Lukuhaasteen sivuraide 5. Emma Vepsä: Tie Teheraniin: peukalokyydillä Iraniin

Emma Vepsä: Tie Teheraniin: peukalokyydillä Iraniin
Ulkoasu Ville Lähteenmäki
Atena 2019
278 s.

Kas, silmiini osui matkakirja ja sehän piti heti lukea pois. Se vaan on niin kiinnostavaa lukea ihmisten kokemuksista eri kulttuureissa, eri matkustustavoilla. Pyöräily- ja kävelykirjoja olen lukenut paljonkin, nyt on tutustuttu myös liftaukseen. Olikin sen verran kiinnostavaa, että aion lukea myös Vepsän aiemman kirjan liftausreissulta Afganistaniin.

Tässä matkaa kertyy yli 9000 kilometriä, Tallinnasta Teheraniin ja sitten vielä vähän edemmäs, Persianlahden rannalle. Vepsä lähtee liikkeelle helmikuun alkupuolella, mikä on ehkä vähän yllättävä ajankohta. Baltian maissa ainakin on vielä kylmä! Mitään hätää ei kuitenkaan ole, liftareiden yhteisö on laaja ja auttavainen. Missä matkaaja haluaa pysähtyä, on monessa paikassa yösija valmiina. Vepsällä on tuttuja ennestään, mutta yöpaikkoja löytyy myös nettifoorumin kautta. Ja toki hän välillä jää majataloon. 

Matkanteko sujuu varsin vaivattomasti. Liftaus tuntuu olevan monessa maassa tuttu juttu, joten autot pysähtyvät eikä liftaajan tarvitse useinkaan odotella kauaa. Joitain kävelypätkiä tulee, mutta niistäkin suurin osa vapaaehtoisesti. Koska Vepsä on liikkeellä ilman tarkkaa aikataulua, hänellä on mahdollisuus tehdä ylimääräisiä pysähdyksiä tai jäädä jonnekin muutamaksi päiväksi. Hän on ilmeisen avoin luonne, koska tuntuu saavan kyyditsijöihinsä kontaktin helposti. Aina ei löydy yhteistä kieltä mutta se ei haittaa, ilmeillä ja eleillä kommunikoidaan sujuvasti. Pidän erityisen paljon siitä, että Vepsä nimeää jokaisen henkilön, joka on ollut auttamassa matkanteossa. Jos nimi on mennyt ohi tai se on liian vaikea muistettavaksi, nimi kuitenkin annetaan.

Kun nousin hieman myöhemmin bussiin, olin valtavan hyvällä tuulella ja ajatuksissani matkustin reippaasti oikean pysäkin ohi. Onnistuin kuitenkin liftaamaan takaisin oikealle tielle Aleksei-nimisen miehen kyydissä, joten en hukannut liikaa aikaa harharetkelläni. Kun pääsin oikeaan kohtaan, tiellä ei ollut paljon liikennettä. Valko-Venäjän ja Ukrainan rajalle oli vain kaksikymmentä kilometriä, joten tavoistani poiketen lähdin kävelemään piennarta eteenpäin. Käännyin toiveikkaana ympäri joka kerta kun kuulin auton lähestyvän. Lopulta en ehtinyt kävellä pitkäänkään, kun jo kiipesin pakettiauton kyytiin. Diktaattorin kaima Aleksandr ratin takana kertoi, että pääsisin hänen kyydissään melkein rajalle asti. Tämän rajan yli sai kävellä, joten en vaivautunut hänen autostaan hypättyäni enää liftaamaan Valko-Venäjän puolella vaan kävelin lopun matkan. Olin viettänyt Valko-Venäjällä viikon ja nyt oli aika tullut aika ylittää raja seuraavaan maahan, jossa en ollut koskaan käynyt.

Valko-Venäjän tullissa tavarani tutkittiin tarkoin. Kamerani ja nauhurini eivät yllättäen johtaneet hankaliin kysymyksiin, mutta pieni aski salmiakkia sen sijaan sai virkailijan hyvin epäluuloiseksi. Selitin parhaani mukaan, että salmiakki oli kyllä pahanmakuista mutta se oli karkkia eikä mitenkään vaarallista. Lopulta minua uskottiin ja pääsin jatkamaan matkaani. Ukrainan puolella epäilykset herätti passini. Virkailija tutki sen tarkkaan sivu sivulta ja soitti samalla pari puhelua jonnekin. Ehdin jo odottaa ongelmia, mutta sain kun sainkin passin pian leimattuna takaisin ja minut toivotettiin tervetulleeksi Ukrainaan ilman hankalia kysymyksiä.

