Ros Wynne-Jones: Sade lankeaa

Ros Wynne-Jones: Sade lankeaa
Englanninkielinen alkuperäisteos Something is Going to Fall Like Rain (2009)
Suomentanut Einari Aaltonen
Like 2010
366 s.

Kaikella on vaikutuksensa. Kaikella on tarkoituksensa. Torilla maanneet kuolleet dinkat ymmärsivät sen pysähtyneiden sydämiensä sopukoissa. Mutta te huomasitte vain käsivarsienne ihokarvojen nousevan pystyyn ja luulitte sen johtuvan jäätävästä tuulenhenkäyksestä kesäilmassa. Hetki meni teiltä ohi. Ette kuulostelleet rummunpärinää taivaalta.

Huh mikä kirja. Raaka, koskettava, ahdistavakin. Väkivaltaa, pelkoa, kuolemaa. Toivonmurusia.

Englantilainen lääkäriopiskelija Maria lähtee avustustyöntekijäksi Sudaniin. Hänen äitinsä on kuollut syöpään, ja Maria kyseenalaistaa elämän tarkoituksen. Kun yliopiston ilmoitustaululla kerrotaan mahdollisuudesta lähteä kolmeksi kuukaudeksi Afrikkaan, Maria tarttuu tilaisuuteen. Äiti on puhunut usein Afrikasta, ja se on ollut Marialle eräänlainen unelma. 

Unelma muuttuu hyvin nopeaksi karuksi totuudeksi. Sudanissa soditaan, ihmiset joutuvat pakenemaan kodeistaan ja nälkä vaivaa kaikkia. Aluksi Maria ajattelee avustusryhmän voivan oikeasti auttaa, mutta pian hän alkaa menettää uskoaan. Nälkäisiä on liian paljon, ruokaa liian vähän. 

Suunnitelma on, että tiimi kiertää kylissä arvioimassa asukkaiden ravitsemustilaa. Toisin käy. Kahden päivän visiitti Adekissa venyy, kun lentokenttä pommitetaan hajalle. Ruokalähetyksiä tulee harvoin, eikä niistä riitä kaikille, etenkin kun lähikylistä tulee koko ajan lisää ihmisiä. Pommit, miinat, taudit ja nälkä tappavat ihmisiä, ja Maria alkaa vaipua toivottomuuteen. Mitä hän pakeni Afrikkaan, miksi hän kuvitteli voivansa auttaa? Mitä yksittäinen avustustiimi mahtaa maassa, jossa hallitus ja kapinalliset taistelevat elintilasta? Mitä Maria voi tehdä unelmiensa Afrikassa, jonka avuntarpeeseen ei vastata?

Kupin kaatuminen sai minut hyppäämään pystyyn, ja katsoin arvokkaan liemen leviävän pressulle kolmeksi sameaksi nestesormeksi, joilla olisi voinut ruokkia kolme pikkulasta.

"Mikä häntä vaivaa?" kysyin Bolilta ja yritin turhaan kaapia nestettä hyödyttömiin käsiini: nektari valui sormieni välistä sortseilleni.

"Hän itkee, koska luuli olevansa kuollut", Bol sanoi ja nosti kupin maasta. Hän otti taskustaan vuohennahkaisen liinan ja pyyhki käteni. 

"Hän toivoo olevansa kuollut", Bol sanoi minuun katsomatta. "Hänellä ei ole enää voimia elää."

"Roskaa", sanoin äänellä, jota en tunnistanut omakseni. Tempaisin liinan Bolin käsistä ja pyyhin kosteat polveni ja sortsini. Käteni tärisi raivosta. "Jos hänellä on voimia itkeä, hänellä on voimia elää."

Bol pudisti päätään. Hän häpesi minua. 

"Mutta vauva..." sanoin. Vaihdoin taktiikkaa, yritin löytää oikeutuksen raivolle, jota tunsin kuolevaa naista kohtaan. "Lapsi tarvitsee häntä. Hän ei saa antaa periksi..."

