Karoliina Niskanen: Sillinpyytäjä

 

Karoliina Niskanen: Sillinpyytäjä

Bazar 2026

332 s.

1960-luvun loppu, saaristossa, Rymättylässä. 11-vuotias Freja odottaa rannassa että sillinpyytäjä astuu maihin. Tuo mies on hänen isänsä, hän tietää, vaikka äiti kieltäytyy puhumasta. Paljoa Freja ei mieheltä saa, jokusen katseen ja sanan, joskus harvoin vähän aikaa. Miehen poika Tuhto, Frejan veli, olkoon välikappale isän lähelle pääsemiseksi.

1990-luvulla Freja on aikuinen, ja asuu Kainuussa äitinsä kotiseudulla. Estonian uppoaminen muistuttaa aikaisemmasta haaksirikosta ja avaa haavat. Isä ei vieläkään jätä häntä rauhaan; Frejan on palattava saaristoon. Siellä tarina avautuu hänelle uudelleen. Hänelle sillinpyytäjä oli melkein myyttinen hahmo, mutta nyt ruma totuus kuvan takana paljastuu. Isä ei ollut pelkästään rauhaton, hän oli väkivaltainen, suorastaan paha. Voiko Freja hyväksyä tämän uuden isän?

Isä, minä olin kirjoittanut Saima Harmajan säkeitä hiekkaan ja kerännyt rannalta särkyneitä kotilonkuoria. Olin seissyt kallioilla ja katsonut taivaalle ja rukoillut, ja kun vedet olivat viilenneet ja korvameduusat ajautuneet rannalle kuolemaan, olin seissyt siellä yhä. Olin aloittanut koulun ja oppinut ajamaan pyörällä, saanut kalan koukkuun, potkaissut pallon maaliin, kantanut tupaan joulukuusen. Olin opetellut kuperkeikan ja kärrynpyörän, valmistanut kotikaljaa ja leiponut niin maittavan rusinakakun, että isäntä oli syönyt sen yhdeltä istumalta ja kehunut minua Rymättylän näppärimmäksi neidiksi, hän oli sanonut, että jos kaikki olisivat kuin minä, ei maailmassa olisi lainkaan pahuutta. Olin ampunut metson ja metsäkaniinin ja hirvenkin, usko pois, vaikken hirveä ollut koskaan nähnytkään. Olin soutanut Lintusaarelta maihin, taistellut yksin aaltoja vastaan, voittanut meren ja kesyttänyt valaan, auttanut poikasi kuivalle maalle, viettänyt hänen kanssaan kohtuuttoman paljon aikaa, suostunut kepposiin ja pahantekoon, tehnyt kaikenlaista, olin kirjoittanutkin sinulle, vienyt joulukortin verannalle, painanut mustekynällä puumerkkini valkoiselle paperille, isälle, siinä kortissa luki, rakkaudella, Freja.

En kuitenkaan sanonut mitään. 

Rakastin tätä! Yksi parhaista jos ei paras tänä vuonna lukemani kirja. Todella elävästi kerrottu karun kaunis tarina, jossa on vahvoja tunteita alusta loppuun. Henkilöhahmot ovat kovia; olosuhteet ovat heistä sellaisia muovanneet. Väkivalta ja alkoholi eivät ole vieraita asioita, kun unelmat ovat vaihtuneet arkeen ja elämä on tuottanut pettymyksen toisensa perään.

Kalastus ei ole itselleni millään tavalla tuttu tai läheinen aihe, joten en olisi etukäteen arvannut kuinka kiinnostavaa elinkeinon kuvaus tulee olemaan. Osa siitä on varmasti mieleenpainuvien henkilöhahmojen ansiota. 

Tämän vuotiseen Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 49, "kirja on julkaistu vuonna 2026". Vuoden 2025 Helmet-haasteeseen laitan tämän kohdaksi 15, "kirjassa ajaudutaan haaksirikkoon". 

Anu Patrakka: Sydänvaras

 

Anu Patrakka: Sydänvaras

Otava 2026

272 s. 

Sarjan neljännessä osassa Nelson Monteiro kokee painetta monelta taholta. Tyttöystävä haluaisi muuttaa yhteen mutta Nelsonia arveluttaa sillä hän kokee isänsä muistisairauden esteeksi. Emilia alkaakin vihjailla mahdollisuudesta muuttaa takaisin Suomeen. Töissä on ratkottavana murhasarja, jossa miehiä kuolee kauhistuttavan tiheään tahtiin eikä juuri muita vihjeitä ole kuin murskattu suklaasydän ja epämääräiset vihjailut naisystävistä. Pomo hengittää niskaan ja vaatii nopeita tuloksia. Tutkinnassa Nelson joutuu epämukavuusalueelleen, kun hän joutuu tekemään profiilin treffisovellukseen. 

- Agudasta on löytynyt ruumis, Kiame ilmoitti.

- Onko kyseessä varmasti henkirikos? Ettei mennä turhan päiten.

- Ei pienintäkään epäilystä. Kuulemma pahaa jälkeä. Ana lähti sinne hetki sitten.

Monteiro haki mielessään parasta reittiä joen yli entiseen kalastajakylään. Hän oli väärällä puolella Portoa käyttääkseen Atlantin tuntumassa kohoavaa Arrábidan siltaa, ja se olisi joka tapauksessa työmatkaliikenteen tukkima tähän aikaan iltapäivästä. Jäljelle jäi reitti Freixon kautta.

Puoli tuntia myöhemmin hän nousi autosta kookkaan keltaiseksi maalatun talon edessä. Kasvoille hulmahti kuumankostea suolainen ilma, joka oli niin paksua, että sitä oli raskas hengittää. Korvia hiveli aaltojen taukoamaton pauhu, hiekkadyynit alkoivat kymmenen metrin päästä. Ei hullumpi paikka asua, Monteiro ajatteli itsekseen. 

Tykkäsin jälleen kerran. Koko sarjassa on jotenkin alakuloinen tunnelma, mutta aina myös iloa. Poliisikolmikon keskinäiset mutkattomat välit tarkoittavat luottamusta ja lämpöä. Pidän myös siitä, että keskeisiä hahmoja on vähän; kertaakaan ei tarvitse pysähtyä miettimään että kukahan tämä oli ja missä hänet tavattiin edellisen kerran. Tykkään ihan tosi paljon myös siitä, että hahmojen kokemat ongelmat ovat tavallisia asioita, sellaisia joita voisi tapahtua ehkä kenelle tahansa lukijalle. Ollaan menossa neljännessä osassa enkä kertaakaan ole kyllästynyt, en kertaakaan ole ajatellut että taas jauhetaan samaa asiaa. 

Pidän siitä, että Patrakka ei nouki paikallisia nähtävyyksiä ja esittele niitä, vaan kuvaa hyvin elävästi esimerkiksi sitä millaista on kesän ensi helteillä tai hiukan rapistuvassa talossa. Tapahtumat ja miljöö ovat saumattomasti yhdessä, kumpikaan ei ole toisen päälle liimattu. Matkakuume tässä kyllä herää!

Jostain syystä Emilia alkoi vähän ärsyttää viime osassa, ja nyt vielä enemmän. En saa kiinni, että miksi. Ehkä alitajuisesti palaan aikaan, jolloin omassa suhteessani ulkomaalaisen miesystävän kanssa oli hetki, että joko muutetaan yhteen tai erotaan. Me tosin asuimme riiusteluajan koko ajan eri maissa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 42, "kirjassa on sanoja tai lauseita toisella kielellä". 

Freida McFadden: Dear Debbie

 

Freida McFadden: Dear Debbie

Poisonous Pen Press 2026 

327 s.

Tämä päivä on kertakaikkiaan liikaa. Naapuri syyttää ilkivallasta, puutarhalehden kuvaukset peruuntuvat, työ lehden neuvontapalstan pitäjänä päättyy ja lukupiiriläiset ovat ylemmyydentuntoisempia kuin koskaan. Kun lisäksi aviomies salailee jotain ja teini-ikäisten tyttärien kanssa on vaikeaa, Debbie saa tarpeekseen. Asioiden on muututtava. Ja niiden on muututtava siten, että hänen perheelleen vääryyttä tehneet kokevat ikäviä asioita, pahimmillaan kuoleman. 

Pikkuhiljaa perhe alkaa epäillä, että Debbiellä ei ole kaikki kunnossa. Hän on aina tehnyt miehelleen eväät töihin ja illallisen puoli seitsemäksi, mutta nyt unohtaa ne. Kun Cooper herää aamukolmelta, Debbie ei ole kotona. Vanhempi tytär kiinnittää huomiota siihen, että perhettä läheltä liippaavat ihmiset ovat joutuneet ongelmiin heti sen jälkeen kun jotain on tapahtunut tai jäänyt tapahtumatta. 

I wait until everyone is asleep.

I have to be very careful tonight. Even after drugging Cooper last night, I'm fairly sure he woke up while I was gone. And since I didn't know I'd be sneaking out after dinner was over, it would have been a challenge to slip him something again. I'll just have to be very quiet. 

(...)

I am not in the mood for this.

If this were any other week, I would have pulled over and let the guy go around me. I hate being tailgated - it stresses me out. 

But this time, I don't pull over.

Kuten McFaddenilla aina, asiat eivät ole sitä miltä näyttävät. Tai osa on, mutta yllätyksiä riittää pitkin matkaa ja tietysti loppuun asti. Uskon että suurin osa lukijoista ei arvaa yllättävimpiä käänteitä etukäteen, sillä ne eivät ole lainkaan kliseisiä ratkaisuja. Tai ehkä itse olen lukenut niin vähän kirjailijan tuotantoa, etten vielä osaa arvata mihin suuntaan asiat kääntyvät. 

Tarinaa seurataan myös Debbien aviomiehen Cooperin ja ystävän Harleyn näkökulmasta, mikä tuo mukaan lisää niin syvyyttä kuin kieroilua. Pääosa on kuitenkin Debbien näkökulmasta, kun hän toimittaa kostoretkiään painaen eteenpäin kuin juna ilman sivuraiteita ja pysähdyksiä. 

