Lucy Foley: Avain

 

Lucy Foley: Avain

Englanninkielinen alkuteos The Paris Apartment (2022)

Suomentanut Elina Koskelin 

Otava 2022 

408 s. 

En tiedä onko hyvä vai huono asia lukea kerrostaloasujana kerrostaloon sijoittuvaa psykologista jännäriä, kirjaa jossa kaikki talon asukkaat ja tapahtumat ovat outoja. Luettuani aloin miettiä, että onneksi meidän talossa on yhden sijasta kolme rappua, kerroksissa enemmän kuin yksi asunto ja naapuritkin varsin mukavia siltä osin kuin mitä heitä olen tavannut pihassa ja rappukäytävässä :D 

Tarina alkaa Jessin saapuessa Pariisiin veljensä Benin luo. Kummallista kyllä, Ben ei olekaan kotona. Missä hän on? Avaimet, lompakko ja Vespa ovat tallella, joten minne hän on mennyt ja miksi? Entä miksi talon asukkaat välttelevät tai jopa kieltäytyvät puhumasta Benistä? 

Jess saa etsintään avukseen Theon, sen lehden päätoimittajan johon Ben on kirjoittanut arvosteluja. Pieni pala kerrallaan he saavat arvoitusta kerittyä auki. Matkalle mahtuu monenlaisia yllätyksiä ja vaarojakin. Jess on kuitenkin päättäväinen, hän aikoo etsiä Benin, olkoon tämän naapurit ja talon portinvartija kuinka vastentahtoisia tahansa. 

Portti kolahtaa kiinni tytön takana. Hän kuvittelee majailevansa normaalissa talossa. Paikassa, joka seuraa normaaleja sääntöjä. Hänellä ei ole aavistustakaan, mihin hän on lusikkansa tuikannut. 

Mietin Madame Meunierin ohjeita. Tiedän, ettei minun auta kuin totella. Minulla on liian paljon pelissä, jotta voisin kapinoida. Kerron hänelle, että tyttö on juuri lähtenyt, kuten hän pyysi. Kerron myös, milloin tyttö palaa. Kuin tottelevainen henkilökunnan jäsen ainakin, mikä olenkin. En pidä Madame Meunierista, kuten olen jo tehnyt selväksi. Mutta uuden tytön saapuminen on pakottanut meidät liittolaisiksi. Tyttö on nuuskinut paikkoja. Kysellyt kysymyksiä asukkailta. Ihan niin kuin Benjaminkin. Tyttä ei saa vetää huomiota tänne. Benjamin halusi tehdä niin. 

Minun on nimittäin suojeltava tiettyjä asioita täällä. Ja se tarkoittaa sitä, että en voi koskaan luopua tästä työstä. Ihan viime aikoihin saakka oloni on ollut täällä turvallinen. Sillä näillä ihmisillä on salaisuuksia. Ja minä tiedän niistä. Tiedän liikaa. He eivät voi hankkiutua minusta eroon. Enkä minä pääse heistä eroon. 

Tykkäsin tästä, talon kieroutunut ilmapiiri tekee tunnelmasta jatkuvasti jännitteisen ja uhkaavan. Talon asukkaista paljastuu yllätyksiä, ja mitä enemmän Jess saa heistä selville sitä pelottavammaksi heidän käytöksensä muuttuu. Sitä paitsi talo itsessään on karmiva, suljettuine portteineen, ruokahisseineen, piilotettuine portaikkoineen, kellareineen. 

Monet psykologiset trillerit ovat minun makuuni tylsiä, mutta Avain on poikkeus. Se on koko ajan niin pahaenteinen, että jännitystä riittää ensimmäisiltä sivuilta loppuun asti. Kannessa Alex Michaelides sanoo kirjaa klaustrofobiseksi, sitä se todella on. Ihan normaalin oloiset tapahtumat ja kohtaamiset muuttuvat usein pelottaviksi. Lukijana tuntee olevansa talon vankina. 

Tänään olin kyllä varsin helpottunut, kun en tavannut ketään naapuriani käydessäni pariin kertaan ulkona :D

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 10, "kirjan nimi on mielestäsi tylsä". Ehkä olen vähän tyhmä, mutta en tajua mihin avain viittaa. Käyntikorttiin? Jessiin arvoituksen selvittäjänä? Mielestäni alkuperäinen nimi on suomennosta parempi.

