Heli Pekkarinen: Kylässä Italiassa

 

Heli Pekkarinen: Kylässä Italiassa

Avain 2023

191 s. 

Olen sanonut aiemmin moneen kertaan, että matkakertomukset ovat vahvasti minun juttuni. Niissä ei tarvitse olla mitään kikkailua, arkisen elämän kuvaus riittää. Vaikka itsellä ei olisi reissuja tiedossa, on viihdyttävää kulkea kirjoittajan matkassa. Heli Pekkarisen uutuusteos on ehdottomasti matkakirjallisuuden karkki esitellessään 21 viehättävää keskiaikaista italialaista kylää. 

Italiassa asuva Pekkarinen on vuosien varrella käynyt valtavan monessa kylässä, joten on ollut kova työ valita kirjaan mukaan mahtuvat. Yksittäinen kylä ei saa montaa sivua, mutta kohtalaisen pieneen tekstimäärään Pekkarinen saa sisällytettyä jokaisen kylän olennaiset piirteet. Kylissä on paljon yhteistä kapeista kaduista koristeellisiin yksityiskohtiin ja henkeäsalpaaviin maisemiin, mutta samalla niissä kaikissa on jotain persoonallista. Keskiaika ehkä tuo mieleen kivimuurit ja linnat - joita kylissä toki on - mutta yllättävän paljon on värikkyyttä. 

Huomasin etten osaa valita suosikkia, kaikki paikat tuntuvat erittäin kiinnostavilta ja vierailun arvoisilta. Aina kun ajattelin että ehkä tämä, niin seuraavassa oli taas jotain mikä sai ajattelemaan että ehkä sittenkin tämä. 

Toscanan Maremmassa sijaitseva Montemerano on niitä kyliä, joissa tuntee olevansa pikemminkin naurettavan kaunista italialaista pikkukylää esittävissä kulisseissa kuin oikeassa keskiaikaisessa kylässä. Talojen vanhat kiviseinät ovat viiniköynnösten peitossa ja portailla on kukkaruukkuja. Taloissa on terrakottakatot ja puiset ikkunaluukut. Siellä täällä taloja yhdistää toisiinsa kadun yli kulkeva kaari. Kauppojen ja ravintoloiden yllä on vanhanaikaisia kylttejä ja kadunkulmissa lyhtyjä. Kaiken kukkuraksi kylä sijaitsee sydämenmuotoisen kukkulan laella, jonka rinteillä kasvaa oliivipuita ja sypressejä. 

(...)

Ericea kutsutaan kuvaannollisesti sadan kirkon kyläksi. Todellisuudessa kirkkoja on "vain" kuutisenkymmentä, mutta koska Ericen vanhassa keskustassa on ainoastaan 550 vakituista asukasta, nimitys viittaa siihen, että kirkkojen määrä kylässä on aika liioiteltu. 

Parissa kohtaa silmääni särähti Pekkarisen harmittelu idylliin sopimattomista asioista. Torre di Palmessa postikorttimaiseman pilaa "[T]avallinen ruma auto. Yritän olla harmittelematta näitä rumia elementtejä, jotka pilaavat täydelliset otokseni - nehän vain kertovat, että kylässä asuu oikeita ihmisiä, eivätkä ne ole olemassa pelkästään turisteja varten - mutta tunnen silti usein kuitenkin ärtymyksen piston. Onko tosiaan pakko pyhittää koko kylän kaunein kulma parkkipaikaksi?" Ja Orta San Giuliossa "[O]nneksi kylä tarjoaa kauniita kuvakulmia riittämiin, vaikka jonkun kuvauspaikan eteen olisikin pysäköity kuljetusauto tai pystytetty rakennusteline. Näitä pieniä kauneushaittoja lukuun ottamatta sain nauttia Orta San Giulion rauhasta." Ikään kuin kylän arki pitäisi piilottaa, jotta vierailijat saavat nauttia postikorttimaisemista ja räpsiä täydellisiä valokuvia. 

Muuten tämä on kyllä täydellinen matkakuumeen herättäjä ja oikein hyvä opas italialaisiin kyliin. Pääosa kylistä on keski-Italiassa, muutama pohjoisessa ja kaksi Sisiliassa, joten vinkkejä saa menee melkein mihin osaan maata tahansa. Runsas määrä valokuvia on kuin karkkikaupassa olisi, ei tiedä mihin iskisi kiinni ensin. 