En ole tykännyt kaikista lukemistani McFaddenin teoksista mutta tämä saattaa olla tähänastisista paras. Dekkariksi luokiteltuna tämä on kevyt, suurin jännitys tulee ehkä siitä että kuinka pitkälle Debbie menee ennen kuin hän pysähtyy tai hänet pysäytetään. Osa kostotoimista on aika lailla ylimitoitettuja suhteessa perheen kokemaan vääryyteen, joista kaikki eivät välttämättä ole vääryyksiä muiden kuin Debbien mielestä. Vaikka varsinaista jännitystä on todella vähän, tarina on superkoukuttava. 

Suomeksi kirja on jo ilmestynyt, nimi on Hyvä Debbie ja mikä ihastuttavinta, kansi on suomennoksessa sama. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 27, "kirjassa on puutarha". 

Yang Shuang-zi: Matkapäiväkirja Taiwanista

 

Yang Shuang-zi: Matkapäiväkirja Taiwanista

Kiinankielinen alkuteos 臺灣漫遊錄 (2020)

Suomentanut Rauno Sainio

Aula & Co 2026

352 s.

Nyt tuli luettua sellainen kirja, mistä en osaa muodostaa mielipidettä. Toisaalta se oli hyvä, toisaalta ei. Päällimmäiseksi tunteeksi lukemisen jälkeen jäi hämmennys. 

Vuonna 1938 japanilainen kirjailija Ayoama Chizuko saa kutsun luentokiertueelle Taiwaniin. 25-vuotias Chizuko näkee tilaisuuden päästä pakoon sisartaan ja veljensä vaimoa, jotka yrittävät saada hänet innostumaan potentiaalisista aviomiehistä. Alkukesästä hän lähtee matkaan ja tulee pian siihen tulokseen, että hän haluaa jäädä saarelle vuodeksi. Siinä ajassa hän ehtii kokea vuodenajat ja tutustua paikalliseen elämään. Tulkiksi hänelle tulee Chizuru. 

Kuukausien kuluessa kirjailija kiertää Taiwania tutustuen etenkin ruokakulttuuriin. Välillä kaksikko käy tutustumassa paikallisiin nähtävyyksiin joista tulkilla on usein tarinoita kerrottavana. Ne jäävät aika lailla sivuosaan, sillä Chizukon vatsa on sellainen että jokaisella junan pysähdyksellä on ostettava eväitä ja perille päästyä pitää syödä kunnollinen ateria. Ateriaa seuraa välipala jos toinenkin kunnes on seuraavan aterian aika. Ruuanlaitto ja syöminen menee välillä naurettavuuteen asti. 

Naisten välinen suhde muuttuu tarinan edetessä jännitteisemmäksi. Emämaalainen kirjailija haluaisi olla siirtomaalaisen tulkin sydänystävä, mihin tulkki ei ole lainkaan valmis. Muitakin säröjä tulee, ja Chizukolla ottaa aikansa ymmärtää, mitä hän on tehnyt tai sanonut väärin, miten hän on loukannut Chizurua. Voivatko he silti olla ystäviä? 

Taiwanissa oli meneillään sadekausi. Kaatosade riepotteli pajuja ja sai Yanajoen virtaamaan kohisten päivin ja öin. 

Ropisten askeltava sade ja kiihkeänä kuohuva virta punoutuivat yhteen veden sävelmäksi, joka yön pimeydessä tunkeutui läpi kattotiilien ja myrskysuojien tyynylleni saakka. Usein ollessani juuri vajoamassa syvään uneen tuumin, että tämä musiikki jäisi mieleeni yhtenä Taiwanin-matkani elävimmistä muistoista.

(...)

Kun hän oli viimeksi sanonut näin, en ollut syönyt kokonaista tonnikalaa. Sen sijaan olin hotkinut rasiallisen sushiriisiä, ison lautasellisen sashimia, soijassa haudutettua ajukalaa, grillattuja siitakesieniä, paistettua isotakiaisen juurta, bambunversoja majoneesin kera, tamagoyaki-munakasta, jamssisosetta norihiutaleilla, höyrytettyä chawanmushi-munahyydykettä, simpukkakeittoa ja vielä chirashizushia ankeriaalla. Kaiken tämän olin ahtanut naamaani otteluun valmistautuvan sumopainijan tarmolla Chi-chanin seuratessa vierestä. 

En voi sille mitään, mutta mielestäni Chizuko on aivan tavattoman ärsyttävä. Hän on kuin Viisikko ilman ryhmän muita jäseniä, seikkailemassa mutta niin että eväskori on jatkuvasti täynnä. Ohimennen hän mainitsee että kuukaudessa on kymmenkunta tapahtumaa, mutta hänen pitämänsä luennot kuitataan lyhyesti ja toisinaan hänellä on nälkä jo ennen luennon alkua. Hän ei tunnu lainkaan kiinnostuneilta kaupungeista joissa esiintyy, tärkeintä on kuulla mitä siellä syödään ja toivoa että tulkki onnistuu järjestämään tai kokkaamaan hänelle paikallisia herkkuja. Toisinaan hän käyttäytyy kuin uhmaikäinen lapsi, kun ei halua sinne vaan tänne tai ehkä sittenkin tuonne. 

Chizurun hahmo sen sijaan on todella kiinnostava. Jalkavaimon tyttären tie tulkiksi ei ole tavanomainen, ja hänen tarinansa keriytyessä hitaasti auki lukija saa kurkistaa tähän puoleen saaren kulttuurista. 

Olisin mieluusti lukenut vielä enemmän paikallisista tavoista. Nyt tuntuu että Chizuko pällistelee kaikkea silmät ammollaan mutta keskittyy heti kohta taas ruokaan. Hierarkioista ja muusta saadaan pieniä väläyksiä silloin, kun joku paikallinen kohtaa Chizurun yksin ja osoittaa tälle mihin tämä kuuluu. Silloin Chizuko suuttuu ja vie Chizurun pois, mutta asiasta keskustellaan aika vähän. Chizuru saattaa hyvinkin lyhyesti kertoa miksi näin on ja sitten siirrytään seuraavaan asiaan tai ateriaan. 

Minun oli myös vaikea seurata, mitä ajankohtaa kulloinkin eletään. Ehkä olisin kaivannut enemmän paikkojen ja säätilan kuvailua, jotain mikä juurruttaisi tilaan ja hetkeen. Myös tapahtuma-aikana käynnissä oleva Japanin ja Kiinan välinen sota jää lähinnä maininnan tasolle. 

Vaikka tässä nyt kritisoin montaa asiaa, niin jotain taikaa tarinassa on. Se pitää otteessaan, ja sivut kääntyvät vauhdilla. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 41, "kirjan kansi tai nimi on mielestäsi kaunis". Laura Noposen suunnittelema kansi on tosi kaunis. Tykkään selkeästä fontista, sekä kirjan että kirjailijan nimi on helppo lukea. Kannessa on monta elementtiä mutta se on selkeä ja levollinen,

Lynn Messina: Kauhistuttava näky

 

Lynn Messina: Kauhistuttava näky

Englanninkielinen alkuteos A Ghastly Spectacle (2020)

Suomentanut Meri Kapari

Aula & Co 2026

294 s.

Heti alkuun haukut kirjan nimestä, ei sitten tylsempää nimeä keksitty suomennokselle! Nimi sopisi sarjan jokaiselle osalle - onhan mukana ollut esimerkiksi päätön ruumis ja vainaja jonka selästä törröttää tikari - eikä mitenkään kuvaa juuri tätä kirjaa. 

Bean tutkimukset herättävät seurapiireissä pahennusta. Lady Abercrombie on sitä mieltä, että kohu laantuu vain suuntaamalla huomio tämän nerokkuuteen. Lady järjestää murhamysteeri-illallisen, jossa yksi vieraista "kuolee" ja muut vieraat yrittävät selvittää syyllisen. Oletus on, että Bea on porukan nokkelin. Vahinko vaan että illan koittaessa yksi vieraista kuolee oikeasti. Bean onneksi hänellä on Kesgraven herttua vierellään, sillä ilman tätä hän ei olisi päässyt tutkimaan suljetun huoneen mysteeriä. Mutta miten saada syyllinen selville, kun paikalla on vain yhteiskunnan kermaa?

Kreivitär kieltäytyi olemasta hänelle mieliksi. "Hakeutuminen päättömän ruumiin luo ylittää kuitenkin rajan, nuori nainen, ja sinun sijaisäitinäsi minun on vaadittava, että lopetat sellaiset toimet välittömästi. 

Vera-täti palautti teekuppinsa pöydälle ja vastusti tätä kuvausta sanomalla painokkaasti, että hän oli Bean sijaisäiti. 

Niin oikein kuin tämä lausunto tosiasioiden valossa olikin, sen tarkkuudella ei ollut mitään merkitystä tilanteessa sellaisena kuin lady Abercrombie sen näki, ja lady jätti sen asianmukaisesti omaan arvoonsa. "Minun täytyy pitää itseäni osasyyllisenä, koska en nähnyt vaaraa siinä, että sallisin sinun hakeutua sellaisten ruumiiden luokse, joilla on pää paikallaan. Huomaan nyt, että se oli virhe."

Vaikka Vera-täti yleensä oli ihailun vallassa, mitä aatelisiin tuli, hänen kunnioituksensa nimenomaan kreivitärtä kohtaan oli vähentynyt, kun hän oli nähnyt tätä enemmän. Hän nousi vihaisesti seisomaan ja vastusti uudelleen hänen armonsa oletusta sijaisäitiydestä. "Beatrice on minun sukulaistyttöni. Jos jotakuta pitää syyttää siitä, että hänen annettiin etsiä käsiinsä päällisiä ruumiita, niin juuri minua."

Olen useasti maininnut tykkääväni suljetun huoneen mysteereistä ja niin tykkäsin tästäkin. Herkkähipiäinen seurapiiri on kauhuissaan, kun heistä jokaista epäillään murhaajaksi, ja kiihtyneessä mielentilassa he herkeävät toisinaan suorastaan absurdiin sanailuun. Etenkin rouvat puhuvat itseään pussiin ja yrittävät sitten kiemurrella umpikujastaan ulos. 

