Marja-Leena Tiainen: Khao Lakin sydämet

Marja-Leena Tiainen: Khao Lakin sydämet
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi 2013
237 s.

Olen katsellut Khao Lakin sydämiä useamman kerran. Sen kansikuva on kaunis mutta ehkä hiukan pelkäsin kirjan olevan raskasta luettavaa. Sitä se on, mutta ei liikaa. 

15-vuotias Emma matkustaa isoäitinsä sekä tätinsä ja tämän poikaystävän kanssa Thaimaahan. On tullut aika palata Khao Lakiin, paikkaan jossa tsunami vei Emman perheen. Tällä kertaa hyökyaalto vyöryy Emman mieleen, kun hän jättää jäähyväiset vanhemmilleen, pikkuveljelleen ja isovanhemmilleen. Hän muistaa tuolta reissulta paljon pelkoa ja surua, mutta myös iloisia hetkiä ennen katastrofia. 

Emmalla ja isoäidillä on matkallaan toinenkin tehtävä; he haluavat löytää miehen joka auttoi Emman puuhun ja siten esti tätä hukkumasta. Tehtävä on vaikea, miltei mahdoton, ja aikaa vain kaksi viikkoa. Silti täytyy yrittää. 

Thaimaassa on myös ruotsalainen Lukas, joka menetti äitinsä ja veljensä. Suru lähentää nuoria, mutta samalla he saavat muistutuksen siitä että on katsottava myös eteenpäin, ei vain taaksepäin. Suru ja kaipaus pysyvät aina, mutta niitä pystyy käsittelemään ja hallitsemaan. Aika arpeuttaa haavat, ja elämä kantaa. 

- Äiti, sano tuolle ääliölle, että lopettaa.

- Aapo, lopeta se pelleily.

Äiti, maailman ihanin sana.

Tyhjänpäiväiseltä kuulostava kinastelu sai Emman jälleen kerran muistamaan, ettei kukaan vastaisi, jos hän kutsuisi äitiään.

(...)

Samaa oli sanonut opas viidakkoretkellä. Vuoden 2004 aalto oli ollut tuhoisa, koska kukaan ei ollut osannut varautua siihen. Ennen katastrofia vain harvat paikalliset olivat kuulleet koko tsunami-sanaa. Ei se ollut tuttu turisteillekaan. Sana tuli japanin kielestä. Tsu tarkoitti satamaa ja nami aaltoa. Khao Lakin rannoilla olleet ihmiset olivat jääneet töllistelemään valtaisaa vaahtopääaaltoa ihmeissään ja ihastuneina. Kun he olivat lopulta tajunneet vaaran, oli liian myöhäistä paeta.

Niitä ihmisiä ei enää ollut olemassa.

Minä olen, Emma ajatteli. Hän tunsi kiitollisuutta pelastumisestaan, vaikka välillä hän oli ajatellut, että olisi ollut hyvä, jos hänkin olisi kuollut. Mutta siinä tapauksessa isovanhemmilla, Millalla ja muilla sukulaisilla olisi vielä lohduttomampaa.

Emman ja Lukaksen hahmoille vastapainoa luo Venla perheineen. Isoisän 70-vuotispäiviä on lähdetty juhlimaan koko perheen voimin, ja perhe onkin varsin tyypillisen oloinen turistijoukko :) Heidän touhunsa on hupaisaa luettavaa, mutta saavat hekin osansa tsunamin jälkilaineista.

Pidin kirjasta valtavan paljon. Pidin tarinasta, pidin siitä kuinka herkän kauniisti Tiainen kuvaa sekä traagisia tapahtumia että iloisia hetkiä. Ihailin Emman kypsyyttä ja rohkeutta laittaa itsensä alttiiksi niin vedenalaiselle maailmalle snorklausretkellä kuin kipeille muistoille hiekkarannalla. Pidin siitä, kuinka kaiken surun ja kaipauksen keskellä on myös toivoa ja uskoa tulevaisuuteen. 

Khao Lakin sydämet on hurjan hyvä ja hurjan kaunis kirja, kaikin puolin täydellinen paketti. 

Kirjaa on luettu blogeissa paljon ja kanssabloggaajat ovat myös pitäneet siitä. Arvion ovat kirjoittaneet muun muassa Notkopeikko, Mari A, Kirsi Hietanen, Mia, Jonna ja Sara. 

Tämän kirjan haluan laittaa Kirja joka maasta - haasteeni kohtaan Thaimaa. 

Stephen King: Mersumies

Stephen King: Mersumies
Englanninkielinen alkuperäisteos Mr. Mercedes (2014)
Suomentanut Ilkka Rekiaro
Tammi 2016
463 s.

Varhaisin muistoni Stephen Kingistä menee kauas, kenties jopa 1980-luvun loppupuolelle asti. Muistan, kuinka lapsena kävin joka keskiviikko kirjastoautossa (se pysähtyi lähikaupalla kello puoli kuusi). Kun ovet avautuivat ja kipusin autoon, suoraan portaita vastapäätä silmien tasalla oli rivi Stephen Kingin kirjoja. Tiesin niiden olevan kauhua, ja pelkäsin niitä, en uskaltanut ottaa yhtäkään käteen ja lukea takakantta. Sitten joskus 1990-luvun puolivälissä pelko oli laantunut niin että uskalsin lukea paitsi takakansitekstit myös itse kirjat, en kaikkia mutta joitakin. Toisista tykkäsin, toisista en. Päällimmäisenä oli kuitenkin tunto, että eivät ne olekaan niin pelottavia.