Mielenkiintoista tässä on - tietenkin - se, että Vepsä ei retkeile tavallista reittiä. En usko, että Tallinna - Teheran väliä on liftattu montaa kertaa, tai pyöräiltykään. Vepsä hakee nimenomaan uusia kokemuksia, siksi hän ei matkusta ennalta tutun Puolan kautta vaan menee Valko-Venäjälle. Reitin suunnittelu on varmaankin ollut kohtalaisen monimutkaista, ja lisäksi matkalla on saanut varautua monenlaisiin yllätyksiin. Etukäteen ei aina saa selville, minkä valtion rajan saa ylittää kävellen ja mitä ei, missä voi vaihtaa rahaa, miten paikalliset nähtävyydet (esimerkiksi linnat) ovat auki ja niin edelleen.

Matkakertomuksissa paras puoli on se, että ne palauttavat uskoni ihmiskuntaan. Kuten Vepsä toteaa, valtiot ovat eri asia kuin sen kansalaiset. On aina hienoa lukea siitä, kuinka kulkija saa apua tuntemattomilta, on se sitten viisikymmentä ylimääräistä kilometriä autolla tai mukaan annettu aamiainen. Että vaikka uutiset ovat täynnä vihaa ja tuhoa, on inhimillisyys yhä olemassa. Kaikkialla. 

Helmet-lukuhaasteesta täyttyy kohta 23, "kirjan nimessä on jokin maa".

Lukuhaasteen sivuraide 4. Otto Hyyrynen: Murtumispiste

Otto Hyyrynen: Murtumispiste
Kansi Markko Taina
Tammi 2019
235 s.

Huu mikä kirja! Ihana klaustrofobinen tunnelma, ja pakkasta niin että lukijaa palelee vaikka lukee kirjaa peiton alla villasukat jalassa! 

Suomalainen Kalle lähtee töihin tutkimusasemalle Jäämerelle. Työnteko ei niinkään kiinnosta, vaan hän lähtee kauas kaikesta päästäkseen pakoon ahdistavaa elämäänsä. Pieni Jäämerellä sijaitseva saari osoittautuu kuitenkin kaikkea muuta kuin turvapaikaksi. Työkaverina on venäläinen Boris, mies joka on viipynyt saarella jo 20 vuotta. Kaikki muut ovat tulleet ja lähteneet - nopeasti- mutta Boris on ja pysyy. Heti alusta saakka tunnelma on kireä. Kalle ihmettelee Boriksen vihamielisyyttä ja epäluottamusta häntä kohtaan, mutta toisaalta, ei hän itsekään pyri ystävystymään. Miehet hoitavat tutkimusasemaa ja mittaustuloksia toisiaan sietäen, alkuun yhdessä ja sittemmin erikseen. Alituisena seuralaisena on kylmyys ja huoli siitä, riittääkö lämmitysdiesel kevääseen asti.

Eräänä päivänä Kalle löytää rannalta soutuveneen, jossa on pahasti paleltunut tyttö. Kalle saa vietyä tytön asemalle, ja saa lämmitettyä tämän elävien kirjoihin. Hän ei kuitenkaan saa selville tytön tarinaa, sillä tämä ei puhu. Kun Boris osoittaa kiinnostusta tyttöä kohtaan, Kalle pelästyy. Hän ei anna tytölle tapahtua mitään. Alkaa todellinen kissa ja hiiri - leikki, jossa miesten toisiaan kohtaan harrastama välttely ulottuu hurjiin mittasuhteisiin. 

Rustaan turhautuneena mittaustuloksia vihkooni ja jään tuijottamaan merelle. Mantere tuntuu olevan niin kaukana, että se voisi yhtä hyvin olla toisella planeetalla. Tuntuu kuin siitä olisi iäisyys kun olen viimeksi jutellut jonkun täysjärkisen kanssa, tuntenut oloni turvalliseksi, hyväksytyksi. Kaikki aiemmin kokemani elämänvoima on hävinnyt. Saari on langettanut ylleni pimeän varjon ja jokainen päivä on edellistä synkempi.

