Tänä vuonna osallistuin Turun kirjamessuille ensimmäistä kertaa bloggaajana, kerran olen käynyt siellä aiemmin. Muutaman vuoden tauon jälkeen fiilis oli sama kuin ensimmäisellä kerralla: koululaiset tekevät hauskoja ja rentoja haastatteluita, halli on tarpeeksi pieni niin että siellä on helppo kulkea ja muistaa eri paikkojen ja esiintymislavojen sijainti, ihmisiä on juuri sopiva määrä eli tungos ei ole ahdistava, ihmiset hymyilevät paljon...
Lauantainen saapumiseni messuhalliin ei sujunut ihan käsikirjoituksen mukaan. Julkiset yhteydet Tampereelta Turkuun kulkivat vähän hankalasti. Jos olisin halunnut päästä paikalle kymmeneksi, olisi pitänyt lähteä ennen kuutta joko junalla tai bussilla. 8.15 lähteneellä Onnibussilla olin Turussa n. 10.15. Linja-autoasemalla en nähnyt minkäänlaisia opastekylttejä Messukeskukseen. Katsoin kartasta että jaha, olen tässä ja Messukeskus tuolla. Entä miten sinne pääsee? Tuosta rautatieaseman ohi Ratapihankatua ja käännös oikealle Pansiontielle. Yksinkertaista, eikö? Paitsi että ei. Kartan mittakaava oli todella pahasti pielessä. Sen mukaan matka linja-autoasemalta rautatieasemalle on ihan lyhyt (todellisuudessa kymmenisen minuuttia kävellen) ja rautatieasemalta Messukeskukseen jonkin verran pidempi (paitsi että kävellen meni yli tunti). Sateessa tallustellessa manasin, että olisi taas kannattanut katsoa messujen nettisivua edellispäivänä, siellä ehkä olisi ollut ohje bussikuljetuksesta tai maininta siitä, paljonko matkaa asemalta on. Pansiontie ei suinkaan ollut suora jatke Ratapihankadulta vaan välissä oli ainakin Tukholmankatu ja taisi olla joku muukin. Epäilin jo, että olen mennyt ohi. Ajoradalla näkyi tolpissa kaksi pientä kylttiä, jossa luki Messukeskus ja oli nuoli suoraan eteenpäin. Jalankulkijalle opasteita ei ollut, eikä myöskään autokaistojen yläpuolella ollut mitään. Jos en olisi nähnyt muutamaa bussia joissa luki 100 Messukeskus, olisin varmasti menettänyt hermoni, kääntynyt takaisin ja viettänyt päivän Turun keskustassa.
Saavuin Messukeskukseen sen verran myöhään, puoli kahdentoista jälkeen, että pari ensimmäistä kiinnostavaa ohjelmanumeroa oli jo mennyt. Onneksi tarjontaa oli sen verran paljon, että ehdin nähdä muutamassa tunnissa vaikka mitä. "Yllättäen" etukäteissuunnitelmani ei pitänyt lainkaan mutta näin ja kuulin paljon listalta ohi :D
Auditoriossa oli menossa "Kirjailija ja hänen kustannustoimittajansa", jossa Pirkko Saisio ja Petri Tamminen keskustelivat Antti Arnkilin kanssa. Tämän olisin halunnut nähdä kokonaan, mutta ehdin mukaan vasta lopussa. Paikka ovenraossa oli huono; ihmisiä tunki ohi joka puolelta joten keskittyminen keskusteluun kärsi.
Auditoriosta livahdin halliin, kiersin nopeasti antikvaariosaston ja kurkkasin Lasten alueen (näyttipä siellä viihtyisältä). Sen jälkeen osuin Sydänääniä-pisteelle. Turun seudun äidinkielenopettajat olivat taas saaneet haastattelijoiksi joukon yläkoululaisia ja lukiolaisia, ja haasteteltavaksi hurjan määrän kirjailijoita. Tätä pidemmälle en päässytkään, koska heti oli luvassa itseäni kiinnostavia kirjailijoita.
