Henna Ryynänen: Jouluinen Myry

Henna Ryynänen: Jouluinen Myry
Tammi 2019
33 s.

Joulu tulee! Ensimmäiset jouluaiheiset kuvakirjat taisivat tulla jo kesällä, ja lokakuun koittaessa on meidän kirjastossa aika laittaa jouluaineisto esille. Tuorein tulokas joulukirjojen listalle on todellinen helmi, kaikin puolin täydellinen kirja. Ei pelkkää kimalletta ja lumisateen tai jouluaaton odotusta, vaan vauhdikas ja jännittävä seikkailu ryyditettynä kuvituksella, josta aikuinenkin nauttii täysillä.

Korvatunturi on siirtynyt nykyaikaan, sillä osa lahjoista tehdään 3D-tulostimella ja Joulupukki suunnittelee aaton rekireittiä karttapalvelun avulla. Puhumattakaan supermodernista sähkökäyttöisestä reestä! Onneksi reessä on karvanopat ja Wunderbaum, ettei ihan mene liioitteluksi :D 

Kovin usein Joulupukki on kuvattu tukevaksi punaposkiseksi ukkeliksi, joka pukeutuu aina punaiseen. Nyt on toisin. Pukki on rennon oloinen heppu Jussi-paidassa, tukka poninhännällä. 

Kirjassa kaikki on hyvin siihen asti, kunnes Joulupukki lähtee lahjojenjakokierrokselle. Reestä putoaa yksi paketti, ja Myry-koira lähtee toimittamaan sitä perille yhdessä Harakka Huttusen kanssa. Monta mutkaa on matkassa ja vauhtia riittää ennen kuin tehtävä on saatu suoritettua. 

Pidän tästä erityisesti monien yksityiskohtien vuoksi. Kuvituksessa riittää tutkittavaa niin lapselle kuin aikuiselle. Joka sivulla saa hihkaista ilahtuneena, että tuommoinenkin juttu! Myös kieli saa riemastumaan kerta toisensa jälkeen. 

Lisää tällaisia kirjoja! Myryn seikkailuista saamme lukea myöhemmin lisää, se on hyvä juttu. Toivon, että sarjaan tulee monta osaa. 

Tatu Kokko: Kävelevien patsaiden kaupunki

Tatu Kokko: Kävelevien patsaiden kaupunki
Kansi T. P. Kekäläinen
Icasos 2019
370 s.
Kirjailijalta saatu arvostelukappale

Kun kirjailija tarjosi kirjaa luettavaksi, ei tarvinnut kuin vilkaista kansikuvaa niin jo kiinnostus heräsi. Nimi ja takakansiteksti vielä vahvistivat ensisilmäyksen vaikutelmaa. 

Vilja työskentelee kirjastossa, ja vapaa-ajallaan kirjoittaa kirjaa Minna Canthista. Ei mitenkään erikoinen lähtökohta, mutta odottakaapa vain. 

Vuosien ajan Vilja on ollut mielialalääkkeiden turruttama, maisema on ollut tasaisen harmaa, elämä tasaisen harmaa. Kun hän omavaltaisesti vähentää lääkitystä, aistit terävöityvät ja maailma muuttuu kiihkeäksi ilotulitukseksi. 

Kirjastossa Vilja tapaa Kareemin ja rakastuu tulisesti. Tunne on molemminpuolinen, mutta Viljan uusi elinvoima asettaa haasteita. Etenkin kun hän samalla pääsee rinnakkaiseen todellisuuteen, kaupunkiin jossa patsaat liikkuvat ja puhuvat. Canth-tutkimuksen vanhat valokuvat kuljettavat hänet Minnan nahkoihin, vanhaan Kuopioon, aikaan jolloin naisen ei ollut sopivaa olla kipinöivä olento. 

