Jørn Lier Horst: Koodi

Jørn Lier Horst: Koodi

Norjankielinen alkuteos Katharina-koden (2017)

Suomentanut Päivi Kivelä

Otava 2020

396 s.

Olen aiemmin kehunut Jørn Lier Horstin kirjoja, enkä näe syytä toimia toisin nytkään. Koodi ei juhli jännityksellä, mutta se on koukuttava ja ajatuksia herättävä.

William Wistingiä vaivaa vanha selvittämätön katoamistapaus. Mitä tapahtui Katharina Haugenille 24 vuotta sitten? Miksi hän katosi, ja mitä tarkoittaa paperilappu, jossa on mystinen koodi? Kerran vuodessa Wisting käy tapaamassa Katharinan miestä Martinia. Kunnes tänä vuonna Martin ei olekaan kotona. Minne hän on mennyt?

Keskusrikospoliisin tutkija Adrian Schiller tulee Wistingin puheille; aikomus on avata uudelleen toinen vanha katoamistapaus. Uusi teknologia avaa uusia tutkimusmahdollisuuksia, ja siksi vanhoihin juttuihin saadaan uusia todisteita ja näkökulmia. Miten Martin ja Katharina liittyvät Nadian katoamiseen? Samaan aikaan Wistingin toimittajatytär Line saa tehtäväkseen kirjoittaa artikkeleita ja tehdä podcasteja Nadian tapauksesta. Line ja William eivät kerro toisilleen työtehtävistään, eivätkä tiedä niiden sivuavan toisiaan. Kaikilla on kuitenkin tiukka yhteinen tavoite: nyt selvitetään, mitä Nadialle tapahtui. Jos Katharinan katoaminen selviää samalla, aina parempi.

”Oletko ratkaissut koodin?” hän kysyi.

”Katharina-koodin?” Wisting kysyi hymyillen ja pudisti päätään.

Muutamaa vuotta aiemmin hän oli antanut myös Thomasin yrittää ratkaista koodia. Hän ei oikein tiennyt, miten asia oli tullut puheeksi, mutta hänellä oli ollut Katharinan tapaus esillä. He olivat puhuneet navigoinnista ja siitä, miten ennen gps:ää oli osattu perille. Thomas oli arvellut, samoin kuin Wisting, että numerot viittasivat jotenkin karttaan, mutta ei tuntenut ketään kartoituksen tai navigoinnin asiantuntijaa.

Line kurkisti ovesta.

”Mistä te puhutte?”

”Ei mistään, mikä kiinnostaisi sinua”, Wisting naurahti.

”Katharinan tapauksesta”, Thomas sanoi.

”Isä vei paperit takaisin poliisitalolle”, Line kertoi ja häipyi takaisin olohuoneeseen.

”Ehkä oli jo aikakin”, Thomas arveli.

”Ehkä”, Wisting myönsi ja jakoi jauhelihan pizzapohjille.

”Miksi se tapaus on sinulle niin tärkeä?” Thomas kysyi.

Wistingille tuli syyllinen olo. Maailma oli niin paljon suurempi kuin hänen poliisipiirinsä. Thomas oli työskennellyt paikoissa, joissa elämä oli luultavasti paljon raaempaa ja armottomampaa kuin hän osasi kuvitellakaan. Uhreja oli paljon ja länsimaissa hyvin harva välitti heidän kohtalostaan.

Pidän Wisting-sarjasta etenkin sen sympaattisen päähenkilön kanssa. Williamilla ei ole ongelmallista perhe-elämää, eikä ongelmia työkavereidensa kanssa. Hän on tasapainoinen, helposti tykättävä hahmo. Yksinäinen hän on, mutta ei täytä tyhjyyttä päihteillä vaan iloitsee hetkistä ystävän, tyttären, pojan ja lapsenlapsen kanssa. Pidän Thomas-pojan esiintymisestä kirjassa, en itse asiassa edes muistanut hänen olemassa oloaan. Nyt isän, lasten ja lapsenlapsen lämminhenkinen läheisyys tuo kirjaan syvää inhimillisyyttä.

