Teatterissa: Veriruusut Kom-teatterissa

Kom-teatteri muistaa vuotta 1980 Veriruusut-näytelmällä. Ja kylläpä muistaakin! Ennen esityksen alkua mietin, miten homma toimii kun Tampere-osuus on jätetty pois. Se kuitenkin vie kirjasta ison osan. Turhaan huolehdin, esitys on ehjä kokonaisuus. Tampereen kanssa se olisi ollut liian pitkä; nyt kesto on kolme tuntia, eikä karsimisen varaa juuri ole. 

Hiukan yllätyksenä tuli, että kyseessä on musikaali. Tajusin sen vasta käsiohjelmaa lukiessa. Sekin vähän mietitytti, koska monesti musikaaleja katsoessa tuntuu siltä että laulut ovat lähinnä ajantäytettä. Tässä on toisin. Laulu- ja tanssiosuuksia on melko vähän, ja mikä tärkeintä, jokainen niistä limittyy tiukasti tarinaan ja vie sitä eteenpäin. 

Ensimmäinen puoliaika ollaan Valkeakoskella. Sigrid (Helmi-Leena Nummela) menee töihin paperitehtaaseen ja ystävystyy Maijan (Oona Airola) sekä muiden tehtaantyttöjen kanssa. Työ on raskasta mutta elämässä on iloa. Kunnes alkaa vallankumous ja Valkeakoskelle perustetaan punakaarti. Naiskaarti on innokkaana osallistumassa taisteluun, ja on vähän turhautunut kun tarjolla on vain vartiointitehtäviä. Mutta tulee naisillekin taistelun aika. 

Toinen puolisko seurataan naiskaartin tuhoa. Tampere on menetetty, ja valkoiset ovat tulossa. Naisten on lähdettävä Valkeakoskelta, on lähdettävä kohti Venäjää. Matka on raskas ja vaarallinen, eikä kukaan pääse armotonta kohtaloa pakoon. Viha ei säästä ketään, ei kaartilaisia eikä ketään muitakaan, olivat he mukana kaarteissa tai eivät. 

Pidin esityksestä valtavasti. Vaikka tämä on naisten tarina, pidin siitä että mukana on useita mieshahmoja. Kerrankin he saavat jäädä taustalle naisten vallatessa näyttämön! Nummelaa, Airolaa ja Saga Sarkolaa (Aino-Vihtoriina) lukuunottamatta kaikki näyttelijät tekevät useamman hahmon, ja onnistuvat mainiosti. Jokainen hahmo on erilainen, ja hauskaa miten erilaisia saman näyttelijän eri hahmot ovat. Mielestäni jokainen näyttelijä tekee kerrassaan loistavaa työtä. 

Luin Veriruusut-kirjan ihan äskettäin, ja tykkäsin tosi paljon. Näyttämösovitus on erittäin onnistunut. Näytelmä on uskollinen kirjalle, eikä liian verinen. Vaikka Sigrid on keskiössä, muutkin hahmot saavat tilaa ja tulevat läheisiksi. Suosikkini on ehkä Saima (Inka Reyes). Häntä sanotaan topakaksi naiseksi, mutta alkuvaiheessa hän ei juuri puhu. Sitten kun hän puhuu, sanat ovat suuria ja tehokkaita. Saima on peloton ja päättäväinen, myös epätoivon hetkellä. 

Ensimmäisellä puoliskolla ajattelin, että vähempikin huutaminen riittäisi. Vaikka on riitaa, erimielisyyttä ja päättäväisyyttä, koin että täysiä karjuminen on vähän liitoittelua. Korvia melkein särki. 

Lavastukselle annan ison kiitoksen, että voi yksinkertainen olla kaunista ja tehokasta! Uskomatonta, miten hienoja näyttämökuvia saadaan luotua ihmisillä ja näyttämön pyörimisellä. 

Jos (tai kun) menette katsomaan esitystä, kannattaa varata nenäliina mukaan. Minua ainakin itketti jo ensimmäisellä puoliskolla. Jotain koskettavaa on iloisissakin hetkissä, voimakkaissa lauluissa. Pitkästä aikaa on sellainen olo, että voisin mennä katsomaan esityksen toisenkin kerran, ehkä useammankin. 

Kiitos Kom-teatterille kutsusta esitykseen!