Loppuun kerron Italian-muistoni. Olin siskoni kanssa viikon Roomassa vuosia sitten. Alun perin meillä oli lentoliput ja hotelli varattuna New Yorkissa, mutta kun maanantaina piti lähteä niin lauantaina iski hurrikaani ja lennot oli peruttu. Mietimme maanantaiaamuna, että jonnekin on päästävä. Katsoimme minne pääsee Tampereelta sinä päivänä, Rooma oli paras vaihtoehto. Illalla istuimme Colosseumin vieressä ja harmittelimme, kun ei tunnu miltään. Että tässä ollaan maailmanhistorian äärellä, ollaan Italiassa, eikä tunnu miltään! Molempien mieli oli niin vahvasti orientoitunut New Yorkiin, että ihan heti ei päästy siitä irti. Seuraavina päivinä innokkuus alkoi löytyä, kun tajusimme että Manhattan on evakuoitu eikä siellä ole sähköä tai juoksevaa vettä. Vähitellen tuli ilo siitä, että olemmekin Roomassa emmekä hurrikaanituhojen keskellä. Ehdimme siis nauttia marraskuun lempeästä lämmöstä useamman päivän. Haluaisin mennä Italiaan uudelleen, niin että riemu olisi mukana alusta asti. 

Kylissä on viihdytty myös blogeissa Leena Lumi, Kirja ja keittiö sekä Kirjavinkit. 

Helmet-lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 47.-48, "kaksi kirjaa joiden tarinat sijoittuvat samaan kaupunkiin tai ympäristöön". Toinen kirja on Annika Wellingin Italian pohjoisosiin sijoittuva Löydät minut oliivilehdosta, jonka lukeminen on vielä kesken. Muita sopivia haastekohtia on hämmästyttävän monta, esimerkiksi numerot 13, "kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs", 20, "kirja kertoo naisesta joka on matkalla" tai 33, "kirja, jonka voit lukea kerralla alusta loppuun". 

Laura Dave: Suojele häntä

Laura Dave: Suojele häntä

Englanninkielinen alkuteos The Last Thing He Told Me (2021)

Suomentanut Karoliina Timonen 

WSOY 2023

342 s. 

Telkkarissa ovella seisoo yleensä poliisi tai palomies, ehkä joku armeijan univormussa, mutta kun minä avaan oven - kun minä saan tietää, että koko elämäni muuttuisi - viestintuoja ei ole poliisi tai FBI-agentti tärkätyissä housuissa. Ovella on kaksitoistavuotias tyttö futiskamppeet päällä. Säärisuojat ja kaikki. 

Tytöltä Hannah saa lapun, jossa lukee "suojele häntä". Hannah ymmärtää heti, että viesti on hänen mieheltään Owenilta joka pyytää häntä suojelemaan Owenin teini-ikäistä tytärtä Baileyta. Mutta miksi moinen viesti? Pian Hannah tajuaa Owenin kadonneen ja huomaa, ettei ole Baileyn kanssa ainoa joka tätä kaipaa. Katoamiseen esitetään mahdollinen syy, mutta Hannah epäilee ettei siinä ole koko totuus. Miksi toisen osavaltion poliisi tutkii asiaa? Mitä Owenilla oli Texasin osavaltiota vastaan? Hannah ja Bailey hyppäävät lentokoneeseen ja alkavat jäljittää vihjeitä Owenin elämästä ja menneisyydestä vakaana aikomuksenaan löytää tämä. Pian he saavat selville asioita, mutta eivät lainkaan sellaisia mitä odottivat ja toivoivat. Owenista piirtyy aivan uudenlainen kuva, mikä hämmentää tilannetta entisestään. Hannah ja Bailey eivät kuitenkaan aio luovuttaa, löytyipä tai tapahtuipa mitä tahansa. 

Hän ojentaa kättään ja pyytää Baileyn puhelinta uudelleen nähtäväkseen. Bailey ojentaa sen, ja me katsomme, kun Cookman yrittää muistella.

"Mitä hän teki?" hän kysyy. "Sinun isäsi?"