Palatessani huoneeseeni minusta tuntuu taas, että täällä on käyty. Yläkerrasta kuuluu vaimeaa naurua ja taputusta, Boris on huoneessaan. 

Monesti koen psykologiset trillerit epäjännittävinä, jotkut suorastaan tylsinä. Tämä on kuitenkin toista maata. Ehkä juuri ympäristönsä vuoksi; on saari kaukana kaikesta, lunta ja pakkasta, lukittuja ovia, yhteydet ulkomaailmaan poikki, tieto siitä että saarella pitää olla ja pärjätä kuukausia... Ynnä kaksi päähenkilöä, joiden välit ovat aluksi kireät muuttuen koko ajan vihamielisemmiksi, kunnes lopulta molemmat vaikuttavat suorastaan vainoharhaisilta. Tarina kerrotaan Kallen näkökulmasta, mutta lopussa katsaus Boriksen päiväkirjaan avaa tapahtumia hänen kokeminaan, selittäen paljon. Ehdottoman hyvä ratkaisu, joka laittaa lukijan miettimään omaa suhdettaan siihen mitä on juuri lukenut. 

Tarina herättää ja jättää jälkeensä paljon kysymyksiä, joihin ainakaan minä en välttämättä edes kaipaa vastauksia. Mikä on tuo tutkimusasema, mitä siellä mitataan? Kuka on työnantaja? Miksi Boriksen on annettu olla saaren yksinvaltiaana kauan, jos kukaan ei viihdy / pärjää hänen kanssaan? Miksei kukaan ota yhteyttä saareen / miksei ole varajärjestelmää sitä ajatellen, että puhelinyhteys on poikki? Tarinan tunnelmaa edellä mainitut kysymykset tihentävät mitä parhaiten. Minua ainakin jännitti, ja oli pakko lukea eteenpäin, pakko saada tietää mikä kaikki menee vikaan, mitä vielä pahempaa voi tapahtua, mikä on se viimeinen niitti joka luhistaa kaiken - sillä eihän tämä voi mennä mitenkään muuten kuin luhistuen? Eihän? Vai voiko? 

Murtumispiste on luettu myös blogissa Kirjanmerkkinä lentolippu. Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 49, "vuonna 2019 julkaistu kirja".

Lukuhaasteen sivuraide 3. Paola Pigani: Älä astu sieluuni kengät jalassa

Paola Pigani: Älä astu sieluuni kengät jalassa
Ranskankielinen alkuteos N'entre pas dans mon âme avec les chaussures (2013)
Suomentanut Einari Aaltonen
Kansi Jonna Nisu
Aviador 2017
231 s.

Paola Piganilta on ilmestynyt uusi teos tässä ihan juuri, vaikutti kiinnostavalta niin samaan syssyyn lainasin aiemman suomennoksen. Aloitinkin tästä vanhemmasta, ihan siksi että saan sillä Helmet-lukuhaastetta eteenpäin eli kohdan 45, "kirjan nimessä on kieltosana". 

Tarina kertoo Alban perheestä toisen maailmansodan pyörteessä. Romaniperhe asuu vankkureissa ja kiertää esiintymässä. Kirjaa ei ehdi kulua montaa sivua, kun kiertäminen kierretään ja perhe komennetaan internointileirille. Leiri on täynnä Ranskan romaneja, jotka halutaan juurruttaa asumaan taloissa, asettumaan paikoilleen. Ihmiset yrittävät kapinoida vastaan; vankkurit ovat heidän kotinsa, miksi heidän pitäisi olla ja elää jotenkin muuten? Yksi perhe leventää tuvan oviaukkoa saadakseen vankkurit mahtumaan sisätiloihin. Alistutaan, mutta ei kuitenkaan.