Kuvat Marko Mäkinen 

Veriruusut Kom-teatterissa koko kevään

Alkuperäisteksti Anneli Kanto

Dramatisointi ja ohjaus Lauri Maijala

Rooleissa Helmi-Leena Nummela, Oona Airola, Vilma Melasniemi, Saga Sarkola, Inka Reyes, Eeva Soivio, Ursula Salo, Antti Autio, Juho Milonoff, Niko Saarela

Lavastus Markku Pätilä

Puvut Tiina Kaukanen

Valot Tomi Suovankoski

Taistelukoreografiat Oula Kitti

Tanssikoreografiat Katja Koukkula ja Jussi Väänänen

Jørn Lier Horst: Bottenskrap

Jørn Lier Horst: Bottenskrap
Norjankielinen alkuperäisteos Bunnfall (2010)
Ruotsiksi kääntänyt Cajsa Mitchell
Lind & Co 2018
351 s.

Jørn Lier Horst on noussut yhdeksi suosikkikirjailijoistani. Bottenskrapia lukiessa mietin, miksi. Mikä tekee Horstin kirjoista niin hyviä, miksi riemastun aina kun löydän uuden ruotsinnoksen? Miksi ei haittaa, vaikka Wisting-sarja on käännetty satunnaisessa järjestyksessä niin ruotsiksi kuin suomeksi? 

Vastaus on lopulta melko yksinkertainen. Pidän siitä, että kirjoissa ei ole tyhjäkäyntiä. Bottenskrap on loistoesimerkki kirjasta, jossa tarina pysyy kiinnostavana ilman murhaorgioita. 

William Wisting on kummissaan. Rannalta on löytynyt urheilutossu, jonka sisällä on ihmisen vasen  jalkaterä. Se on tuskin saatu vietyä tutkittavaksi, kun tulee ilmoitus toisesta tossusta - ja vasemmasta jalkaterästä. Pian poliisilla on hallussaan neljä vasenta jalkaterää ja viisi kadonnutta ihmistä. Mysteeri tuntuu tavallistakin hankalammalta. Mistä jalkaterät ovat tulleet? Missä ovat loput ruumiit? Ovatko ne kokonaisia vai osissa? Miksi murhien uhrit ovat kaikki iäkkäämpiä ihmisiä? 

Wistingin tytär Line tekee reportaasia vankilasta vapautuneista murhaajista. Hän tutkii, miten vankila on vaikuttanut näiden elämään ja miten heillä menee nyt. Lukijalle ei liene yllätys, että Linen ja Williamin tutkimukset risteävät. Stavern on pieni paikka, jossa jokainen joko tuntee jonkun, on sukua jollekin tai on ollut samalla luokalla / samassa työpaikassa. Vyyhti keriytyy auki vähän kerrassaan. 

Den polis som ställt frågor till den rödhårige pojken kom bort till dem. Han refererade kortfattat vad pojken hade berättat om hur han hittat skon när han varit ute med hunden en knapp timme tidigare.

"Vi gör en sökning av stranden", förklarade han. "Resten av kroppen kan ju flyta iland när som helst. Det kommer att bli fullt av ungar idag. Röda korset har lovat att vara här med en skallgångskedja inom en timme."

Wisting nickade uppskattande. De hade sökt av kustremsan även dagarna efter att den förra foten hade påträffats, men utan resultat. Kanske skulle de har större tur den här gången. 

En stor våg kom rullande långt upp på stranden, och han blev tvungen att ta några steg bakåt för att inte bli blöt. Den drog sig tillbaka och suddade ut hans fotspår i den fuktiga sanden.

Wisting drog med handen genom det tjocka, mörka håret och tittade ut över havet igen. Mycket hade han varit med om, men den här gången kände han att hjärtat slog lite fortare.

Juuri tästä "vähän kerrassaan" -tyylistä tykkään. Jokainen poliisin työtehtävä, jokainen tapaaminen ja jokainen keskustelu tuo asiaan pikkuisen lisää jotain, joko lisää kysymyksiä, vastauksia tai uuden näkökulman. Koskaan ei tapahtu niin, että poliisit pyörittelevät asioita sivutolkulla pääsemättä mihinkään. Koskaan ei käy niin, että poliisijoukko jahtaa yhtä johtolankaa ja sitten lamaantuvat kun se osoittautuu umpikujaksi. Ei, Horstin tarinoissa ei ole umpikujia, vaan juoni kulkee suoraan eteenpäin, riittävän hitaasti jotta lukija saa pohtia asioita mutta samalla riittävän vauhdikkaasti jotta kiinnostus säilyy koko ajan.  