Koodissa jännitys rakentuu vähitellen. Poliisilla on tietty epäilty, mutta ei riittävästi todisteita hänen pidättämisekseen. Schiller on rakentanut suunnitelman, jonka toteuttamisessa Wistingillä on iso osa. Suunnitelma on hyvä, mutta sen onnistuminen ei ole lainkaan varmaa. Wisting tietää, mitä häneltä odotetaan, mutta ei aina tiedä miten toimisi epäilyksiä herättämättä. Myös sanomalehdellä ja televisiolla on suunnitelmassa iso osa, mutta myöskään Line ei tarkkaan tiedä, minkä kokoinen rooli hänellä on. Lukija koukutetaan sillä, että tapahtumien halutaan kulkevan tiettyyn pisteeseen, mutta monien epävarmuustekijöiden takia kukaan ei tiedä, mihin lopulta päädytään. 

Tarina laittaa lukijan miettimään valintojen tekemistä ja niiden seurauksia. Jos tietyssä kohtaa olisi valittu toisin, keiden kaikkien elämä olisi mennyt eri tavalla? Miten itse olisi valinnut kyseisessä tilanteessa? Kuinka joku jaksaa elää syyllisyyden kanssa vuosikymmeniä, entä jos henkilö ei tunnekaan syyllisyyttä lainkaan? Miltä itsestä mahtaisi tuntua?

Mielestäni sarjan kaikki osat ovat sellaisia, että ne kestävät useamman lukukerran. Pienissä tilanteissa, ajatuksissa tai lausahduksissa on isoja asioita, sellaisia joihin voisi pysähtyä, ellei olisi niin kiire jatkaa tarinaa. Mutta kun tietää, miten kaikki päättyy, seuraavilla lukukerroilla voi keskittyä asioihin, jotka ensimmäisellä kerralla ohitti kiireellä.

Pääsen jatkamaan Wistingin kanssa, olen lainannut kirjastosta Det innersta rummet - kirjan jo jokin aika sitten. En kuitenkaan halunnut lukea sitä ennen Koodia, koska kannessa mainitaan Katharinakoden. Vaikka sinänsä lukujärjestyksellä ei varmastikaan olisi väliä, sarja on kuitenkin aloitettu suomentamaan keskeltä eli on vaikea seurata, missä järjestyksessä kirjat on kirjoitettu. Nautittavia ovat yhtä kaikki, lukee missä järjestyksessä tahansa. 

 

Lastenkirjalauantai: Kirsti Kuronen: Näytä minulle hassu ilme

Kirsti Kuronen: Näytä minulle hassu ilme

Kuvittanut Karoliina Pertamo

Karisto 2020

32 s. 

Suloinen Jaakko-poika seikkailee taas, tällä kertaa hän ei kerää sanoja vaan ilmeitä. Kaikki saa alkunsa siitä, kun äiti ja isä pitävät mykkäkoulua. Heillä on niin tyhmät ilmeet, että Jaakko päättää ottaa isän pikakameran ja lähteä keräämään hassuja ilmeitä. Niitä tuleekin paljon, ja yllättäviltäkin kohteilta. Vai osaisitko arvata, että mansikka voi ilmehtiä? 

Tai sorsa, tai kukka!

Puiston polun varrella kasvaa monenmoisia ja erivärisiä kukkia. En tiedä niiden nimiä. Sininen näyttää nurinpäin käännetyltä kupilta. Keltainen auringolta. Punaisen varressa on piikkejä, se on muistaakseni ruusu. Nätein on tuo pitkävartinen, jossa on monta valkoista lehteä ja keltainen keskusta. Kuin voisilmä isän keittämässä aamupuurossa. Nuuhkaisen kukkaa ja laskeudun sen vieteen: "Näytä minulle hassu ilme." Kukka huojuu kesätuulessa ja värisyttää lehtiään. 

Jaakko-kirjat ovat todellisia hyvän mielen kirjoja, joissa kuitenkin on vakava vivahdus pohjalla. Tässä ilmeiden keräys alkaa mykkäkoulusta, kun taas Kerro minulle kaunis sana lähtee ilkeistä sanoista ja riitelystä. Kirjojen alussa Jaakolla ei ole hyvä olla kotona, mutta ulkona hän kohtaa hauskoja asioita ja kotiin palatessaan hän kohtaa iloiset vanhemmat. Ulkona voi olla jännittäviä asioita, kuten iso skeittaava poika, mutta ne osoittautuvat lopulta ystävällisiksi. Ikävät asiat ja tunteet ovat ohimeneviä, kun ulkona kohdataan kaikkea kiinnostavaa josta tulee hyvä mieli. Kuvitus tukee osaltaan lämpimän tunnelman luomista, värimaailma on pirteä ja varsinkin eläimet on kuvattu melko hassuina.