Hän kysyy sen Baileylta. Odotan hänen kertovan lyhennetyn version Shopin tapahtumista ja Avett Thompsonista - ja sanovan, ettemme tiedä vielä kaikkea. Me emme tiedä, mikä Owenin rooli petoksessa oli tai miksi hän jätti meidät tänne yksin yhdistelemään palasia toisiinsa. Näitä hankalia palasia. Sen sijaan Bailey kuitenkin ravistaa päätään ja kertoo Cookmanille Owenin kauheimmasta teosta. 

"Hän valehteli minulle", Bailey sanoo.

Professori nyökkää kuin vastaus riittäisi hänelle. Professori Cookman. Ensimmäinen nimi Tobias. Lempinimi Cook. Palkittu matemaatikko. Meidän uusi ystävämme.

"Tulkaa mukaani", hän sanoo.

Tykkäsin, tarina on yllätyksellinen mutta ei liian kiemurainen. Mielenkiintoista on lukea tapahtumaa kadonneen omaisten näkökulmasta, ei poliisin. Teini-ikäisen tytön ja tämän äitipuolen lähentyminen ei yleensä tapahdu mahdollista rikosta selvittäessä, tässä tapahtuu ja on kuvattu uskottavasti. Tapahtumat etenevät sopivassa tahdin, tarpeeksi nopeasti että kiinnostus pysyy yllä koko ajan mutta samalla tarpeeksi rauhallisesti että lukija pysyy mukana kaikissa käänteissä. 

Kyseessä on trilleri/jännityskirja, mutta tunnelma on lajityypille "oudon" lämminhenkinen. Ehkä se johtuu siitä, että Hannah ja Bailey tapaavat matkan varrella muutamia ihmisiä, jotka alun vastahakoisuuden jälkeen suostuvat auttamaan heitä. Vaikka maailma on Owenin katoamisen myötä pelottava, on siinä myös toivonkipinöitä ja aitoa välittämistä. Jännitys ei synny väkivallasta vaan ajoittain sen mahdollisuudesta sekä siitä, että Hannah ja Bailey kilpailevat aikaa, liittovaltion sheriffiä ja FBI:tä vastaan löytääkseen kadonneen. 

En usko tapaavani Hannahia ja Baileyta uudelleen, mutta toivon pääseväni Laura Daven tarinoiden matkaan toistekin. 

Suojele häntä on luettu myös blogeissa Luetut.net ja Kirjasähkökäyrä. 

PS. Tulikin vahingossa jatkot Dekkariviikoille, kun niitä seuraava postaus on myös jännäri. 

Jørn Lier Horst: Pimeä laskeutuu

 

Jørn Lier Horst: Pimeä laskeutuu

Norjankielinen alkuteos När det mørkner (2016)

Suomentanut Päivi Kivelä

Otava 2022

175 s.

Fanitan Wisting-sarjaa, eikä Pimeä laskeutuu vähennä fanitustani. Vaikka tämä on pituudeltaan enemmänkin pienoisromaani, tuo tarina lisää ulottuvuuksia Wistingin hahmoon. 

Tarinassa eletään William Wistingin uran alkuaikoja vuonna 1983, jolloin hän tekee paljon lisävuoroja pystyäkseen elättämään perheensä. Kaksoset ovat muutaman kuukauden ikäisiä, mikä aiheuttaa rahantarvetta mutta samalla tuo huonon omantunnon, kun Wisting on niin paljon töissä. Peruspoliisin työ vaihtuu yllättäen ensiaskeliin rikostutkijana, kun Wisting pankkirosvoja jahdatessaan päätyy vanhalle ladolle tutkimaan vanhaa autoa. Autosta löytyy luodinreikiä mutta ei ruumista. Miksi auto on ladossa ja kauanko se on ollut siellä? Keitä henkilöitä autoon liittyy, ja kuka muistaa vuosikymmeniä vanhoja asioita - ja kuka on valmis kertomaan tietonsa? 

"Me leikimme täällä lapsena", Heian muisteli. "Silloin tavaraa ei ollut näin paljon. Heiniä vain, enimmäkseen." Hän osoitti kattoparruja. "Kiipesimme noiden päälle ja ottelimme vastakkain niin kauan että toinen putosi heinäkasaan", hän jatkoi ja työntyi kahden perunalaatikon välistä. "Näistä laatikoista rakensimme käytäviä tai pinosimme niitä päällekkäin kerrostaloiksi."