Sitten on tietysti Wisting, aina yhtä miellyttävä hahmo. Ei päihde- eikä seksiriippuvuutta, ei avio-ongelmien vatvontaa. Se mitä hän miettii, on, että onko edesmenneen vaimon pettämistä jos uusi naisystävä nukkuu hänen sängyssään. Wisting tuntuu läheiseltä, koska hän on niin tavallinen. Hän voisi olla poliisi missä tahansa, vaikka kotipaikkakunnallani. Hän voisi olla isäni. 

Pidän myös siitä, että kirjat voi lukea satunnaisessa järjestyksessä. Vasta tämän aloitettuani tajusin, että viime vuonna on ilmestynyt ruotsiksi Nattmannen. Ensin olin että apua, mutta lukemattomuus ei haitannut. Mainittiin, että Wisting tutki Nattmanneniksi kutsuttua tapausta, mutta siitä kerrottiin vain lähtötilanne, ei tapahtumakulkua eikä syyllistä. Eri kirjoissa Linen asuinpaikka, työnkuva ja miesystävä vaihtelevat, mutta hän on sen verran sivummalla että ei haittaa vaikka ei muistaisikaan missä ja kenen kanssa hän oli viimeksi luetussa kirjassa. 

Helmet-lukuhaasteessa laitan tämän kohtaa 50, kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja. Olen töissä kirjastossa, ja ehdottomasti suosittelen lukemaan Horstin kirjat, kaikki. Blindgång oli minulle pienoinen pettymys, mutta vastaavasti kaikki muut ovat olleet loistavia. Luolamiehen luin sekä ruotsiksi että suomeksi, ja luulen että myös Bunnfall / Bottenskrap tulee lukulistalle, kunhan suomennos ilmestyy. 

Oopperassa: Kansallisoopperan Madama Butterfly

Lähdin yllätysvierailulle Kansallisoopperaan. Yllätyksenä siksi, että yleensä olen hankkinut liput hyvissä ajoin ja ehtinyt fiilistellä tulevaa. Nyt sain edellispäivänä siskolta viestin, että lähdenkö seuraksi. Pikainen vilkaisu junien ja bussien aikatauluihin; joo, pääsen illalla kotiin. Myöntävä vastaus siis :) Madama Butterfly ei ollut ennalta tarinana tuttu, ainoastaan sen verran mitä Oopperan nettisivuilta katsoin juoniselostusta. Sinänsä tarinan tuntemus ei ollut tarpeenkaan, kaikki olennainen tulee esiin laulujen tekstityksessä. Itse en koe tekstityksen haittaavan esityksen seuraamista, niiden lukemiseen menee niin vähän aikaa että katse ei ole irti näyttämöstä kauaa.

Ensimmäinen puolisko on noin tunnin pituinen. Amerikkalainen sotilas Pinkerton on astumassa avioon japanilaisen Cio-Cio-Sanin kanssa. Vasta 15-vuotias neiti, Butterflyksi kutsuttu, rakastuu Pinkertoniin oikopäätä. Tälle avioliitto on pikemminkin hupia; onhan hän ostanut morsiamensa. Avioliitto solmitaan allekirjoituksilla, sitten on juhlien aika. Suurlähetystön virkamiehet ja Cio-Cio-Sanin sukulaiset osallistuvat juhliin. Suvulle kuitenkin paljastuu, että Cio-Cio-San on valmis vaihtamaan uskontonsa, joten he kieltävät hänet. Tämä ei piittaa. Riittää, että hänellä on rakastava aviomies. 

Toisella - puolitoistatuntisella - puoliajalla Cio-Cio-San kaipaa Amerikkaan palannutta miestään ja odottaa tätä takaisin. Rahat ovat loppu, eikä Madama Butterflylla ole muuta kuin lapsensa ja palvelijansa - ja aviomiehen odotus. Hänelle muistutetaan, että Japanissa vaimon jättäminen tarkoittaa avioeroa. Mutta eihän Pinkerton ole häntä jättänyt, tämä on vain mennyt tilapäisesti Amerikkaan! Madama Butterfly vastaa uudelle kosijalle kieltävästi, kerta toisensa jälkeen. Hän ei menetä uskoaan miehen paluuseen.