Uskallan arvata, että emme ole vielä nähneet kaikkea, mitä Jaakko kerää. Seuraavaa osaa odotellessa!

John Kåre Raake: Jää

John Kåre Raake: Jää

Norjankielinen alkuteos Isen (2019)

Suomentanut Virpi Vainikainen

Bazar 2019

350 s.

Jos kaipaat kesähelteille viilentävää lukemista, suosittelen tarttumaan John Kåre Raaken Jäähän. Kyseessä on kaikin puolin hyytävä teos; tapahtumapaikka on talvinen Pohjoisnapa, maasto vaikeakulkuinen, pimeydessä vaanii murhaaja… 

Anna Aune lähtee talveksi Pohjoisnavalle, karkuun menneisyyttään ja etenkin komennusta Lähi-idässä. Siellä jokin meni pieleen, ja seurauksena oli Annan vakava asekammo. Nyt täysin toisenlaisissa olosuhteissa hänellä on tavoitteena yhdessä tutkijakollegan kanssa kartoittaa ilmastonmuutoksen vaikutuksia arktisella alueella. He hädin tuskin ehtivät perille, kun yössä välähtää hätäraketti. Siihen on reagoitava, joten Anna ja Daniel lähtevät pois ilmatyynyaluksesta. Pian he törmäävät aiemmin tuntemattomaan tukikohtaan, josta löytyy joukko kuolleita kiinalaisia. Kuka on tappanut heidät ja miksi? Missä on hätäraketin ampunut henkilö? Kuka tahtoo pahaa myös Annalle ja Danielille? Oman lisämausteensa antaa myrsky, joka katkaisee yhteydet mantereelle. Anna on entinen erikoisjoukkojen kommando, joten hänellä on osaamista tiukkoihin tilanteisiin, mutta yli 70-vuotias Daniel ei pysty olemaan kovinkaan suureksi avuksi. Tuloksena on kilpajuoksu aikaa, murhaajaa ja myrskyä vastaan, kilpajuoksu jossa pelastuspartio ei välttämättä ehdi ajoissa eikä ehkä kukaan selviä hengissä.

Hän tarttui miehen olkapäähän. Kosketus kylmäsi koko käsivartta. Ei todellisesta kylmästä, hänellä oli paksut käsineet, mutta liikkumaton keho tuntui uhkuvan jäätävää pahaa. Hän koetti vetää miestä, mutta ruumis ei hievahtanutkaan. Kädet olivat jäätyneet lattiaan, jota peitti ohut jääkerros. Mies oli kuin Mount Everestille kuolleet kiipeilijät. Ne jotka olivat jäätyneet kuoliaiksi niin korkealle, ettei helikopteri päässyt noutamaan heitä. Jääneet vuorelle ikuisiksi ajoiksi. 

Jääihmiset.

"Olet oikeassa", hän sanoi ja kääntyi Zakariassenia kohti. "Kuollut on."

"Mitä?"

"Kuollut kuin kivi", hän huusi varmistaakseen, että toinen kuuli.

"Onko... onko hän paleltunut kuoliaaksi?" Zakariassen räpytteli.

"Ei. Hänet on pakastettu."

Zakariassen katsoi jäämiestä. "Mitä tarkoitat?"

"Hän on nelinkontin. Tavallisessa paleltumiskuolemassa hän makaisi lattialla tai nojaisi seinään. Ellei hän sitten olisi maailman pitkäpinnaisin itsemurhaaja, mitä luvalla sanoen epäilen."

John Kåre Raake on elokuvakäsikirjoittaja, mikä näkyy. Kirjan luvut ovat tiiviitä, ja loppuvat superkoukuttavasti. Tarinaa on pakko lukea eteenpäin, pakko saada tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Suosittelen siis varaamaan lukemiseen riittävästi aikaa, ettei tule monia pakkokeskeytyksiä J

Pohjoisnapa tapahtumapaikkana on persoonallinen ja varsin kiehtova. Mukana on suurvaltapolitiikkaa, mutta maltillisessa määrin. Ilmastonmuutos on tutkimuskohteena, mutta ilman julistamista ja tuputtamista. Tekniikkaa ja teknologiaa on, mutta niistä puhutaan niin että tavallinen tallaaja ymmärtää, ei tarvitse olla asiantuntija. 