"Milloin se oli?" Wisting kysyi. 

Knut Heian pyyhkäisi tukkaansa. 

"Joskus 30-luvun alkupuolella", hän vastasi. 

"Oliko auto täällä jo silloin?" Rupert Hansson kysyi ja käänsi taskulampun valokiilan peremmälle. 

Heian nyökkäsi. 

"Se on ollut täällä niin kauan kuin muistan. Leikimme usein pressun alla, istuimme ratin takana. En yltänyt polkimille vaikka istuin aivan penkin reunalla", Heian nauroi. "Olin varmaan viiden tai kuuden, joten kyllä se 30-lukua oli. Joka tapauksessa ennen sotaa."

"Ja auto on ollut täällä koko ajan senkin jälkeen?" Rupert Hansson varmisti. 

"Ainakin minun tietääkseni", Heian vastasi. "Setäni omisti tämän paikan ja teki lähinnä metsätöitä. Tila siirtyi minun isälleni vuonna 1954. Sen jälkeen latoa ei ole käytetty. Meillä on lähempänä taloa tarpeeksi latoja, tätä ei tarvittu."

Pystyyn nostettu aaltopeltilevy sulki tien. Heian nosti sen sivuun. Lattialla peltilevyn takana oli ohut patja, likainen ja tahrainen, ja sen jalkopäässä haalistunut, kokoon taitettu villahuopa. 

Kirjassa ei ole dekkariksi paljoa sivuja, mutta sen kertoma vanha rikostapaus on kiehtova. Samalla on kiinnostavaa seurata Wistingin ensimmäistä rikosjuttua sen tutkijana. Ainakin minulle tulee olo, että hän on ollut alusta asti samanlainen tutkija; kiinnostunut pienistäkin yksityiskohdista, kärsivällinen, huolellinen, ihmisiä kunnioittava. 

Horstilla ei ole onneksi koskaan ollut tarvetta revitellä Wistingin kanssa, vaan tyyli on pysynyt. Kun homman osaa, ei tarvita raakaa väkivaltaa, ei verellä seiniin kirjoitettuja viestejä eikä päähenkilön päihdeongelmaa pitämään lukijaa koukussa. Horst jos kuka osaa kuvata arjen iloja ja huolia koskettavasti, maanläheisesti. Olen tainnut ennenkin sanoa, että Wisting on kuin kuka tahansa, hän voisi olla naapurini tai vaikka isäni - ehkä juuri se tekee hänestä niin lämpimiä tunteita herättävän. 

Pimeä laskeutuu on luettu myös blogeissa Mummo matkalla, Kirjoja hyllystäni ja Kirjasähkökäyrä.

Shari Lapena: Viimeinen perheillallinen

 

Shari Lapena: Viimeinen perheillallinen

Englanninkielinen alkuteos Not a Happy Family

Suomentanut Paula Takio 

Otava 2023

352 s.

Kaksi päivää riitaisan pääsiäisaterian jälkeen varakas pariskunta Fred ja Sheila Merton löydetään murhattuna. Jälkiä ja todisteita on vähän, mutta epäiltyjä sitäkin enemmän. Lapset tietenkin, ja mahdollisia motiiveja olisi heillä useita. Fred ei kuitenkaan ollut mikään herttainen heppu, joten tekijäksi on lasten ohella muita vaihtoehtoja. Kaikki haluavat pitää kulissia pystyssä, joten valehtelukierre on melkoinen. Poliisikaksikko Reyes ja Barr joutuu tekemään kaikkensa murtautuakseen valheiden panssarin läpi. 

Kaikki se ihana raha, jonka he saisivat. Danin rintakehä paisuu onnesta. Catherine saa teeskennellä niin paljon kuin haluaa, mutta Dan on aivan varma, että sisko on yhtä iloinen asiasta kuin hän. Nyt Catherine saa talon, hän voi ottaa sen omana osuutenaan perinnöstä. Dan haluaa omansa rahana. Lisa on varmasti huojentunut, että he pääsevät viimeinkin irti Fredin kuristavasta otteesta, ulos tästä rampauttavasta rahapulasta. Heillä on taas mahdollisuus onneen. Ted taas - Dan ei epäile hetkeäkään, etteikö Ted olisi ihan yhtä huojentunut kuin he muutkin, vaikka onkin asetellut kasvoilleen muka huolestuneen ilmeen. Ted ei ole koskaan sietänyt appiukkoaan. Lisäksi Ted arvostaa laatua. Dan on aina kadehtinut Tedin autoa, BMW Z3 -avomallia. Hän on lohduttautunut sillä, että se on hammaslääkärille tyypillistä. He ostavat urheiluautoja korvatakseen työnsä tylsyyttä ja epämukavuutta. Nyt Ted voi jäädä pois töistä, jos haluaa. Jenna tuskin edes teeskentelee surevansa vanhempiaan. 