Vaikka Bea on nyt naimisissa Kesgraven kanssa, hän yllättyy yhä uudelleen tämän asenteesta ja käytöksestä. Edes avioliitto ei ole esteenä tutkimuksille, vaan herttua tuo monesti esiin että tukee Beaa eikä yritä pakottaa tätä perinteiseen herttuattaren malliin. Pariskunnan keskinäinen dialogi on myös hyvin nautittavaa luettavaa. 

Tämä on seitsemäs suomennettu osa, englanniksi on ilmestynyt jo monta lisää. Tähän mennessä uusi tarina on alkanut hyvin nopeasti edellisen päättymisen jälkeen, parhaimmillaan tai pahimmillaan tapausten välissä on ollut vain muutama viikko. Mikään ei viittaa siihen, että pitkiä taukoja olisi luvassa jatkossakaan. Aristokraateilla riittää oman edun tavoittelua ja luurankoja kaapissa.

Helmet-lukuhaasteessa mietin kahden eri vaihtoehdon välillä mutta päädyin kohtaan 20, "haluaisit olla joku kirjan hahmoista". Muutama päivä Bean mekossa voisi olla hyvin mielenkiintoinen kokemus. 

Laura Sola: Sadannella sivulla kuolee koira

 

Laura Sola: Sadannella sivulla kuolee koira

Tammi 2026

480 s. 

Kun kirjalla on tällainen nimi, eihän siitä voi olla kiinnostumatta! Myös takakannen teksti houkuttaa: Ellan matka pitkäaikaistyöttömyydestä lottovoiton kautta sarjamurhaajaksi. 

Tarinan alku on hyvinkin tavallinen ja realistinen. Ellan opinnot ovat jääneet kesken eikä työhistoriaa juuri ole. Työneuvoja Maarit yrittää löytää Ellalle mitä tahansa kiinnostavaa tekemistä, tuloksetta. Viimeisillä rahoillaan Ella ostaa Eurojackpot-lottokupongin ja yllättäen voittaa kymmeniä miljoonia. Mitä ihmettä hän nyt tekisi? 

Kun hän vähän vahingossa tilaa pienen säikäytyksen joka toteutuu, tie on auki. Ella löytää itsensä pimeästä verkosta ja tilaa palkkamurhan, sitten toisen. Eikä aikaakaan kun hän matkustelee ympäri Eurooppaa jättäen jälkeensä ruumiskasan. Säpinää tielle tuo Alex, mies joka osoittautuu hänen palkkaamakseen murhaajaksi. Mutta voiko moraalittomien miljonäärien murhaamista jatkaa loputtomiin jäämättä kiinni?

Laa-la-laa, me olemme vain turistipariskunta, jolla on rakastavaisten riita. Ei missään nimessä mitään kansainvälistä palkkamurhatouhuilua tässä pöydässä. 

"Minä en aio tappaa sinua", Alex sanoi lähes kuiskaten. "Enkä kiristää sinua. Minä halusin vain... En yleensä tee tällaista. Tämä oli virhe. Sinulla on selvästi jotain läpikäytävää." Hän painotti sanaa loukkaavan siististi. "On varmaan parempi, jos et ota minuun enää yhteyttä. Tai kehenkään muuhunkaan."

En voinut uskoa korviani. Hän antoi minulle potkut?!

Tarina osoittautui juuri niin hulvattomaksi kuin odotin. Tapahtumat etenevät vääjäämättä yhä absurdimpaan suuntaan, mutta ne eivät missään vaiheessa tunnu liian yliampuvilta. Tilannekomiikka on persoonallista ja oikeasti hauskaa. Lukiessa alkaa oikein odottaa että mitähän vielä tulee, ja monta kertaa saa yllättyä että ai tällaista. 

Tämä mainio esikoisteos on luettu myös blogissa Luetut.net.

Saana Nilsson: Suojeluenkeli. Supolaisen tarina uhkista, uskollisuudesta ja itsensä unohtamisesta

Saana Nilsson: Suojeluenkeli. Supolaisen tarina uhkista, uskollisuudesta ja itsensä unohtamisesta

Gummerus 2026

247 s. 

Suojelupoliisi. Supo. Salaista ja vielä salaisempaa. Tiedustelua, terrorismistorjuntaa, vakoilua. Maailma, jossa kirjallisuuden mukaan työskentelee superälykkäitä, ainakin kahdeksaa kieltä sujuvasti puhuvia ihmisiä, ehkä diplomaattien jälkeläisiä. Ja naiset ovat poikkeuksetta sekä nuoria että veretseisauttavan kauniita. Eikö? 

Ei. Saana Nilsson kumoaa nipun ennakkoluuloja ja kertoo miten asiat oikeasti ovat. Hän itse päätyi Supoon työharjoitteluun ihan tavallisena parikymppisenä poliittisen historian opiskelijana. Tuli ja jäi taloon, edeten arkistosta esikuntapäälliköksi. Hän kertoo kuinka talo on muuttunut vajaan parinkymmenen vuoden aikana, ja miksi hänestä on hyvä asia että mukana on entistä enemmän siviilitaustaisia työntekijöitä.

Kokoushuoneissa ei ole puhelimia eikä älykelloja, mutta supolainen voi somettaa, kertoa työstään podcastissa ja osallistua televisioituihin keskustelutilaisuuksiin. Tietenkin on rajattu mitä hän voi kertoa, ja totta on että talon sisällä kaikki eivät tiedä kaikkea, eivät edes korkeassa virassa olevat. Työssä on kova paine ja siihen on helppo upota. 

Joulun alla ampumaradalla järjestetään perinteinen kinkkukisa, jossa halukkaat saavat vuorollaan ampua maalitauluun. Parhaan tuloksen saanut ampuja saa palkinnoksi kinkun. Yhtenä jouluna minäkin osallistun kisaan. En ole koskaan ampunut, joten minua ohjeistetaan tarkasti ennen kuin otan aseen käteeni. Vaikka minulla on kuulosuojaimet, kauhistun kovaa pamausta. Laukaisun hetkellä ase potkaisee kädessäni ja säikähdän niin, että kyyneleet kihoavat silmiini. Osun maalitaulun kiinnityslankaan, ja koko taulu romahtaa lattialle. Kisaa vetävä työkaveri näyttää vielä pelästyneemmältä kuin minä, kun hän peruuttaa nostamaan maalitaulua. Ymmärrän hyvin, ettei hän selvästikään halua kääntää minulle selkäänsä. En saa lainkaan pisteitä suorituksesta, vaikka mielestäni koko maalitaulun pudottamisesta kuuluisi saada edes viipale kinkkua.

Uutena supolaisena yllätyin työyhteisön lämmöstä. Suojelupoliisi oli ulospäin näyttäytynyt kasvottomana ja kylmänä, mutta oikeasti kaikki olikin kotikutoista, pientä ja yksinkertaista. Oli paljon perinteitä, jotka toistuivat samanlaisina vuodesta toiseen. Talvisin järjestettiin rusettiluisteluita ja keräännyttiin yhdessä laskemaan mäkeä. Lucian päivänä viereisen koulun oppilaat tulivat laulamaan supolaisille. 

Kirjassa on paljon vakavia aiheita mutta myös huumoria. Tilannekomiikkaa mutta myös turhautumista riittää siinä, että monet tapahtumajärjestäjät eivät lainkaan tule ajatelleeksi että Suojelupoliisin edustaja voi olla nainen. Hämmästyin mutta samalla kuitenkaan en, että yhä useammin poliittiset päättäjät toivovat Supon muokkaavan analyysiään tai johtopäätöstään niin, että se sopii yksittäisen poliitikon mielipiteisiin ja käsityksiin. Se jos mikä olisi pelottavaa, jos näin tehtäisiin. 

Tosi mielenkiintoinen lukukokemus, joka toivottavasti herättää monet lukijat ajattelemaan. Yksi esimerkki on tuore Kankaanpään tapaus, jossa oikeus ei nähnyt riittävästi todisteita terrorismista mutta tuomitsi porukan muista rikoksista. Nilsson kysyy, oliko se epäonnistuminen, että terrorismiaikeita ei todistettu, vai oliko se sittenkin onnistuminen että tuomio tuli eikä mahdollinen isku toteutunut.  

 

Philippe Collin: Ritzin baarimestari

 

Philippe Collin: Ritzin baarimestari

Ranskankielinen alkuteos Le barman du Ritz (2024)

Suomentanut Saana Rusi

Siltala 2026

411 s. 

Kuusikymppisen Frank Meierin tie vei Itävallasta Amerikkaan ja sieltä takaisin Eurooppaan. New Yorkissa hän oppi baarityön salat, ja Pariisiin saavuttuaan sai työpaikan Ritzistä. Hotellin baarista tuli hänen elämäntyönsä ja ylpeytensä. 

Kun kesäkuussa 1940 natsit valtaavat Pariisin ja tekevät Ritzistä yhden tärkeimmistä tukikohdistaan, Frank pysyy baaritiskin takana ja tarjoilee drinkkejä. Mitä muutakaan hän voisi tehdä, minne muualle mennä? Reilut neljä vuotta hän pysyy tyynenä, kuuntelee, piilottelee salaisuuksia ja toivoo kaiken olevan pian ohi. Baari on hänen turvapaikkansa, mutta pysyykö se sellaisena kun sota jatkuu jatkumistaan ja ihmisillä on mahdollisuus tienata rahaa salaisuuksia paljastamalla?

Frank Meier on aikoinaan lähtenyt pakoon elämää, jota ei tahtonut elää. Mukana on kulkenut salaisuus: hän on juutalainen.

Tänä iltana baarin ainoa asiakas Otto von Habsburg, Itävalta-Unkarin syrjäytetty kruununprinssi, hukuttaa ahdistustaan giniin. Natsit ovat luvanneet hänen päästään palkkion, ja hänen on paettava, ja pian. Jo tänä yönä.

Tiskin päädyssä istuessaan hän käy vielä kerran mielessään läpi viime viikkojen tapahtumia ja kulauttaa sitten Beefeater-lasinsa tyhjäksi. Sen jälkeen Böömin kruununprinssi nousee ja syleilee siroilla käsivarsillaan baarimestaria, joka voisi olla hänen isänsä. Frank jähmettyy paikalleen. Syleily tuntuu epilogilta. Otto von Habsburg sanoo hyvästit Euroopalle, ja muutaman päivän kuluttua hän on jo Washingtonissa. Ritzin baarimestari katsoo, kuinka hänen viimeinen asiakkaansa vanhasta maailmasta katoaa näkyvistä. 