Ensimmäisenä kuulin Dieter Hermann Schmitziä, jonka näin esiintymässä Tampereella pääkirjasto Metsossa muutama viikko sitten. Silloin mukana oli myös kustantaja ja suomentaja. Tampereella keskustelu oli vapaamuotoista, täällä nähtiin perinteinen haastattelu. Mielestäni koululaiset onnistuvat aina hyvin; vaikka aikataulu on tiukka (15 minuuttia) niin siinä ehditään kysyä monia kysymyksiä. Pidän siitä, että opiskelijat kertovat omia mielipiteitään ja tuntemuksiaan kirjasta. Myös se toimii, että ei ole mitään valmista kysymyslistaa vaan haastattelijat tekevät kysymykset itse. Ainoa yhteinen kysymys eri haastatteluissa oli se, että mille muulle kuin kirjallisuudelle kirjailijan sydän sykkii. Näin jokainen haastattelu oli erilainen ja persoonallinen.
Schmitz kertoi kirjastaan Kun sanat ei kiitä. Omia lempisanoja hänellä ovat esimerkiksi jompikumpi ja lämpimämpi. Sanojen sisältö ei ole tärkeä vaan se miltä ne kuulostavat. Myös sanat kuten syöttää ja tanssittaa ovat hänestä kiinnostavia. Että perusverbeistä on muovautunut samankaltainen sana kuvaamaan tilannetta, jossa asia tehdään toiselle.
Miki Liukkosta haastatteli lukiolainen, joka pyysi lupaa kutsua kirjaa tässä tilanteessa O:ksi. Liukkonen suostui, koska täytyyhän kirjaa kutsua jollakin nimellä. Kuulemma tästä oli pidetty kustantajan kanssa erillinen palaveri, ja hän joutui perustelemaan tarkasti miksi haluaa kirjan jolla ei oikeastaan ole nimeä. En ole järkälettä lukenut vielä, ja vähän hirvittää: miten selviän kun mukana on valtava määrä ihmisiä ja mm. kvanttifysiikkaa? Oli kiinnostavaa kuulla kirjasta, miten se rakentui ja miten lukijaa härnätään.
Myöhemmin iltapäivällä kuuntelin Pirkko Saision haastattelua.
Spuuki Spaidermän ja raju nonna on hyvä, ja ainakin minua naurattaa edelleen. Tämänkin kirjan kohdalla kuultiin kiinnostavaa taustoitusta. Spuuki Spaidermänin perhe oli suostunut kirjan tekoon, kunhan siitä tulee sellainen ettei päähenkilön tarvitse kärsiä siitä myöhemmin. Eli ei koostetta hölmön tuntuisista sanomisista, niinkuin monissa lasten suusta - aiheisissa jutuissa on. Kuulemma Spuuki Spaidermän itse ei oikein miellä, että kirja on julkinen juttu. Hän oli ihmetellyt, miten nonna voi antaa kirjoja toisille, kun se on heidän kirjansa! Kuultuaan että kirjaa myydään kaupoissa hän oli myös kysynyt että saako nonna kaikki rahat. Ei saa, mutta rahat ovat toistaiseksi nonnan tilillä ja valvottavana, jottei Spuuki Spaidermän käytä kaikkia legoihin. :) Oli hauska kuulla, mitä nuorelle herralle nyt kuuluu, ja myös siitä miten Saisio kokee isovanhemmuuden.
Rosa Liksomin bongasin sattumalta signeeraamassa :) Hänellä näytti olevan aikaa jutustella ihmisten kanssa :) Turussa oli muutenkin sellaista, että kirjailijoita näkyi tosi paljon liikkumassa ympäriinsä. Kaipa he Helsingissäkin kulkevat, mutta siellä heitä on vaikeampi bongata ihmismassan seasta.