Tosiasia on, että heillä kaikilla on asiat paljon paremmin nyt, kun heidän vanhempansa on tapettu. Ei tarvitse odottaa perintöä vuosikausia tai ehkä jopa vuosikymmeniä. Ei tarvitse tanssia isän pillin mukaan eikä vierailla vuosien ajan velvollisuudesta joissain hoitolaitoksissa. He säästyvät kaikelta sellaiselta. He saavat alkaa elää. Ellei ajatus olisi niin sopimaton, heidän kuuluisi itse asiassa juhlia tapahtunutta. Danin tekisi mieli panna pullo samppanjaa viilenemään. 

Tarina on melkoista kieputusta, tosin koko ajan vihjaillaan salaisuuksista ja varsin nopeasti paljastetaan valheita yksi kerrallaan. Koska henkilöhahmoja on sen verran monta, paljastuksia riittää loppuun asti eikä homma mene jaaritteluksi. 

Englanninkielinen nimi on hyvin kuvaava, tämä perhe ei todellakaan ollut onnellinen, ei koskaan. Perheessä on vuosien ajan ollut monenlaista vallankäyttöä, mutta ulospäin on esitetty kaiken olevan hyvin. Rakkautta ja läheisyyttä ei ole ollut, vain velvollisuudentunnosta hoidettuja perheaterioita. Vanhempien kuoltua sisarukset eivät suinkaan lähenny, vaan kylmän viileästi keskittyvät turvaamaan selustansa. Puolisot tuntuvat hekin olevan pakollinen paha, mitään lämpimiä tunteita ei näytetä siihenkään suuntaan. Melko karmivaa. 

Ihan ok jännäri, ei mikään mullistava mutta ei tylsäkään. Olisin tykännyt enemmän, jos edes joku henkilöistä olisi herättänyt minussa jonkinlaisia positiivisia tunteita. Poliiseista ei jäänyt mieleen juuri mitään, ja perheenjäsenet olivat toinen toistaan ärsyttävämpiä. 

Kirja on luettu myös blogissa Luetut.net.

Anneli Kanto: Haihtuneet

 

Anneli Kanto: Haihtuneet

Crime Time 2023

254 s. 

Anneli Kanto, tuo taituri joka osaa kirjoittaa mitä tahansa kenen ikäisille tahansa, on vasta nyt tehnyt kurkistuksen dekkaripuolelle. Haihtuneet aloittaa Näkijä-sarjan, jonka toinen osa Saalistetut ilmestyy syksyllä. 

Kirkkojärvelle saapuu punatukkainen nainen, meedio. Hän jättää kaupan ilmoitustaululle mainoksen palveluistaan ja saa pian ensimmäiset asiakkaat. On arkisia huolia niin rakkauteen kuin työhön liittyen, mutta myös muuta. Kuusi vuotta sitten kylältä katosi maalitehtaan johtaja ja kaksi nuorta naista. Kukaan ei tiedä miksi he katosivat, eikä heistä ole sen jälkeen nähty  jälkeäkään. Kylän elämä on jatkunut, mutta katoamiset vaivaavat monen mieltä. 

Pieni, hiipuva kylä aikoo saada uutta mainetta Kultalampi-projektilla, jolla Pyhälammen rantaan rakennetaan luksustaloja, ja entinen tehdas saa uuden ilmeen yritystiloilla ja asunnoilla. Kaikki eivät suinkaan kannata hanketta, joten meedion kortteja tarvitaan tähänkin asiaan. 

Kylää hallitsee veripuhtaiden lahko, jonka karismaattinen johtaja kerää bussilasteittain kuulijoita kaukaakin. Tiukkoja sääntöjä niin pukeutumisen kuin syömisen suhteen noudattava uskonnollinen yhteisö ei hyväksy meediota lainkaan, mistä seuraa epämukavia, jopa vaarallisia hetkiä. 