Tämä on samaan aikaan kiinnostava ja vähän häiritsevä lukukokemus. Baarissa viina virtaa ja kaikilla kirjan henkilöhahmoilla on yltäkylläisesti syötävää. Frank näkee kaduilla nälkäisiä ihmisiä, mutta katsoo nopeasti pois tuntien pienen vihlaisun siitä kuinka hyvin hänellä menee. Samaan aikaan hän kuitenkin baarissa järjestää väärennettyjä papereita juutalaisille ja auttaa heitä pakenemaan. Jotenkin tuo jatkuva juhliminen alkoi jo ärsyttää, kun samaan aikaan hotellin ulkopuolinen kurjuus jää lähes täysin huomiotta. 

Suurin osa kirjan hahmoista on todellisia, ja lopussa kerrotaan miten heille sodan jälkeen kävi. Frankin apulainen Luciano on keksitty hahmo, ja hänen läsnäolonsa tarinassa on hyvin perusteltua. Hän on Frankin kanssa yllättävän vahva vastapaino natsiupseereille. 

Tarina on poikkeuksellinen siksi, että se keskittyy vain yhteen, sota-aikanakin hyvin ylelliseen, paikkaan. Juhlat jatkuvat illasta toiseen, ja kun viina on käymässä vähiin niin sitä järjestetään nopeasti lisää. Päähenkilöitä on myös vain yksi. Collin kuvaa hienosti sitä, kuinka Frankin epätoivo kasvaa miehityksen pitkittyessä, samalla kun hänen on pidettävä ilmeensä kurissa ja estettävä käsiään vapisemasta. 

Pidän siitä, että koko tarina ollaan miehitysvuosissa, ja aikaan ennen niitä viitataan lyhyesti. Jos Frankin koko elämä olisi kirjoitettu auki, sivuja olisi tullut paljon lisää ja varsinkin kirjan alkupuolen tunnelma olisi ollut hyvin erilainen. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 11, "kirjassa on 400-500 sivua".

Tiia Mattila: Humalan soundtrack

 

Tiia Mattila: Humalan soundtrack

Myllylahti 2025

174 s.

Tiia Mattilan esikoisteos palkittiin Topelius-palkinnolla, ja raatilaisena voin sanoa että aivan kuten aiemmat voittajat niin myös Humalan soundtrack on kirja joka jää pyörimään päähän pitkäksi aikaa. Ja vaikka luin kirjan viime keväänä, muistan yhä kirkkaasti mitä siinä tapahtuu. 

Kasiluokkalainen Iiro peittelee kotitilannetta parhaansa mukaan. Vanhemmat ovat jääneet työttömiksi, ja ryyppääminen kiinnostaa heitä enemmän kuin esimerkiksi lasten ruokkiminen. Koulukavereiden kertoessa kesälomareissuistaan Iirolla ei ole mitään sanottavaa. Ystävä Topi on läheinen, mutta edes hänelle Iiro ei uskalla kertoa tilanteesta kotona, vielä vähemmän terveydenhoitajalle. Kun Niko vihjaa että näpistämällä ja varastettua tavaraa myymällä tienaisi enemmän kuin pulloja keräämällä, Iiro tuntee houkutusta. Hän on aina ollut rehellinen, mutta käykö paine liian suureksi? 

Yksinäiset tölkit muovipussin pohjalla

näyttää yhtä säälittäviltä,

miltä musta tuntuu sisällä.

Syötän ne pullonpalautusautomaatille,

joka nielaisee ateriansa kiitollisena. 

Vilkaisen sen vieressä olevaa 

lahjoituslipasta

ja pienen hetken harkitsen työntäväni

alle euron pullokuitin sinne.

Laskeudun pilvilinnoista 

takaisin maan pinnalle. 

Ehkä vielä joskus

koittaa se päivä,

kun voin mitään ajattelematta työntää sinne

minkä kokoisen tahansa pullokuitin.

Mutta tänään

ei pullokone syö mua paremmin,

    joten lahjoituksen sijaan

    käyn ostamassa kaurahiutaleita. 

Tarina on tosi koskettava, ja samalla pelottava kun ajattelee kuinka monelle lapselle ja nuorelle tällainen arki on todellisuutta. Kuinka moni joutuu Iiron lailla valehtelemaan että käyttää jotain uutta muotoilutuotetta, vaikka oikeasti hiukset jäävät tiettyyn tyyliin koska ne ovat pesemättömyyden takia niin rasvaiset? Tai väittämään että puhelimessa on ongelma, vaikka netti ei toimi koska vanhemmat eivät maksa laskuja? 

Tykkään siitä, että kaikki ei ole loputtoman synkkää vaan mukana on pientä ihastumisen pilkahdusta ja lopulta toivoa asioiden ratkeamisesta. Topi pysyy ystävänä rinnalla, ja hänen koko perheensä välittää Iirosta. Olisi kaikki mahdollisuus Iiron joutua päättymättömään synkkyyden pyörteeseen, mutta Mattila osaa katkaista kierteen ennen kuin lukijaan iskee toivottomuus tai ennen kuin tarina alkaa toistaa itseään.

Säeromaanin muoto toimii kohtalaisen hyvin. Tarina kattaa lähes koko lukuvuoden, joten synkkyyttä riittää pitkälle ajalle. Tekstin asettelu antaa tilaa sulatella lukemaansa, antaa tilaa hengittää. Toisaalta muoto ja melko vähäinen sivumäärä tekevät sen, että henkilöhahmoihin ei Iiroa lukuun ottamatta tutustuta oikeastaan ollenkaan joten Nikot ja Venlat jäävät vähän irrallisiksi. 

Kirja on luettu myös esimerkiksi blogeissa Siniset helmet, Morren kirjablogi ja Lukutoukan luetut sivut. 

Joel Haahtela: Talvikappeli

 

Joel Haahtela: Talvikappeli

Otava 2026

207 s. 

Olen pitänyt kovasti Joel Haahtelan kirjoista, uusin on tuttua tyyliä mutta ei kuitenkaan nouse suosikkieni joukkoon. Koen, että tällä kertaa sekä tarina että henkilöhahmot jäävät varsin ohuiksi kaiken pohdiskelun keskellä. 

Vuonna 1348 maalari saapuu kahden apulaisensa kanssa tekemään freskoja pienen kappelin seinälle. Työn tilannut mantovalainen ruhtinas on muualla, ja hänen paikalla oleva vaimonsa on ollut puhumatta kaksi vuotta. Työn edetessä ruhtinatar Margaretha alkaa piipahdella kappelissa, ollen edelleen hiljaa. Eipä maalarikaan juuri puhu. Jonkinlainen yhteys heillä on, vaikka sanoja vaihdetaan vain muutama. 

Kuvien hitaasti piirtyessä seinään maalari käy samalla läpi menneisyyttään ja sen painolasteja.

Painan kämmenen seinää vasten ja kumarrun haistamaan laastia, rappaus on tehty kunnolla. Olen aina rakastanut uuden rakennuksen tuoksua, sillä paljaat seinät tuovat tunteen, että maailma ei ole alkanut. Kaikki on vasta ajatusta tai pelkkää ajatuksen itua. Mitä on, kun ei ole mitään? 

On kuviteltava maalaukset pilvisinä päivinä ja nähtävä vuodenaikojen vaihtelu, otettava huomioon myös yö. Kesän kirkkaudessa maalattu katoaa helposti talven pimeään, ja siksi Herran ilmestymisen päivä on paras hetki aloittaa.

Kuten aina, Haahtelan kieli on tavattoman kaunista ja ajatuksia herättävää. Lyhyet, enintään noin nelisivuiset luvut antavat tilaa pysähtyä miettimään mitä juuri luin. Työn hidas edistyminen, freskojen vähittäinen piirtyminen seinälle, on kiinnostavaa ja jotenkin rauhoittavaa luettavaa.

Mielestäni nyt on kuitenkin liikaa tällaisia "mitä on kun ei ole mitään, Jumala on poissa ja hän on kaikkialla, muuttuvasta tulee muuttumatonta, onko kaiken tarkoitus tulla aina joksikin, hän on yhtä aikaa läsnä ja poissa, voiko jotain ajatella ja olla samaan aikaan ajattelematta, muistaa ja olla muistamatta, kumpi meistä löysi kumman" kysymyksiä ja pohdintoja. En tiedä uuvuinko niiden alle, mutta pieni pettymys tästä jäi päällimmäiseksi mieleen. Sivuja on 207, mutta fontti on isoa ja tekstin asettelu kapeaa, eli toisenlaisella valinnalla sivuja olisi saattanut olla paljon vähemmän. 

Talvikappeli on luettu myös blogeissa Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjallisia ja Kirjasta kirjaan.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 35, "kirjassa on lyhyet luvut".

Silvia Avallone: Musta sydän

 

Silvia Avallone: Musta sydän

Italiankielinen alkuteos Cuore nero (2024)

Suomentanut Laura Lahdensuu 

Aula & Co 2026

423 s. 

Marraskuisena maanantaina kolmekymppinen Emilia ja hänen isänsä kapuavat raskasta polkua kohti Sassaiaa. Juuri vankilasta vapautuneesta Emiliasta tulee vuoristokylän kolmas asukas hänen asettuessaan edesmenneen isoäitinsä taloon. Naapurin Brunon kanssa heille syttyy välittömästi suhde, jossa fyysinen puoli on vahva mutta henkinen etäisyys valtava. Molemmilla on traumoja, joita ei ole helppo käsitellä yksin eikä yhdessä.

Kylän kolmas asukas, ikivanha Basilio, tunnistaa Emilian. Hän ottaa tämän apulaisekseen korjaamaan kirkon maalauksia mutta ei kerro tämän menneisyydestä kenellekään. Alman kylä, josta polku Sassaiaan alkaa, on huomannut uuden tulokkaan ja suhtautuu tähän epäluuloisesti. Tänne ei tulla, täältä lähdetään pois. Joten miksi punatukkainen muukalainen tekee toisin? 