Jää on luettu monissa blogeissa, siitä ovat postanneet esimerkiksi Mai Laakso ja Johanna.

PS. Mistä näitä norjalaisia huippukirjailijoita riittää!? 

Adrian McKinty: Ketju

Adrian McKinty: Ketju

Englanninkielinen alkuteos The Chain (2019)

Suomentanut Antti Saarilahti

Otava 2020

398 s.

Rachel jättää teini-ikäisen tyttärensä Kylien bussipysäkille, kuten niin monta kertaa ennenkin. Tänään kuitenkin kaikki muuttuu. Kylie siepataan, ja Rachel vedetään mukaan kylmään peliin, osaksi Ketjua. Ketjun toimintakuvio on selkeä: maksa lunnaat ja sieppaa sopiva lapsi, sitten toivo että siepatun vanhemmat maksavat lunnaat ja sieppaavat sopivan lapsen. Vasta sitten lapsesi vapautetaan. Mutta vaikka niin kävisi, et ole oikeasti koskaan vapaa. Ketju seuraa sinua, tietää missä olet. Jos otat yhteyttä viranomaisiin vaikka vuosia myöhemmin, sinut eliminoidaan. Jos joku heistä mokaa, joka on tullut Ketjun osaksi sinun jälkeesi, sinä maksat siitä hengelläsi.

Alkujärkytys on valtava, mutta Rachelilla ei ole aikaa pysähtyä. Hän aikoo toteuttaa Ketjun vaatimukset, ja saada tyttärensä takaisin. Avukseen hän saa entisen lankonsa Peten, huumeisiin langenneen veteraanisotilaan. Torstaista maanantaihin hän (ja lukija) elävät piinaavia hetkiä sekä Rachelin että Kylien kanssa. Rachel suunnittelee ja toteuttaa sieppauksen, kun taas Kylie yrittää löytää keinon päästä vapaaksi. 

Noin puolet kirjasta eletään tiivistahtisessa nykyhetkessä. Toinen puoli on tunnelmaltaan melko erilainen. Rachel on päättänyt katkaista Ketjun, ja sitä varten hän tarvitsee apua. Erik on ollut osallinen jo kauan, mutta hän on myös löytänyt keinon jolla kenties pääsee Ketjua alkulähteille. Askel kerrallaan Rachel hivuttautuu lähemmäs, asettaen hengenvaaraan sekä itsensä että läheisensä. Samaan aikaan lukija pääsee Rachelin edelle, pääsee seuraamaan miten ja miksi Ketju syntyi, kuka on sen aivot. 

"Mutta... siis... voisitko mitenkään päästää Kylien nyt menemään?"

"En voi. Tiedät, etten voi. Ketjun täytyy jatkua. On luotettava sen toimintaan. Jos rikon Ketjun, se kostautuu. Minä joudun vaaraan, poikani joutuu vaaraan ja sinä ja Kylie joudutte vaaraan."

"Paitsi jos he vain bluffaavat."

"He eivät ole sellaisia ihmisiä. Uskon, että he nauttisivat, jos kaikki menisi pieleen ja alkaisimme tappaa toisiamme. Sinähän näit, mitä sille yhdelle perheelle tapahtui."

"Niin näin."

"He kertoivat, että vuosia sitten, kun joku katkaisi Ketjun, rangaistukset kulkivat seitsemän tasoa taaksepäin ennen kuin Ketju korjasi itse itsensä."

"Voi helvetti!"

"Mutta halusin sanoa sinulle, että olet nyt askeleen lähempänä Kylien vapautumista. Pian se on ohi, Rachel. Ihan totta."

"Voi luoja. Toivon niin."

"Usko pois."

"Miten sinä onnistuit? Miten selvisit kaikesta? Miten jaksoit?"

"En tiedä, Rachel. Kaipa sinun pitää vain kuvitella hetki, jolloin Kylie on taas luonasi. Jokainen tekosi, jokainen valintasi on askel kohti sitä päämäärää, ymmärrätkö?"

Pidin kirjasta kovasti. Väkivallan uhka on alati läsnä, mutta itse väkivaltaa on vähän. Psykologista uhkaa ja painetta sitäkin enemmän, mikä saa melkein järsimään kynsiä lukiessa. On kiinnostavaa lukea, miten ihmiset kestävät tai murtuvat paineen alla, mitä muut tekevät saadakseen toiset Ketjun osaset jaksamaan, mihin tavallinen ihminen venyy kun valittavana on vain huonoja vaihtoehtoja. Unohtamatta sitä, missä kaikissa vaiheissa Ketjun syntyyn olisi voinut vaikuttaa, ehkä sen olisi voinut estää, jos tietyt ihmiset vaan olisivat välittäneet. 