Martin Österdahl on uudempi ruotsalainen dekkarituttavuus, jolta on tänä vuonna suomennettu teos Armoton todellisuus. Tähänkin osuin sattumalta paikalle enkä kuullut koko haastattelua. Kirja sijoittuu vuoteen 1996, aikaan jolloin jo oli ensimmäiset kännykät. Haastattelussa keskusteltiinkin mm. siitä, että yhä enemmän hyökkäyksiä tehdään verkossa eikä panssarivaunuilla. On aika hurjaa ja pelottavaakin ajatella, kuinka paljon sekasortoa ja vahinkoa erilaisilla verkkohyökkäyksillä voi saada aikaan.
Ja kas! Pressihuoneessa tapasin Kirsin Book Club - blogin Airin, joka kysyi olenko nähnyt kutsun bloggareiden kokootumiseen. En ollut, enkä oikeastaan olisi ehtinytkään mutta menin silti! 10 minuuttia aikaa ennen bussin lähtöä Messukeskuksesta, tokihan siinä ajassa ehtii kietaista lasillisen kuohuvaa - etenkin kun sen sai lantrattua ananasmehulla :D Pikaisesti ehdittiin vaihtaa kuulumisia tuttujen kanssa, ja saipa taas yksi blogi kasvot kun Nannan kirjakimaran Nanna oli mukana.
Yksi kohokohta oli myös, kun ennen bloggaajien kokoontumisajoa törmäsimme Kulttuuri kukoistaa - blogin Arjan kanssa Seppo Puttoseen. Kävimme mielenkiintoista keskustelua Ylen ja kirjablogien yhteisestä
Suomi100 - proggiksesta. Oli vähän noloa sanoa, että en pitänyt ollenkaan ensimmäisestä postattavakseni arvotusta kirjasta,
Ruusulaaksosta. Sain vahvistuksen sille mitä jo arvelinkin, Utrio haluttiin listalle mukaan mutta häneltä löytyi tasan yksi kirja joka sopi projektin kriteereihin eli sijoittui kirjoitusaikaansa. Onneksi toinen kirja on riemukasta luettavaa, siitä postaus tulossa marraskuun lopulla :)
Mitä messuista jäi käteen? Harmitus siitä, että ehdin olla paikalla niin vähän aikaa. Totesin jo, että ensi vuonna varaan hotellihuoneen ja olen mukana perjantai-illasta sunnuntai-iltaan :D Väsyneet jalat, tietenkin. Tarkoitus oli ottaa mukaan sisätossut mutta kas kummaa että unohdin ottaa ne mukaan perjantaina töistä lähtiessä. Kiire - sekä Messukeskukseen että bussille. Messukeskuksesta bussi meni Kauppatorille, ja kun en tiennyt että se ei menekään linja-autoaseman ohi niin sain mennä puolijuoksua - mutta ehdin. Olin aseman takareunalla 19 yli kun lähtöaika oli 20 yli, eli ehdin jopa istua alas ennen kuin bussi lähti :) Loistava fiilis koko messualueella ja paljon kiinnostavaa ohjelmaa. Yksi hieno oli myös se tekstiluola jonka nimeä en tietenkään muista (oliko se Tekstiretriitti?). Mutta kuitenkin, paikka jossa kirjailijat lukivat omia tekstejään vartin kerrallaan. Yksi kirkas lamppu nojatuolin vieressä, muuten punasävyinen hämy. Ihana hiljainen ja rauhallinen paikka, messuhälinän jäädessä kauaksi taustalle. Vähän vahingossa löysin sinne, satuin hetkenä jolloin Eino Santanen luki runojaan. Kuvaa en saanut johtuen kännykän huonosta kamerasta, joka ei ollenkaan ymmärrä miten toimitaan muualla kuin loisteputkivalojen alla. Tällainen paikka myös tulevina vuosina, jos saa esittää toivomuksen!