Vasemmalle jää Sataman apteekki vanhanaikaisista valokuvista tehtyine ikkunateippauksineen. Sipaisen jalkakäytävän reunassa kasvavan lehmuksen kuorta kulkiessani sen ohitse. Matkalla Tulliportinkadun risteyksestä kirjaston rappusille lehmuksia on kuusi. Nousen ylös yksitoista rappusta ja tunnen Kallavedeltä puhaltavan tuulen luikertelevan alennuksesta ostetun mekkoni sisään. Ihokarvat nousevat pystyyn. Vatsa jännittyy. Tuulen kuljettamat pölyhituset kieppuvat silmieni editse ovea vartioivan Pohjolan emännän luo. Menen hänen eteensä. Kosketan kädellä lepäävää haarikkaa. Kosketan aina samasta kohtaa. Siinä kohdassa pronssi kiiltää hieman muuta patsasta enemmän. Minun jälkeni tässä maailmassa.

Että tästä sitä on kuljettu.

Pidän erityisen paljon siitä, miten tarinan tasot kietoutuvat yhteen. Monesti tehdään niin, että eri aikatasoilla tapahtuvat tarinapätkät kerrotaan eri luvuissa. Tässä ei, vaan välillä hypätään Viljasta Minnaan kesken kappaleen. Todellisuudet sekoittuvat sulavasti, kuitenkin niin että liukuma yhdestä toiseen on helposti havaittavissa. Loppua kohti rajat hämärtyvät, vimmainen mieli kiihtyy äärimmäisyyteen asti, mennyt hyppää nykyiseen. 

Kokko kirjoittaa visuaalisesti ja koukuttavasti. Pakko tunnustaa, että mieleni tekee hypätä junaan ja matkustaa Kuopioon. (Olen käynyt siellä kahdesti, mutta toisella kertaa olin ohikulkumatkalla ja toisella kylpylässä.) Haluaisin mennä katsomaan rakennuksia ja patsaita, tuntemaan tuulen. 

Mielestäni Kokko tavoittaa hienosti Viljan mielentilan, vähitellen kiihtyvän pakkomielteisyyden ja vimmaisuuden. Viljan on pakko jättää lääkkeet, pakko tuntea ja kokea vahvasti voidakseen kirjoittaa Minnasta. Vähitellen kokemukset muuttuvat niin voimakkaiksi, että arki jää kokonaan taustalle ja Vilja on musertua kaiken alle. 

Se kävi tällä kertaa helposti, siirtyminen, ajattelen. Sitten tunnen valtavan, pohjattoman surun lyövän lähes kuolettavan iskun sydänalaani. Sellaista en ole koskaan ennen kokenut. Olen kuin piikkipensaaseen takertunut lintu. Pitkä, terävä oka syvällä rinnassa. Jos seisoisin, putoaisin polvilleni; jos juoksisinm iskeytyisin maahan. Mutta olen maassa jo valmiiksi. Hengitän kiivaasti, pidän kiinni rinnastani pää nuokuksissa, toinen käsi lumessa, selässä koko maailna ahdistus ja paino, ajatuksissa kuoleman kalpeat kasvot, musta viitta ja hopeisena leimuava viikate. 

Kirjan ovat lukeneet myös Leena Lumi ja Minna Vuo-Cho. Helmet-lukuhaasteeseen saan - lopultakin- kohdan 14, "kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi". On muuten ollut yllättävän vaikea kohta! 

Annanpa tässä samalla vinkin pienille kustantamoille ja omakustannekirjailijoille: panostakaa kirjan kanteen! Varsinkin pienillä kirjastoilla voi olla hankintarahat tiukassa, joten niissä keskitytään ostamaan isojen kustantamoiden teoksia. Muiden kohdalla on merkitystä sillä, kuinka todennäköisesti kirjaa lainataan. Esimerkiksi tämän kirjan kansi on sellainen, että siihen tartutaan. Olen varma, että esimerkiksi meidän kirjastossa tämä ei kauaa seisoksi uutuuspöydällä palauduttuaan, vaan lähtee seuraavalle lainaajalle. Tulevina vuosina se lähtee lainaan helposti, jos on hyllyssä esillä. Jos kirjassa on ankea kansi, sitä ei hankita. Vähäisiä rahoja ei ole järkeä käyttää kirjaan, joka seisoo hyllyssä viisi vuotta jonka jälkeen se poistetaan, koska sitä ei ole lainattu kertaakaan. 

