tärkeä kirja. Toisesta maailmansodasta on kirjoitettu varmaankin satoja kirjoja, mutta Boyne on onnistunut tuomaan aiheeseen paljon uutta. Tämän kirjan lisään paikallisen yläkoulumme lukudiplomikirjaksi toivoen mahdollisimman monen lukevan sen.