tiistai 30. syyskuuta 2014

Näin On Kirjat 2014

Kirjavälitys järjesti Näin On Kirjat tapahtuman Helsingissä hotelli Crowne Plazassa 29.9. Pariin vuoteen en ole sellaiseen osallistunut, en bloggaajana enkä kirjastolaisena. Nyt kun Helsinki on tunnin bussimatkan päässä oli helppo päätös lähteä mukaan.

Tapahtumaan osallistui melko monta pientä ja keskisuurta kustantamoa. Esittelypöytiä kiertäessä tuntui ettei tiedä mihin katsoisi. Mielessä vilisi taukoamatta: "Tuon olen lukenut, ja tuon, ja tuon, ja tuon." "Oi, nyt tuo on ilmestynyt, ihanaa!" "Mikä tämä on, vaikuttaapa kiinnostavalta, lukulistalle!" :)

Ruokailun ja omatoimisen kiertelyn jälkeen tarjolla oli kirjailijahaastatteluja, se jos mikä oli kiinnostavaa ja pari tuntia hujahti huomaamatta. Christian Rönnbackan näin ensimmäistä kertaa livenä, Timo Sandbergiä kuuntelin ensimmäistä kertaa ja SuviSirkku Talakseen ihastuin vallan paljon. 

Jussi Raittinen lauloi, Bailamama-emännät Emilia Ek-Huuska ja Maija Kiljunen jumppauttivat yleisöä, Vuokko Ilola ja Aila Ruoho kertoivat vanhoillislestadiolaisuudesta, Mila Teräs ja ensimmäinen aikuisten romaani, Tanja Pohjolan esikoisteos (joka sattuu olemaan lukuvuorossa), Roope Lipastin vakavan naaman huumoria, Ville Hänninen ja Jussi Karjalainen esittelemässä sota-ajan sarjiksia ja pilapiirroksia... Oijoi, mielenkiintoinen kirjasyksy ja -talvi on edessä!

Illan kohokohtana oli tietenkin mukaan saatu Kirjavälitys-kassi, jossa tällä kertaa oli välitettynä Christian Rönnbackan Rakennus 31 (saako nyt tuulettaa ja hihkua ja pyöriä ympyrää), Markus Kajon Kettusen kannettava sekä Kirsi Pihan Äitijohtaja.

PS. Tapasin tilaisuudessa Kirjava kukko - blogin Veeran, hauskaa että jälleen yksi nimi on saanut kasvot :)

torstai 25. syyskuuta 2014

Juha-Pekka Koskinen & Miranda Koskinen: Gabriel Hullo & keskiyön kestit

Juha-Pekka Koskinen: Gabriel Hullo & keskiyön kestit
Kuvitus Miranda Koskinen
Haamu 2014
36 s.
Kustantajalta saatu arvostelukappale




Juha-Pekka Koskinen on hyvin tuottelias kirjailija, mutta niin että laatu ei kärsi määrästä. Gabriel Hullo & keskiyön kestit on toinen runomuotoinen tarina Gabriel-pojasta, pojasta joka rakastaa kauhutarinoita.

Oli poika Gabriel nimeltään,
luki kauhukirjoja yhtenään.
Kummitustarinat osasi sadat,
tuttuja olivat noitien padat.
Mörköjä näki hän kaikkialla,
kaapeissa, pihalla, sängyn alla.
Kaapolla oli vain yksi haave:
"Minusta tulee isona aave!"

Gabriel tapaa isoisänsä merikapteeni Hullon aaveen. Tämä murjottaa tylsyyttä ja yksinäisyyttään. Aave ehdottaa Gabrielille, että järjestettäisiin syntymäpäiväjuhlat; miksei niitä voisi juhlia vaikka onkin kuollut. Juhlien suunnittelu sujuu hyvin, kunnes Gabrielin eli Kaapon äiti lähtee retkelle ja hommaa kotiin lapsenvahdin - säikyn Kaisa-tädin. Juhlat kuitenkin järjestetään, eikä Kaisa-tätikään ole ollenkaan niin pelokas.