Hideo Yokoyama: 64

Hideo Yokoyama: 64
Japaninkielinen alkuteos Rokyon 64 (2012)
Suomentanut Markus Mäkinen
Kansi Satu Kontinen
Bazar 2019
764 s.

Jaaha. Mitäpä tästä järkäleestä sanoisin? On aika hämmentynyt fiilis. Ensimmäiset 80 sivua luin vähän kakistellen, miettien että tapahtuuko tässä mitään ja jaksanko lukea. Sitten kirja jäi sivuun. Uusin lainaa monta kertaa, kunnes nyt totesin että alkaa olla aika palauttaa se kirjastoon. Jospa lukisin vähän lisää? Ja hittolainen, sitten pitikin lukea hiki hatussa loppuun asti. En tiedä olisiko niin tapahtunut, jos olisin jatkanut lukemista kuukausia sitten, vai itikö lukusiemen tauon aikana. 

Tarina on hitaahkosti etenevä. Päähenkilö Mikami on heitetty pihalle rikosjaostosta ja hän on päätynyt viestintätoimiston päälliköksi. Toimessaan hän törmää Amamiyan perheeseen, samaan johon liittyvää rikosta hän on ollut tutkimassa 14 vuotta aiemmin. Lapsen sieppaus, tapaus 64 ei ole jättänyt ketään rauhaan, ja nyt se nousee taas pintaan. Mikami päättää selvittää, miksi poliisi epäonnistui tuolloin sieppaajan henkilöllisyyden selvittämisessä. Työ ei ole helppo, sillä vaikenemisen kulttuuri on vahva. Samaan aikaan toisella rintamalla käydään valtataistelua toimittajien kanssa siitä, tiedotetaanko asioista anonyymisti vai henkilöiden nimillä. 

Q:n poliisiaseman päällikön virka-asunto. Hän oli painanut mieleensä poliisilinjan puhelinnumeron. Tätä työtä ei voinut hoitaa myös puhelimessa, vaan sen pystyi hoitamaan vain ja ainoastaan puhelimessa, hän mietti. Yllätyshyökkäys korviin. Hän virittäisi Urushibaralle ansan ja ravistelisi tästä tiedot ulos. Urushibara oli jo tottunut istumaan poliisiaseman päällikön paikalla, mutta alkujaan hän oli raskaan sarjan rikostutkija ja hänen vaistonsa olivat veitsenterävät. Jos Mikami lähestyisi häntä kasvokkain, kahdeksan- tai yhdeksänkymmenen prosentin varmuudella Urushibara osaisi päätellä, kuinka vähän Mikami todella tiesi. Mutta puhelimessa... 

Luin kirjaa kiinnostuneena, mutta samalla tuskastuneena. Ihmisiä on hurja määrä, lisäksi on jaoksia ja toimistoja ja prefektuureja. Ehkä henkilöluettelo olisi ollut paikallaan. Onneksi tarinan ytimessä on riittävän pieni määrä ihmisiä, jotta heidän nimensä pysyvät mielessä. Hämmentävää on myös se, että ihmisistä puhutaan sukunimellä. Samalla sivulla voi olla kaksi Amamiyaa, jotka tekevät ihan eri asioita. Täytyy hoksata että ahaa, jälkimmäinen nimi onkin etunimi. Kummastelin myös aikaa; Mikami sanoo pariin otteeseen olevansa 46-vuotias, mutta melkein samalla hengenvedolla kertoo olleensa rikostutkija 28 vuotta. Eli hän on aloittanut rikostutkijana viimeistään 18-vuotiaana, huomioiden että hänet on siirretty nykyhetkeä vuotta aiemmin viestintätoimistoon. 

Päällimmäinen tunne on kummastus: mikä ihme tässä kiinnosti niin että luin vauhdilla loppuun? Kun eihän tässä varsinaisesti tapahdu mitään! Muutama action-vaihe on, mutta muuten on monenlaista pohdintaa ja kinastelua, usein myös samojen asioiden vatvomista eri henkilöiden kanssa. Unohtamatta jaosten ynnä muiden keskinäistä kiistelyä. En osaa selittää asiaa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 20, "kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria". Japani on minulle melkeinpä täysin vieras. Jonkinlainen käsitys on kunnian ja häpeän kulttuurista, mutta siinä kaikki. Ehkä se koukuttava tekijä olikin nimenomaan vieraus? 