Eräänä päivänä satamaan saapuu laiva. Se on Pinkertonin laiva! Cio-Cio-San valvoo koko yön, mutta mies ei tule. Umpiuupuneena hän menee nukkumaan. Juuri silloin Pinkerton saapuu - mukanaan vaimo ja aikomuksenaan viedä poika Amerikkaan. Cio-Cio-San murtuu. Jos poika viedään, hänellä ei ole enää mitään, ei ole enää tulevaisuutta. 

Huh, olipa tämä aika tyrmäys! Tuntui että hymyilin ensimmäinen puolikkaan koko ajan. Musiikki on mukaansatempaavaa, huomasin että jalkani heiluivat ihan itsekseen. Lavastus on yksinkertainen, mutta tykkäsin valtavasti siitä värimaailmasta, joka vaatteilla ja päivänvarjoilla oli luotu. Tässä oopperassa lavastus on paikallaan pysyvä, muutoksia tehdään vain seinäpaneeleita liikuttamalla sekä päivänvarjoilla ja lyhdyillä. Simppeliä mutta toimivaa. 

Madama Butterfly on kahden laulajan juhlaa. Ensimmäinen puolisko on pääosin Pinkertonin (Mika Pohjonen). Pinkerton aprikoi, millainen morsian on. No, morsian on kaunis mutta tämän sukulaisista Pinkerton ei pidä. Kovin ilkeästi hän heistä ajattelee. Muutenkin hän tuntuu korostavan amerikkalaisten paremmuutta. Herää kysymys, että miksi hän on halunnut hankkia japanilaisen vaimon, etenkin koska tietää että hänen oleskelunsa Japanissa on tilapäistä. Pohjonen tekee hienoa työtä inhottavana Pinkertonina. Hän sai vähän buuauksia lopussa- johtunee siitä että kyseessä oli oppilasnäytös ja kasiluokkalaiset eivät pitäneet hahmosta. Arvostelun kohteena oli arvatenkin roolihenkilö, ei laulaja. 

Toinen puolisko on melkoinen haaste Madama Butterflylle (Hyeseoung Kwon), hän saa laulaa lähes koko ajan. Ensin kaipuuta, sitten toivoa, lopuksi epätoivoa. Puolitoistatuntinen onkin Kwonin täyttä hallintaa, muut hahmot jäävät väkisinkin taustalle. Kwon on huikean hyvä ja ilmeikäs. Ja loppu on tietysti koskettava. Vaikka tietää, miten kaikki päättyy, jotenkin silti toivoo että jospa kuitenkin loppu olisi onnellinen. 

Koska en ole nähnyt Madama Butterflyta aiemmin, sille ei ole vertailukohtaa. En tiedä, millaisia muita versioita on tehty. Tämä oli erittäin hyvä, kolme tuntia sujahti ohi melkein huomaamatta. Ainahan ooppera on hidastempoista, mutta väliajalla tuntui siltä että miten ihmeessä on mennyt jo tunti. Vaikka tapahtumia on vähän, on lavalla ja musiikissa riittävästi seurattavaa. 

Esityksen jälkeen kävelin kohti keskustaa. Edelläni käveli poikaporukka. Nauratti kun kuuntelin heitä, samalla olin ilahtunut koska he juttelivat esityksestä. Kommentteja oli muun muassa "vitun hyvä", "loppu oli leimi, siinä olisi pitänyt olla samuraimiekka" ja "kiinnostavat kohtaukset kesti jotain kymmenen sekuntia, ja sit kun ne vaan ootti sitä miestä niin se kesti varmaan tunnin". :D Ensimmäisestä olen samaa mieltä, toisesta en (tikari on ihan riittävä), kolmannesta rohkenen olla reippaasti eri mieltä. Okei, varmaan miehen odottaminen kesti lähemmäs tunnin, mutta siinä ajassa koettiin tunnekirjo laidasta laitaan. Kiinnostavat kohtaukset eivät ole kymmensekuntisia, vaan kiinnostus pysyy yllä koko ajan. Minä tietysti tykkään seurata myös orkesterin toimintaa, eli välillä katselin lavan sijasta orkesterimonttuun. 