Nyt Kingiltä on suomennettu varsin puhdasverinen dekkari. Mersumies kertoo rosvon ja eläköityneen poliisin tarinan. Konna lähettää poliisille kirjeen, jossa hän ilkkuu tätä. Kermit William Hodges sai hienot eläkejuhlat, vaikka ei saanut Mersumiestä kiinni. Hodges liittyy Mersumiehen vinkkaamalle sivulle ja he alkavat kommunikoida keskenään, kumpikin yrittäen ärsyttää toista ja yllyttäen toista virheeseen. Kun tapahtumat alkavat levitä käsiin, saa Hodges avukseen tuttavansa Jeromen sekä hiukan vinksahtaneen Hollyn. Yhdessä kolmikko lähtee jahtaamaan miestä, joka aikoo tehdä vielä viimeisen iskun huipentaen sillä rikollisen uransa. 

Hodgesin kasvoille ilmestyy leveä virne, joka oikaisee rypyt ja saa hänet näyttämään miltei komealta. Heidän suhteensa on saanut virallisen vahvistuksen: Hodges on kalastaja, Mersumies kala. Mutta ovela kala, Hodges muistuttaa itseään, sellainen joka saattaa äkkiä kiskaista siiman poikki. Sellaista kalaa pitää väsyttää, kelata hitaasti veneeseen. Jos se onnistuu Hodgesilta, jos hän on kärsivällinen, Mersumies suostuu ennen pitkää tapaamiseen. Hodges on varma siitä.

Sillä jos hän ei saa minua ampumaan kuulaa kallooni, jäljellä on vain yksi vaihtoehto, ja se on murha.

Mersumiehen olisi fiksuinta luikkia tiehensä; jos hän tekisi niin, tie katkeaisi. Mutta hän ei luiki. Häntä risoo, mutta se ei ole koko totuus, oikeastaan vain pieni osa. Hodges aprikoi, tietääkö Mersumies miten hullu hän on. Ja tietääkö, että tässä viestissä on yksi tiedonjyvänen.

En oikein tiennyt, mitä odottaa kirjalta. Mietin, että onkohan tämä todella "vain" dekkari vai tuleeko mukaan kauhuelementtejä. Itse asiassa kauhun sijaan tulee huumoria, varsin absurdia sellaista. Tapahtuu hirvittävän ikäviä asioita, mutta ne on kerrottu sillä tavalla, että toinen suupieli tahtoo kääntyä hymyyn. Tapahtumat on kuvattu hyvin elävästi, siitä tietenkin kiitos myös suomentajalle. Lukijan on helppo kuvitella niin ihmisiä, esineitä kuin tapahtumapaikkojakin. 

Aluksi en pitänyt Hodgesista, tuntui että jaaha, tässä on taas yksi eläkkeelle jäänyt poliisi joka alkaa selvittää yksin ja yksityisesti vanhoja juttuja. Mitä pidemmälle tarina eteni, sitä enemmän häneen tykästyin. Lopussa toivoin, että kunpa King tekisi Hodgsonin seikkailuista sarjan. 

Rick Riordan: Kesän miekka

Rick Riordan: Kesän miekka
Englanninkielinen alkuperäisteos The Sword of Summer (2015)
Suomentanut Ilkka Rekiaro
Otava 2016
493 s.

Teen taas kauhistuttavan tunnustuksen: en ole koskaan lukenut yhtään Rick Riordanin kirjaa. Olen kyllä miettinyt että pitäisi tutustua, koska sekä Percy Jackson - että Olympoksen sankarit -sarja ovat hurjan suosittuja. Jotenkin olen vaan ajatellut, että antiikin jumalat eivät jaksa kiinnostaa. No, Magnus Chase - sarjan avausosa Kesän miekka saa todistaa, kuinka väärässä olen ollut.

Magnus on asunut Bostonin kaduilla kaksi vuotta. Äiti on kuollut, isästään hän ei tiedä mitään. Kadulla hän on puolittain ystävystynyt kahden miehen, Blitzin ja Hearthin kanssa. 16-vuotissyntymäpäivänä Magnuksen elämä saa täydellisen yllättävän käänteen. Äidin vihaama Randolph-eno väittää Magnuksen olevan viikinkijumalan poika. Naurettavaa! Vai onko sittenkään? Magnus ei ehdi asiaa pohtia sen kummemmin kun on jo paettava tulijättiläistä. Bostonilaisella sillalla Magnuksen käteen ilmestyy joenpohjasta miekka, jolla hän käy kuolettavaan taistoon jättiläistä vastaan. Tietenkin siinä käy huonosti eli Magnus kuolee.

Tai ei kuole. Tai kuolee, mutta herää Valhallasta. Siellä hän yrittää päästä kärryille siitä kuka hän on, mikä se miekka oli, tulijättiläinen?!, maailmanloppu tulossa reilun viikon päästä... Uusien tuttaviensa sekä Blitzin ja Hearthin kanssa Magnus kuulee koko tarinan, taistellen samalla niin jättimäistä Oravaa, jättiläisiä kuin tarunhohtoista Fenris-sutta vastaan. 

"Mikä naisjättiläinen?" kysyin.

Marvin tökkäsi minua sarvilla päähän. "Tuo tuolla, tyhmä."

Hän nyökkäsi putoukseen päin. Sumu hälveni hetkeksi jyrkänteen harjalta ja näin, mistä kiikasti.

Sam päästi vierelläni äänen, joka kuulosti siltä kuin häntä olisi kuristettu rautalangalla. "No voi Heimdall!"