Lapsi ei liikkunut maatessaan pressulla naisen vieressä, pienokaisen pikkuruinen, timantin muotoinen suu liikehti hieman kivusta, ikään kuin hän olisi kuiskannut laulun sanoja tai rukoillut. Muistin oppineeni, että jossain nälkiintymisen vaiheessa keho alkaa syödä itseään.

"Lapsi tekee kuolemaa", Bol sanoi. "Nainen toivoo hänen vapautuvan tuskastaan."

Wynne-Jones on toimittaja, joka on työskennellyt monissa maailma kriisipesäkkeissä. Tämä tausta varmasti vaikuttaa siihen, kuinka syvälle tarina iskee. Lehdissä ja uutisissa näkyy kuvia ja välähdyksiä ihmisten hädästä, mutta tässä se on kirjoitettu auki. Sade lankeaa kuvaa sodan keskellä olevien paikallisten ja avustustyöntekijöiden tuskaa siitä, kuinka ihmisiä ja ympäristöä tuhotaan järjestelmällisesti. Kuinka ihmisellä ei ole merkitystä muuten kuin vihollisena tai vihollisen tappajana. Kuinka länsimainen toimittaja tulee paikalle helikopterilla, kopterin lastina ruuan sijasta aseita. Kuinka heikoimmista heikoimpia kuvataan, koska vain kaikista haavoittuvimmat saavat lompakot aukeamaan.

Kaiken kurjuuden keskellä Maria kokee joitakin yksittäisiä ilon ja onnistumisen hetkiä, vaikka nekin turhauttavat häntä. Hylätty sairaala remontoidaan, vaikka lääkkeistä ja sidetareista on pulaa. Joidenkin ihmisten elämä pelastetaan, tai ainakin kuolemaa viivytetään. Maria liikuttuu paikallisista, jotka tanssivat ja kiittävät siitä mitä heillä on, vaikka oikeastaan heillä ei ole mitään muuta kuin sydän joka vielä toistaiseksi lyö. 

Soisin, että tämä kirja saisi mahdollisimman paljon huomiota. Senkun kutsutte "suvakkihuoraksi", mutta aika monen ihmisen olisi syytä tutustua kirjaan, joka avaa sisällissodassa olevan maan oloja. 

Kirjan ovat lukeneet myös Leena Lumi, Tiiku, Susa P., Nadia, Katja Jalkanen ja Omppu.

Tällä hurjalla, hurjalla kirjalla kuittaan Kirja joka maasta - haasteestani Sudanin sekä Helmet-lukuhaasteesta kohdan "2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja". 

Anne Leinonen: Pienen rasian jumala ja muita novelleja

Anne Leinonen: Pienen rasian jumala ja muita novelleja
Atena 2015
228 s.

Olen aiemmin lukenut Anne Leinoselta vain nuortenkirjan Ilottomien ihmisten kylä sekä yhdessä Eija Lappalainen kanssa kirjoitetun Sagan. Molemmista pidin ja olen niitä vinkannut yläkoululaisille. Viime kesänä ilmestynyt Pienen rasian jumala ja muita novelleja löytyi kirjastosta aikuisten osastolta, mutta se sopii hyvin myös nuorille aikuisille. 

En halua laittaa kirjaa mihinkään kategoriaan, koska siinä on sekaisin monenlaista. Samalla se on aivan omaa laatuaan. Ehkä hiukan yllättäen yksi novelli on vähän scifiä, toinen kummitusjuttu, kolmas kansantarina, neljäs fantasiaa... Kuitenkin niissä on yhteinen pohjavire, mikä tekee kokoelmasta ehjän.