Madama Butterfly Kansallisoopperassa 10.3. asti

Kuvat Heikki Tuuli

Rooleissa 15.2.2017: Hyeseoung Kwon, Mika Pohjonen, Jeni Packalen, Jaakko Kortekangas, Juha Riihimäki, Petri Pussila, Marko Nykänen, Ylva Gruen, Dong-Hoon Lan, Robert McCloud, Merle Silmato, Maria Mannermaa, Leena Liimatainen, Mikael Kohi, Marko Puustinen, Yuko Valkonen

Musiikinjohto Pietari Inkinen

Ohjaus Yoshi Oïda

Lavastus Tom Schenk

Puvut Thibault Vancraenenbroeck

Valaistus Fabrice Kebour

Anneli Kanto: Veriruusut

Anneli Kanto: Veriruusut
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Gummerus 2018
427 s.

Teen taas heti alkuun tunnustuksen. Tai oikeastaan kaksi. Olen valtavan ihastunut Anneli Kannon lastenkirjoihin, etenkin Viisi villiä Virtasta -kuvakirjasarjaan sekä Radio Korvatunturi-romaaniin. Sen sijaan aikuisille suunnatut kirjat ovat jääneet paitsioon. Osittain siksi, että olen vähän pelännyt niitä. Aiheet kun ovat melko rankkoja. 

Nyt otin luettavaksi Veriruusut ihan siitä syystä, että sain kutsun katsomaan siitä tehtyä näytelmää Kom-teatteriin. Ja vielä kun ennen esitystä on kirjailijatapaaminen, sitä suurempi syy tutustua tarinaan etukäteen.

Hyvin pian lukemisen aloitettuani tajusin, että turhaan jännitin. Asia on vakava ja henkilöhahmojen elämä kovaa, mutta Kannon kerronta on kaunista, lämminhenkistä, paikoin humorististakin.

Ensimmäisessä osassa ollaan Valkeakoskella 15-vuotiaan tehtaantyttö Sigridin matkassa. Maa itsenäistyy ja kapina alkaa. Työläiset vaativat olojen parannusta, ja ovat valmiina sekä lakkoon että veriseen taisteluun. Vuosi 1918 tuo Valkeakoskelle punakaartin, ja siihen naiskaartin jota Sigrid on perustamassa. Tytöt ja naiset ovat valmiita osoittamaan, että he pystyvät samaan kuin miehet, ansaitsevat samaa kuin miehet. 

Toisessa osassa matkataan Lempin mukana Teiskosta Tampereelle. Elämä Teiskossa on ollut pettymys, joten Lempi jättää kaiken taakseen ja aloittaa Tampereella tyhjästä. Työtä löytyy Finlaysonilta ja kodiksi tulee kimppakämppä Amurissa. Mutta eipä aikaakaan kun taistelut valtaavat myös Tampereen. Sielläkin on perustettu naiskaarti, johon Lempi asuinkumppaneineen liittyy. Toiminta kiihtyy koko ajan sitä mukaa, kun valkoiset marssivat kohti keskustaa. 

Kolmannessa osassa punakaarti pakenee kohti Lahtea. Kodit ja perheet on jätetty taakse, mitä on edessä, onko muuta kuin kuolemaa, sitä ei kukaan tiedä. Mielessä vuorottelevat viha, pelko ja halu kostaa. Taisteluiden tyvenissä hetkissä on kuitenkin aikaa myös ystävyydelle ja rakkaudelle. 

- Tampereen naiskaartia toi haukkuu punttipersepataljoonaksi, Lempi sanoi kovalla äänellä.

- Täsä ollaa tyäläissi ja kaartilaistoverei ja pitä suhatutuu kunnioituksel toisiis eik päästää suustas mitä tahans ripulipaskaa niinko pikkulapsen persseest, pitkä tyttö sanoi hitaasti Hyrskymurrolle ja pyyhkäisi tupakanmurun alahuuleltaan.

Naiset odottivat, mitä tämä vastaisi. Hyrskymurto alkoi hymyillä leveästi ja levitti kätensä kuin olisi halunnut halata heitä kaikkia. 