Päähenkilö Alba on 14-vuotias perheen joutuessa leirille vuonna 1940. Seuraavat kuusi vuotta hän viettää ankeissa oloissa. On kylmä ja nälkä, rakas hevonen kuolee, ei ole mitään tekemistä. Romanimiehet käyvät töissä metallisulatossa, naiset ja lapset pysyvät leirissä. Miehet uskalletaan päästää ulkopuolelle, koska tiedetään että he palaavat - romanimiehet eivät jätä perhettään. Taudit ja nälkä tappavat ihmisiä, uusia tuodaan leiriin. Vaikka olot ovat surkeat, on mukana myös iloisia hetkiä. Ensirakkaus, lapsen syntymä, patikkaretket, toive vapaudesta... 

Sen jälkeen kun saksalaiset ottivat rakennuksen käyttöönsä, hirviöistä tuli todellisia, heidän pelkonsa sai muodon. Portti on edelleen auki. Ajoneuvoja tulee ja menee kahden puuaidan välissä lakkaamatta, ja ne luovat kylään uuden rytmin. Saksalaisilla on valta muuttaa äänimaisema tässä Saintongen kolkassa.

Pian Albaa ei enää kiinnosta leikkiä ja kirmailla metsässä. Hän seuraa, kuinka kaikki muuttuu vähitellen kalseammaksi, kuinka lapsuuden aika jähmettyy ja kaiken jyräävä aika valtaa alaa. Hän näkee Boutonnejoen veden ja tajuaa, ettei enää heittelisi jokeen punaisia kankaan riekaleita, joita hänen veljensä seuraavat rannalla juosten. Hän kuvittelee, kuinka rämemajavat lymyävät kosteassa ruovikossa ja painavat päänsä veden alle, kun niitä lähestyy. Hän opettaa pienokaisille majavaleikin. Heidän täytyy pysyä kesyttöminä, ulottumattomissa, hakeutua puiden ja teiden laidoilla kohoavien kiviristien suojaan ja vältellä avoimia paikkoja, joilla kulkee ihmisiä. 

Sitä kovasti ihmettelen, miten tämä kirja on mennyt minulta ohi! Vaikka toinen maailmansota onkin aika loppuunkaluttu aihe, on romaninäkökulma uutta. Kulttuurin tapoja pidetään yllä olosuhteista huolimatta, niin pitkälle kuin mahdollista. Poikkeava tarina on myös siksi, että leiriltä ei viedä ihmisiä kaasukammioon tai muualle teloitettavaksi. Nimenhuutoja pidetään, mutta ihmisiä ei valikoida töihin tai teloitettavaksi. Vartijat eivät ole sadistisia pahoinpitelijöitä, vaan ranskalaisia santarmeja. He suhtautuvat vankeihin melko inhimillisesti, eivätkä päästä SS-miehiä leiriin. 

Kirjan tunnelma on aiheen huomioon ottaen yllättävän lämmin. Ehkä se johtuu siitä, että ihmiset eivät ole vaipuneet täyteen toivottomuuteen. Päivät ovat toistensa kaltaisia, mutta koko ajan vallalla on ajatus ajasta leirin jälkeen. Ei uskota, että leirielämää jatkuu loputtomiin, vaan suunnitellaan mitä sen jälkeen. Katsotaan kurkiauraa ja todetaan, että on taivaan kokoinen vapaa alue. Päivittäin ohi kulkeva pikajuna muistuttaa, että elämä jatkuu tuossa ihan lähellä. Nautitaan siitä, kuinka auringonsäde lämmittää vauvan ihoa. Ja kun leiri lopulta on vapautettu, lähistön ihmiset eivät käännä selkäänsä vaan auttavat, ehkä eivät mielellään mutta auttavat kuitenkin. Alba ja muut pääsevät rakentamaan uutta alkua.

Kirja perustuu todellisen henkilön elämäntarinaan, johdannon perusteella kyseessä on kirjailijan veljen vaimon äiti. 

Teos on luettu myös blogeissa Annelin lukuvinkit ja Sheferijm - Ajatuksia kirjoista!

Teatterissa: Helsinki Dance Theatre: Our Reality Moves - Todellisuutemme liikkuu

Kun blogiin tuli viesti, että kiinnostaako tanssiesitys, innostuin heti. Pidän sekä baletista että nykytanssista, joten mikäs sen mukavampaa kuin niiden yhdistelmä! Sattui vielä niin, että esitys oli Kanneltalossa, jossa en ole koskaan käynyt vaikka miettinyt että pitäisi. 