Maistuu seittisoppa ja limakalja,
Hullolle nostetaan usea malja.
Luut kolkkaa, parkuu laudat,
avoinna ovat kaikki haudat.
Merirosvot osaavat juhlia hurjasti
vaikka elonsa päättyi kurjasti.
Aaveena sentään riemua riittää,
juhlista Hulloa kaikki kiittää.

Luin runoja hitaasti maistellen ja nauttien. Niiden kertoma tarina on vauhdikas, hauska ja jännittävä. Voin kuvitella lasten tykkäävän, sekä itse lukien että kuunnellen. Aion ottaa kirjan kokeeksi vinkkaukseen, ainakin eka- ja tokaluokkalaisille. Väljä fontti ja lyhyet säkeet houkuttavat kokeilemaan itsenäistä lukemista.

Pidin erityisen paljon siitä, miten luontevia loppusoinnut ovat. Ei tunnu yhtään siltä, että niitä olisi pitänyt pusertaa väkisin. Niissä on myös yllätyksellisyyttä, sitä että ei ole valittu helposti loppusoinnutettavia sanoja vaan mukana on monia melko vaativiakin sanapareja, esimerkiksi laihtua-haihtua, pyytää-hyytää, äkeä-väkeä ja haljun-kaljun.

Kiitosta menee myös Miranda Koskiselle kuvituksesta, kauhistuksia on kuvattu toisaalta rujosti, toisaalta lempeästi. Luurangot ynnä muut näyttävät varsin hellyyttäviltä, minkä voin kuvitella miellyttävän lapsia. 

Olen iloinen Gabriel Hullosta, koska pienille lapsille ei ole riittävästi kummitustarinoita. Mikä sen parempaa, kuin hurja ja hauska kirja, jossa vielä yhdistyvät suositut kummitukset ja merirosvot!

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Juoksemassa: Ruisrääkki

Siinä se nyt on, palkintokaapin uusin tulokas. Koville otti mutta lähti se kuitenkin mukana kotiin.

Kaveriporukalla oltiin sovittu jo aikoja sitten, että lähdetään syksyiseen Turkuun juoksemaan puolimaraton. Eilen se sitten koitti, Ruisrääkki-päivä.

Aamulla fiilis oli luottavainen. Keskiviikkona olin käynyt juoksemassa 7 km, meno tuntui varsin hyvältä ja kevyeltä. Aamupalaa syödessäni kuuntelin tsemppimusaa, biisivalinnat saattavat olla kyseenalaisia mutta kyllä niistä energiaa sai. Soitin Apulannan Ehjä-levyä, missä Voittaja-kappaleessa todetaan että "minä olen voittaja ainakin tänään joten turha on urputtaa". Mitä vaan toimi myös; "mä teen ihan mitä vaan, menen ihan mihin vaan", ainoa vaan että se jatkuu "lopulta se vie mut sairaalaan"... No, sairaala ei sentään kutsunut vaikka juoksu olikin vaikea.

Lähdössä jännitti taas ihan hirveästi. Ei siihe totu, tai ainakaan kaksi vuotta ei riitä. Ensimmäinen kolmannes oli pahoinvoinnin takia tuskaisa. Reilun viiden kilometrin jälkeen pysähdyin kaksi kertaa kakomaan puun juurelle, äsken juodut vesi ja urheilujuoma pysyivät sisällä mutta tovin jouduin syljeskelemään. Mietin, että jos huono olo jatkuu kauan niin keskeytän. Mielessä oli keväinen HCR, jonka juoksin pahoinvoivana alusta loppuun ja sitten oksensin myöhemmin illalla. Juoksu on minulle harrastus, ei asia jonka takia leikkisin terveydelläni.