Kirjassa on yhdeksän novellia, joista kaikista pidin. Vähiten pidin novellista Ken vainajia muistelee, siksi että se ei yllättänyt minua. Sekin on hyvä, mutta jotenkin se on muihin nähden liian tavanomainen, liian tuttu etenkin jos on lukenut suulliseen perinteeseen pohjautuvia kummitusjuttukokoelmia. Yhtä suosikkia on mahdoton nimetä. Jo ensimmäinen, niminovelli Pienen rasian jumala koukuttaa ja saa lukijan jatkamaan novelli novellilta. Yksi vaikuttavimmista on Nahat, joka tihenevällä tunnelmallaan nostatti ihon kananlihalle.

Mutta eikö hänet ollut aina omistettu? Eikö nahkakin ollut määrännyt hänen elämänsä rytmin? Niinä kuukausina, kun sen kuviot olivat tummentuneet tummentumistaan eikä yhtään kylää ollut lähellä, oli hän lopulta alkanut itse hangata kuvioita kovalla harjalla. Ei se ollut antanut helpotusta, korkeintaan lohtua, mutta silti hän oli jynssännyt itseään kuin turkkiaan raapiva sairas koira.

Kaimo pyysi kyläläisiä puhdistamaan ihoaan. Iho ei mennyt rikki, ei millään, ja vasta lasilla viiltely sai veren virtaamaan. Kyläläiset ottivat veren talteen ja veivät osaksi omia valmistelujaan. Veita ei voinut välttyä aavistuksilta. Eivätkö kyläläiset katselleet heitä turhan ahnaasti? Teillä ja kylillä liikkui huhuja, että paikoin ihontajia kohdeltiin huonosti, osa katosi, sillä joidenkin mielestä nahka oli arvokkaampi kylän omistuksessa kuin kiertelevän kulkurin yllä. Kylän eteen merkittyyn varoitukseen oli syytä luottaa.

Kirjan luettuani olin hetken että mitä ihmettä minä juuri luin. Samanlainen olo on vieläkin, muutama päivä myöhemmin. Novellien maailma on keskenään erilainen mutta kuitenkin samanlainen. Tarinat tunkevat iholle ja läpi, imeytyvät verenkiertoon. Tuntuu kuin olisin osa niitä kaikkia.

En tiedä mitä sanoisin. Tämä on niin hyvä, niin vaikuttava, että sitä on turha yrittää selittää. Lukekaa ja kokekaa itse!

Pienen rasian jumala ja muita novelleja on luettu myös blogeissa  Satun luetut, Niin monta lukematonta..., Todella vaiheessa sekä Kannesta kanteen, sivuista sivuille.

 

Kuvakirjakaksikko: Yökirja & Koira nimeltään Kissa

Inka Nousiainen & Satu Kettunen: Yökirja
Tammi 2015
33 s.

Tomi Kontio & Elina Warsta: Koira nimeltään Kissa
Teos 2015
32 s.

Sattui hassusti niin, että luin kirjat peräkkäin ja huomasin että niistä on vallan sopivaa kirjoittaa yhdessä. Molemmissa kerrotaan koskettava tarina erilaisuudesta ja yksinäisyydestä.

Inka Nousiaisen kirjoittama ja Satu Kettusen kuvittama Yökirja kertoo kuusivuotiaasta Kuu-tytöstä, joka on allerginen auringonvalolle. Hän ei voi mennä päivällä ulos muuten kuin avaruuspukuun pukeutuneena. Sen sijaan öisin hän voi liikkua vapaasti. Eräänä yönä hän tapaa Raa-nimisen tytön ja tämän Suru-koiran. Öistä tulee Kuun ystäviä, silloin hän tuntee olevansa kuin kuka tahansa pieni tyttö.

Minulle tulee välillä hiljainen olo ilman mitään syytä. Ja joskus siitä hiljaisuudesta tulee niin iso ettei sille ole kotonani tilaa. Siksi minun on vietävä Hiljaisuuteni muualle, sinne missä se parhaiten viihtyy. Minä vien Hiljaisuuteni Raan luokse.