Ryhmässä on kahdeksan tanssijaa, mikä on katsojan kannalta juuri sopiva määrä. Kaikkia pystyy seuraamaan, eikä tunnin aikana tunnu kertaakaan siltä, että jotain jäi näkemättä. Ensimmäisessä ja kolmannessa osassa tanssivat kaikki, toisessa viisi. Liike soljuu lähes taukoamatta, näyttäen yksinkertaiselta ja helpolta mutta ollen kuitenkin vaativaa. Sopii koettaa, mitä pystyisi itse tekemään, mihin oma kehonhallinta ja liikkuvuus riittäisi. Val Rey Suarezin koreografia ei siis ole spektaakkeli, jossa tarkoitus olisi vääntää tanssijat mitä kummallisempiin asentoihin.

Ensimmäinen osa Have's and have not's on rauhallisempaa menoa, Olafur Arnaldsin ja Ludovico Einaudin musiikki keinuttaa katsojaa tyyneen oloon. Tulee olo, että tätä katsoisi ja kuuntelisi koko illan. Parikymmentä minuuttia hujahtaa ohi nopeasti.

Toinen osa Embrace the Tide muistutti minua iranilaisen tuttavani valmistujaisjuhlista, jossa kuuntelimme ja tanssimme osan illasta iranilaisen musiikin tahtiin. Toinen osa on lyhyin, kymmenisen minuuttia. Bobby Mcferrinin musiikki on osuva johdatus kolmanteen osaan, jossa poliitikkojen ja toimittajien lausahdukset Irakin joukkotuhoaseista kohtaavat Afro Celt Sound Systemin ja Tallesin Orchestran musiikin. Kolmas osa on dynaaminen, suorastaan aggressiivinen. Hiljaisia hetkiä on vähän. Puhe- ja musiikkipätkät vuorottelevat, ja puheosuudet herättävät katsojan miettimään. Nykymaailmassa tietoa etsitään ja halutaan paljon, mutta ikävä kyllä sitä myös väärennetään ja vääristellään. Kovin usein virrasta poimitaan vain se omalle asialle ja mielipiteelle edullinen. 

Hiukan alle tunnin kestänyt esitys on hieno kokonaisuus. Alun rauhallinen ja levollinen tunnelma kiihtyy osa osalta. Liikkeissä on toistoa kunkin osan sisällä, mikä toimii. Tuttuus tuo turvallisuutta. Vaikka tässä ei katsota massiivista spektaakkelia, on lavalla niin paljon nähtävää että silmiä ei voi irrottaa kuin vaatteidenvaihtotaukojen aikana. Enkä kyllä olisi halunnutkaan katsoa muualle, sen verran paljon pidin näkemästäni. 

Helsinki Dance Theatre Kanneltalossa 16.-17.11.

Kuvat Celine Haakon (julistekuva) ja Senia Robbins (bw-kuva)

Our Reality Moves - Todellisuutemme liikkuu

Koreografia Val Rey Suarez

Tanssijat Nasa Abibo Baptista Baldé, Maria Beseghi, Laura Kaljunen, Julia Salminen, Luka Salonen, Iina Suomalainen, Jiro Tanabe ja Pihla Tommiska

Esitys nähty kutsuvieraslipulla

Maailman ympäri 80 päivässä. Pysähdys 11: Jokohama / Japani

Maailmanympärimatkamme alkaa kääntyä loppusuoralle. Retki on kuljettanut meidän Japaniin. Virallinen pysäkki olisi ollut Jokohama, mutta siitäpä ei kaunokirjallisuutta löydy helpolla. Etenkin kun kirjaston tietokannassa vanhemmat kirjat on luetteloitu melko niukoilla asiasanoilla... Päädyinkin tyytymään Japani-aiheeseen.

Amélie Nothomb: Nöyrin palvelijanne

Ranskankielinen alkuteos Stupeur et tremblements (1999)

Suomentanut Annikki Suni

Otava 2001

127 s.

Tunnustan, valitsin Amélie Nothomben kirjan luettavaksi ainoastaan siitä syystä, että siinä on vähän sivuja. Valinta oli - jälleen kerran - jokseenkin pielessä, en tykännyt. 