64:n ovat lukeneet myös Elegia (englanniksi) ja Kirjaluotsi.

Terhi Rannela: Kiivaat

Terhi Rannela: Kiivaat
Kansi: Laura Noponen
Karisto 2019
210 s.

Vakaumus kuulosti helposti särkyvältä astialta, perintöruukulta, jonka isä ojensi pojalleen ja äiti tyttärelleen. Minä olen nostanut ruukun ylimpään hyllyyn ja sulkenut sen lasioven sisään. Kymmenen vuotta se on kerännyt pölyä. Jos lapsia joskus tulee, lukitsen oven.

1950-luvun puolivälissä Salme Laine kirjoittaa kirjettä rouva Kiviaholle, nuoruudenrakastettunsa Toivon vaimolle. Hän palaa kirjeessään reilun vuosikymmenen taakse, aikaan jolloin hän oli Salme Kiivas, nuori sodanvastustaja. Pieni tamperelainen ryhmittymä halusi toimia, halusi ajaa saksalaiset pois maasta. Lentolehtisillä ja sabotaasilla he kokivat vaikuttavansa asioiden kulkuun. He uskoivat itseensä ja vasemmistolaiseen aatteseensa, luottivat tulevaisuuteen. 

Vuonna 1942 oli aikaa myös rakkaudelle ja ystävyydelle, vaikka ne olivatkin sodan ja aatteen kuorruttamia. Ei oikein voinut elää hetkessä, ei suunnitella tulevaisuutta pitkälle - koko ajan oli vaarana jäädä kiinni. Sodan jälkeen nuorten tiet erosivat, eikä kunnollista yhteyttä koskaan enää löytynyt. Salme ei kuitenkaan ole katkera; asiat nyt vaan menivät niin. Mitään hän ei kadu.

Hiivin lähemmäs. Eläimen viikset väpättivät ja se päästi lähelle, katsoi minua hetken uteliaasti ja vahti muruaan, etten vain varastaisi sitä. 

"Osaatko neuvoa, kuinka täältä pääsisi pakoon?" 

Kun yritin maanitella hiirtä syliini, se ärhäkästi puraisi sormeani ja kipitti sitten seinänkoloon piiloon. 

Pieni jyrsijä teki päätöksen puolestani.

Vaikka ne uhkaisivat millä, pitäisin pintani. 

Ja pidinkin.

Tästä kirjasta ei ole helppo kirjoittaa, en tiedä miksi. Pidin lukemastani todella paljon, pidin siitä että sota-ajan keskelle on saatu myös iloisia hetkiä. Pidin siitä, että raakuuksista puhutaan viitteenomaisesti, niitä ei paiskata lukijan naamalle vaan annetaan tilaa mielikuvitukselle. Pidin kauniista kielestä ja monista yksityiskohdista joissa viivähtää. 

En tiedä, paljonko lukukokemukseen vaikuttaa se, että olen kotoisin Tampereen läheltä ja kolmen vuoden taukoa lukuunottamatta olen aina asunut Pirkanmaalla. Tampereella olen asunut yhteensä kymmenisen vuotta. Pispala ja Kalevankangas ovat tuttuja paikkoja - puhumattakaan siitä että nyt asun Satamakadulla! On helppo kuvitella Ratinan kenttä ilman stadionia, olen kävellyt keskustasta Lielahteen... Lukiessa oli siis myös kotoisa olo, vaikka tapahtumat ja aikakausi ovat varsin kaukana omasta elämästäni. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan Kiivaat kohtaan 41, "kirja sijoittuu aikakaudelle, jolla olisit halunnut elää". Sota sinänsä ei kiinnosta, mutta kiinnostaa se miten ja miksi ihmiset päätyivät tekemään erilaisia valintoja, miten ystävistä saattoi tulla vihollisia nopeastikin. Toisaalta myös sota-arjen yhteisöllisyys, toisista huolehtiminen ja välittäminen olisivat kokemisen arvoinen asia. 1950-luvussa kiinnostaa se, miten elämä oli rakennettu sodan jälkeen. Kuinka paljon omat ja muiden teot painoivat, vai annettiinko niiden olla ja jatkettiin eteenpäin.