Me tapaamme Raan kanssa aina öisin. Meidän ei tarvitse erikseen sopia, me vain löydämme pimeässä toisemme. Löydämme toisemme sorakuopalla ja sammakkolammella ja tiheässä metsässä jossa asuu myös Pöllö. Pöllö joka tietää Kaiken Tärkeän ja etenkin Vähemmän Tärkeän sillä Vähemmän Tärkeä se vasta tärkeää onkin.

Tomi Kontion kirjoittamassa ja Elina Warstan kuvittamassa Koira nimeltä kissa - teoksessa päähenkilö on äitinsä hylkäämä tyttökoira, jonka nimi tosiaan on Kissa. Äiti on nimennyt Kissan Kissaksi, koska kissat ovat itsenäisiä selviytyjiä. Kissa lähtee kulkemaan pitkin Suomea, päätyen lopulta Helsinkiin. Siellä hän tapaa pahvilaatikossa nukkuvan miehen, puliukon nimeltä Näätä. Mies ja koira ystävystyvät, ja yksinäisyys katoaa.

Minä asetuin asumaan Kontulaan, joka on Helsingin lähiö. Kontulassa on korkeita taloja ja matalia taloja, pitkiä taloja ja lyhyitä taloja. Kontulassa on paljon ihmisiä ja paljon koiria. Ja nyt sinne tuli yksi koira lisää. Koira, jonka nimi oli Kissa.

Minä välttelin ihmisiä, koska olin kuullut äidiltäni, että ihmisiin ei kannata luottaa. Mutta niin äiti sanoi kaikista. Älä luota kehenkään tai mihinkään. Älä luota ihmisiin, sammakoihin tai lintuihin. Älä luota lampaisiin tai lehmiin. Älä luota edes toisiin koiriin, etenkään jos ne ovat poikakoiria eli koiraita. Mutta älä myöskään luota tyttökoiriin eli naaraisiin, ne ovat narttuja. Äläkä luota kissoihin.

Minä olin tyttökoira, jonka nimi oli Kissa. Minä en luottanut itseeni.

Pidin molemmista kirjoista kovasti. Tarinat ovat surumielisiä, haikeita ja koskettavia mutta samalla valtavan kauniita. Vaikka on kurjaa, on aina myös toivoa. Sekä Nousiainen että Kontio ovat luoneet maailman, joka kouraisee lukijaa syvältä. Nämä ovat sanamääräänsä hurjasti suurempia tarinoita. Herkkä kuvitus tukee sanaa täydellisesti. 

Yökirjasta on kirjoitettu myös Kirjanurkkauksessa, Koira nimeltä kissa on luettu blogeissa Sininen keskitie, Kirjanainen ja Värikäs päivä Lastenkirjablogi.

Riku Aalto, Kalle Kotiranta & Mikko Niiranen: Pudota painoa, hanki lihaksia - Kuntosali kotona

Riku Aalto, Kalle Kotiranta & Mikko Niiranen: Pudota painoa, hanki lihaksia - Kuntosali kotona
Docendo 2015
150 s.
Kustantajalta saatu arvostelukappale

Keskellä pakkasjaksoa on treenien kanssa vähän niin ja näin. Tulee tehtyä joo, mutta ärsyttää kun on hiki jo lenkille lähtiessä kun pitää pukea monta kerrosta vaatetta... Viikonloppuna on mukamas hirveän rankkaa kävellä 1,2 kilometriä salille... Hauska sattuma siis, että sain yllätyksenä uuden kuntoilukirjan kotiin, kirjan jossa annetaan ohjeita kotona treenaamiseen.

Olen lukenut monia Riku Aallon ja Kalle Kotirannan kirjoittamia kirjoja, ja tykännyt että heillä on rautainen ammattitaito ja tyyli esittää asiat kiihkottomasti. Uutuuskirja, yhdessä Mikko Niirasen kanssa tehty Pudota painoa, hanki lihaksia - Kuntosali kotona jatkaa kuntoilu- ja ravitsemusneuvontaa, taas hiukan eri näkökulmasta. 