Kuvotus hellitti seitsemässä kilometrissä, minkä jälkeen kymppi meni hyvin. Kilometrivauhdit olivat hämmästyttävän hyviä, ihan kaikkia en seurannut mutta moni osui välille 7.02-7.36 min/km. Ja minä kun olen tuskaillut lenkeillä, kun kilometrivauhti on ollut minuutin - puolitoista hitaampi. Näköjään sitä vauhtia on kuitenkin varastossa, hyvä niin.

Alavatsan oikealla puolella alkoi pistää noin 13 km:n kohdalla. Yritin saada sen pois hengittämällä, välillä syvään ja rauhallisesti, välillä niin että syvää sisäänhengitystä seuraa joko yksi tai kolme nopeaa puhallusta. Yleensä tämä on helpottanut mutta tällä kertaa ei. Pistos paheni koko ajan, kunnes 17 km:n kohdalla jouduin siirtymään kävelyyn. Mietin, joudunko kävelemään loppuun, keskeytys ei tullut mieleen. Yritin välillä juosta mutta kipu oli niin kova ettei siitä tullut mitään, pahimmillaan pystyin ottamaan neljä juoksuaskelta ennen kuin oli pakko taas kävellä. Tuntui, että koko oikea puoli vatsasta ja oikea kylki olisivat krampanneet, rinnan alta umpparileikkausarpeen asti. Vain muutaman juoksupätkän sain viimeisille kilometreille, joitakin kymmeniä metrejä kerrallaan. 

Jonkin aikaa käveltyäni päätin tarkistaa, ehdinkö maaliin kolmen tunnin aikarajan kuluessa. Hämmästyin, kun sykemittarin mukaan aikaa oli mennyt vasta 2 h 21 min. Tiesin, että saan mitalin vaikka loppu menikin kävelyksi. Lopulta tein puolikkaan ennätysajan, virallinen bruttoaika on 2.44.21, entinen ennätys parani kolmisen minuuttia.

Päivästä jäi hyvin ristiriitainen tunnelma. Olen tietysti iloinen niistä hyvistä ja vauhdikkaista kilometreistä sekä siitä, että ennätys tuli. Toisaalta ketuttaa suunnattomasti, koska olisin varmasti päässyt alle kahteen ja puoleen tuntiin, jos olisin pystynyt juoksemaan lopun. Nopein kilometri oli viidestoista, joten vauhtia ja voimia oli. Lopun varalla olisi ollut yksi energiageeli, jonka voimalla olisin varmasti pystynyt kirimään pari viimeistä kilometriä. Harmittaa, kun nyt jäi näkemättä se, mihin olisin pystynyt. Pakko silti myöntää, että kyllä tämä motivoi suunnattomasti. Vauhtia on varastossa, se on vaan saatava esiin talven aikana. Samoin tekniikka on varmastikin parantunut, sillä ensimmäistä kertaa juoksu tuntui enemmän takareisissä ja pakaroissa kuin etureisissä ja lonkankoukistajissa. 

Juoksua seuraavana päivänä eli tänään olo on kohtalaisen hyvä. Ystävien kanssa jäimme Turkuun yöksi, suunnittelimme menevämme illalla palkintosiiderille. Toisin kuitenkin kävi. Hotellille päästyämme menimme saunaan ja sen jälkeen syömään. Sitten olimmekin niin poikki että suuntasimme takaisin hotellille ja nukkumaan. En tiedä, ehtikö pää osua tyynyyn ennen kuin olin jo unessa. Aamulla heräsimmekin jo ennen seitsemää, sitten piti hetki odotella aamiaistarjoilun alkamista. Syötyämme lähdimme kävelylle Aurajoen rantaan, piipahdimme tuomiokirkossa sekä poikkesimme kahvilassa. Juoksukengistä ei tullut rakkoja mutta tämän päiväisestä sandaalikävelystä tuli, argh! Kylki on myös ollut melkoisen kipeä, muuten lihaksistossa on vain väsymystä.  