Pilvenpiirtäjän kokoiset kalliopilarit olivatkin jalat - suunnattomat jalat ja niin harmaat ja karheat, että ne hädin tuskin erottuivat ympäröivistä kallioista. Nainen oli valtavan pitkä: hänen rinnallaan Godzilla olisi näyttänyt leikkivillakoiralta ja Willis Tower liikennekartiolta. Hänen reisiin ulottuva mekkonsa oli ommeltu niin monista vuodista, että se oli luultavasti syynä useamman kymmenen eläinlajin sukupuuttoon. Kasvot, jossain tuolla stratosfäärissä, olivat kivisen tuimat kuten Mount Rushmoren presidenteillä, ja niitä kehysti pitkä musta tukka kuin hurrikaani. Hän piti kiinni joen molemmin puolin kohoavista pystysuorista kallioista kuin jopa hänen olisi ollut vaikea seisoa hajareisin virran yllä. 

Hän katsoi alas ja hymyili julmasti virran vangiksi jääneelle mitättömän pienelle ukkosenjumalalle ja puristi sitten jalat tiukasti yhteen. Putous suihkusi hänen pohkeidensa välistä kuin painepesurista.

(...)

Miekka leijui vierelleni. "No?"

"Näetkö tuon massiivisen naisjättiläisen, joka pidättelee jokea?"

"Jos tarkkoja ollaan, en näe mitään", Jack vastasi, "koska minulla ei ole silmiä. Mutta joo, näen naisjättiläisen."

"Luuletko, että pystyisit lentämään tuonne ylös ja... no, vaikka tappamaan hänet?"

Jack hyrisi närkästyneesti. "Pitäisikö minun tappaa kuusisataametrinen jättiläinen?"

"Joo."

Ja niin edelleen. Eli sivulta sivulle vauhtia ja vaarallisia tilanteita kuorrutettuna runsaalla määrällä huumoria. Takakansiteksti antaa ymmärtää, kuinka vakavasta asiasta on kyse, mutta sisällysluettelo paljastaa että Magnus itse ei suhtaudu asiaan lainkaan niin vakavasti. Vai miltä kuulostavat lukujen nimet tyyliin: "Tule pimeälle puolelle. Meillä on marjapiirakoita", "Älä kakkaa Taiteen pään päälle", "Näytät oikeasti hyvältä ilman nenää" tai "Minä psykoanalysoin vuohta"? :)

Minun oli välillä vaikea pysyä kärryillä mytologiaosuuksissa, on yhdeksän maailmaa ja Maailmanpuu, rutkasti jumalia, valkyrioita... Lisäksi on muodonmuuttajia, peikkoja, kääpiöitä, jättiläisiä, viikinkejä... Välillä sitä on ihan sekaisin että kukas onkaan kuka ja mikäs on hänen roolinsa tarustossa. Mutta eipä se tarinan sujuvuutta haittaa.

Saapa nähdä montako osaa sarjassa ilmestyy, toivottavasti monta, tämä on sen verran hauskaa luettavaa. Eiköhän sarjasta tule Suomessakin hitti, taitaa Riordanilla olla jo vakiintunut lukijakunta. Vaikka Magnus onkin 16-vuotias, on ikä todellakin vain numero. Tuntuu että se on otettu, koska joku ikä täytyy olla tapahtumien alkamisen merkkipaaluna. Aivan yhtä hyvin hän voisi olla vaikka 10-vuotias, eli sarja sopii mainiosti myös teini-ikää vähän nuoremmille.

Kesän miekasta on blogannut myös Anu.

Ja kas, Helmet-lukuhaasteeseen saadaan kohta "kirjan nimi viittaa vuodenaikaan".

Stef Penney: Erämaan armo

Stef Penney: Erämaan armo
Englanninkielinen alkuperäisteos Tenderness of Wolves (2006)
Suomentanut Jaakko Kankaanpää
Bazar 2009
527 s.

Törmäsin itselleni täysin uuteen tuttavuuteen sattumalta, haahuillessani kirjaston dekkarihyllyllä. En tiedä tekeekö lukemisajankohta Erämaan armosta hurjan; keskellä kesää on aikamoista mennä 1800-luvun talviseen Kanadaan ja ankariin olosuhteisiin, jossa lumimyrsky voi yllättää koska tahansa. 

Pienessä Dove Riverin kylässä tapahtuu murha. Kylään vasta neljä vuotta aiemmin muuttanut Laurent Jammet löytyy kurkku auki viillettynä. Samaan aikaan 17-vuotias Francis Ross katoaa. Kauppakompanian miehet ovat varmoja, että Ross on murhaaja. Miksi muuten tämä olisi lähtenyt? Rouva Ross puolestaan on varma, että pojan katoamiseen on joku muu syy. Samaan aikaan kylään saapuu mystinen turkismetsästäjä herra Parker - jota tietenkin myös epäillään vuorollaan murhaajaksi - ja rouva Ross päätyy Parkerin kanssa seuraamaan jälkiä joita epäilee poikansa jättämiksi. Mukaan tulee kauppakomppanian edustaja Donald Moody. 

Matka Dove Riveristä ensin norjalaisten asuttamaan Himmelvangeriin ja sieltä edelleen Hanoverin kauppa-asemalle on pitkä ja vaativa. Lumi, kylmyys, sudet... Vaaroja riittää. Mutta karu luonto on samalla jylhä ja majesteettinen. Se ottaa mutta myös antaa. 

Minulle tapahtuu jotakin ihmeellistä. Sään jatkuessa täysin tyynenä ja kävellessämme metsän halki pohjoiseen huomaan nauttivani olostani. Se tulee minulle järkytyksenä ja aiheuttaa syyllisyyttä, koska minun pitäisi olla huolissani Francisista, mutta totta se on: kunhan en vain ajattele häntä virumassa jossain loukkaantuneena ja kylmissään, olen onnellisempi kuin pitkiin aikoihin.