Yhtä lailla kuin romaanin elämän voi keksiä. Voi valita, mitä haluaa muistaa ja miten. Tärkein valinta on kuitenkin se, mitä päättää unohtaa, minkä tarinan jättää kokonaan kirjoittamatta.  

Kirja on luettu myön muun muassa blogeissa Kirjahilla, Sinimarjan matkassa ja Anun ihmeelliset matkat.

Teatterissa: Sapiens Kansallisteatterissa

Keväällä Bloggariklubilla kuultiin Minna Leinoa ja Anni Kleinia Sapiens-näytelmään liittyen. Kiinnostuin heti, etenkin kun yleisön joukossa kiersi käsikirjoitus. Siinä näytti olevan varsin vähän tekstiä. Kysymys kuuluikin: miten yli 400-sivuinen tiivistekstinen tietokirja on muokattu näytelmäksi? 

Vastaus siihen saapui tänä syksynä. 

Halusin lukea Yuval Noah Hararin Sapiensin ennen teatteri-iltaa, mutta en ehtinyt loppuun asti. Toisaalta se oli mielenkiintoinen tilanne, että pystyin vertaamaan näyttämön ja kirjan tapahtumia vain alkuosalta. Olin iloisen hämmentynyt, yllättynytkin. Kirjan tapahtumia on seurattu uskollisesti. Koin että mukana on kaikki, mihin olin kiinnittänyt lukiessa huomiota. Mikä on tietenkin täysin mahdotonta, koska kirjaa ei lueta esityksessä alusta loppuun.

Niin, luetaan. Tarina etenee Jarmo Heikkisen kertomana. Jos ette tunne Heikkisen nimeä, tunnistatte taatusti äänen joka esiintyy monen monituisissa luonto-ohjelmissa sekä äänikirjojen lukijana. Näyttelijät lavalla toteuttavat ääneen luettua tekstiä, päästäen satunnaisesti äännähdyksiä mutta puhumatta mitään. Pidin tällaisesta toteutustavasta valtavasti. 

Lavalla on joukko näyttelijöitä, joista jokaisella on useita rooleja. Kaikki on maskeerattu niin, että näyttelijöiden persoonalliset piirteet peittyvät ja heistä tulee ihmismassaa. Kiehtovaa ja karmivaa samaan aikaan. 

Lavastus ja äänimaailma ovat aivan huikeat. Vähillä mutta monipuolisilla elementeillä saadaan kuvattua ihmiskunnan historian vuosikymmentuhannet. Yleisöstäkin tulee välillä osa lavastusta, mikä on asia mikä minulle toimii aina. Äänet yllättivät, kuinka hienosti kaikki lattian narahdukset, lasin kirskahdukset ja muut tulevat. Toisaalta minkään ei pitäisi yllättää, sen verran monta kertaa aiemmin olen ollut Kansallisteatterissa ihastuksissani. 

Loppupuolella keskittymiseni herpaantui hetkeksi. En tiedä onko Vilma Viinerin leipomosta kerrottu osuus liian pitkä, vai onko kapitalismi aiheena epäkiinnostava. Siinä kuitenkin ajattelin hetken, että mentäisiinkö jo eteenpäin. Muuten taisin olla suu auki koko esityksen ajan.

Sapiensista voisi sanoa samaa kuin Beckett-postauksestani, sitä ei voi selittää vaan se pitää kokea itse. Huomasin että esitykseen on saatavissa englanninkielinen tekstitys, ilmoitin samantien miesystävälleni että menemme katsomaan tämän yhdessä. Siinä on asia mihin hänellä ei nyt ole minkäänlaista sananvaltaa :D 

Kiitos Kansallisteatterille lehdistölipusta! 