Tästä suuntaan peruskuntokaudelle, oma into ja ammattilaisten ohjeet toivottavasti antavat keinot alittaa ensi vuonna 2.15 ja selvittää Tukholman maraton alle viidessä tunnissa.

tiistai 16. syyskuuta 2014

Kate Morton: Hylätty puutarha

Kate Morton: Hylätty puutarha
Englanninkielinen alkuperäisteos The Forgotten Garden (2008)
Suomentanut Hilkka Pekkanen
Bazar 2014
669 s.





Oijoijoi. Ihana, ihana, ihana kirja!

Hylätty puutarha on hieno ja koskettava kertomus naisista, joiden elämät risteävät yli sadan vuoden aikana, eri puolilla maapalloa. On australialainen Nell, joka 1920-luvulla kuulee olevansa löytölapsi. Se keikauttaa hänen maailmansa, kaikki entinen jää hänen alkaessaan etsiä juuriaan - ja itseään. 1970-luku vie hänet Englantiin, cornwallilaiseen kartanoon, sen rantataloon sekä puutarhaan. 

Nellin tyttärentytär Cassandra seuraa hänen jälkiään 2000-luvulla. Cassandra tapaa ihmisiä, jotka ovat tavanneet Nellin kolmekymmentä vuotta aikaisemmin. Hän tapaa ihmisiä, jotka ovat kuulleet tarinoita aikakaudesta, jolloin Nell on ollut lapsi.

Välillä käydään 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa, tutustutaan kartanon asukkaisiin ja salaisuuksiin. Lukija saa koota palapeliä yhdessä sekä Nellin että Cassandran kanssa, saa vierailla hylätyissä rantahuvilassa ja puutarhassa, saa jännittää selviävätkö asiat.

Naurettavaa käytöstä jo puolta nuoremmallekin naiselle, mutta hällä väliä. Oli sietämätöntä ajatella, että joutui seisomaan niin lähellä sukutilaansa, omaa synnyinkotiaan, saamatta nähdä niistä vilahdustakaan. Oli valitettavaa, ettei ruumiillinen ketteryys vetänyt vertoja hänen sitkeydelleen. Hän oli ollut yhtä lailla häpeissään ja kiitollinen, kun Julia Bennett oli sattunut näkemään hänen tunkeutumisyrityksensä. Onneksi Blackhurstin uusi omistaja oli hyväksynyt Nellin selityksen ja kutsunut hänet katsomaan.

Oli tuntunut kovin oudolta nähdä talo sisäpuolelta. Oudolta, mutta ei sillä tavoin kuin hän oli odottanut. Hän oli ollut mykkänä odotuksesta. Hän oli kulkenut aulan halki, noussut portaat, kurkistellut ovista ja sanonut itselleen aina vain uudelleen: sinun äitisi on istunut täällä, sinun äitisi on kävellyt täällä, sinun äitisi on rakastanut täällä; ja hän oli odottanut, että sen kaiken suunnattomuus murskaisi hänet. Että jonkinlainen tietämisen aalto irtautuisi talon seinistä ja paiskautuisi hänen päälleen, että jokin syvä osa hänestä tuntisi talon kodiksi. Mitään sellaista tietoa ei kuitenkaan ollut tullut. Typerä odotus, tietenkin, eikä ollenkaan Nellin tapaista. Mutta minkä sille voi. Käytännöllisinkin ihminen joutui toisinaan kaipauksen uhriksi. Nyt hän sentään voisi lisätä sisältöä niihin muistoihin, joita yritti rakentaa uudelleen, ja hänen kuvittelemansa keskustelut käytäisiin nyt todellisissa huoneissa.