Vähitellen sekä Emilian että Brunon elämäntarinaa kuoritaan auki. Toinen on tehnyt rikoksen, toinen on rikoksen uhri, ja kysymys kuuluu voiko niistä lähtökohdista saada kestävän ihmissuhteen? Pystyykö kumpikaan antamaan anteeksi itselleen ja muille?  

Itse asiassa kaikki oli päättynyt jo aikaa sitten. Rapistuneet eläinsuojat ja votiivikappeli, jonka musta Madonna oli rajuilmojen runtelema - isä ja tytär eivät olleet näkevinään siellä täällä polun liepeillä erottuvaa hylkytavaraa. He hikoilivat, kulkivat mitään puhumatta. He olivat odottaneet tätä hetkeä vuosikausia, niin kauan, että pelkäsivät nyt sen murenevan palasiksi, jos he vaihtaisivat sanankaan. Märät lehdet peittivät kapeaa polkua niin paksuna kerroksena, ettei heidän askelistaan kuulunut rasahdustakaan. Vain sydämet hakkasivat korvia huumaavasti. Kumpikin kuunteli uupumuksesta, liikutuksesta ja pelosta jyskyttävää sydäntään, ja puiden juuriin, oksiin ja kaikkialle leviävä hiljaisuus tuntui vain vahvistavan sen sanomaa: elossa. 

Alussa tykkäsin tästä tosi paljon, välissä meinasin vähän uupua ja sitten innostuin taas. Uupumus tuli ehkä siitä toisteisuudesta, että Bruno tietää Emilian valehtelevan mutta ei uskalla kysyä, ja Emilia puolestaan pelkää Brunon hylkäävän hänet jos saa tietää. Välillä on niin loputonta kiertelyä, missä ei päästä asiassa mihinkään, ei eteen ei taakse. Jostain syystä melkein kaikki henkilöhahmot jättivät minut kylmäksi, vain Emilian isä ja Marta herättivät jotain lämpimiä tunteita. 

Tapahtumapaikat ovatkin sitten sitäkin kiinnostavampia. Pienen pieni Sassaia on tosi persoonallinen ja sympaattinen. Siellä ei ole mitään, vaan kaikki on haettava Almasta tai kauempaa, mikä tarkoittaa raskasta alas- ja ylöskapuamista joskus hyvinkin painavien kantamusten kanssa. Alma tuntuu rutiineihinsa juuttuneilta, ja pelottavan tutulta pikkupaikkakunnalta jossa vieraisiin kasvoihin suhtaudutaan pikemminkin karsaasti kuin uteliaaksi. Vankila on samaan aikaan sekä lannistava että kannustava paikka. Toisaalta se tarjosi Emilialle mahdollisuuden opiskella hyvinkin pitkälle, samalla virhe tarkoitti usein eristystä tai pahimmillaan siirtoa toisaalle. Vankilasta hän löysi ystäväkseen Martan, josta on paljon apua myös silloin kun Sassaiassa tulee ylivoimaisia vaikeuksia.  

Tarina on koskettava. Parasta antia on mielestäni se, kuinka Emilia ja Bruno joutuvat kohtaamaan elämänsä pahimmat tapahtumat mutta saavat kerättyä palaset kasaan ja vahvistuvat. Suhde on niin vimmainen että se repii molemmat hajalle kerta toisensa jälkeen, mutta rakkaus on voimakas liima. Kun lopulta saavutetaan hauras tasapaino, ei kukaan, ei henkilöhahmo eikä lukija voi tietää, kauanko se kestää. 

Heti lukemisen jälkeen on siis vähän kaksijakoiset tunnelmat, mutta samaan aikaan on sellainen olo että tarina jää pyörimään mieleen pitkäksi aikaa. Kirjan lopusta olen ilahtunut, se olisi voinut olla vaikka millainen mutta olen iloinen että se on mikä on. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 28, "kirjassa tanssitaan". 

Anni Kuu Nupponen: Auringonkuori

 

Anni Kuu Nupponen: Auringonkuori

Gummerus 2025

297 s. 

Ranska, 2050-luvun loppu. Laura on taiteilija, joka ei ole pystynyt maalaamaan neljään kuukauteen. Ei sen jälkeen, kun hänen pitkäaikainen ystävänsä Peter ilmoitti kuolinpäivänsä. Se päivä on tänään. 

Kuiskaustautia sairastava Peter on saanut kokeellisen hoidon avulla lisäaikaa, mutta nyt aika on lopussa. Hän ei kestä enempää, vaan on tilannut kyydin eutanasiaklinikalle. Viimeisen päivänsä hän haluaa viettää Lauran kanssa. He istuvat meren rannassa, käyvät seitsemän ruokalajin lounaalla, kiipeävät tykkikukkulalla. Heillä on kymmenen tuntia yhteistä aikaa. Sinä aikana he muistelevat yhteisiä seikkailujaan ja kohtaamiaan ihmisiä. 

Laura vaikeni, hän yritti hengittää.

"Me jäämme väreiksi auringonvaloon", Laura sanoi hyvin hiljaa. Hän oli yhä kiinni heidän täydellisessä päivässään ja tiesi että oli aika päästää irti. "Mutta minä tiedän ettei se mene niin."

Peter nousi. Laura tarrasi häntä kädestä kiinni, yritti vetää takaisin, hän ei pystynyt sanomaan mitään. Hänen kätensä oli turha ja voimaton, käsi joka ei osannut maalata eikä pelastaa ystävää. 

Peter tarttui Lauran käteen hellästi ja jäi seisomaan Lauran eteen. 

"Minun pitää nyt mennä", hän sanoi ja kaivoi taskustaan avaimen. "Tämä kuuluu sinulle. Tarvitset sitä että voit levittää tuhkani mereen."

Laura otti avaimen mitään sanomatta. Sormet puristuivat hetkeksi avaimen ympärille, se oli rosoinen ja viileä. 

"Haluatko takkisi takaisin?" Laura kysyi. "Se on kyllä alkanut tuoksua aivan minulta."

Peter vilkaisi olkansa yli ja nyökkäsi, ehkä häntä oli jo Lauran näkemättä kehotettu tulemaan, aikataulu oli julma ja joustamaton, koska vaikka Peter odottaisi vielä minuutin, vielä tunnin, hän lähtisi lopulta kuitenkin. 

Tämä on aivan järisyttävän koskettava ja viiltävän kaunis teos. Nupponen kuvaa surua kerrassaan upeasti; ei mitään vuolaita kyyneltulvia ja äänekästä ulinaa vaan "käsi joka ei osannut maalata eikä pelastaa ystävää". Nyt kun yhteinen aika on lopussa, Laura harmittelee heidän aiempia riitojaan ja turhautuu siihen että he riitelevät tänäänkin. Vaikka hän on surullinen ja vihainen, hän kokee että hänen pitäisi tänä viimeisenä päivänä pystyä olemaan täydellinen ystävä eikä tuhlata yhtään minuuttia mihinkään ylimääräiseen. 

Kuten edellisvuonna ilmestyneessä Sydänmeressä, myös tässä meri on voimakkaasti läsnä. Peter ja Laura istuvat tänään aallonmurtajalla katsomassa merta ja rahtilaivoja ja ovat aiemmin olleet usein rannoilla. Laura kuulee meren äänen, ja meri on antanut hänelle aiheita maalauksiin. Meri on ystävä, ei vihollinen. 

Auringonkuori on luettu myös blogissa Bibliofiilin päiväunia. 

Suvi Auvinen: Maailman viimeinen eläin

 

Suvi Auvinen: Maailman viimeinen eläin. Karhukaisista, toivosta ja pienuuden voimasta

Gummerus 2025

416 s.

Jos olet lukenut luontoaiheisia tietokirjoja tai katsonut televisiosta luontodokumentteja, olet saattanut ohimennen törmätä karhukaisiin, noihin ihmeellisen eläinmaailman ehkä kaikkein ihmeellisimpiin otuksiin. Olet saattanut kuulla, että ne selviävät tulivuoren kuumuudessa, merenpohjassa ja avaruuden tyhjiössä. Se mitä et ehkä tiennyt, on että edellä mainittu ei suinkaan päde kaikkiin karhukaisiin. Niitä on tuhansia eri lajeja, ja siinä missä yksi laji selviytyy yhdenlaisissa olosuhteissa niin toinen selviytyy toisenlaisissa. Yksikään ei selviydy kaikissa mahdollisissa ympäristöissä.

Suvi Auvinen luki lehdestä jutun Kuuhun päätyneistä karhukaisista. Hän paitsi liikuttui myös kiinnostui, syvästi molempia. Syväsukellus karhukaisten maailmaan vei hänet Puolaan symposiumiin, Saksaan pappien jäljille, Japaniin retkikunnan mukaan... Toisinaan karhukaiset tuntuivat karkaavan kauas hänen ulottuviltaan, toisinaan joku ihan muu asia toikin ne yllättäen takaisin lähelle. Etukäteen ei koskaan voinut tietää, mihin jokin johtolanka tai uusi ihmiskontakti johtaisi.

Vihdoin tuli eteen jotain, minkä ymmärsin: Edgecombe näytti kuvia karhukaisfossiileista. Vanhin tunnettu karhukaisfossiili oli noin 92 miljoonaa vuotta vanha ja se oli löytynyt meripihkaan jähmettyneenä. Tuoreempi fossiili, Beorn leggi -lajin edustaja, on noin 72 miljoonaa vuotta vanha. Miten alle millimetrin mittainen fossiili tulee edes löydetyksi? Miten sen ikä voidaan määrittää? Ja jos vanhimmat fossiilit ovat alle sata miljoonaa vuotta vanhoja, mistä tutkijat tietävät karhukaisia olleen olemassa jo 600 miljoonaa vuotta sitten? Kirjoitin mieleeni pullahtelevia kysymyksiä ylös ja toivoin, että löytäisin symposiumista vastaukset niihin. 

Koska Auvinen ei ole karhukaistutkija eikä luonnontieteilijä yleensäkään, hän uskalsi esittää kysymyksiä miettimättä mahtavatko ne olla tyhmiä. Olin ilahtunut siitä, kuinka avoimesti tutkijayhteisö otti hänet vastaan ja pyrki auttamaan. Auvisen innostus välittyy tekstistä. Hän on myös hyvin sitkeä ja periksiantamaton; monella olisi homma tyssännyt siihen kun pitää kääntää vanhaa saksankielistä fraktuuratekstiä englannin kautta suomeksi. 