Panu Kunttu & Sanna-Mari Kunttu: Kaikki luodon linnut

 

Panu Kunttu & Sanna-Mari Kunttu: Kaikki luodon linnut. Kahden saaristotutkijan melontaseikkailu Pentti Linkolan jäljillä

Kansi Tuomo Parikka

Nemo 2022

377 s.

Kesällä 1974 Pentti Linkola perheineen souti saaristossa tuhannen kilometrin lintulaskennan. Vajaat 30 vuotta myöhemmin kesällä 2020 Sanna-Mari ja Panu Kunttu seurasivat Linkolan reittiä meloen, samalla oman lintulaskennan tehden. Heillä oli käytössään sekä Linkolan reittikartta että muistiinpanot, joten seitsemän viikon matkalla he pystyivät havainnoimaan maiseman ja eliöstön muutoksia. Todella moni asia on muuttunut suhteellisen lyhyessä ajassa. Monet lintulajit ovat vähentyneet radikaalisti, toiset lisääntyneet. Rantoja on hakattu auki mökkiasutusta varten tai ne ovat kasvaneet umpeen. Kaikenlainen vesiliikenne rahtilaivoista vesiskoottereihin on lisääntynyt reippaasti. 

Vaikka retkellä oli tavoite, myös itse matkanteko oli tärkeää. Kun kaksi luonnontutkijaa ja luonnonrakastajaa lähti vesille, oli kaikki suunniteltu viimeisen päälle. Mutta kuten retkillä on tapana käydä, yllätyksiä riitti. Neuvokkuutta tarvittiin niin sonnilauman lähestyessä telttaa kuin vetoketjun hajotessa. Toisinaan oli liukas lähtö joko huonon tai hyvän sään takia. Aikataulu oli tiukka, mutta hyvät päivät antoivat pelivaraa. Meri, tuuli ja ukkonen kun ovat tekijöitä, joiden kanssa ei leikitä. Kokeneet melojat osasivat antaa olosuhteille tilaa eivätkä lähteneet koettelemaan taitojaan liikaa. 

Vaikka Utön ja lähiseudun vaikea kurtturuusutilanne huolestuttaa meitä, on käynti saarella ollut onnistunut. Sosiaaliset kontaktit muiden ihmisten kanssa ja mielenkiintoiset juttuaiheet saavat meidät hyvälle tuulelle. Kun kuulumiset on vaihdettu, linnut laskettu ja vesi- ja ruokatäydennykset hankittu, intoilemme valmiina jatkamaan matkaa Kökarin puolelle. Tuuli, joka on meitä kiusannut jo riittämiin, laantuu ja meri kutsuu melomaan. Aamuyön herätyksen ja Gaddarnoilta Utöhön tapahtuneen ylityksen jälkeen nukuimme vain parin tunnin päiväunet. Myöhäisestä iltapäivästä huolimatta olemme uutta puhtia täynnä. Haluamme päästä ylittämään maakuntarajan ja siirtyä saaristoltaan erämaisemman Ahvenanmaan puolelle. Se tuntuu henkisesti eräänlaiselta virstanpylväältä retkellämme. 

Jatkamme Utöstä melontaa Ahvenanmaan puolelle alkuillan vienossa valossa vielä hyvän tovin. Ohitamme Kårharun lintuluodon, jonne Linkolat olivat hakeutuneet myrskyltä turvaan. Silloin saarella oli mahtava sadan selkälokin pesimäyhdyskunta, jota Linkolat varoivat häiritsemästä. He rajoittivat kulkemisensa vain veneen ja teltan välille. Nyt selkälokit ovat muisto vain, mutta luodon rannasta yhytämme 70 isokoskelon parven. Linnut kauhovat itseään vedessä eteenpäin pystymättä lentämään sulkien vaihtamisen takia. Parvi pohjoisessa pesineitä pikkukuoveja on vuorostaan muuttomatkalla etelään. Ruokkeja singahtelee useiden luotojen kohdalla. Tavallisesti yksi tai kaksi tiedustelijaa on liikkeellä ennen muita. Ne tekevät kaksi kierrosta ympärillämme aivan kuin tutustuakseen siihen, mitä olentoja heidän yhdyskuntansa tietämillä liikkuu ja tiedustellen, ovatko tulijat vaarallisia. 