Toisaalta olisin halunnut ahmaista kirjan kerralla, toisaalta halusin pitkittää lukukokemusta. Kiitos kielestä menee tietysti myös suomentajalle, kirja on täynnä hienoja maisemakuvauksia, koskettavia tunnetiloja, kiehtovia ja jännittäviäkin esineitä, hyytävän inhottavia ihmisiä, oikullisuutta, perinteitä ja vaikka mitä muuta. 

Olen valtavan iloinen saadessani lukea näin hienoa kirjallisuutta! Tarina on monipolvinen, mutta aikatasojen vaihtumisesta huolimatta helposti seurattava. Henkilöhahmoja on eri tasoilla riittävän vähän, etteivät he unohdu eivätkä sekoitu. Samalla monet henkilöt saavat niin paljon tilaa, että he tulevat tutummiksi kuin naapurit.

Hylätystä puutarhasta jäi kupliva olo, sellainen ettei oikein mahdu kehoonsa vaan purskahtelee sen ulkopuolelle, sellainen että on täynnä ja haltioissaan, suunnaton ilo että tämä hieno tarina on kirjoitettu ja jaettu ihmisille.

Kirjaa on luettu blogeissa ahkerasti, arvio löytyy ainakin Lumiomenasta, Ullan Luetuista kirjoista, Leena Lumilta sekä Sonjan lukuhetkistä.

lauantai 13. syyskuuta 2014

Pasi Ahtiainen: Jokakelin mies

Pasi Ahtiainen: Jokakelin mies
Gummerus 2014
207 s.
Kustantajalta pyydetty arvostelukappale








Yhtenä ihan tavallisena päivänä ihan tavallinen opettaja Niilo pyörtyy kesken oppitunnin. Aivotärähdystä epäillään ja Niilo passitetaan kotiin sairaslomalle. Yhtäkkiä tavalliset päivät ja rutiinit muuttuvat vastenmielisiksi, ja Niilo alkaa kyseenalaistaa omaa elämäänsä. Hän on aina ollut tavallinen, hän on vähän tassukka, hänellä on omia ajatuksia mutta hän ei saa tuotua niitä esiin. Yhtäkkiä hän päättää, että nyt riittää.

Niilon murtautuminen harmaasta massaan sulautuvasta vanhasesta alkaa pieni askel kerrallaan, ensin ajatuksissa ja sitten teoissa, ensin kotona ja sitten kodin ulkopuolella. Alkuun päästyään hän kiihdyttää vauhtia eikä aikaakaan niin hän on suuntaamassa isoin harppauksin kohti anarkiaa.

Niilo olisi voinut osoittaa Ainon kehossa useammankin ongelmakohdan, joka kaipasi kipeämmin kuntoilua kuin olemattomat lihakset kuvitteellisissa paikoissa. Läskin hävittämisen sijaan ohjaaja jakoi parin kuukauden välein muhkean laskun, jonka maksuaikaa oli päivä tai pari. Mitä jos hän ei maksaisikaan? Tarkastiko kreikkalaisen jumalan näköinen jätkä jokaisen osallistujan maksut?

Lasku saattoi vahingossa hävitä tai tipahtaa. Niilo katsoi muualle ja antoi sille pienen tönäisyn etusormellaan. Se liukui kepeästi seinän ja kirjoituspöydän väliin.

Oikea suupieli kääntyi ilkeään hymyyn. Niilosta tuntui pitkästä aikaa hyvältä.

Kun kirjaa esittelevä sähköpostiviesti tuli, mietin pyytäisinkö arvostelukappaleen. Mietin, onko keski-ikäisen miehen tarina sitten kuitenkaan kiinnostava. Onneksi kuuntelin vaistoani; kirja on suoraan sanottuna loistava. Se herättää tunnekirjon laidasta laitaan. Välillä on surullista lukea, kuinka Niilo on jumissa avioliitossaan, työssään ja elämässään. Silti on ajoittain surullista myös se suoranainen epätoivo, jolla Niilo pyrkii ottamaan hallinnan. Toisinaan touhu menee pahasti yli, kohellukseksi joka naurattaa. Välillä jännittää, mihin suuntaan asiat kääntyvät.
Erityisen suuren kiitoksen ja kumarruksen annan kirjan lopusta, se on kertakaikkiaan huippu! Kun Niilo on ajautunut punkkareiden kanssa järvirosvoksi, mietin voiko tämä päättyä mitenkään tyydyttäväksi. Eniten pelkäsin, että lopussa kaikki paljastuu uneksi tai että asioille on jokin yhtä typerä ratkaisu. Mutta ei, Ahtiainen saa purettua vyyhdin loogisesti ja niin, että siitä jää hyvä ja ennen muuta tyytyväinen olo. 