Amélie on lähtenyt vuodeksi Japaniin töihin. Hän tuntee kielen ja kulttuurin, mutta silti onnistuu ärsyttämään esimiehiään. Väärinkäsitykset ja kömmähdykset aiheuttavat sen, että hän saa jatkuvasti yhä vähäpätöisempiä tehtäviä, päätyen lopulta vessojen siivoojaksi. Tosin epäonnistuen siinäkin. Amélie on kuitenkin päättäväinen ja aikoo selvitä vuodesta läpi, tapahtui mitä tahansa. 

Alun alkaen on epäselvää, miksi hänet on palkattu yhtiöön. Hänelle osoitetaan kummallisia tehtäviä yksittäisen vastauskirjeen kirjoittamisesta kahvitarjoilun ja tolkuttoman monistuspakon kautta vessojen siivoamiseen. Välissä on pitkiä aikoja, jolloin hän ei tee juuri mitään, eikä kukaan puutu asiaan. Miksi Amélie on siellä, kun ketään ei kiinnosta? 

Seuraavat tunnit minä raapustelin kirjeitä tuolle golfinpelaajalle. Herra Saito rytmitti luomistyötäni repimällä aina sen tulokset kommentoimatta mitenkään muuten kuin huudahduksella, joka oli ilmeisesti tarkoitettu kertosäkeeksi. Minun piti joka kerran keksiä uusi sanamuoto.

Olihan siinä työssä puolensa, sain sommitella henkeviä aloituksia, vaikka "Kaunis markiisitar, kuolen rakkaudesta kauniisiin silmiinne" ei ihan istunutkaan tekstiin. Tutkailin kieliopillisia kategorioita: "Entä jos Adam Johnsonista tulisi verbi, ensi sunnuntaista subjekti, golfinpelaajasta objekti ja herra Saitosta adverbi? Ensi sunnuntai tulee iloiten adamjohnsonoimaan golfinpelaajaa herrasaitoisesti. Ja pam Aristoteleen silmään!"

Minulla alkoi olla jo hauskaa, kun herra Saito keskeytti minut. Hän repi ties kuinka monennen kirjeen edes lukematta sitä ja ilmoitti neiti Morin saapumisesta.

Eniten minua vaivaa se, etten ymmärrä miksi tarina on kirjoitettu, mitä sillä halutaan sanoa. Se on välillä olevinaan hauska, mutta ei sitten kuitenkaan. Se arvostelee monia asioita, mutta käärii ne ylenpalttiseen koristeluun muuttuen lähinnä sekamelskaksi. Se paukauttaa suoraan, miten naisen ja miehen asema eroaa Japanissa, miten nainen ei voi odottaa elämältä mitään - ja kuitenkin, se pysyy yhden talon sisällä eikä kerro mitään ihmisten elämästä. Tarinan koko maailma on tuo yksi talo, sen yksi kerros, yksi firma työntekijöineen, työpäivä työpäivän jälkeen. Se on liian ahdas tuottaakseen minulle lukuiloa. 

Se siitä. Nokka kohti uusia pettymyksiä, kuten ystäväni aina sanoo. Jätämme Aasian taakse ja suuntaamme Pohjois-Amerikkaan. Siellä ensimmäinen pysähdys tehdään San Fransiscossa, siihen olenkin jo löytänyt kirjan. Jännitystä vaihteeksi, toivottavasti sellaista mitä on kiva lukea. 

Maailman ympäri 80 päivässä. Pysähdys 10: Hongkong

Olemme saapuneet Hongkongiin. Valinnanvaraa postauskirjaksi oli jonkin verran, mutta se kapeni huomattavasti kun jätin pois vakoilujännärit. Niitä on nyt ollut pari lyhyen ajan sijaan, joten päätin lukea jotain muuta. 

Janice Y. K. Lee: Pianotunnit

Englanninkielinen alkuteos The Piano Teacher (2009)

Suomentanut Helene Bützow

Tammi 2009

395 s. 