Vähän jännitin tätä kirjaa, ihan siitä syystä että en koe itselläni olevan tarvetta painon pudottamiseen. Okei, olisihan se kiva olla se viisi kiloa kevyempi mutta tuskin se juoksuvauhtia ihan hirveästi nopeuttaisi. Lisäksi mietin, millaisia treeniohjeita tässä on - kun en niitä isoja lihaksiakaan tarvi, riittää että jaksan juosta myös ylämäet.

Ehkä johtuu ennakko-oletuksista, mutta sain tästä yllättävän paljon irti. Kuvasta näkyy huonosti, mutta merkitsin kirjanmerkeillä aika monta kohtaa, jotka haluan nostaa esiin. Ensinnä ihan kirjan alussa kohta, jossa huomioidaan myös meidät, joilla on jo liikuntataustaa:

Jos olet aina liikkunut säännöllisesti, et kaipaa saarnaa. Huomaa kuitenkin, miten suuren palveluksen olet tehnyt itsellesi! Säännöllinen liikunta on mitä kannattavin sijoitus, joka poikii bonusta terveyden, vireyden, jaksamisen, palautumisen sekä solakamman kehon muodossa. Olet sijoittanut kohteeseen, jonka arvoa ei voida rahassa mitata. Keräämällä viikoittain kasaan kohtuullisen annoksen liikuntaminuutteja kerrytät samalla terveystiliäsi ja kevennät kehoasi."

Kiitos näistä sanoista! Toivoisin jokaisen ihmisen muistavan tämän. Liikuntaa ei tarvitse harrastaa kauaakaan, kun jo tulee ylpeys ja onnentunne siitä, mihin kaikkeen oma keho pystyy. Samalla tulee suunnaton arvostus kehoa kohtaan, eikä sitä halua kohdella huonosti. Lajilla ei ole väliä: itse olen hämmästellyt astangajoogassa sitä kuinka läheltä pystyin katsomaan varpaita, ja nyt juostessa keho yllättää aina uudelleen sillä, että se jaksaa mennä maratonin läpi, että se jaksaa liikuttaa minua kaksi tuntia pakkasessa, että hyviä päiviä ja tuntemuksia on niin paljon että huonot unohtuvat nopeasti.

Liian sitova ohjelma ja liiallinen määrä liikuntaa johtavat väistämättä innon laantumiseen. On vaikeaa pitää kiinni ohjelmasta ja hymyillä leveästi, jos lihaksia jomottaa ja jalat ovat liiasta lenkkeilystä rakoilla. Onkin tärkeää liikkua omaan kuntotasoon suhteutetulla annoksella ja teholla. 

(...)

Sopiva annos liikuntaa riippuu henkilön lähtötilanteesta, kunnosta, tavoitteista sekä ajallisista resursseista. Oleellisinta on, että määrää ei nosteta liian jyrkästi, vaan pidetään huoli maltillisesta ja nousujohteisesta matkanteosta. Vaikka tavoite onkin oleellinen ja sen saavuttaminen antaa virtaa ja voimia matkalle, oleellisinta on tehdä matkasta mahdollisimman miellyttävä. 

(...)

Kun lisäät liikunta-annosta ja tehoa nousujohteisesti, pienin askelin, voit olla varma kuntosi kohoamisesta muutosten mukana. Jos riman asettaa jo alussa liian ylös, on sitä vaikeaa nostaa myöhemmin, kunto tyssää riman jämähtäessä paikoilleen. Jos taas nostat rimaa legendaarisen seiväshyppääjän Sergei Bubkan tavoin sentti sentiltä, saat nautiskella pitkään oman huippukuntosi palkintokorokkeella,

Myös tämän toivoisin ihmisten muistavan. Nykyisin tuntuu olevan kiire; painoa pitäisi pudottaa mahdollisimman paljon mahdollisimman nopeasti, ja liikunnan voi hoitaa varttitunnin HIIT-treeneillä.

Ei.