Jokakelin mies on Ahtiaisen esikoisteos, ja erittäin hyvä sellainen. Se on tasapainoinen, viihdyttävä, tunteita herättävä, mukaansatempaava, mielenkiintoinen, persoonallinen. Lukemisesta jäi ainakin minulle hyvä mieli moneksi päiväksi.

tiistai 9. syyskuuta 2014

Lukuhaaste on alkanut!

Suomen Pakolaisavun järjestämä #Lukuhaaste alkoi eilen ja jatkuu syyskuun loppuun. Kampanjan idea on yksinkertainen: luetaan, mitä tahansa, ja jokaisesta luetusta tekstistä lahjoitetaan yksi euro Pakolaisavulle. Lahjoituksen voi tehdä lähettämällä viestin 1 € numeroon 16588, viesti siis lähetetään jokaisen lukukokemuksen jälkeen. Helppoa :) Rahoilla tuetaan lukutaitoa Afrikassa, tarkemmin sanottuna Ugandassa, Liberiassa ja Sierra Leonessa. Haastankin kaikki lukijat mukaan! Voitte myös antaa omat kasvonne lukutaidolle ottamalla kuvan itsestänne ja lukemastanne ja julkaisemalla sen sosiaalisessa mediassa tunnisteella #Lukuhaaste. Helppoa sekin :)

Viime syksynä olin mukana vastaavassa kampanjassa ja tietysti lähdin mukaan tälläkin kertaa. Lukutaito on tärkeä monella tapaa. Se kasvattaa sanavarastoa, avaa mahdollisia maailmoja, antaa mahdollisuuden koulutukseen ja toimeentulon hankkimiseen.

Mitä luen, on vielä auki. Vaihtoehtoja on:

Orivedeltä kulkeutui matkalaukullinen kirjaston kirjoja, ja Lohjaltakin olen ennättänyt lainata ison kassillisen. Vaihtoehtoja on noin kaksikymmentäviisi :) Ja lähipäivinä jään töiden jälkeen kuljeskelemaan kirjastossa niin varmasti mukaan tarttuu taas jotain... Kaikkea en ehdi kuun loppuun mennessä mutta tavoitteena on lukea useita. Kun vaan tietäisi mistä aloittaisi, ehdotuksia otetaan vastaan!

Tässä lainassa olevat kirjani, ei ole pakko lukea jos ei jaksa :)

Diana Gabaldon: Muukalainen (lainassa ystävältä)
Matti Rämö: Polkupyörällä Intiassa
Moira Young: Rebel heart
Virginia Bergin: The rain
Lincoln Peirce: Iso Nipa on ykkönen
Chris Columbus & Ned Vizzini: House of Secrets: Battle of the beasts
Juha Hietanen: Seikkailujuoksija
Helmi Kekkonen: Suojaton
Eeva-Kaarina Aronen: Edda
Robert Galbraith: The silkworm
Kathy Reichs: Bones of the lost
Henni Kitti: Elävän näköiset
Jörn Donner: Poika ja isä
Stephen Fry: Fryn aikakirjat
Eoin Colfer: WARP: Pyövelin vallankumous
Linnea Parkkonen: 112 - vihaan itseäni
Kate Morton: Hylätty puutarha
Sally Green: Puoliksi paha
Juha Ruusuvuori: Koston enkeli
Tanja Pohjola: Lintu pieni
Arne Nevanlinna: Arne
Tanja Kaarlela: Menneen talven lumi
Kerstin Gier: Smaragdinvihreä
Veera Salmi: Kaikki kevään merkit
Peter Sandström: Valkea kuulas