Henkilöhahmot ovat loistavia. Rachelin ja Kylien aktiivisuus ilahduttaa, he eivät tuhlaa aikaa märehtimiseen ja kyynelehtimiseen vaan toimivat päättäväisesti. Toisaalta esimerkiksi Kylien siepannut mies ja Erikiä tarkkaileva nainen saavat surkuttelemaan heidän kohtaloaan. Henkilöhahmot ovat muistettavia ja tunteita herättäviä, riippumatta siitä esiintyvätkö he lyhyen vai pitkän ajan.

Pienen miinuksen annan siitä, että toisen osan alussa alkoi tuntua siltä, että luen kahta eri kirjaa. Ehkä osat olisi voinut limittää yhteen, niin että Ketjun syntyhistoria olisi tullut lukijan tietoon pätkinä siinä välissä, kun Rachel suunnittelee ja toimii saadakseen Kylien vapaaksi. Nyt on vähän sellainen olo, että puolet kirjaa on sietämättömän jännittävää, sitten jännitys katoaa pitkäksi aikaa ilmestyäkseen taas lopussa. Lukijan kiinnostus ei kuitenkaan katoa missään vaiheessa. 

Kansiliepeen mukaan kirjan elokuvaoikeudet on myyty Paramountille; jos elokuva joskus tulee niin menen ehdottomasti katsomaan. Tämä on sellainen tarina, joka varmasti toimii myös valkokankaalla. Jatko-osaa tuskin tulee, mutta odotan, mitä muuta McKintyllä on jo kirjoitettuna tai vielä tulossa. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan Ketjun kohtaan 36, "tunnetun henkilön suosittelema kirja". Etukannessa suosittelijoina ovat Stephen king ja Don Winslow, takakannessa muun muassa Ian Rankin. Se sopisi myös ainakin kohtaan 7, "kirjassa rikotaan lakia" ja 9, "kirjassa kohdataan pelkoja".

Ketjuun on tutustuttu ja tykästytty myös blogissa Kuunnellut äänikirjat.

Lastenkirjalauantai: Aaron Blabey: Hurja jengi: Kotkottajat pulassa

Aaron Blabey: Hurja jengi: Kotkottajat pulassa

Englanninkielinen alkuteos The Bad Guys. Mission Unpluckable. episode 2 (2015)

Suomentanut Annukka Kolehmainen

Into 2020 

140 s.

Kirjoitin aiemmin Aaron Blabeyn superhauskasta Hurja jengi - kirjasta, joka onneksi on sarjan avausosa. Jatko-osa Hurja jengi: Kotkottajat pulassa vie pelastustoiminnan uusiin sfääreihin, kun pelastettavana on peräti 10 000 kanan joukko. Jengin johtaja Susi kertoo kanojen elävän ahtaasti häkeissä, ilman auringonvaloa, lasersäteiden vartioimina. Peruslähtökohta pelastusoperaatiolle on, että tehtävä on mahdoton. 

Nelikosta tulee viisikko, kun mukaan laskeutuu hämähäkki Raaja. Tämä sattuu olemaan mitä taitavin hakkeri. Sellaista tarvitaankin, sillä kanojen luo pääsemiseksi vaaditaan erittäin tarkka suunnitelma, suunnitelma jolla hyödynnetään ilmastointikanavaa, vältetään seiniin ja lattiaan koskeminen, vältetään lasersäteet, vältetään huoneessa olevan yksittäisen vartijan huomio ja niin edelleen. (Aikuiset, tuoko tämä mieleen mitään toimintaelokuvaa? :D) 

En laita postaukseen tekstipätkää kirjasta, siitä yksinkertaisesta syystä että teksti ja kuva liittyvät niin saumattomasti toisiinsa, että toisesta ei saa kunnolla irti ilman toista. Teksti on luettuna hauskahkoa, mutta täyteen loistoonsa se pääsee vain kuvituksen kanssa. Laitankin pari esimerkkiä:

Nykylastenkirjoissa mustavalkoinen kuvitus on aika harvinainen, ja niissä harvoissa se on yleensä tylsänlainen. Tässä sarjassa mustavalkoisuus toimii, ehkä jopa paremmin kuin jos se olisi värillinen. Kuvissa on paljon katsottavaa, paljon toiminnallisuutta; väritys saattaisi tehdä siitä liian levottoman. 