Eieiei. Tavoite - on se mikä tahansa - on vain välietappi, kun on päästy sinne on aika asettaa uusi tavoite ja aloittaa uusi matka. Muuten edessä on paluu entiseen, kenties liikkumattomuus ja painon nousu. Hitaasti kiiruhtaminen on palkitsevaa. Käytän taas esimerkkinä itseäni. Töissä on usein kiire, sähköpostia ja hoidettavia asioita on päivittäin paljon, lisäksi useina päivinä täytyy työpäivän aikana liikkua jonnekin, ehkä kahteenkin eri paikkaan. Illalla ja viikonloppuna onkin ihana mennä lenkille, olla yksin omien ajatustensa kanssa, ihailla kaunista luontoa. Päästä juoksutapahtumassa maaliin, jotta on pohja-aika jota voi lähteä parantamaan, sekunti tai minuutti tai kymmenen minuuttia kerrallaan.

Kirjassa on myös runsaasti asiaa ravitsemuksesta. Poimin sieltäkin jotain, mitä kaikkien olisi syytä muistaa, treenasi sitten mitä tai miten tahansa:

Harjoittelua aloittaessa voidaan kehittyä, vaikka ravitsemus olisikin hieman retuperällä. Silloin energiaravintoaineiden jakautumalla ei ole vielä juurikaan vaikutuksia treenaamisen tuloksellisuuteen. Muutamien kuukausien päästä kehitys kuitenkin tyssää, jos ruokavalioon ei panosteta. Ravitsemuksellisilla seikoilla onkin vaikutuksia niin treenitehoihin, kuin myös palautumiseen, ylikunnon välttämiseen sekä harjoitusvaikutuksiin, kuten lihasmassan kasvuun.

Tässä oma suosikkiruokani, joka ruisleivällä ryyditettynä toimi tänään palautusateriana:

Munakas, jossa 2 kananmunaa, 1 valkuainen, loraus rasvatonta maitoa, puoli pussia pakastevihanneksia, muutama miniluumutomaatti ja puoli purkkia fetakuutioita, paistamiseen tilkka rypsiöljyä. Tämä on ruoka, johon en kyllästy koskaan ja jota voisin syödä vaikka joka päivä. Mutta en syö, koska fetakuutiot eivät tasan ole vähärasvaista versiota :)

Pidän siitä, että kirja on kansantajuinen. Ravitsemuksesta kerrotaan olennaisia tietoja mutta niin että pysytään tasolla, jota tavis ymmärtää. Kirjassa ei siis kerrota tiettyjen ravintoaineiden toiminnasta aminohappoketjussa tai solutasolla tai muuta vastaavaa, mikä helposti menee kemiaa ja anatomiaa tuntemattomalta yli hilseen. 

Eniten ilahduin siitä, että vaikka kirjan nimi viittaa lihaskuntoharjoitteluun, siinä huomioidaan myös kestävyysharjoittelu. Opin että "jos tavoittenasi on...kestävyyslajia tukeva harjoittelu, kannattaa...suosia kiertoharjoittelua sekä sen tehokkaampia sovelluksia patteri- ja lihaspariharjoittelua sekä aerobista yhdistelmätreeniä". Edellä mainitut käsitteet selitetään kaikki lyhyesti mutta selventävästi. Lisäksi kerrotaan erilaisten aerobisten laitteiden ominaisuuksista ja siitä mitä pitäisi huomioida, jos haluaa ostaa kotiin esimerkiksi soutulaitteen tai juoksumaton.