En ole koskaan kuvitellut, että voisin kulkea erämaassa pelkoa tuntematta. Se, mitä olen aina inhonnut metsässä pelkoani kenellekään paljastamatta, on sen muuttumattomuus. Puut ovat niin samanlaisia, etenkin nyt, kun talvi on tehnyt niistä vakavia, lumivaipan peittämiä hahmoja ja langettanut metsään pysyvän hämärän. Dove Riveriin muutettuamme näin monta vuotta samaa painajaista: olin keskellä metsää ja käännyin lähteäkseni takaisin kotiin, mutta joka puolella näyttikin samalta. Menin sekaisin suunnista ja jouduin pakokauhun valtaan. Tiesin, että olin eksynyt enkä löytäisi koskaan pois.

Ehkäpä tilanne on nyt niin erikoinen, että pelkääminen on mahdotonta - tai turhaa. En pelkää myöskään vaiteliasta opastani. Hän ei ole murhannut minua, vaikka hänellä olisi ollut siihen lukemattomia hyviä tilaisuuksia, joten olen alkanut luottaa häneen. Mietin ohimennen, mitä olisi tapahtunut, jos olisin kieltäytynyt lähtemästä hänen matkaansa - olisiko hän vienyt minut väkisin? Sitten lakkasin miettimästä. Kahdeksan tunnin patikointi uudessa lumessa rauhoittaa kummasti levotonta mieltä.

Kirjan ainoa heikkous on se, että tarinaa kerrotaan niin monen henkilön näkökulmasta, että välillä on vaikea pysyä selvillä siitä missä mennään ja kenen kanssa. Minulla kesti jonkin aikaa tajuta, että minä-muodossa puhuva on rouva Ross. Hänen lisäkseen äänessä ovat ainakin Francis Ross, Donald Moody, Dove Riverissä Andrew Ross ja hänen tyttärensä Maria, Himmelvangerissa Line... Lisäksi on monia muita kyläläisiä tai kylässä vierailulla olevia, jotka esiintyvät siellä täällä. Aina välillä jouduin miettimään, että kukas onkaan tuo herra Sturrock tai kukalie. 

Ajan- ja luonnonkuvaus ovat todella vahvoja. On erittäin helppo ymmärtää, millaista elämä on ollut, kun ainoa rahanlähde on saattanut olla turkismetsästys ja turkiskauppa kauppakomppanian kanssa, kauppakomppanian joka yksinvaltiaana on määrännyt nahkojen hinnat. Kuinka metsästys ja myynti vievät ihmisiä kauas, myrskyävän erämaan halki. Millaisia ristiriitoja syntyy, kun jotkut haluaisivat käydä vapaata kauppaa muuttuvilla myyntihinnoilla. Ja kaiken taustalla on tietysti myös ikiaikaisia teemoja ahneudesta rakkauteen. 

Erämaan armo on jännityskirja, jossa tapahtumat etenevät verkkaisesti ja luonnon ehdoilla. Jos lumimyrsky iskee, on suojauduttava, vaikka se tarkoittaisi sitä että jäljitettävä saa kolme päivää lisää etumatkaa. Samalla se kuitenkin tarkoittaa sitä, että jäljittäjän ammattitaito korostuu. Karuissa maisemissa puheet jäävät vähemmäksi, enemmän luotetaan silmiin.

Esikoisromaaniksi tämä on kyllä erittäin hyvä. Aion lukea myös toisen suomennetun teoksen Näkymättömät. 

Kirja on luettu myös Annelin lukuvinkeissä. 

Helmet-lukuhaasteesta täpätään kohta "et ole ikinä ennen kuullut kirjasta".

Rose Lagercrantz: Onnentyttö Dunne

Rose Lagercrantz: Onnentyttö Dunne
Ruotsinkielinen alkuperäisteos Mitt lyckliga liv (2010)
Kuvittanut Eva Eriksson
Suomentanut Raija Rintamäki
Kustannus-Mäkelä 2016
137 s.

Tässäpä ihastuttava lastenkirja! Jo kirjan alku houkuttaa:

On jo myöhä, mutta Dunne ei saa unta.

Jotkut laskevat lampaita päästäkseen uneen, mutta Dunne laskee niitä kertoja, kun hän on ollut onnellinen.

Kuten silloin pienenä, kun hän sai Svante-serkultaan sammakon. 

Ja kun hän ensi kertaa pysyi kolme vetoa pinnalla.

Ja kun hän sai koulureppunsa.

Hän oli onnellinen, kun pääsi ekaluokalle. Hän oli odottanut sitä koko ikänsä.

Kesä oli tuntunut hirveän pitkältä vain siksi, että hän oli odottanut niin kovasti. 

Mutta kouluun meno onkin jännittävää. Millainen opettaja on? Mitä jos Dunne ei saa kavereita? Uskaltaako hän puhua mitään?

Toisena koulupäivänä Dunne on välitunnilla yksin, ja huomaa toisen yksin olevan tytön. Ella Frida ja Dunne ystävystyvät. Nyt koulussa on vieläkin kivempaa! Tytöt istuvat luokassa vierekkäin, ovat kaikki välitunnit yhdessä, vaihtavat kiiltokuvia - ja välillä riitelevät. Ystävyys on kuitenkin lujaa tekoa, eikä mikään kina voi rikkoa välejä.

Kunnes Dunne kuulee kauheita: Ella Frida muuttaa pois! Miten Dunnen nyt käy?

Hänkin olisi halunnut muuttaa.

Mutta hänen täytyi jäädä.

Köynnöskadulle.

Siellä hän oli asunut koko ikänsä. 

Isän ja Kissan kanssa.

Keltaisessa talossa.

Siinä, joka on pulkkamäen vieressä.

Ennen siellä asui äitikin, mutta äiti nukkui pois.

Niin sanotaan, kun joku kuolee.

Sanotaan, että nukkui, vaikka ei se mitään unta ole. 