Meedio osoittautuu hahmoksi, johon kyläläisten on helppo turvautua. Hän kertoo monelle rohkaisevia asioita ja saa vastavuoroisesti kuulla erinäisiä salaisuuksia niin asiakkaistaan kuin muista. Vähitellen kuuden vuoden takaiset asiat keriytyvät auki. 

Näkijä kuuli jo korvissaan kylän puheet.

"Nyt se Silvennoisen lumppu on ruvennut näkemään aaveita."

"Kun ei muuta enää keksinyt, niin rupesi spiritismiä pelaamaan."

"Sekaisin se on mennyt, sanokaa minun sanoneen, ei tuo ole terveen ihmisen puuhaa."

"Silvennoisen ämmä sen noidan tänne hommasi, uskokaa pois. Miten se muuten olisi osannut kylään tulla."

Asialle ei enää voinut mitään, eikä se ollut Noora Näkijän syytä. Ehkä kauhakuormaajamies oli varta vasten kiivennyt alas koneestaan tarkkaillakseen oudon henkilön saapumista. Mutta ehkä harmissa oli valoisa puoli ja juorut toisivat näkijälle uusia asiakkaita. Kaikki julkisuus oli hyvää julkisuutta, myös pahansuopa. 

Olen tämän kanssa jonkin verran hämmennyksissä. Yksi miete on, että miksi tämä on dekkari eikä "tavallinen" romaani. Vaikka cozy crime eli pehmodekkari on nyt in, niin kaipaisin dekkariksi luokiteltuun kirjaan jonkinlaista rikostutkintaa. Olin lukenut kansiliepeestä kirjailijan kommentin halusta kirjoittaa dekkarin, jossa on "nokkela juoni, mielenkiintoisia henkilöitä ja paljon johtolankoja". Lukiessa mietin jopa, olenko tyhmä, kun yli 100 sivua luettuani en ole havainnut johtolankoja. Tuntui myös kummalliselta, että siihen mennessä kadonneet oli hädin tuskin mainittu. Sen sijaan Kultalampi-rakennushanke ja lahkonjohtaja saarnoineen olivat olleet hyvinkin paljon esillä. 

Henkilöhahmot ovat kyllä todella kiinnostavia. Päähenkilöitä on sivumäärään nähden melko paljon, mutta he ovat niin persoonallisia että on helppo pysyä mukana kuka on kuka ja mitä tekee. Pieni paikkakunta voisi olla tiivis yhteisö, mutta Kirkkojärvellä näin ei ole. Katoamiset ovat repineet siteitä erilleen, saarnaaja Luukas on noussut entistä voimakkaammaksi hahmoksi ja hänen kanssaan olisi syytä pysyä hyvissä väleissä, uusi kunnanjohtaja, joka on sekä nuori että kunnianhimoinen sekoittaa pakkaa, ja sitten saapuu vielä meedio. 

Kannon ilmiömäistä taitoa osoittaa se, kuinka monta isoa asiaa hän ehtii käsitellä 250 sivussa.  Kaikki sopii sujuvasti yhteen, eikä aukkoja jää. Kanto ei harrasta turhaa jaarittelua, mutta lukiessa ei tule myöskään sellainen olo että edettäisiin pikakelauksella. Kokonaisuus on ehyt.

On mielenkiintoista nähdä, miten sarja jatkuu. Mikään ei viittaa siihen, että seuraavan osan pitäisi tapahtua Kirkkojärvellä tai että siinä pitäisi olla muita ykkösosan hahmoja kuin meedio itse. 

Haihtuneita on luettu varsin paljon, ja siitä on kirjoitettu esimerkiksi blogeissa Kirsin kirjanurkka, Anun ihmeelliset matkat ja Kirjarouvan elämää.

Elly Griffiths: The Last Remains

Elly Griffiths: The Last Remains

Quercus 2023

357 s.

Ruth Galloway -sarja on edennyt jo viidenteentoista osaan. Kaava on hyvin samanlainen kuin aiemmin: löytyy luita joita Ruth kutsutaan tutkimaan, hän tasapainoilee opetustyönsä ja poliisin auttamisen välissä, suhde Nelsoniin on hankala. Silti sarjassa on jotain maagista voimaa, joka innostaa ja kiehtoo kirja kirjalta. 