Mistä näitä saksalaisia kristittyjä putoilee karhukaisten maailmaan kuin hyönteisiä Spallanzanin näyteastiaan? Kun pengoin karhukaisten ja tutkijoiden yhteistä historiaa, vastaan tuntui aina ennen pitkää tulevan vuosisatojen takaa saksalainen pappi tai munkki. 

Karhukaisjahdin rinnalla kulkevat kalvava ahdistus työuupuneesta ja masentuneesta puolisosta sekä painava huoli ilmastonmuutoksesta ja maapallon tulevaisuudesta. Onko puolisolla ja planeetalla toivoa tulevaisuudesta? Seuraako parempaa vaihetta aina uusi pudotus kuiluun?

Tosi mielenkiintoinen ja koukuttava kirja! 

Helmet-lukuhaasteeseen sijoitan tämän kohtaan 21, "kirjassa käydään museossa". Se olisi ehkä sopinut myös matkakertomukseksi tai kirjaksi jossa keräillään jotain. 

Ulla Nordfors & Maj Meriluoto (toim.): Muinais-DNA. Avain menneisyyteen

Ulla Nordfors & Maj Meriluoto (toim.): Muinais-DNA. Avain menneisyyteen

SKS 2025

336 s. 

Kirjan 12 lukua kertovat muinaisen eli fossiileista löydetyn satoja tai jopa tuhansia vuosia vanhan DNA:n merkityksestä niin ihmisten, eläinten kuin kasvien historiassa. Yhdessä esinelöytöjen kanssa DNA voi kertoa esimerkiksi sukulaisuussuhteista, sairauksista tai geneettisestä sopeutumisesta tiettyihin olosuhteisiin. Samalla se muistuttaa tutkimuksen haavoittuvuudesta. DNA:ta on usein vain vähän jäljellä, se kontaminoituu herkästi ja se osoittaa tiettyjä asioita toisten jäädessä piiloon. Esimerkiksi kun seurataan sukulaisuussuhteita äiti- tai isälinjan kautta, pystytään seuraamaan vain geenejä jotka ovat periytyneet äidiltä tyttärelle tai isältä pojalle. Muut suhteet pysyvät näkymättöminä. 

Kun geenien vaikutusta yksilön ominaisuuksien määräytymisessä aletaan ymmärtää paremmin, voidaan myös muinaisista ihmislajeista tehdä entistä tarkempia päätelmiä pelkkien genomien perusteella. Nykyisin kehitetään esimerkiksi forensisia menetelmiä, joiden avulla voidaan ennustaa rikoksista epäillyn ulkomuotoa rikospaikalta löytyvien DNA-todisteiden perusteella. Tulevaisuudessa vastaavia menetelmiä voidaan mahdollisesti hyödyntää myös sukulaislajiemme ulkonäön rekonstruoinnissa. Erityisen mielenkiintoista tämä olisi denisovanihmisen tapauksessa, sillä fossiiliaineisto ei juuri tarjoa tietoa tämän lajin ulkonäöstä. 

Arkaaisten ihmislajien genomien vertaaminen nykyihmisiin voi tuoda esiin merkittävää tietoa oman lajimme evoluutiosta. Lajitasolla tarkasteltuna arkaaiset ihmislajit ovat geneettisesti hyvin samanlaisia kuin nykyihmiset, mutta joitain eroja kuitenkin on. Tarkastelemalla niitä perimän kohtia, joissa kaikki nykyihmiset eroavat neandertalinihmisistä, voidaan paikantaa nykyihmisen kehityslinjassa luonnonvalinnan kohteena olleita geenejä. Näiden geenien toimintaa tutkimalla on mahdollista selvittää, mitkä ovat ne ominaisuudet, jotka erottavat meitä ja sukulaislajejamme - mikä tekee meistä juuri sellaisia kuin olemme. 

On kyllä tosi kiinnostavaa luettavaa kautta linjan! Kahdestatoista luvusta vain pari oli sellaisia, joista en innostunut niin paljon mutta niissäkin oli joitain mielenkiintoisia juttuja. 

Alussa lukijaa varoitellaan siitä, että tekstissä on jonkin verran tieteellistä sanastoa. Kussakin luvussa tieteellinen käsite on lihavoitu silloin kun se esiintyy ensimmäisen kerran, ja yleensä se on selitetty mielestäni hyvinkin ymmärrettävästi. Kirjan lopussa on sanasto, josta voi halutessaan lukea hiukan tarkemman selityksen. Itse koin, että kun on lukenut jokusia biologia-aiheisia kirjoja niin monet käsitteet olivat ennestään tuttuja. 

En tiedä muista, mutta minut tällaiset kirjat palauttavat tehokkaasti maan pinnalle. Jos ihminen kuvittelee olevansa luomakunnan huippu, niin on hyvä muistutus että puolet geeneistämme on samoja kuin banaanikärpäsellä. On aika pienistä asioista kiinni, syntyykö ihmiseksi, banaanikärpäseksi vai bonoboapinaksi. Verrattuna eliökunnan aikajanaan me nykyihmiset olemme tallustelleet täällä vain silmänräpäyksen ajan. Ja kun tätä tahtia tuhoamme pallomme elinkelpoisuutta, olemme pian pyyhkiytyneet pois, monien muiden eläin- ja kasvilajien jatkaessa tallustelua.  

Kirja on luettu myös blogissa Kirjavinkit. 

 

José Eduardo Agualusa: Yleinen unohdusteoria

 

José Eduardo Agualusa: Yleinen unohdusteoria 

Alkuteos Teoria geral do esquecimento (2012)

Suomentanut Arto Rintala

Aporia 2024

187 s. 

Portugalilainen Ludovica Fernandes Mano muuttaa 1970-luvulla sisarensa ja tämän miehen kanssa Angolan Luandaan. Ludo pelkää avaria paikkoja, eikä sisar voi jättää häntä yksin heidän vanhempiensa kuoltua. Kun sisar puolisoineen katoaa, Ludo ymmärtää nopeasti olevansa asunnossa ehkä vuosikymmeniä, seuranaan vain albiinokoira Haamu. Hän ei jää toimettomaksi vaan tarkistaa ruokakomeron tilanteen. Se on hyvä, sillä lähes kaikki kerrostalossa asuneet naapurit ovat muuttaneet levottomuuksien takia pois ja jättäneet Ludolle, Odetelle ja Orlandolle ylimääräiset ruokansa ja juomansa. Ludo myös hävittää kattoterassilta kukat ja istuttaa tilalle hyötykasveja. Kun vedentulo katkeaa, hän kerää sadevettä. 

Vuosien varrella yhteiskunnallinen tilanne elää mutta Ludolla ei juuri mikään muutu ennen kuin hän on ollut eristyksissä liki 30 vuotta. Kun kaikki näyttää päättyvän ikävästi, pelastus saapuu ikkunasta pienen Sabalu-pojan muodossa. Eikä mene kauaa kun ovella on ihmisiä. Niin vain Ludon ja ulkomaailman tiet risteävät vielä uudelleen. 

Taivaan kohtaaminen oli ollut Ludovicalle aina vaikeaa. Avaran paikan kammo oli vaivannut häntä jo lapsena. Ulos astuessaan hän oli tuntenut itsensä hauraaksi ja haavoittuvaiseksi kuin kilpikonna, jolta oli revitty kilpi. Pikkuisena - kuuden, seitsemän ikäisenä - hän oli kieltäytynyt lähtemästä kouluun ilman valtavaa mustaa sateenvarjoaan, oli sää mikä tahansa. 

(...)

Eristäytymisensä ensimmäisten kuukausien aikana Ludo meni harvoin terassille vailla sateenvarjonsa suojaa. Myöhemmin, päästäkseen liikkumaan vapaammin, hän vaihtoi varjon pitkänmalliseen pahvilaatikkoon, johon oli tehty reiät ylös silmiä ja sivuille käsiä varten. Laatikon turvin hän saattoi työskennellä kasvimaallaan - kylvää, poimia, kitkeä rikkaruohoja. Toisinaan hän piti pienen lepotauon, nojaillen terassin parrasmuuriin, katsellen kiukkuisesti vajonnutta kaupunkia alapuolellaan. Jonkin samankorkuisen talon yläkerroksista katsottuna terassilla hyöri harva se päivä pahvilaatikko, joka puuhiensa lomassa piti pieniä miettimistaukoja ja työnsä tehtyään katosi takaisin rakennuksen suojiin. 

Olipa aikamoinen lukukokemus! Ludon eristäytyminen saattaisi tuntua klaustrofobiselta, etenkin sen jälkeen kun hän rakentaa tiilimuurin oven eteen erottaakseen asunnon muusta rakennuksesta. Vaan ei tunnu, koska hän liikkuu usein terassilla avaran taivaan alla. Välillä tarina vie muutamien muiden ihmisten elämänkohtaloihin sitoakseen heidät myöhemmin Ludoon. Lukija voi kokea löytämisen riemua niin kirjekyyhkyn kuin ihmisten ilmestyessä kuvioihin uudelleen erilaisessa roolissa kuin edellisellä kerralla. 

Angolaa ei kuvata paljoa, mikä on toisaalta harmi, toisaalta ei. Olisi ollut kiinnostavaa lukea enemmän. Mutta tietysti koska Ludo on päähenkilö niin hän ei kuljeta lukijaa paikalliseen arkielämään ja tapoihin.  Levottomuudet ja väkivalta tulevat esiin muiden henkilöhahmojen myötä. Koska sivuja on vain 187, sekin rajaa mitä ja kuinka paljon kutakin mahtuu mukaan. Sisällissota kesti 27 vuotta, joten arki oli todennäköisesti väkivallan sävyttämää. Onkin hyvä, että väkivaltakuvaukset ovat lyhyitä ja usein pelkkiä välähdyksiä. Näin ollen lukeminen ei ole liian raskasta tai ahdistavaa. 

Kirja on luettu myös blogeissa Raijan kirjareppu sekä Kirjaluotsi.  