Ja pois - missä se on?

Nyt Ella Fridakin on poissa. Mutta hän ei nukkunut pois.

Hän ajoi autolla Norrköpingiin.

Se on kaupunki, joka sijaitsee monen tuhannen kadun ja tien päässä Köynnöskadulta.

Ja monen tuhannen metsän ja pellon ja niityn ja järven...

Dunne ja Ella Frida ovat olleet niin tiivis kaksikko, että Dunne epäilee voiko olla enää koskaan onnellinen, ilman Ella Fridaa. Ikävät asiat alkavat kasautua ja Dunne on jatkuvasti onneton. Onneksi hänellä on kivoja luokkakavereita, jotka eivät jätä häntä yksin vaan vetävät puoliväkisin mukaan yhteiseen touhuun - ja iloon. Eikä Ella Frida unohda Dunnea vaikka Norrköpingissä asti asuukin...

Pidin kirjan lämpimästä tunnelmasta. Yllätyin, kun Dunnen äidin kuolema tuli esiin. Se kuitataan aika nopeasti, toki siitä on aikaa ja Dunne on jo tottunut asiaan. Ehkä siksi Ella Fridan lähtö tuntuu niin pahalta, se on pienelle tytölle jo toinen suuri menetys. 

Lagercrantz - ja tietysti myös suomentaja Raija Rintamäki - onnistuu tavoittamaan ekaluokkalaisen kielen ja mielen. Lukiessa tuntuu siltä, että juuri näin ajattelee ja toimii arka kuusi-seitsemänvuotias. Mielestäni kirjaa voi lukea lapselle, vaikka hän ei olisikaan kokenut menetyksiä. Kaikki, sekä lapset että aikuiset, voivat pysähtyä miettimään mitkä asiat heidän elämässään tekevät heidät onnelliseksi. Etenkin aikuisten olisi hyvä kiinnittää huomiota myös niihin pikkuasioihin, joista sitten yhdessä muodostuu suuri ilon virta. 

Kirja on luettu myös blogeissa Luetaanko tämä?, Lastenkirjahylly, Sininen keskitie ja Marleemumman mutinoita kirjallisuudesta, ilmiöistä ja elämästä. 

Onnentyttö Dunnen haluan laittaa Helmet-lukuhaasteen kohtaan "lastenkirja".

Minna Rytisalo: Lempi

Minna Rytisalo: Lempi
Gummerus 2016
234 s.
Kustantajalta saatu ennakkokappale

Luin Lempin jo muutama viikko sitten mutta kirjoitan siitä vasta nyt. Lukiessa sivut sujahtelivat nopeasti mutta tarina herätti mietteitä vielä kauan lukemisen jälkeen. Itse asiassa eilen viimeksi putkahti mieleen vielä uusia asioita :)

Lempi on henkilöhahmo, joka on fyysisesti läsnä hyvin vähän. Hän ei ole itse äänessä vaan häntä kuvataan kolmen muun henkilön kautta. Jokaisella on oma kuva Lempistä, ja jokaisen kuva on hyvin erilainen.

Viljami on ujohko nuorimies, joka ei voi uskoa todeksi että hän saa Lempin vaimokseen. Kauniin, herttaisen Lempin! Kun sota kutsuu Viljamia, on lähdettävä. Sodan jälkeen hän palaa tyhjään kotiin, jossa kuitenkin Lempi hallitsee niin tilaa kuin ajatuksia. 

Pariskunnalla on ollut piikana Elli, joka salassa haluaa kohota arvoasteikolla paljon piian asemaa korkeammalle. Ystävällinen ja avulias Elli on kulissi, jonka takana piilee ihan toisenlainen Elli. Tuolle toiselle Lempi on katkeruuden ja pahojen ajatusten kohde.

Sisko tulee tarinassa mukaan varsin myöhään. Lempi ja Sisko ovat kaksoset, mutta kaksosuudestaan huolimatta kovin erilaiset. Sisko on aina jäänyt Lempin varjoon, mutta se on hänelle luonnollinen asia. Hän katsoo sisartaan ihaillen ja iloitsee tämän puolesta. Vaikka elämä kuljettaa heidät erilleen, on Lempi aina läsnä hänen ajatuksissaan.

Tarina kuljettaa kolmea hahmoa kohti polttopistettä, Viljamin ja Lempin yhteistä kotia. Tunnelma tihenee vähitellen saavuttaessa kohti sitä hetkeä, jolloin salaisuudet paljastuvat.

Minulla on aikuisen miehen kädet. Isän kädet. Kämmenselissä on koholla verisuonia, kynnet ovat neliömäiset, isot, nyrkit vahvat ja nahka paksu. Näillä käsillä on ladattu ja laukaistu, satoja kertoja, eivätkä ne edes tärisseet enää kun tuli se viesti sinusta, Lempi. Kädet muistavat paremmin pehmeän ihon kuin saastan ja lian, mutta mitä minä näillä käsillä enää teen? Tämä käteni silitti hiuksiasi, Lempi, useana mutta liian harvana iltana. Me saimme moniin muihin verrattuna pitkän ajan, kuitenkin, kokonaisen kesän ja loppuvuoden, ennen kuin.