Tykkäsin, tämä oli tosi mielenkiintoinen kirja! Itse olen kerran kokeillut melomista, enkä tuntenut oloani järin luottavaiseksi. On kuitenkin kiintoisaa lukea erilaisista olosuhteista, joita saaristo ja meri tarjoavat melojille, samoin kuin siitä mitä mereltä käsin näkyy. En tunne lintuja juuri lainkaan, joten monien nimet kuulostivat suorastaan eksoottisilta. Lisäksi kirja on kirjoitettu niin elävästi, että lukijana oli helppo sekä innostua Kunttujen tekemistä havainnoista että pelätä ukkosmyrskyssä. Kirjan alku- ja loppusivuilla on yhteensä 6 sivua karttoja, joista on mukava seurata missä kaksikko kulloinkin kulkee. Kuvaliite olisi ollut kiva lisä.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 31, "kirjassa on jotain sinulle tärkeää". Luonnon monimuotoisuus ja sen säilyminen on ehdottoman tärkeää, mutta myös pitkä matka kohti jotain tavoitetta merkitsee paljon. 

Logo: Nanna / Kirjakimara 

Kirjakimaran Kirjoja ulapalta -haasteeseen saan myös ensimmäisen merkinnän :) 

Matias Riikonen: Matara

 

Matias Riikonen: Matara

Kansi Jussi Karjalainen

Teos 2021

307 s. 

Kesä, jossain, joskus. Joukko poikia asuu opistolla, mutta siellä he käyvät vain nukkumassa. Päivät kuluvat metsässä, Mataran valtakunnassa. Jokaisella on oma rooli, oma tehtävä Mataran puolustamisessa ja sen menestyksen edistämisessä. Metsässä on vihollisheimoja, joita vakoillaan ja joiden kanssa soditaan. Osa kuolee, jotkut joutuvat vangiksi. Mutta niin kuin usein poliittisessa pelissä, vallanhimo iskee myös leikissä. Omia etuja punnitaan tarkkaan, liittoudutaan niiden kanssa joita ei muuten siedettäisi, pyritään muuttamaan sääntöjä omaksi hyväksi... Illalla lähdetään pois, aamulla pyöräillään takaisin ja jatketaan siitä, mihin edellispäivänä jäätiin. 

Päähenkilö on pikkuveli, poika joka seuraa isoveljeä vakoiluretkille. Hän ihailee tätä, haluaa tulla yhtä taitavaksi. Pikkuveli ei ymmärrä kaikkea mutta ei tarvitsekaan. Isoveli ja muut pojat opastavat kyllä, selittävät miten Matarassa ollaan ja mitä tehdään. Silti pikkuveli uskaltaa tehdä omia päätöksiä, omia siirtoja. 

Märkä maa maiskahti, kun pikkuveli pudottautui alas... isoveli lähti heti liikkeelle, pikkuveli seurasi ja isoveli kuiskasi olkansa yli, ettei siellä kuusten takana ketään ollut.

"Ei vai?"

"Ei."

"Mistä sä osasit arvata sen?"

"Osasinpa vaan. Mut ois sunki pitäny arvata."

"Mitenkä nii?"

"Siitä et mä puhuin sulle, en kai mä ny hitto olis alkanu puhuu jos mä olisin arvellu et siel on joku."

"Aa niin."

"Niin."