Tällä kertaa luut löytyvät vanhasta kahvilasta, jota jo aiemmissa kirjoissa vilahtanut kiinteistönomistaja on remontoimassa. Kyse on 30 vuotta vanhasta ruumiista, joka tunnistetaan nopeasti. Kenelläkään ei tunnu olevan pahaa sanottavaa kuolleesta, mutta jokainen kohtaaminen tuntuu johtavan yliopistoon ja tiettyyn viikonloppuun. 

Pian käy ilmi, että Ruthin ja Nelsonin ystävä Cathbad on tuntenut kuolleen. Cathbadin puoliso Judy jätetään sivuun tutkinnasta, ja myös koronakaranteenit haittaavat. Ruth käy läpi ammatillista kriisiä, kun arkeologian laitoksen rahoitus on etäopetuksen takia uhattuna. Kaiken huipuksi Cathbad katoaa, mikä saa koko ystäväpiirin tolaltaan. 

'Where are you?' asks Nelson. 'I called before but you didn't answer.'

'I'm fine, thanks,' says Ruth. 

'Are you at home?'

'No, Kate and I are having a picnic.'

'A picnic?' says Nelson, as if this is an outlandish, and propably dangerous, custom.

'We went to see a church near Swaffham', says Ruth, 'I visited it with Cathbad once.'

Like Kate, Nelson catches on quickly. 'And you thought he might be there?'

'I thought it was worth a try.'

'No sign of him, I take it?'

'A man we met, a custodian, said that a cloaked figure was seen last night. He thought it was propably just the ghost of a monk.'

'Jesus wept. Do you think it could have been Cathbad? Though, hang on, Judy said he wasn't wearing his cloak.'

'It's worth investigating, I suppose. Have you got any other leads?'

'Just one from the house-to-house. Cathbad went into a house to make a phone call and said something about a gate.'

'A gate?' Ryth looks at the sagging five-bar gate in front of her as if it can give her an answer. 

'That's all we have. Oh, and Judy said something about a disembodied hand in Ely.'

Ruth laughs. 'St. Etherelda. I've been to visit her with Cathbad.'

Sarjan alkuvaiheessa olin usein ärsyyntynyt kun Ruthin paino ja huono omatunto syömisistä nousivat esiin vähän väliä, niistä on onneksi päästy eroon. Ruth on edelleen välillä alemmuudentuntoinen. Hän ymmärtää olevansa hyvä työssään ja kaivaa kynnet esiin taistellakseen arkeologian laitoksen puolesta, mutta vastaavasti tuntee olevansa kaikin tavoin vaatimattomampi kuin Nelsonin ex-puoliso Michelle eikä siksi tiedä miten hänen pitäisi suhtautua Nelsoniin. 

Onneksi korona on jäänyt jo vähemmälle kuin edellisessä osassa, vaikka se vielä vilahtelee mukana karanteeneissa, maskeissa ja etäisyyden pitämisessä. Rikos ja sen selvittäminen pysyvät pääroolissa. 

Päähenkilöistä olen tykännyt koko sarjan ajan, sama jatkuu tässä. Hahmot ovat viehättäviä kukin tavallaan, eikä kukaan heistä ärsytä minua. Pidän siitä, että Flint-kissa on ollut mukana pitkään, vaikkei sitä paljoa näy. 

Jännitystä ei juuri ole, ennen kuin ihan vasta lopussa, mutta jos on lukenut aiempia osia niin siihen osaa varautua. Samoin kuin siihen, että Ruth joutuu pulaan. Pidän siitä, kuinka hän aina saa pidettyä hermonsa kurissa tiukassakin tilanteessa, keksien vaihtoehtoja ja ratkaisuja. 

Helmet-lukuhaasteessa päätin soveltaa tämän kohtaan 38, "kirjan tarina perustuu myyttiin, taruun tai legendaan". Eihän se suoraan perustu, mutta mielestäni koko sarjan idea on siinä että Ruthin asuinseudun marskimaahan liittyy monenlaisia tarinoita ja uskomuksia. Cathbad puhuu usein myyteistä ja taruista. Lisäksi kirjoissa on erilaisia seremonioita suitsukkeineen, loitsuineen, talismaaneineen, nuotiotulineen.