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 34, "kirjassa mennään piiloon". Tätä tekee useampikin hahmo.  Vuosi Afrikassa -haasteeni vei minut olisiko se nyt Lounais-Afrikkaan? Mantereen alimpaan kolmannekseen ja sen länsiosaan. Kirja joka maasta -haasteeseeni ruksitan Angolan. 

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 22: Volter Kilpi: Alastalon salissa

 

Volter Kilpi: Alastalon salissa

Otava 1965

421 + 405 s. 

Olen jo pitkään halunnut lukea Alastalon salin, mutta pelkäsin kirjaa. Kuten varmasti moni muu, olin kuullut sen olevan vaikea. Kun Instagramissa kysyttiin halukkaita kimppalukuun, lähdin mukaan. Meitä oli viitisentoista kirjasomettajaa lukemassa kirjaa kahdeksan viikon ajan. Jokaiselle viikolle oli suunniteltu tietty pätkä luettavaksi, ja luetusta keskusteltiin sunnuntaisin. Tämä oli erittäin toimiva tapa! Keskimäärin satakunta sivua viikossa ei tunnu etukäteen ollenkaan niin pahalta kuin 800 sivua. Lisäksi meidän kirjastomme varastosta löytyi kahteen niteeseen jaettu kappale, mikä sekin sai urakan tuntumaan pienemmältä. 

Miesjoukko kokoontuu Alastalon saliin keskustelemaan parkkilaivan hankkimisesta. Alastalon isäntä Herman Mattson sellaisen haluaa, ja nyt puidaan ketkä lähtevät hankintaan mukaan ja minkälaisilla osuuksissa. Miesten joukossa on vahva keskinäinen hierarkia, joten on tarkkaa kuka istuu millekin istuimelle ja millaisen piipun valitsee. Pukkilan isäntä Petter Pihlman saa eniten näkökulmaa tarkkaillessaan tilannetta ja puhistessaan jos jonkinlaista sekä mielessään että välillä myös ääneen. Hän on kovasti kateellinen ja katkera vaikka kaikin keinoin yrittää toisille muuta esittää. 

Kipakoita sanoja vilisee, mutta varsinaista riitaa ei tule. Tuntuu siltä että miehet tuntevat toistensa olemukset ja tavat niin hyvin, etteivät päästä asioita liian pitkälle. 

"Voi kymmenen karjusian harjasjouhta, kuinka minä kutittaisin sinua nenämööpelisi alle, kun minulla olisi parkki pykättynä ja kolme toppia pystyssä!"

(...)

"Enkös kirkkomäelläkin juuri kuiskutellut sunnuntaina Eenokin korvaan, Karjamaan Eenokin, saman Eenokin karvaiseen korvaan, jonka liikkumatonta lankkuleukaa minun parhaillaan pitää katsella? Leukapieltä kyllä on purasemaan vaikka rautanaulasta kannan, mutta ymmärryksen silmä, missäs se on, että saisi pujottaa päähän järjen lankaa!"

Luettuani kirjan olin kertakaikkisen äimistynyt. Miten voikaan olla muutaman tunnin mittainen, satoihin sivuihin venytetty tarina niin hauskaa luettavaa? Kilpi on keksinyt hämmästyttävän määrän ennestään tuntemattomia sanoja, joista kuitenkin asiayhteydestä ymmärtää mistä on kyse ja jotka tuntuvat täysin oikeilta ja luontevilta. 

Miesjoukko on mukavan persoonallinen porukka, joista jokainen on omanlaisensa mutta joista moni myös välillä yllättää toiset käyttäytymällä totutusta poikkeavasti. Naisroolit jäävät Alastalon emännän Eevastiinan ja tyttären Siviän vastuulle, ja heitä näkyy vain kahvipöydän ääressä ohimennen. Toisaalta, Kilven kerrontatyylillä ohimennen tarkoittaa helposti muutamaa kymmentä sivua. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 19, "kirjan nimessä on jokin talon osa". 

Kirja on luettu myös esimerkiksi blogeissa Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Jokken kirjanurkka ja  Tekstiluola. 

Tällä postauksella osallistun ensimmäistä kertaa Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen, jota tällä kierroksella vetää Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja. 

Camilla Läckberg: Itkijänainen

 

Camilla Läckberg: Itkijänainen

Ruotsinkielinen alkuteos Gråterskan (2025)

Suomentanut Kristiina Vaara

Otava 2025

458 s.

Kahdestoista osa Fjällbacka-sarjaa vie lukijan muutaman vuoden tauon jälkeen takaisin tuttuihin kuvioihin. Patrik tutkii rikosta ja Erica sekaantuu asioihin kirjaprojektin varjolla. Kotona lapsimäärä on kasvanut neljään joten vilinää riittää. 

16-vuotias Sofie katosi kolme vuosikymmentä sitten eikä tapaus ole selvinnyt. Nyt vanhaan juttuun tulee uusi käänne, ja Patrik tiimeineen paneutuu tutkintaan. Jäikö aiemmin jotain huomaamatta? Sofien perhettä ja ystäviä asuu yhä lähistöllä, joten sekä poliisin että Erican on helppo tavoittaa heidät. Kuinka tarkkoja muistikuvat ovat vuosikymmeniä myöhemmin? Ja jos joku tietää jotakin, onko viimein tullut aika paljastaa tiedot? 

Erica hymähti mietteliäänä. Hän katsoi Noraa, joka oli taas sulkenut silmänsä. 

"Minun on viisainta yrittää saada tyttö nukkumaan, jottemme istu täällä koko yötä. Tule sinäkin pian."

"Mm, minulla on tässä muutama sivu jäljellä, käyn vain nopeasti vessassa."

Patrik meni hänen ohitseen kylpyhuoneeseen.

Erica suuntasi portaisiin, mutta pysähtyi. Sitten hän menikin lattialla oleville laatikoilla ja valitsi yhden sattumanvaraisesti. Hän työnsi laatikon nopeasti olohuoneen raskaiden verhojen taakse. Patrik oli toivon mukaan vain ottanut tutkinta-aineistolaatikot mukaansa laskematta niiden määrää. Erica piteli Noraa tiukasti. 

Kun Patrik tuli vessasta, he olivat kadonneet yläkertaan. 

Tykkäsin monesta asiasta, mutta aika monesta myös ärsyynnyin. Dekkarijuoni on hyvä, Sofien kohtalo kiinnostaa kovasti ja mukana on monenlaisia yllätyksiä. Henkilöhahmojen välillä on odottamattomia yhteyksiä, ja useat hahmot on taidokkaasti sidottu osaksi Sofien tarinaa. Nimihahmo itkijänainen on taustalla, mutta hän jos kuka on kiinnostava. Luvut loppuvat usein niin, että on vaan pakko jatkaa eteenpäin. Vaikka sivuja on kohtalaisen paljon, tutkinta etenee tasaisesti eikä jää muiden tapahtumien varjoon.

Kuten monessa muussakin osassa, Erica ärsyttää minua taas. Hän on synnyttänyt kuusi viikkoa aiemmin, mutta lipittelee viiniä koska lapsi syö vastiketta. Kirjaprojekti vie hänet mennessään, mikä tarkoittaa että hän ja Patrik eivät vietä aikaa lasten kanssa juuri ollenkaan vaan heidät istutetaan ruutujen ääreen. Ihmettelen myös sitä, että hän jättää pienen vauvan melkein joka päivä anoppinsa hoitoon. Oma kummityttöni on nyt puolivuotias, eikä hän ole ollut kuin muutaman yksittäisen tunnin jonkun muun kuin jommankumman tai molempien vanhempiensa hoidossa. Jaksan myös ihmetellä sitä, kuinka huolettomasti Patrik rikkoo salassapitovelvollisuutta ja kertoo asioita Ericalle, jäämättä siitä koskaan kiinni.  

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 31, "kirjassa on soittolista tai kirjassa mainitaan jokin biisi". Kirjassa on Sofien päiväkirjamerkintöjä, jotka on nimetty hänen sen hetkisiin fiiliksiinsä sopivilla biiseillä. 

Kirja on luettu myös blogeissa Luetut.net ja Kaksi sivullista. 

Chan Ho-kei: Lainattu kaupunki

 

Chan Ho-kei: Lainattu kaupunki

Kiinankielinen alkuteos 13·67 (2014)

Suomentanut Rauno Sainio

Punainen Silakka 2025

612 s. 

Kun Lainattu kaupunki tuli kirjastomme valintalistoille näkyviin, en epäröinyt sen tilaamista. Hongkongiin sijoittuvaa dekkari- tai muutakaan kirjallisuutta ei liikoja ole. Kansikin on kiva (suunnittelija Tuomo Parikka). 

Kirjassa on kuusi kertomusta, jotka etenevät ajassa taaksepäin alkaen vuodesta 2013 ja päättyen vuoteen 1967. Päähenkilöinä ovat Kwan Chun-dok ja Lok Siu-ming, joista ensin mainittu on mukana kaikissa tarinoissa ja jälkimmäinen viidessä ensimmäisessä. 

Kaikille kuudelle rikostarinalle on yhteistä se, että asiat eivät lopulta ole ollenkaan sitä miltä ne näyttivät. Kun kaikki vaikuttaa jo selvältä, Kwan Chun-dok paljastaa jotain mikä keikauttaa asiat uusille raiteille. Joskus tarina jatkuu melko pitkäänkin ennen kuin tapaus selviää lopullisesti. Välillä poliisi toimii harmaalla alueella esimerkiksi valehdellessaan epäillylle, mutta useimmiten rikolliset ovat tehneet jonkin virheen jota kukaan muu kuin Kwan ei hoksaa. Toisinaan Lokia käy melkein sääliksi, kun Kwan ei kerro hänelle kaikkea vaan antaa hänen tehdä oletuksia ja virheellisiä päätelmiä. Samalla lukeminen on erittäin nautittavaa, kun odottaa mitä ovelia kuvioita eri tapauksista paljastuu. 

"Juttu on viimein ratkennut. Kiitos itse kullekin, että viitsitte tänään tulla paikalle. Ja kiitos mestarilleni, joka on kiistämättä leponsa ansainnut. " Komisario Lok istui yhä vuoteen ääressä. "A-Sing, voit nyt sammuttaa kameran. Omppu, pakkaa sinäkin tietokoneesi."