- Leikkipuhetta se oli. Kai te tytöt nyt huumoria ymmärrätte, Hyrskymurto naureskeli ja toi kuppiansa tyttöjen pöytään. Hän veti tuolin takapuolensa alle, katseli ympärilleen ja sanoi: - Kyllä on komeita kaartilaisia. Tuommoisten flikkojen kädestä on lahtarien ihana saada kuula rintaansa. 

Kun Lempi jurotti edelleen nurkassaan, Hyrskymurto kehotti:

- Tule nyt Lempi tänne samaan seuraan aamukahville ja Lempin ystävätär kanssa. Aatetovereitahan tässä ollaan ja samassa rintamassa. Mitä te turhia murjotatte?

Kun Mariankaarti muutaman päivän kuluttua jatkoi matkaansa Karkkuun, Lempi ja Lauha seisoivat asemalaiturilla huiskuttamassa.

- Kirjottakaa sitten kortti, että kuinka kävi! Laittakaa osotteeks että Tampereen naiskaarti, Taiston talo. 

- Kirjottakaa tekin!

Tytönkädet huiskuivat junanikkunoista ja nauravat naamat puristautuivat ikkunalasiin, irvistelivät ja tekivät ilmeitä. Juna vei mariankaartilaiset Karkun taisteluihin eivätkä he korttia kirjoittaneet.

Tykkäsin kirjasta heti ensisivulta saakka. Henkilöhahmot ovat hyvin eläväisiä ja monipuolisia. Jokainen on omanlaisensa yksilö. Jännitteitä ja ristiriitoja riittää, kun naiset irtaantuvat perinteisistä rooleistaan ja muuttuvat aktiivisiksi, rohkeiksi. Housut jalassa luonne muuttuu rempseäksi, rohkeaksi ja uhmakkaaksi. Miehistä osa tukee ja osa vastustaa, mutta naisia ei pysäytä mikään. Syteen tai saveen, nyt mennään!

Koska tapahtumat perustuvat todelliseen historiaan, lopputulos on tiedossa. Kanto kuitenkin tuo taistelut sekä veljes- ja sisarusvihan lähelle. Hän pakottaa lukijan kiintymään henkilöhahmoihin ja jännittämään, miten heille kullekin käy. Hän kirjoittaa tapahtumista vangitsevasti, on vaan pakko lukea eteenpäin. Tarinan tuoksinassa unohtuu, että päähenkilöt ovat teini-ikäisiä tai vähän sen yli. Hurjaa kohtelua kokevat kaikki, olivat nuoria tai vanhoja. Viha ei kysele, ei anna armoa.

Koskettava kirja, joka ei päästä irti lukijasta, ei pitkään aikaan sen jälkeen kun viimeinenkin sivu on luettu.

Yu Hua: Elämänkaari

Yu Hua: Elämänkaari
Kiinankielinen alkuperäisteos Huó zhe (1993)
Suomentanut Rauno  Sainio
Aula & Co 2016
250 s.

Kymmenen vuotta aiemmin tapahtunutta: nimettömäksi jäävä mies lähtee Kiinan maaseudulle keräämään kansanlauluja. Hän kohtaa monia ihmisiä ja kuuntelee näiden tarinoita. Eräänä päivänä hän tapaa peltotöitä tekevän vanhuksen. Miehet istuvat iltapäivän puun alla, ja Fugui kertoo elämäntarinansa. 

Eikä kyseessä olekaan ihan mikä tahansa tarina, vaan tapahtumarikas tarina täynnä murhetta ja huolta. Aluksi Fugui on ollut ylimielinen nuorukainen, joka on luottanut perheensä vaurauteen. Mutta eipä aikaakaan kun hän on juonut ja pelannut perheen omaisuuden. Niin Fugui joutuu kohtaamaan häpeän ja köyhyyden. Hänpä ei lannistu, vaan alistuu tilanteeseen ja alkaa tehdä maatöitä. Kun vaimo ja lapset auttavat, hän luottaa heidän selviävän. Mutta elämä asettaa Fuguin polulle runsaasti esteitä ja umpikujia. Sota vie hänet armeijaan, eroon perheestä vailla mahdollisuutta kertoa mihin kaupungissa käyminen on hänet vienyt. Sodan lisäksi Fugui perheineen kohtaa sairautta, kuolemaa, nälkää... Kaikesta huolimatta, elämänkaarensa päässä, Fugui on onnellinen.