Kirja loppuu siihen malliin, että jatkoa on luvassa. Viimeinen sivu paljastaa, että tulossa on pahismarsu sekä mystinen ninja, tuskin maltan odottaa! J

Lastenkirjalauantai: Charlie Mackesy: Poika, myyrä, kettu ja hevonen

Charlie Mackesy: Poika, myyrä, kettu ja hevonen

Englanninkielinen alkuteos The Boy, the Mole, the Fox and the Horse (2019)

Suomentanut Juhani Lindholm

Nemo 2020

123 s.

Minä tilaan kirjastomme lastenkirjat, mutta tätä en muista ollenkaan! Onneksi työkaverini sanoi muovittaessaan, että tässä on ihana kirja, muuten olisi saattanut mennä ohi kokonaan. 

Kirja on sijoitettu kuvakirjaluokkaan, mutta se voisi melkeinpä olla myös mietelauseissa. Tarinaa ei ole, sen sijaan on hetkiä kaksin, kolmin ja nelisin. Ensin poika tapaa myyrän, pian he kohtaavat ketun, ja lopulta hevosenkin. Vaikka kaikki neljä ovat erilaisia luonteiltaan, ystävyys sitoo heidät yhteen. Kun joku tuntee epävarmuutta, toinen lohduttaa. Kantava teema on toisen hyväksyntä riippumatta siitä, millainen hän on. Rakkaus ja ystävyys eivät vaadi mitään, ne ovat. 

"Olen kauhean pieni", myyrä sanoi.

"Niin", sanoi poika, "mutta sitäkin tärkeämpi."

(...)

"Onko sinulla jokin lempisanonta?" kysyi poika.

"On", myyrä vastasi.

"Mikä se on?"

"Jos et heti onnistu jossain, syö kakkua."

"Jaa, no, toimiiko se?"

"Joka kerta."

(...)

"Voimme vapaasti valita miten suhtaudumme asioihin. Se on jo paljon."

(...)

"Eikö olekin hassua, että näemme itsestämme vain ulkopuolen, vaikka melkein kaikki asiat tapahtuvat sisäpuolellamme."

Olin alkuun todella ihastunut, mutta loppua kohti tunnelma vähän lässähtää. Alkupuoli on täynnä hienon hienoja oivalluksia, kuten yllä olevat sitaatit osoittavat. Pieniä lauseita, joissa on isoja asioita, ja pohdittavaa myös aikuiselle. Sain kirjan käsiini eilen, ja olen selaillut sitä useamman kerran, palannut yhä uudelleen moniin vaikuttaviin kohtiin. Loppupuolella mukana on enemmän kliseitä, niitä että tärkeintä on rakastaa toista, riität sellaisena kuin olet, "[E]lämä on vaikeaa - mutta sinua rakastetaan". Jotenkin tunnelma muuttuu, kun loppua kohti mukaan tulee enemmän lässytystä. Onneksi sinnekin riittää vielä useita vavahduttavia lausahduksia, joten mielenkiinto pysyy kuitenkin yllä.

Kuvitus onkin sitten oma lukunsa, se vaatii melkeinpä vielä sen yhden lukukerran, jossa keskittyy pelkästään kuviin. Vähäeleistä ja hailakkaa mutta silti niin vahvaa ja elävää!

Kirja on luettu - ihastuneesti - myös blogeissa Luetut.net ja Kirsin Book Club. Tekijä on osoittanut sen 8 - 80 -vuotiaille, mutta lukekoot kaikin mokomin myös nuoremmat ja vanhemmat. Tämä on suorastaan järisyttävä kirja ihan kaikenikäisille. 

"Onko lasi puolityhjä vai puolitäysi?" myyrä kysyi.

"Hyvä kun ylipäänsä on lasi", sanoi poika.

Maria Adolfsson: Meren ja pirun välissä

Maria Adolfsson: Meren ja pirun välissä

Ruotsinkielinen alkuteos Mellan djävulen och havet (2020)

Suomentanut Terhi Vartia

Tammi 2020

426 s.