Lisäksi arvostelukappaleista on lukematta Anni Kytömäen Kultarinta, Jaana Ala-Huissin & Henry Ahon Hotelli ikuisuus, Pasi Ahtiaisen Jokakelin mies, Ralf Gothónin Hämähäkki sekä Long Play - artikkeli Serkkuni, ihmiskauppias.

Yritä tässä nyt sitten päättää minkä aloittaisi...


sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Julie Berry: Kunnes kerron totuuden

Julie Berry: Kunnes kerron totuuden
Englanninkielinen alkuperäisteos All the truth that's in me
Suomentanut Kaisa Kattelus
Tammi 2014
288 s.
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale





Kunnes kerron totuuden sijoittuu nimeämättömään aikaan, kuitenkin vuosikymmenien takaiseen menneisyyteen, aikaan jolloin liikkuminen tapahtuu hevosilla eikä nykyajan mukavuuksista ole tietoakaan. Työ on raskasta, sillä sähköä ei vielä ole.

Kirja kertoo ahdasmielisestä Roswellin kaupungista, tai ehkä pikemminkin kylästä, kuitenkin yhteisöstä jossa kaikki tuntevat toisensa ja jossa erilaisuudelle ei ole tilaa. Vaikka olosuhteet ovat karut, yhteistyön tekeminen on valikoivaa ja toisia tuomitaan ulkopuolisiksi hyvin omavaltaisesti.

Tarinan keskus on Judith, tyttö joka on ollut kadoksissa kaksi vuotta mutta palannut takaisin - mykkänä. Koska hän ei puhu, häntä pidetään typeränä; unohdetaan että ennen katoamistaan hän oli aivan tavallinen. Koko perheen ylle lasketaan paksu häpeä.

Judith ei kuitenkaan anna periksi, ei suostu nujertumaan. Hän on elänyt pelossa ja nähnyt ystävänsä kuolevan. Hän ei aio antaa yhdenkään aikuisen määrätä siitä, mitä osaa ja voi tehdä. Parin ystävänsä ja veljensä avustuksella hän tekee kovan työn onnistuen lopulta osoittamaan kyläläisille näiden julmuuden ja sokeuden tosiasioille. Hän paljastaa sileän julkisivun alla kytevän tekopyhyyden ja pahuuden.

Makaan sängyssä päättämättömänä, pystymättä nukkumaan. Minua pelottaa joutua istumaan Rupert Gillisin vieressä edes yhtä tuntia enempää. Minua pelottaa, että äiti yrittää pyydystää minulle aviomiestä. 

Mutta minua pelottaa myös hänen voitonriemunsa, jos en palaakaan kouluun. Ja minua pelottaa tuottaa pettymys Darrelille, tuolle kiusanhengelle, vaikka hän ärsyttääkin minua kaiken aikaa.

Vielä yksi päivä. Olen vuosia joutunut sietämään paljon pahempaakin kuin Rupert Gillis. Kyllä minä kestän häntä vielä yhden päivän.

Minulle lukukokemus oli kaksijakoinen, vuorotellen tylsä ja kiinnostava. Välillä tuntui että mitä tässä nyt taas jaaritellaan, on jo tullut selväksi että elämä on raskasta. Sitten kuitenkin tapahtui jotain, joko ajatuksen tasolla tai toimintana, jotain sellaista joka nytkäytti tarinan uuteen vauhtiin. Päällimmäiseksi jäi kuitenkin sellainen tunne, että ihan en saanut tarinasta kiinni, jotenkin se luisti karkuun. Ehkä se johtuu siitä, että ihmisten kuvaaminen jää vähemmälle. Judith on oikeastaan ainoa, keneen tutustutaan kunnolla, muuten kyläläisistä on tehty jähmeä kollektiivi. Sen sijaan luontoa ja olosuhteita kuvataan voimakkaasti ja koskettavasti, ne tunkevat iholle.