Sitten se kirje tuli. Silmissäsi oli musta hätä, kun ojensit sen ja minä otin. Kätesi tärisi, valahti alas, tarttui toiseen esiliinan alla. Hartiasi olivat jäykät, hengityksesi nopeaa. Oli lyhyiden päivien aika, aina hämärää, vaikka sydäntalven taivas ei ole niin pimeä kuin luulisi, kun sitä katsoo riitteiseltä laiturilta vesiastiat käsissään ja haistaa saunan, kuulee askeleet, hengityksessä uuden sävyn. Jokohan se on, mitähän reppuun vielä mahtuu, vai olisiko parempi olla puhumatta siitä, ehkä tosiaan. Minä en halunnut tarjota sinulle tätä, niin sanoin, ja että Heikkilä on kuitenkin lähellä, varmasti tulen takaisin, sitä älä pelkää. Illalla kaikki päättyi itkuun ja kouristuksiin, sellaiseen raivoon ja kiihkeyteen, että ne yllättivät minut, vaikka kanssasi olin saanut oppia, millainen naisen elämänvoima on. Lupasin sinulle tuhat kertaa että palaan, ja tässä minä olen, palaamassa. Minun olisi pitänyt pistää myös sinut lupaamaan, sanoilla, vaikka jokaisella huokauksella ja huudolla lupasitkin olla elossa rajusti ja voimakkaasti.

Kirja on todella hieno. Pidin erityisen paljon Viljamista, siitä kuinka avoimesti ja kipua pelkäämättä hän puhuu Lempille, kertaa mitä oli ja varovasti kurkistaa mitä olisi voinut olla. Kuinka hän yrittää saada lyhyen yhteisen ajan riittämään, venyttää sitä kaipauksen yli. Voisin lukea vaikka kokonaisen kirjan hänestä, mitä tapahtui ennen Lempiä, millainen oli lyhyt aika Lempin kanssa, mitä tapahtui Lempin loppuratkaisun jälkeen.

Kolmen hahmon kuvaukset tekevät Lempistä kiinnostavan hahmon. Samalla lukija ehkä miettii, miten hänet itsensä nähdään. Hän ajattelee olevansa tietynlainen, mutta näkevätkö muut asian niin? Lempi on fyysisesti läsnä hyvin vähän, mutta hänestä nähdään kolme hyvin erilaista näkokulmaa, joista jokainen on oikea. On kiinnostavaa pohtia sitä, kuinka sama ominaisuus voidaan nähdä hyvin eri tavoin. Hiusten koskettaminen voi olla yhdelle herttainen ele, toiselle osoitus pinnallisuudesta. Yksi lause kertoo yhdelle tietämättömyydestä, toinen tulkitsee sen ilkeydeksi. Lukija saa tai joutuu muodostamaan oman näkemyksensä Lempistä muiden kertoman pohjalta, hän valitsee mitä puolia ottaa mukaan, mitä painottaa, mitä jättää pois. 

Rytisalo kirjoittaa tavattoman kauniisti ja eläväisesti. Runsaat ja tarkat yksityiskohdat vetävät lukijan tapahtumien keskipisteeseen, aivan lähelle. Joskus tulee olo, että onkohan sitä jo liian lähellä, häiritseekö henkilöhahmojen keskittynyttä pohdiskelua. Tekisi mieli piiloutua puun taakse tai pöydän alle, tarkkailla näkymättömissä, liikkumatta ja lähes hengittämättä. 

Lempi on paitsi kaunis myös rujo ja yllätyksellinenkin. Sen voi lukea yhdeltä istumalta tai viivytellen, mutta lukee miten tahansa, tarina jää elämään mieleen.

Kirja ilmestyy viikolla 30 eli heinäkuun viimeisellä viikolla, mutta sitä on luettu blogeissa jo varsin paljon. En lukenut muiden arvioita, koska halusin ensin kirjoittaa omat mietteeni ja vasta sen jälkeen katsoa, miten muut ovat Lempin kokeneet. Blogien Facebook-sivuilta olen kuitenkin aistinut, että kirjasta on tykätty todella paljon, ja tykkäämisen se todella ansaitsee.

Kiera Cass: Valinta

Kiera Cass: Valinta
Englanninkielinen alkuperäisteos The Selection (2012)
Suomentanut Laura Haavisto
Pen & Paper 2016
339 s.

Hmm, uskaltaisinko tunnustaa... Pääsääntöisesti en siedä niin sanottua hömppäkirjallisuutta, en kertakaikkiaan jaksa sitä että kolmekymppiset naiset käyttäytyvät kuin kuusitoistavuotiaat ja suunnilleen pyörtyvät kun komea mies vilkaisee heitä kohti. Mutta ans olla kun päähenkilö ON kuusitoistavuotias, niistä kirjoista tykkään lähes poikkeuksetta :D

Niin kävi myös Kiera Cassin uuden nuortensarjan avausosan kanssa. Valinta on viihdyttävä mutta se on myös syvällisempi kuin mitä oletin. 

16-vuotias America Singer saa tuhansien muiden kanssa kirjeen. Hänen on mahdollista täyttää hakemus ja osallistua Valintaan. Siinä 35 tyttöä pääsee asumaan palatsiin ja kilpailemaan prinssi Maxonin sydämestä. America ei halua osallistua, koska hänellä on jo oma valittunsa. Rakkaus on kuitenkin pidettävä salassa, sillä yhteiskunnan ankarassa kastijärjestelmässä Aspen on alempana. Viitosnainen - kuten America - ei voi seurustella Kuutosmiehen kanssa. Aspen pyytää Americaa osallistumaan ja tämä suostuu. Jos hän pääsee tai joutuu mukaan, siitä on kuitenkin perheelle hyötyä rahallisen korvauksen ja kastijärjestelmässä kohoamisen myötä.

Tietenkin America on yksi niistä, jotka otetaan mukaan Valintaan. Tietenkin osa tytöistä on mukavia ja osa inhottavia. Tietenkin America tapaa prinssin vahingossa muilta salaa. Ja tietenkin Aspen ilmaantuu palatsiin. Mutta siinäpä se ennalta-arvattavuus melkein onkin. Tyttöjen välillä on yllättävä lämminhenkisyys, ja juonittelua sekä selkäänpuukotusta on paljon vähemmän kuin luulisi. Yksi syy on ehkä se, että koko kansa seuraa heitä tv:ssä, sekä nauhoituksina että viikottaisessa suorassa lähetyksessä. Ja prinssillä on koska tahansa oikeus lähettää kuka tahansa kotiin. 