Tarinan aikajana on sikäli poikkeuksellinen, että kahden aikatason välissä on vain kymmenen vuotta. Useimmiten se taitaa olla 30-70 vuotta. Toisaalta, tässä ei selvitellä perheen tai suvun salaisuuksia, joten ratkaisu on perusteltu. 

1940-luvun alussa brittiläinen Will on saapunut Hongkongiin, eikä aikaakaan kun hän rakastuu kiinalais-portugalilaiseen Trudyyn. Ajankohta on kuitenkin mahdollisimman huono. Toinen maailmansota on ulottamassa lonkeroitaan myös Hongkongiin, ja koittaa japanilaismiehityksen aika. Britit ovat japanilaisille suuri paha, joten heidät sullotaan vankileirille kurjiin oloihin. Will on siitä onnekas, että Trudy on leirin ulkopuolella ja pääsee tuomaan hänelle ruokaa. Trudyn asema ei kuitenkaan ole helppo, sillä hän joutuu tekemään uhrauksia vapautensa eteen.

Vuosikymmentä myöhemmin brittiläinen Claire muuttaa puolisonsa kanssa Hongkongiin. Aikansa kuluksi hän päätyy antamaan pianotunteja Chenin perheen tyttärelle, tutustuen pian perheen autonkuljettajaan Williin. Suhde on kiihkeä mutta ongelmallinen, sillä Trudyn ja sodan haamut painavat paitsi Williä myös monia muita paikallisen yhteisön jäseniä. 

"Nyt ne keräävät ihmisiä", Trudy ilmoittaa ja lukee ääneen:

"'Japanilaisten miehitettyä joulupäivänä Hongkongin ulkomaalaisten vihollisten on sallittu liikkua vapaasti käytännöllisesti kaikkialla kaupunkialueella' - onpa jalomielistä, vai mitä? Sitten tässä puhutaan kenraaleista ja armeijan määräyksistä. ja sitten sanotaan: 'Kaikkien vihollismaiden siviilien' - Will, sinäkin kuulostat vaaralliselta - 'kaikkien vihollismaiden siviilien on saavuttava tammikuun viidentenä päivänä Murrayn paraatikentälle.' Mukaan saa ottaa henkilökohtaiset tarvikkeensa; omista taloista huolehtiminen on kunkin henkilökohtaisella vastuulla. Vihollisiin luetaan britit, amerikkalaiset, hollantilaiset, panamalaiset ja kaikki, jotka ovat häpeällisesti taistelleet valloittajien rinnalla." Trudy kohottaa katseensa. "Taidan päästä kuin koira veräjästä."

"Näinköhän?"

"Enhän minä kuulu mihinkään tässä luetelluista ryhmistä. Ja olen piilottanut Englannin passini hyvin turvalliseen paikkaan niin ettei kenekään tarvitse tietää siitä. Minusta ei varmaankaan tule Japanin vihollista vain siitä syystä, etten pidä origameista. Mutta sinun täytyy mennä kokoontumispaikkaan, jollet sitten halua lähteä jonnekin muualle. Menisitkö Kiinaan? Eräät ihmiset voivat järjestää sinut sinne."

Tuota noin, olisi ehkä sittenkin pitänyt lukea James Bondia tai vastaavaa... Pianotunnit oli minun makuuni tylsä, keskittyen liikaa rakkaussuhteisiin ja etenkin jaaritteluun. Minulle ei tullut minkäänlaista kuvaa Hongkongista ympäristönä, asuinpaikkana. Ihmisiä riittää joka lähtöön, mutta talot ja paikat ovat vain rekvisiittaa. Tarina keskittyy joutilaisiin ihmisiin, joilla saattaa olla näennäisesti työpaikka (kuten Willillä) mutta jotka vain soljuvat elämässä eteenpäin päivästä ja viikosta toiseen. En saanut tarttumapintaa mihinkään, mikään ei herättänyt tunteita suuntaan tai toiseen. Jotenkin jäi olo, että aineksia olisi ollut särmikkäämpään tarinaan mutta sitä ei nyt vaan kirjoittajalta tullut.

Vähitellen alkaa tulla olo, että olen valinnut ihan väärän teeman lukuhaasteeksi. Tähän mennessä kun kirjahelmet ovat jääneet vähiin. Saa nähdä mitä tapahtuu seuraavalla pysäkillä Japanissa.