Maria Adolfssonin Doggerland-sarja on ollut itselleni dekkarilukijana yksi iloisimmista yllätyksistä. Kuvitteellinen paikka ei ennalta tuntunut kiinnostavalta, eikä ykkösosan Harha-askel alkusivut luvanneet erityisen persoonallista henkilögalleriaa. Tilanne kuitenkin muuttui nopeasti, ja luin avausosan parissa päivässä. Toinen osa Myrskyvaroitus oli silloin vielä suomentamatta, joten luin sen ruotsiksi. Alku oli jälleen vähän tahmea, mutta jossain kohtaa koukutuin niin että oli luettava loppuun yhdeltä istumalta. Nyt on juuri ilmestynyt sarjan kolmas osa Meren ja pirun välissä, joka sitten onkin koukuttavaa ja kiinnostavaa alusta loppuun saakka.

Karen on viemässä avaimia vuokralaiselleen Leolle ja tapaa samalla kuuluisan poptähti Lunan. Tämä on pitänyt hiljaiseloa vuosikymmenen, mutta on nyt uuden levyn kimpussa. Seuraavana päivän Karen kuulee Lunan kadonneen. Kun aikaa kuluu eikä Luna palaa, Karen komennetaan tutkimaan juttua. Hän on vastentahtoinen, sillä hän ei erityisemmin pidä Lunasta, ja toisaalta hän olisi mieluummin tutkimassa naisiin kohdistuvien raiskausten sarjaa oltuaan tiiviisti mukana aiempien tapausten tutkinnassa. Myöhemmin hän pääsee mukaan myös siihen, ja onkin iso tekijä palapelin kokoamisessa. Lunan tapaus ei kuitenkaan ole vielä ohi, vaan hän joutuu palaamaan myös sen pariin. Samaan aikaan hän on huolissaan terveydestään, sillä moni asia on raskaampaa ja vaivalloisempaa kuin aiemmin. Ei kai hän ole tulossa vanhaksi?

- Eli onko kyseessä joku mielipuoli, joka voi hyökätä kenen tahansa kimppuun missä tahansa? kysyy vuorostaan Eirik.

Karen ei vastaa. Juhlatunnelma on vähän lässähtänyt. Hän tietää, etteivät toiset tarkoita sitä, mutta silti hänestä tuntuu kuin hän olisi kaikesta vastuussa. Pöydän ääressä on hiljaista, kun hän miettii mitä vastata. Poliisitutkinta on toistaiseksi epäonnistunut, se on selvää. Ja siltähän se tietysti ulkopuolisista näyttää. Hän olisi taatusti itsekin sitä mieltä, jos tekisi työkseen jotakin muuta. Ääneen hän sanoo:

- Sovitaanko niin, että minä en tule sekaantumaan studioäänityksiin, jos sinä...

Kore virnistää kohottaen lasinsa. Hän on nähtävästi valmis vaihtamaan keskustelunaihetta. Ainakin melkein.

- Iisisti nyt. Rakastamme sinua vaikka oletkin yksi kaupunkia kiertelevistä kytistä.

Karen nostaa lasinsa irvistäen.

- Kelpasihan meidän kyttien seura tässä hiljattain, hän sanoo - Kun pikku kultahanhenne oli kadonnut. Onneksi olkoon muuten, taidatte olla tyytyväisiä nyt?

Kore katsoo häntä kysyvästi ja on jo sanomaisillaan jotakin, kun Aylin keskeyttää.

- Ei kenen tahansa kimppuun, hän sanoo. - Se mies tietää täsmälleen mitä tekee ja kenelle.

Mielestäni sarjan vahvuus on henkilöhahmoissa. Poliisitalolla on tietenkin ne inhottavat pomot ja tutkintatiimissä yksi raivostuttava päänaukoja, mutta muuten työskentelyilmapiiri on hyvä. Poliisien ongelmat keskittyvät perhe-elämään, ei päihteisiin, eikä joukossa ole rikollisia. Lisäksi poliiseilla on työn ulkopuolella varsin normaali ja tasapainoinen elämä. Karenilla on pieni mutta mielenkiintoinen ystäväpiiri, jossa on niin naisia kuin miehiä eri ammattikunnista ja eri ikäryhmistä. Äiti ja etenkin tämän uusi "poikaystävä" ovat ylimääräinen piristys lukijalle. 