Elämä palatsissa ei ole pelkkää kultaa ja kimalletta. Toki on paljon kauniita pukuja ja hienoja illallisia, mutta myös turvattomuutta. Sekä etelässä että pohjoisessa on kapinallisia, jotka ajoittain tunkeutuvat linnaan. Mitä kapinalliset sieltä etsivät, sitä ei tiedä linnassa kukaan. Se selvinnee myöhemmissä osissa.  

America ja Maxon ystävystyvät, ja America päätyy eräänlaiseksi uskotuksi. Maxonilla on tietenkin suuret paineet, kun pitäisi valita puoliso ja seurustella ensimmäistä kertaa - kaikki tämä vanhempien silmien alla ja vielä televisioituna. America antaa hänelle vinkkejä siitä, miten lukea tyttöjen elekieltä, miten lohduttaa näitä kapinallisten hyökkäyksen aikana, mitä tulisi huomioida kun tytöt ovat eri kastiluokista. Samalla hän puolivahingossa avaa Maxonin silmät sille, miten monimuotoista elämä on palatsin ulkopuolella. 

Toivo sai sydämen särkemään. Ja toivon myötä tuli koti-ikävä. Kunpa May olisi voinut hiipiä viereeni, niin kuin hänellä joskus oli tapana tehdä. Mieleeni nousi myös pelko siitä, että toiset halusivat minut pois täältä, että he yrittäisivät ehkä lytistää minut. Ja jännitys siitä, että näkyisin valtakunnan televisiossa niin kauan kuin olisin täällä. Ja kauhu siitä, että minut voitaisiin yrittää tappaa poliittisena kannanottona. Kaikki nämä ajatukset ryöpsähtivät pyörällä olevaan päähäni aivan liian nopeasti, enkä kyennyt käsittelemään niitä pitkän päivän päätteeksi. 

Silmissäni sumeni. En edes huomannut, että olin  alkanut itkeä. En saanut henkeä. Tärisin. Hyppäsin sängystä ja juoksin parvekkeelle. Olin niin paniikissa, että en meinannut saada ovea auki, mutta lopulta onnistuin. Ajattelin, että raitis ilma riittäisi, mutta ei riittänyt. Hengitin yhä pinnallisesti ja hengitykseni tuntui kylmältä.

Täällä ei ollut vapautta. Parvekkeeni kalterit sulkivat minut häkkiin. Ja näin yhä palatsia ympäröivän muurin vartijoineen. Halusin päästä ulos palatsista, eikä sitä sallittaisi minulle. Epätoivo sai minut tuntemaan itseni entistäkin heikommaksi. Katsoin metsään. Siellä näkyisi varmasti vain vehreyttä.

Pidin American hahmosta. Ihanaa että hän ei ole aivoton kana, joka vain tuijottaa haaveellisena kaukaisuuteen ja värisee ajatellessaan suutelemista joko Aspenin tai prinssi Maxonin kanssa. Ihanaa että hän on rohkea ja suorapuheinen, uskaltaa sanoa ja tehdä. Palatsin kiilto ei sokaise häntä, vaan hän muistaa koko ajan mistä on tullut ja missä hänen perheensä yhä on. 

Ihanaa, että prinssi Maxon on hämmentynyt ja ymmällään, eikä pyörittele tyttöjä sormiensa ympäri. Ihanaa, että tytöt eivät suutele hänen jalanjälkiään, vaan yksi jopa tunnustaa Americalle että ei tuntenut minkäänlaista kipinää käydessään treffeillä prinssin kanssa. 

En halua "tuomita" kirjaa loistavaksi lomalukemistoksi; mielestäni se toimii ympäri vuoden :) Minä ainakin odotan innolla sarjan seuraavia osia. 

Valintaa on luettu blogeissa ahkerasti, siitä ovat kirjoittaneet muun muassa Krista, Varjelum, Anni, Hanna ja Anu.

Helmet-lukuhaasteesta tulee täten kuitatuksi kohta "viihteellinen kirja".

Anthony Doerr: Davidin uni

Anthony Doerr: Davidin uni
Englanninkielinen alkuperäisteos About Grace (2004)
Suomentanut Hanna Tarkka
WSOY 2016
427 s.

Anthony Doerr sai paljon kiitosta edellisestä suomennetusta teoksesta Kaikki se valo jota emme näe. On sinänsä hauskaa mutta hyvä juttu, että seuraavaksi suomennettiin hänen esikoisromaaninsa Davidin uni. 

Mielenkiintoinen seikka on, että suomennos on nimetty Davidin ja alkuperäisteos hänen tyttärensä Gracen mukaan. Molemmat ovatkin tärkeitä hahmoja, vaikka tapahtumat nähdään vain Davidin näkökulmasta. Grace kuitenkin vaikuttaa tietämättään asioihin valtavan paljon. 

Jo lapsena David näkee unia tulevista tapahtumista. Aluksi ne ovat vain unia, joskus toistuvia, kunnes hän todistaa niiden tapahtuvan oikeasti. Hänelle tulee vahva tunne, että on ollut tässä aiemmin, on kokenut tämän aiemmin. Hän tuntee hajut, äänet, tuulen, hän tietää keitä ihmisiä on paikalla, kuka tulee ovesta ja niin edelleen. Kokemus on useimmiten pelottava. 