Kotimatkalla aloin tuntea niskassani kylmiä väreitä. Mitä enemmän sitä ajattelin, sitä enemmän ajatus minua puistatti. Jos sekä minä että isäni emme olisi olleet tavallista pahempia tuhlaajapoikia, olisin tuona päivänä teloitettavana kenties ollut minä itse. Hieraisin ensin kasvojani ja sitten käsivarsiani varmistaakseni, että ne olivat yhä tallella. Minun olisi pitänyt kuolla, mutta olin kuitenkin elossa. Olin selvinnyt hengissä taistelukentältä, ja kotiin päästyäni Long Eristä oli kaiken lisäksi tullut sijaiskärsijäni. Sukuhautamme oli todellakin sijoitettu hyvälle paikalle. Totesin itselleni:

"Tästä lähtien sinun täytyy elää kunnolla."

Kotiin palatessani Jianzhen korjasi parhaillaan kenkieni pohjia. Kasvojeni näkeminen sai hänet säikähtämään - hän luuli että olin tullut sairaaksi. Kerroin hänelle mietteistäni, ja ne saivat hänenkin kasvonsa kalpeiksi pelosta. Hän kuiskasi korvaani:
"Kylläpä liippasi läheltä."

Tämä on hurja, ja hurjan surullinen kertomus. Fugui, hänen vanhempansa, vaimonsa, lapsensa, naapurinsa, kaikki kärsivät. Elämä on niukkaa; vaatii kovaa työtä että saa sen verran ruokaa että pysyy hengissä. Lääkäriin on pitkä matka, eikä rahattomana ole muuta mahdollisuutta kuin kävellä hakemaan apua. Ihmisillä ei ole muuta kuin toisensa. Mutta toiseen on vaikea turvautua silloin, kun taistellaan samasta riisinokareesta. 

On käsittämätöntä, kuinka tyyni Fugui on lopuksi. Ehkä hän on alistunut kohtaloonsa, tyytynyt siihen mitä on saanut. Hänellä on vain yksi härkä, vain pala maata, mutta hän elää. Kyllä hän on vuosien varrella raivonnut, ollut turhautunut, kyseenalaistanut miksi juuri hänelle tapahtuu niin paljon kauheuksia. Paljon on kuitenkin asioita, joille ei voi mitään, ei hän eikä kukaan muu. Fugui kokee olevansa onnekas, koska hänellä on ollut perhe, joka on kaikesta huolimatta pitänyt yhtä myös kaikkein vaikeimpina aikoina.

Hieno kirja, mutta kirja josta en olisi halunnut pitää. Tämä vaan on niin kauhean surullinen, niin täynnä kurjuutta. Jotain sellaista siinä kuitenkin on, että se iskee suoraan sydämeen. 

Elämänkaari on luettu myös blogeissa Mari A:n kirjablogi, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Ullan luetut kirjat.

Helmet-lukuhaasteessa ruksitaan kohta 24, "surullinen tarina".

Tanja Kaarlela: Noutaja

Tanja Kaarlela: Noutaja
Kansi: Mervi Kattelus
Reuna 2017
269 s.
Arvostelukappale

Noutaja kertoo Iisasta ja Yrjöstä, nuoresta naisesta ja vanhasta miehestä, joiden tiet kohtaavat yllättäen. Iisa on lähtenyt pohjoiseen tätinsä hautajaisiin. Pitkällä ajomatkalla maan halki on aikaa pohtia parisuhdetta ja sitä, mitä haluaa. Hän ajaa harhaan ja päätyy maaseudulle. Siellä hän törmää Yrjön koiraan Aatuun. Koira on lähtenyt etsimään ruokaa, koska Yrjöllä ei ole ollut voimia lähteä kauppaan. Kauppakaveri on kuollut äskettäin, ja jalkaa vaivaa kipeä haava. Lääkäriin hän ei tahdo mennä, sillä sairaala on varmasti kuolemaksi.

Kun Iisa pölähtää Yrjön tupaan, hän haluaa äkkiä pois. Paikka on pieni, kylmä, tunkkainen, likainen. Hän lähtee mutta palaa takaisin, todeten että ei voi jättää Yrjöä yksin. Käydään tahtojen taisto, ennen kuin Iisa saa Yrjön mukaansa kaupunkiin, ja sairaalaan. Matka on pitkä. Ikä- ja sukupuoliero aiheuttaa kitkaa, vaikka sisimmässään kumpikin ymmärtää ettei toinen tahdo pahaa.