Adolfsson on taitava tarinankuljettaja; vaikka tässä on kaksi eri tapausta niin lukija ei tunne lukevansa kahta eri kirjaa. Karen on riittävän luja lenkki tutkintojen välissä. Rikokset eivät ole pakollisia täytepaloja ihmissuhdesotkujen keskellä, vaan niihin keskitytään kunnolla. Ihmissuhdeasioita toki on, mutta hallitussa määrin, ilman että ne katkaisisivat rikostapausten etenemistä ja jännityksen kehittymistä. 

Harmi että alkuperäinen kirja on ilmestynyt Ruotsissa vasta tänä vuonna, täytynee odottaa ensi vuoteen ennen kuin uusi osa on saatavilla. Uskon, että jatkoa kuitenkin tulee, olen varma että Doggerlandissa on lisää salaisuuksia odottamassa paljastumistaan. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 7, "kirjassa rikotaan lakia". Se sopisi myös kohtiin 25 (kirjassa ollaan saarella), 30 (kirjassa pelastetaan ihminen) ja 34 (kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana).

Kuunnellut äänikirjat - blogissa on jo ehdittyä tutustua tähän.

Lastenkirjalauantai: Laura Ertimo: Lumotun maan kartasto

Laura Ertimo: Lumotun maan kartasto

Kuvittanut Satu Kontinen

S & S 2020

53 s.

Lastenkirjalauantaissa on tälläkin viikolla tietokirja, joskin varsin epätyypillinen sellainen. Laura Ertimo on valinnut kymmenen näkökulmaa maapalloon; valtaosa on luontoon liittyvää mutta onpa mukana myös "pikkuväen" eli keijujen ja peikkojen näkökulma. Jokainen asia saa 2 - 4 tekstisivua, jota seuraa Satu Kontisen piirtämä kartta-aukeama. Joissain kartoissa on vähän tekstiä, joissain hiukan enemmän, mutta jokaisessa on paljon katsottavaa ja tutkittavaa. 

Ertimo kirjoittaa lumoavasti ja vangitsevasti. Monia asioita tiesin ennestään, mutta niissäkin mukana oli jotain sellaista, joka pakotti minut pysähtymään ja miettimään. Monia lauseita ja kappaleita luin useamman kerran, ihan vain kuvitellakseni miltä kerrottu näyttää.

Mutta kun merenpohja syöksyy mannerjalustalta pimeyteen, kun auringonvalo ei tuota enää varjoakaan syvyyksissä häivähtäville olennoille, sulkeutuvat meren portit niin alkuperäisasukkailta kuin kartoittajiltakin. Lukemattomat tarinat kertovat pohjattomista syvyyksistä. Silti kaikilla valtamerillä on pohja -  se vain tunnetaan huonommin kuin Mars-planeetan pinta. 

Merenpohja ei ole tasainen: Veden alla on vuoristoja, laaksoja, repeämiä ja tulivuoria mutta myös hyvin tasaisia tasankoja. Vesimassa, jonka läpi auringonvalo ei pääse ja joka puristaa keuhkot ruttuun, toimii läpitunkemattomana suojana valtamerten pohjalla levittäytyvälle toiselle maailmalle. Valtaosa merenpohjasta peittyy kuuden kilometrin syvyisen vesimassan alle. 

Tämä ei missään nimessä ole helppo kirja, siis sellainen jossa on hassuja kuvia ja niiden ympärillä lause pari. Ei, tämä vaatii lukijalta ja kuulijalta keskittymistä, mutta nimenomaan keskittymistä kauniiseen kieleen ja kauniisiin kuviin, pysähtymistä sen äärelle, mitä juuri luki tai kuuli. Monin paikoin teksti on enemmänkin tarinaa kuin faktan kertomista, mikä kyllä sopii tähän kirjaan oikein hyvin. 

Vanhimmat puut ovat eläneet tuhansia vuosia, monikymmenkertaisesti iäkkäimpiin ihmisiin nähden. Ne muistaisivat tarinoita, jotka ovat muuttuneet ihmisille saduiksi tai unohtuneet kokonaan. Ehkä ne kertoisivat asioita, joista ihmiset eivät ole koskaan kuulleetkaan. 

Kirjan alaotsikko Tarinoita muuttuvalta planeetalta kertoo, mistä on kyse. Maapallo ei aina ole ollut samanlainen, eikä se tule pysymään sellaisena kuin sen tunnemme nyt. Siitä on hyvä muistuttaa hetkessä eläviä lapsia. Mielestäni tämä kirja sopii monen ikäisille lapsille, ei ihan pienimmille mutta ehkä 5-vuotiaista ylöspäin.