He kulkivat solassa, joka jäi kallion ja pienen harjanteen väliin, ja kun sola päättyi, he kääntyivät etelään ja alkoivat loitota kalliosta ja työntyö kotkansiipien ja ikivanhojen kuusten sekaan. He kyykistyivät ja tähystivät alimpien kuusenoksien ja korkeimpien kotkansiipien väliin jäävästä avoimesta kohdasta, suoristivat vartensa ja jatkoivat matkaa upottavalla maalla, joka piti hiljaista maiskutusta jalkojen alla, varovaisia ketunaskeleita kuin he olisivat pelänneet herättävänsä vihaiset jumalat. Vähitellen kuusten joukkoon alkoi ilmestyä vanhoja haapoja, sitten kuuset loppuivat ja käenkaali ja poimulehdet rupesivat valtaamaan alaa ja tuomet haittaamaan kulkua, niiden valkeiden kukkien tuoksu levisi kaikkialle... pikkuveli seurasi isoveljeä ja hymyili kuin olisi muistanut jotakin hyvin yksityistä ja askel kohosi maasta ja vaipui maahan ja oksa napsahti. Ääni oli napakka eikä se tuntunut tulevan niinkään oksan katkeamisesta, vaan pikemminkin se kuulosti siltä kuin jokin säie veljesten omassa jännittyneisyydessä olisi napsahtanut poikki.

Suhtauduin tähänkin vähän varauksella, mietin että mahtaako poikajoukon kesäinen leikki kiinnostaa minua, nelikymppistä lapsetonta naista. Vaan kiinnostipa hyvinkin! Palasi mieleen se, kuinka alakouluikäisinä naapuruston lasten kanssa leikittiin milloin kaksin, milloin isommalla porukalla omakotialuetta ympäröivissä pienissä metsissä. Palasi mieleen se, kuinka olen tehnyt elämässäni paljon samoja asioita kuin 7 vuotta vanhempi isosiskoni. 

Pidän Riikosen luontokuvauksista, metsä nähdään yksityiskohtaisesti eri kasvilajeineen, äänineen. Aika tuntuu monesti lähes pysähtyvän, kun isoveli ja pikkuveli hiipivät retkillään. 

Tarina on myös yllättävän hurja. Valtapeli äityy riitaisaksi, melkein julmaksi. Moni on roolissaan hämmentynyt, mutta ei tiedä miten saisi pysäytettyä Kaiuksen, tasavallan johtajan joka tuntuu muuttuvan päivä päivältä itsekkäämmäksi, suorastaan kohti itsevaltiutta. Sodassa otetaan vankeja, joita kohdellaan orjien lailla. Taisteluita käydään tosissaan, armoa ei pyydetä eikä anneta. 

Kirja on samaan aikaan sekä intensiivinen että keveä. Suuressa poikajoukossa tapahtuu koko ajan, toiminta on taukoamatonta, monilla on suuriakin paineita pärjätä. Toisaalta veljesten vakoiluretket ovat hiljaisia, helposti hengitettäviä. 

Matara on luettu esimerkiksi blogeissa Kirsin Book Club, Mitä luimme kerran, Kirjat kertovat ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa ollaan metsässä

Anki Edvinsson: Lumienkeli

 

Anki Edvinsson: Lumienkeli

Ruotsinkielinen alkuteos Snöängeln (2021)

Suomentanut Leena Virtanen

WSOY 2022

367 s.

Suhtauduin skeptisesti Anki Edvinssonin Lumienkeliin, koska huumeet eivät aiheena yleensä kiinnosta minua juuri lainkaan, ja koska aihetta on usein käsitelty dekkareissa pitkälti samaan tapaan kirjasta toiseen. Olinkin positiivisesti yllättynyt siitä, miten Edvinsson pureutuu huumeteemaan. 

Tarina on monella tapaa surullinen. Alussa teinipoika tekee itsemurhan, sitten löytyy murhattu nainen, kohta katoaa teinityttö, löytyy murhattu mies... Nuorilla on surua ja huolta koulukavereistaan, mutta samalla elämä ja ulkonäköpaineet asettavat vaatimuksia. Pitää olla laiha, pitää pukeutua tietyllä tapaa, pitää osallistua juhliin ja kiskoa viinaa sekä pillereitä. Poliisikaksikko Charlotte von Klint ja Per Berg joutuvat sukeltamaan syvälle Uumajan nuorten elämään saadakseen selville, mistä ja keneltä huumeet tulevat. Samalla he haluavat estää useampien tragedioiden tapahtumisen. Taustalla väijyy vielä Kartellin pomo Tony Israelsson, jolla on kana kynittävänä Charlotten kanssa. 

"Tästä eteenpäin saat selvitä omin avuin", sanoi mies ja paukautti auton oven kiinni Charlotten selän takana.