Kirjan loppupuolella esitellään liikkeitä erilaisilla välineillä. Lopussa on erilaisia valmiita ohjelmia, jotka soveltuvat vaihteleville tavoitteille. Itse ajattelin kokeilla ensin hyvinvointiliikkujan jumppapallo-ohjelmaa, nyt kun palloni on taas täynnä ilmaa. Aion lisäksi tehdä toisen ohjelman, johon kokoan niin jumppapallon, kahvakuulan kuin oman kehon painolla tehtäviä liikkeitä. Kirjan esimerkkiviikoista itsensä ylittäjän kestävyysliikuntamäärä on lähinnä omaani, mutta sen lihaskunto-ohjelmat tuntuvat aika kovatehoiselta. Ehkä uskaltaudun kokeilemaan jossain vaiheessa, nyt kun kirja on omassa hyllyssä eikä sitä tarvi palauttaa kirjastoon :)

Tiivistetysti voisin sanoa, että Pudota painoa, hanki lihasta - Kuntosali kotona sopii monentasoiselle liikkujalle. Asioita selitetään ihan alkeista lähtien, mutta ne kohdat voi kokenut treenaaja ohittaa. Toisaalta aloittelijan on helppo ymmärtää myös ne asiat, jotka on suunnattu sellaisille joilla on jonkinlainen liikuntatausta. Kirja on selkeä, eikä tosiaan vaadi asiantuntemusta sen enempää ravitsemuksesta kuin liikunnasta, jotta pysyy mukana.

Kiitos menee myös kuville ja niiden malleille. En tiedä kuvissa esiintyvien notkeudesta, mutta on ihana että heidät on kuvattu taviksina, eli he eivät vie liikkeitä niin ääriasentoihin että lukija tuntisi epätoivoa kun ei itse pysty samaan. Liikkeet näyttävät inhimillisiltä ja innostavat kokeilemaan.  

 

Blogistanian kirjapalkinnot 2015

On tullut aika palkita vuoden 2015 parhaat kirjat. Kivaa, jännittävää ja hankalaa! 

Emäntäblogeina tänä vuonna ovat Finlandiassa Kulttuuri kukoistaa, Globaliassa Kirjallisena. Minna, Kuopuksessa Luetaanko tämä? ja Tiedossa Les! Lue!

Paljon on ilmestynyt hyviä kirjoja, mutta lopulta kärki valikoitui yllättävän helposti. Toki muutamaa kirjaa mietin pidempään, että pääsevätkö kolmen kärkeen vai jäävätkö niukasti ulkopuolelle. Kirjavuosi 2015 oli mielestäni hyvä, mutta niitä helmiä oli melko vähän.

Tässä valintani vuoden parhaiksi:

Finlandia

3 pistettä: Kaj Korkea-aho: Paha kirja. Hurja, raastava, erilainen. 

2 pistettä: Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki. Kaunis, vaativa, herkkä.

1 piste: Leena Lander: Kuka vartijoita vartioi. Vetävä, ilmava, hieno.

Globalia

3 pistettä: Andy Weir: Yksin Marsissa. Riemastuttava, yllättävä, hämmentävä.     

2 pistettä: Audrey Magee: Sopimus. Raaka, julma, vahva.  

1 piste: Terry Hayes: Vaeltaja. Koukuttava, vaativa, hyökyvä.

Kuopus

3 pistettä: Jacob Grey: Varismiekka. Raju, jännittävä, hikoiluttava.

2 pistettä: Anneli Kanto: Radio Korvatunturi. Hupaisa, vauhdikas, monitasoinen.

Tieto

3 pistettä: Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina. Hauska, houkutteleva, viihdyttävä.

2 pistettä: Matti Rämö: Polkupyörällä Ukrainan halki Istanbuliin. Rauhoittava, elämyksellinen, suora.

1 piste: Thomas Harding: Hanns ja Rudolf. Kaunistelematon, koskettava, puhutteleva.

Nyt sitten tutkailemaan, mitä kirjoja muissa blogeissa on äänestetty! Huomenna kuullaan lopputulos :)        

   

 

Arne Dahl: Hela havet stormar

Arne Dahl: Hela havet stormar
Albert Bonniers Förlag 2012
480 s.

Arne Dahlilta on suomennettu A-ryhmästä kertova sarja. Kun sarja päättyi, osa entisistä A-ryhmäläisistä siirtyi Europoliin, salaiseen Opcop-tiimiin. Tätä neliosaista sarjaa ei käsittääkseni ole vielä suomennettu.