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Uusi koti, uusi työ ja uusi blogi

Nyt on kuulkaa lukemiset olleet vähissä! Lauantaina muutin uudelle paikkakunnalle, välimatkaa entiseen tuli reilut 200 km. Aamupäivällä lähdettiin vanhempieni kanssa liikkeelle, matkalla pysähdyttiin syömään ja iltapäivällä roudattiin kamppeet uuteen asuntoon sekä koottiin (tai siis isä kokosi...) kaikki mikä oli purettu.

Kuten kuvasta näkyy, lukunurkka oli ensimmäisenä valmis :) Toisaalta, kuvan ulkopuolelle jää vain muutama pikkuhuonekalu, jotka sain yksinäni siirrettyä kunhan ne oli kannettu ylös. Talossa on niin pieni hissi, että sänky ja nojatuoli piti kantaa kaksi kerrosväliä. Kantamisen ja kokoamisen jälkeen piti tietenkin mennä muuttokahveelle ja kierrellä vähän Lohjan keskustaa.

Sunnuntaina etsin ja laitoin paikoilleen elintärkeitä juttuja, kuten vaatteita, astioita ja peseytymistarvikkeet. Iltapäivällä otin polkupyörän alle ja ajelin muutaman kilometrin keskustan ulkopuolelle, kävin muun muassa katsomassa toisen työelämän tukikohdista sekä juoksuharrastuksen kannalta olennaisen urheilukentän.

Maanantaina aloitin pedagogisena informaatikkona ja Lukuinto-koordinaattorina Lohjan kirjastossa. Päivä oli tehokkaasti buukattu täyteen (sama näyttää jatkuva koko ensimmäisen viikon). Työpäivän jälkeen aloitin"uuden" harrastuksen. Olen juossut kaksi vuotta, mutta nyt menin juoksukouluun. ihan vaan siksi, että omin neuvoin treenatessa kehitys on pysähtynyt jos ei jopa taantunut, ja motivaatio alkoi olla kateissa. Toivon että ohjatut treenit ja porukan tsemppi antavat uutta intoa ja kuntoa, tavoitteena kun on edelleen Tukholman maraton toukokuussa 2015. Alku oli niin hauskaa että perustin uuden blogin: Likka liikkuu kuvaa matkaani kohti tavoitetta.

Töiden ja teenin jälkeen aloitin seuraavan urakan eli kirjojen siirtämisen kasseista hyllyyn. Se sujui kohtalaisen hyvin, vaikka karu totuus paljastui: täyttä on vaikka hyllyn molemmat puolet ovat käytössä.

En pinonnut kirjoja ihan hyllyjen ylä- ja sivureunoihin asti, koska kokoelma saattaa kasvaa... Toisaalta tämä hyllykkö on kokenut jo monta muuttoa, se on purettu ja koottu ainakin neljä kertaa, osa ruuveista on murentunut rikki ja jokaisella kokoamiskerralla jää ylimääräisiä osia... Tyhjänä ollessa se huojuu kevyestäkin kosketuksesta. Isä ohjeisti, että kannattaa laittaa kevyemmät kirjat ylös ja painavat alas, ilmeisesti jonkinlainen romahtamisvaara on olemassa... No, jospa se kestäisi vielä vähän aikaa.

Nyt kun tavarat alkavat löytää paikoilleen ja arki hahmottua niin eiköhän lukemisellekin jää taas aikaa. Olisi syytä, koska mukanani tuli matkalaukullinen kirjaston kirjoja, lisäksi ehdin jo täällä ottaa kirjastokortin ja lainata pinon...