Tilanne kärjistyy, kun David tapaa naimisissa olevan Sandyn. Pian tämä on Davidille raskaana, ja he lähtevät salaa. Grace syntyy, suloinen Grace. Elämä on onnellista, kunnes David näkee unen jossa ei pysty pelastamaan tytärtään. Uni toistuu joka yö. Toisinaan David kävelee unissaan ja pahimmillaan ajaa autoa - Grace kyydissä. Hän ei enää uskalla nukkua, ei ainakaan kotonaan. Mutta Sandy ei usko uniin, ei usko että David näkee enteitä. Hän pitää tätä hulluna eikä suostu lähtemään. David joutuu tekemään vaikean päätöksen ja jättämään perheensä. 

Rahtilaiva vie hänet Grenadiineille, jonne hän jää 25 vuodeksi. Elämä pienellä saarella onkin ihan mukiinmenevää, David saa töitä ja ystäviä. Koko ajan hän kuitenkin ajattelee perhettään, tytärtään josta ei tiedä onko tämä elossa vai ei. Lopulta hän tekee ratkaisevan päätöksen ja lähtee paluumatkalle kohti Alaskaa, pitkälle matkalle kohti perhettään, kohti tuntematonta. 

Hän heittäytyi työn rytmiin, hakkasi lapiolla ja hakulla kunnes nousuvesi oli melkein rintakehän korkeudella. Siinä vaiheessa hän kahlasi vettä valuen rantaan ja työskenteli miesten porukassa. Joka ilta hän käveli takaisin Felixin ja Naaliyahin kanssa, kiipesi polkua metsän ja aukion läpi ja toista rinnettä alas. Hän alkoi nukkua keittiön lattialla, jotta pojat saisivat vuoteensa takaisin, ja koska hän heräsi samaan aikaan kuin pojat ja heidän äitinsä, hänkin lähti pihalle tarkkailemaan, miten valo lisääntyi, ja kuuntelemaan, miten sammakot hiljenivät ja kukot kiekuivat kukkuloilla. Kun hän katseli peltojen tilkkutäkkiä ja sokeriruokopalstoja, jotka olivat kuin määrämittaan leikattua puutavaraa, ja kun merituuli puhalsi hänen niskaansa, oli melkein mahdollista kuvitella olevansa kahdeksanvuotias ja äidin kanssa jossakin Anchoragen puistossa jonakin viileänä, sinisenä aamuna.

Kului päivä, sitten toinen ja taas toinen. Niin kauan kuin hän ei ajatellut Gracea, elämä oli melkeinpä helppoa. Oliko siitä kaksikymmentäviisi vai kaksikymmentäseitsemän päivää? Kuukausi? Aurinko nousi ja laski. Raivosta vapisevaa Sandyä ei näkynyt Felixin ja Soman pienen sinisen talon ovella. Ei näkynyt ketään. Hän muisteli vuotta Sandyn kanssa Shadow Hillin talossa, sitä miten tämän silmät etsiytyivät ikkunoihin, sitä hiljaista epätoivoa, joka liittyi kaikkeen mistä ei puhuttu - aukkoja ja poissaoloja jokaisessa keskustelussa, menneisyyttä, joka rajoitti nykyisyyttä, ja tulevaisuutta, joka sulki sisäänsä menneisyyden. Hän yritti kuvitella, millaiselta elämän oli täytynyt tuntua Hermanista, miten miehen oli täytynyt antaa kunkin päivän vain päättyä, mennä pankkiin, olla välittämättä juoruista, joita väistämättä liikkui, kun etäisyys hänen ja hänen vaimonsa välillä kasvoi tunti tunnilta. Ehkä hän oli löytänyt uuden työpaikan. Ehkä hän ei ollut missään vaiheessa luopunutkaan toivosta.

Tässä on hieno ja monitahoinen kirja. Pidin erityisen paljon tapahtumapaikkojen välisestä kontrastista. On "tavallinen" Ohio, joka kuitenkin muuttuu jatkuvien sateiden ja tulvivien vesien myötä kaoottiseksi paikaksi. On Grenadiinit, jonka pikkusaarilla aurinko paistaa, lämpö hellii, vesi on lämmintä. Ja on kylmä Alaska, jossa ilma on kylmä ja vesi usein lumikiteinä.

David on hydrologi, ja työkseen hän ennakoi pilvien liikkeitä ja vesisateiden todennäköisyyttä. Samalla hän on tavattoman kiinnostunut vedestä kaikissa sen olomuodoissa. Lumikide on hänelle täydellinen, ja hän käyttää kuukausia saadakseen kuvattua muutaman kiteen. Kirjan luontokuvaus on vaikuttavaa, niin trooppisella saarella kuin Alaskan hyytävässä talvessa. Melkein jo alkaa odottaa lumisadetta voidakseen itsekin tarkkailla hiutaleita :)

Elämä on hallinnassa kun vesi on hallinnassa. Samalla hetkellä kun Ohiossa tulvii, putoaa Davidin elämän perusta. Mikään ei ole varmaa, mihinkään ei voi luottaa, on paettava silmittömän kauhun vallassa. Hänen tyttärensä on täydellinen kuin lumikide, ja jos hän yötä päivää pelkää rikkovansa täydellisen, hänen on paettava tuhansien kilometrien päähän. Rauhallisen veden ääressä voi pysähtyä miettimään, mitä tuli tehtyä. Mikä on unta ja mikä totta? Kuinka paljon itse voi vaikuttaa tapahtumien kulkuun? 

Davidin uni on luettu myös blogeissa Kirjakaapin kummitus, Kaisa Reetta T ja Kirjasähkökäyrä. 

Kuittaan tällä Helmet-lukuhaasteesta kohdan "Kirjassa lähetetään kirjeitä". Kirjeiden lisäksi lähetetään putkipostia, mikä on varsin romanttinen juttu :)