Kuvat: Katri Naukkarinen

Sapiens Kansallisteatterissa ainakin tämän vuoden loppuun asti, yhteistyössä W A U H A U Sin ja Zodiak - Uuden tanssin keskuksen kanssa

Käsikirjoitus ja sovitus Minna Leino

Kertoja Jarmo Heikkinen

Näyttelijät Hanna Ahti, Iida Kuningas, Aksinja Lommi, Markku Maalismaa, Karin Pacius, Ilja Peltonen, Heikki Pitkänen, Johannes Purovaara, Antti Pääkkönen, Juha Varis

Ohjaus ja koreografia Anni Klein ja Jarkko Partanen (W A U H A U S)

Lavastus Samuli Laine

Valosuunnittelu Jani-Matti Salo

Äänisuunnittelu Heidi Soidinsalo ja Jussi Matikainen (W A U H A U S) 

Pukusuunnittelu Laura Haapakangas

Naamioinnin suunnittelu Minttu Minkkinen

Samuel Beckett: Huonosti nähty huonosti sanottu

Samuel Beckett: Huonosti nähty huonosti sanottu
Ranskankielinen alkuteos Mal vu mal dit (1981)
Samuel Beckettin englanninnos Ill seen Ill said (1982)
Vertaillen suomentanut Anni Sumari
Like 2002
60 s.

Nyt olen hämmentynyt. Olin hämmentynyt lukiessa, ja hetkeä myöhemmin vielä enemmän. Mitä oikein luin? Ja ennen muuta, mitä oikein koin? On samaan aikaan olo, että nyt osui käsiin helmi, mutta myös että en tajunnut mitään. 

Kirja jakaantuu lyhyisiin tekstipätkiin, mikä on lukijan onni. Lauseet ovat lyhyitä, mutta sanajärjestys  on usein outo. Peräkkäiset lauseet saattavat liittyä toisiinsa tai sitten eivät. Yksittäinen kohtaus on lyhyt, vaihdellen puolesta sivusta pariin sivuun. Kohtausten välissä on tyhjää tilaa; ainakin minä koin että ratkaisu antaa lukijalle aikaa pohtia lukemaansa. Aika monta kertaa kävi silti niin, että luin kohtauksen uudelleen, sekä käsittääkseni sisällön että nauttiakseni kielestä. 

Laitan alle sitaatin siinä muodossa, kuin teksti kirjassa on. 

                             Oli aika jolloin hän ei

lainkaan ilmestynyt kivivyöhykkeelle. Hyvin

pitkä aika. Ei siis antanut kenenkään nähdä

menemistään tai tulemistaan. Jolloin hän 

ilmestyi vain niityille. Ei siis antanut kenen-

kään nähdä hänen poistuvan niiltä. Muuten 

kuin taikavoiman vaikutuksesta. Mutta pikku-

hiljaa hän alkoi ilmestyä. Kivivyöhykkeelle. 

Ensin epäselvästi. Sitten yhä selvemmin ja sel-

vemmin. Kunnes lopulta hänet saattoi nähdä 

yksityiskohtia myöten ylittämässä kynnyksen

molempiin suuntiin ja sulkemassa oven taka-

naan. Sitten aika jolloin hän ei ilmestynyt nä-

kyviin seiniensä sisäpuolella. Pitkä aika. Mut-

ta pikkuhiljaa hän alkoi ilmestyä. Seiniensä

sisäpuolella. Epäselvästi. Itse asiassa se vaihe

on edelleen menossa. Vaikka hän ei enää ole

siellä. Ei ole ollut pitkään aikaan.

Olen aika lailla sanaton, mutta sisälläni kuplii riemu. Pidän tällaisesta sanoilla ja lauseilla leikittelyistä, etenkin kun leikiteltävä aihe ja sanasto on on eri tekstipätkissä eri. Mystinen nainen esiintyy läpi kirjan, pari kertaa tapaamme myös miehen. On mökki ja nummi, kirstu ja yö, kivi ja silmä. 

Tämä on kirja josta ei voi kertoa, se pitää jokaisen kokea itse. 

                             Nummi olisi sopinut pa-

remmin tarkoitukseen. Jos oli tarkoitusta johon

sopia paremmin. 

Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta 47, "kirjassa on alle 100 sivua". Tästä on blogattu myös Taikavuoressa.