Charlotte nyökkäsi, päästi irti miehen kädestä. 

"Kiitos, kuka sitten oletkin", hän sanoi ja otti ensimmäisen askelen kohti sairaalan ovea. Hän ei tuntenut maata jalkapohjiensa alla. 

"Me tapaamme pian uudelleen", mies sanoi, kiersi auton toiselle puolelle ja kävi kuljettajan paikalle istumaan. Kun auto lähti, Charlotte yritti katsoa sen rekisterinumeron. Hän räpytteli silmiään nähdäkseen paremmin, mutta auto katosi näkyvistä liian nopeasti. 

Kai täällä on valvontakamerat, hän ajatteli. Sairaalan ovet liukuivat auki, ja hän pääsi sisälle lämpimään. 

Hän käveli hitaasti peremmälle päivystysvastaanoton aulaan, ja vain muutaman askelen jälkeen sairaanhoitaja ryntäsi hänen luokseen. Hoitaja tuki häntä käsivarrellaan, ja hänen ilmeestään päätellen Charlotte taisi näyttää siltä kuin olisi tehnyt kuolemaa. 

"Ystävä rakas, mitä sinulle on tapahtunut?"

Charlotte tarkensi katseen paljaisiin jalkoihinsa, lakattuihin varpaankynsiin. Yksinäinen kyynel vierähti poskelle. 

Tykkään siitä, kuinka Edvinsson tuo esiin yhteiskunnalliset ongelmat kaikessa karuudessaan. Etenkin nuorilla on jatkuvia ulkonäköpaineita, tarve kuulua joukkoon, syömishäiriöitä, itsensä vahingoittamista, mielenterveysongelmia joihin ei saa apua... Lisäksi niin kovin monet vanhemmat ovat vakuuttuneita siitä, että ei ainakaan meidän kullannuppu sekoita päätään viinalla ja pillereillä. Nuoret saavat mennä juhliin, joista vanhemmilla ei ole mitään aavistusta että missä ne pidetään, keitä siellä on ja mitä siellä oikein tapahtuu. Tarinassa jotkut vanhemmat saavat aika rajun pudotuksen maan pinnalle, kun he tajuavat että juuri heidän kullannuppunsa on sitä porukkaa, joka päivä toisensa jälkeen laittaa päänsä sekaisin. 

Pidän tarinan yllätyksellisyydestä. Tapahtumissa ja ihmisissä riittää käänteitä. Moni asia ja henkilö ei olekaan sitä, miltä aluksi tai aika pitkäänkin näyttää. Yllätyksiä ei ole kuitenkaan liikaa, kertaakaan ei tule olo että nyt on jo liioittelua. Tarina on mielenkiintoinen ja maanläheinen. Etenkin nuorten näkökulmaa lukiessa tulee olo, että tätä aivan varmasti tapahtuu monelle, myös Suomessa. Pidän myös siitä, että tarinaa seurataan monen eri henkilön kertomana. 

Päähenkilöillä on tietysti ongelmansa, mutta siinä missä Charlotten vaivana on rikollispomo kohtaa Per ihan tavallisia arkielämän ongelmia, juuri sellaisia mitä voi tulla kenen tahansa taviksen eteen. Ehkä siksi kirja koukuttaa tehokkaasti. Tässä on asioita joita voisi tapahtua sinulle tai minulle. 

Lumienkeli aloittaa sarjan, eiköhän siihen pian ole tulossa seuraava osa. Eikös suurimmalla osalla dekkaristeista ole tapana kirjoittaa sarjaa osa per vuosi tahdilla. 

Kirja on luettu myös blogissa Annelin lukuvinkit. 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 22, kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä. Nuoret lähettelevät Snapchat-viestejä, lisäksi Linnin äiti Camilla postaa Instagramiin useita kertoja päivässä. Muita sopivia haastekohtia olisivat esimerkiksi numerot 2, "kirjassa jää tai lumi on tärkeässä osassa", 19, "kirjassa on vähintään kolme eri kertojaa" ja 28, "kirjan päähenkilö on alaikäinen" (jos riittää, että osa päähenkilöistä on alaikäisiä).