Du-du.

Katseet kääntyivät tietokoneen näytölle, jonka osoitin sanoi EI. 

"Mestari, mitä nyt?"

Du-du.

Epäilys kietoi huoneen huntuunsa. Tietokoneen näyttö oli taas huomion keskipisteenä. Matala merkkiääni kuulosti siltä, että potilas halusi sanoa vielä jotakin. 

"Mestari, yritätkö sanoa... että juttu ei olekaan vielä ratkennut?"

Ping.

Läsnäolijat tuijottivat ruutua hämmästyineinä.

Todella hyvä, superkiinnostava ja koukuttava kirja, jossa Hongkongin historia ja yhteiskunnalliset epäkohdat tulevat esiin juonen luontevana osana. Länsimaisiin dekkareihin verrattuna rikosteknistä tutkimusta on vähän, enemmän keskitytään ajatustyöhön, ihmisten haastattelemiseen ja poliisin keskinäiseen keskusteluun. Pidän myös siitä, että eri kertomuksissa keskeisiä henkilöitä on vähän, jolloin lukijan on mahdollista muistaa kuka on kuka.  

Suomentajalle toivoisin suurempaakin ylistystä, hän on tehnyt käännöstyössä suuren ja erittäin onnistuneen urakan. Olen superiloinen tästä kirjasta, ihanaa että sain lukea sen!

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 29, "kirjan tapahtumat sijoittuvat useammalle vuosikymmenelle". 

Kirja on luettu myös blogissa Kirjamies. 

Alexander McCall Smith: Naisten etsivätoimisto nro 1

 

Alexander McCall Smith: Naisten etsivätoimisto nro 1

Englanninkielinen alkuteos The No 1 Ladies' Detective Agency (1998)

Suomentanut Jaakko Kankaanpää 

Otava 2003

302 s.

Uskokaa pois, en ole koskaan aiemmin lukenut McCall Smithin kehuttua Mma Ramotswe -sarjaa! Sitäpä hauskempaa on, että nyt kun luin ensimmäisen niin vielä on monta monituista osaa jäljellä. 

Precious Ramotswe perii edesmenneeltä isältään karjaa. Hän myy sen pois ja perustaa etsivätoimiston. Botswanassa ei ole ennestään yhtään naisetsivää, mutta tomera Mma Ramotswe ei anna sen haitata. Hän uskoo kykyihinsä. Hiljaiseloa ei kestä kauaa, ennen kuin hän saa ensimmäisen juttunsa, jonkin aikaa sen jälkeen toisen ja sitten yhä useamman. Kerta toisensa jälkeen hän osoittautuu sekä nokkelaksi että ovelaksi, puhumattakaan pelottomuudesta. Hän on kuitenkin myös ymmärtäväinen, eikä ilmoita kaikkia rikkomuksia poliisille. Inhimillisyys on tärkeää, ja jos pahis ei vielä ole paatunut niin hän saa tilaisuuden parantaa tapansa. 

Mma Ramotswella oli etsivätoimisto Afrikassa, Kgale Hillin juurella. Tällainen oli sen omaisuus: pieni valkoinen pakettiauto, kaksi kirjoituspöytää, kaksi tuolia, puhelin ja vanha kirjoituskone. Lisäksi toimistolla oli teekannu, jossa Mma Ramotswe - Botswanan ainoa naispuolinen yksityisetsivä -  teki rooibosteetä. Ja kolme mukia - yksi hänelle, yksi sihteerille ja yksi asiakkaalle. Eihän etsivätoimisto oikeastaan muuta tarvitse. Etsivän työ perustuu älyyn ja vaistoon, ja niitä Mma Ramotswella oli yllin kyllin. Niitä tosin ei voinut luetella inventaariossa muun omaisuuden mukana.

(...)

Jos meni Kalahariin, saattoi kuulla yöllä leijonia. Sillä leijonia siellä tosiaan yhä oli, noilla avarilla mailla, ja kun pimeässä kuuli niiden korahtelevat yskähdykset ja urahtelun, niiden tiesi olevan lähellä. Hän oli ollut siellä kerran, nuorena tyttönä, kun hän oli mennyt erään ystävänsä kanssa käymään syrjäiselle karjatilalle. He olivat olleet syvällä Kalaharissa, niin kaukana että karja oli hädin tuskin tullut siellä toimeen, ja hän oli saanut tuntea, kuinka yksinäistä on olla maassa, jossa ei ole ihmisiä lainkaan. Se oli pelkistettyä Botswanaa; se oli hänen maansa syvin olemus. 

Tämä oli monella tapaa yllättävä lukukokemus. En osannut ollenkaan odottaa, että Mma Ramotswe selvittää monta lyhyttä juttua eikä yhtä pitkää. Jotkut tapaukset selviävät parin sivun aikana. Isä-Ramotswen historiaa kerrotaan lähes yhtä paljon kuin tyttären historiaa, tuntuu kuin Mman elämä käytäisiin läpi pikakelauksella. Palataankohaan siihen sarjan myöhemmissä osissa, vai keskitytäänkö niissä nykyhetkeen? Yllätyin myös siitä, kuinka hauska kirja oli. Mma Ramotswe on kuten sanottua nokkela selviytymään hankalistakin tilanteista, ja lisäksi hän tuntee mitä yllättävämpiä ihmisiä joilta saa apua aina tarvitessaan. 

Vuosi Afrikassa -haaste varmasti tulee sisältämään monia rankkoja lukukokemuksia, joten tällainen hiukan keveämpi oli kiva. Saa nähdä raaistuvatko rikokset jatkossa. Nyt oli muun muassa petoksia ja isä joka epäilee tyttären tapailevan jotakuta poikaa, toki myös yksi hurja noitatohtoritapaus. 

Kirja joka maasta -haasteeseeni tulee Botswana. 

Pitkän sarjan avausosa on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjakaapin avain, Kirjahullun päiväkirja ja Kirjahamsterin lukuvinkit. 

Clare Pooley: Ikä on vain numero

 

Clare Pooley: Ikä on vain numero

Englanninkielinen alkuteos How to Age Disgracefully (2024)

Suomentanut Ulla Selkälä 

WSOY 2025 

383 s.

Viisikymppinen Lydia pääsee töihin Mandelin yhteisötaloon seniorikerhon ohjaajaksi. Eipä hän osaa aavistaa, kuinka värikäs ja ennalta-arvaamaton joukko kerhoon saapuu. On kleptomaani Art, jonka ura näyttelijänä viilenee uhkaavasti. On Ruby, joka neuloo jättikokoisia asioita. On Daphne, joka ei juuri ole poistunut kotoaan viiteentoista vuoteen mutta jonka katse jäädyttää isoimmatkin pahikset. On viisi aviomiestään haudannut Anna, joka hurjastelee seniorimopolla tukka milloin minkäkin värisenä. On entinen paparazzi William, joka kylläkin jää harmillisen pieneen rooliin. Lisäksi mukana ovat emännättä jäänyt koira Maggie Thatcher, teini-ikäinen Ziggy tyttärensä Kylien kanssa sekä nippu päiväkotilapsia. 

Kun kaupunki uhkaa sulkea huonokuntoisen yhteisötalon ja myydä tontin rakennuttajille, seniorikerho ryhtyy viivytys- ja pelastustoimiin. Mutta riittääkö aika, kun samaan aikaan pitäisi hoidella Lydian petollinen aviomies, Ziggyä kiristävä pahis sekä Daphnen rahojen perässä oleva rakkaushuijari? 

Daphne nauroi niin kovasti, että hänen kädessään olevasta kupista loiskahti viskiä lautaselle. Harppu nosti lautasen huulilleen ja kaatoi viskin suoraan kitusiinsa. Lydia tuijotti häntä. "Vähemmän sääntelyä ja välikäsiä", hän sanoi Lydialle silmää iskien.

"Pauline ilmeisesti ihaili Rautaroivaa", Lydia sanoi.

"Sopii kuvaan!" Art hymähti. "Mutta nimenhän voi vaihtaa, vai mitä? Miten olisi Marilyn Monroe?"

"Minä äänestän Helen Mirreniä", Anna ilmoitti. "Hän on loistava esimerkki siitä, miten vanheta arvokkaasti. Kerrassaan esikuvallinen."

"Mitä hauskaa arvokkaasti vanhenemisessa on?" Daphne sanoi. "Minä ainakin aion vanheta niin epäarvokkaasti kuin mahdollista."

"No, olet päässyt hyvin alkuun", Artilta lipsahti ennen kuin hän ehti estää itseään. 

Toisaalta pidin tästä paljon, toisaalta olin hiukan pettynyt. Seniorijoukko on mahtavan persoonallinen poppoo, mutta harmittaa että Lydia on kuvattu sellaisena perheelle uhrautuneena itsensä hiirulaiseksi alentaneena viisikymppisenä, joita kirjallisuudessa kyllä riittää. Tietenkin hän saa itsetuntonsa takaisin ja tietenkin kaikkien hahmojen ongelmat ratkeavat ja ihmiset elävät onnellisina elämänsä loppuun asti, vähän rosoa olisin kaivannut tähän niin kliseiseen lopputulemaan. 

Paitsi aktiiviset seniorit myös Ziggy on hyvällä tavalla poikkeava henkilöhahmo; nuori vielä koulua käyvä yksinhuoltajaisä, joka miettii onko hänellä tulevaisuutta. Tytär on tärkeä, ja juuri hänen vuokseen olisi päästävä ensin opiskelemaan ja sitten töihin. 

Tarina on mukaansatempaava, ja usein oikein odotin että mitähän napakkaa sanailua tai odottamatonta toimintaa senioreilta seuraavaksi tulee. Tykkäsin myös siitä, kuinka luontevaa senioreiden ja päiväkotilasten yhdessä tekeminen on heti alusta lähtien, jotenkin heillä on keskinäistä luottamusta vaikka eivät toisiaan tunteneet aiemmin. 

Kaikkinensa varsin mukava lukukokemus, joka sekä naurattaa että saattaa vähän itkettääkin. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 5, "kirjassa on epilogi eli jälkisanat". 

Kirja on luettu myös muun muassa blogeissa Kirjavinkit, Kirjahamsterin lukuvinkit ja Kirjasähkökäyrä.