- Sinä kuitenkin lähdit hautajaisiin? 

- Mun oli pakko.

- Olitteko te läheisiä?

- Ai Friian kanssa? Ei todellakaan. Mä tuskin tunsin sitä. Mä halusin kyllä tutustua siihen ja olin suunnitellut lähteväni pohjoiseen vielä tänä keväänä, mutta sitten kävi näin. Ja samalla hetkellä, kun mä kuulin sen kuolemasta, mä päätin lähteä. Mun oli pakko lähteä, saada vähän ajatella asioita. 

Naisen puhuessa Yrjö muisti taas Väinön. Jos hän olisi tiennyt Väinön kuolemasta, hän olisi pitänyt huolen, että pääsee myös tämän hautajaisiin. Mutta kukaan ei välittänyt kertoa ja se oli tuntunut pahalta. Yhtäkkiä alkoi vaan täysi hiljaisuus, aivan toisenlainen kuin ennen. Tie oli hiljainen, puhelin ei soinut, päiviä kului ja viikkoja ilman minkäälaista elonmerkkiä. Ja vähitellen hän alkoi ymmärtää, että se olisi pysyvää. Hän olisi aivan yksin Aatun kanssa eikä kukaan kävisi katsomassa. Mutta pahin oli vasta edessä: se loputon tyhjyys, mikä päivien myötä seurasi. Elämänhalun katoaminen. Siitä sai Aatukin kärsiä ja siitä tuli sen kohtalo.

Taas kerran totesin, että ei pitäisi lukea kirjan esittelytekstejä. Kansiliepeessä sanotaan "hulvaton tarina", mutta mielestäni Noutajassa ei ole mitään hulvatonta tai huvittavaa. Saatan olla tosikko tai huumorintajultani huono, mutta mielestäni tarina on surullinen. Johtuuko siitä, että olen aiemmin ollut vanhusten kotihoidossa töissä kahdeksan vuotta; sillä kokemuksella Yrjön hahmo on hyvinkin tunnistettava eikä tämän (ja Aatun) asuinolosuhteissa tai mielipiteissä ole mitään hauskaa. Päinvastoin, kaikki tuntuu jopa ahdistavan tutulta. Kaikki kirjassa esitetty on mahdollista, monin paikoin jopa todennäköistä. Totuus on tarua ihmeellisempi, tai tässä tapauksessa masentavampi. Edelleen, en pidä Iisan kohellusta hassuna, eikä sellaista ole myöskään Yrjön sairaalareissulla kokema seikkailu. 

Tarina on kyllä hyvä, se etenee vakaasti kohti tuntematonta loppua. Lukijalla voi olla mielessä useita mahdollisuuksia, mitä seuraavaksi tapahtuu tai mihin joku tilanne johtaa. Yllätyksiäkin on luvassa. 

Erityisen paljon pidän kirjan lämminhenkisyydestä. Vaikka siinä on hurja määrä kauheita asioita - yksinäisyyttä, onnettomuuksia, sairautta, välinpitämättömyyttä, hylätyksi tulemisen tunnetta jne - on tunnelma kuitenkin lämmin ja osin lohdullinen. Iso osa tästä johtuu varmasti Iisan ja Yrjön keskinäisestä suhteesta. Kahden hyvin erilaisen ihmisen kohtaaminen, hetki yhteistä taivalta, muutamat ystävälliset eleet ja teot, kurkistus siihen miten erilaista elämä voi olla, niillä saadaan lukija liikuttumaan. 

Kaarlelan kieli on kaunista. Se ei ole turhan koukeroista eikä maalaile taivaanrantoja. Päinvastoin, lyhyet virkkeet ovat tehokkaita ja tuntuvat harkituilta. Ylimääräinen on jätetty pois ja annettu sanojen kulkea omalla painollaan. Monet lauseet sisältävät melkein kuin aforistisia ajatuksia, pakottaen lukijan pysähtymään ja miettimään sanottua.

Tässä on koskettava kirja, joka jää kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaa. 

Noutaja on luettu myös blogeissa Kirja vieköön! ja Joukon Taideblogi.

Helmet-lukuhaasteesta täyttyy kohta 40, "kirjassa on lemmikkieläin".