Sarjan toinen osa Hela havet stormar oli minulle poikkeuksellinen lukukokemus. Erityisesti siksi, että se onnistui yllättämään totaalisesti. Olen lukenut paljon dekkareita, joten harvoin yllätyn mistään. 

Tarina alkaa, kun yksi Opcop-poliisi epäilee tunnetun plastiikkakirurgin kuolemaa lavastetuksi itsemurhaksi. Pian kuolemantapauksia paljastuu lisää, ympäri maailmaa. Poliisi pääsee julman sarjamurhaajan jäljille, murhaajan, joka haluaa kostaa menneisyyden tapahtumat koko maailmalle.  

Mutta koko ajan poliiseilla on tunne, että joku mättää, joku ei ole kohdallaan, joku ei sovi kuvioon. Mitä yhteistä on albanialaisella asekauppiaalla, tsekkiläisellä EU-parlamentaarikolla, italialaisella plastiikkakirurgilla, "kameliksi" kutsutulla miehellä ja käytöstä poistetuilla saarivankiloilla? Ennen pitkää Paul Hjelm joukkoineen huomaa, että tapaus ei ole ollenkaan niin yksinkertainen miltä aluksi ja vielä äskettäin näytti. 

Ytterligare en knackning, kraftfullare. Fortfarande ingenting. Bouhaddi tog fram en dyrkknippa och fick upp dörren på mindre än en minut. De drog vapen och gled in.

Att lägenheten innanför var oväntat stor var inte det första som slog dem, inte heller den kemiska lukten som bedövade alla andra eventuella lukter. Inte ens all den kemiska utrustningen - från allsköns substanser in kolvar och bägare till kemiska anordningar och pågående experiment - fångade på allvar deras uppmärksamhet. Den som slog dem var i stället frysskåpet längst bort i den inre korridoren. De gick genom rum efter rum - uppenbarligen hade Pierre Rigaudeau hyrt alla studentrum i hela korridoren via bulvaner och sedan slagit ut väggarna - och för varje rum kom de närmare det stora frysskåpet med glasdörren. Det steg ett ljus inifrån frysen, och när de kom närmare insåg de vad ljuset lyste upp.

En människa.

Tämä on taattua "vanhaa" ruotsalaisjännitystä. Vanhaa siksi, että monet uudet tekijät ovat siirtyneet amerikkalaistyyliseen kamaan; kidutusmurhiin joiden taustalla on tekijän mielenvikaisuus. Hela havet stormar on myös jonkin verran väkivaltainen, mutta murhat ovat suhteellisen "siistejä". Tärkeämpää on menneisyyden painolasti ja vaikutus ihmisiin. Lisäksi kirjassa on paljon huumoria, poliisien keskinäinen sanailu ja kuittailu keventää tunnelmaa juuri sopivissa kohdissa. Toistan itseäni, mutta tarinan suuri yllätys on todella nerokas juonenkäänne joka saa lukijan innostumaan kirjasta vielä enemmän. 

Ruksin tällä kirjalla HelMet-lukuhaasteesta kohdan "Kirja joka on kirjoitettu sinulle vieraalla kielellä tai murteella."         

 

Oopperassa: Kansallisoopperan Thaïs

Eilen oli eräänlainen merkkipäivä: kävin ensimmäistä kertaa Oopperatalossa. Monta kertaa bussilla ohi mennessä olen ajatellut, että tuolla pitää käydä. Nyt asun riittävän lähellä, että on helppo viettää arki-iltakin upeassa ympäristössä.

Työpaikan kautta saan hankittua lippuja teatteriin, oopperaan ja balettiin, helposti, moneen eri esitykseen ja eri laitoksiin yhdellä kertaa. Syksyn lipputarjonnassa oli mukana Thaïs, ooppera josta en tiennyt etukäteen mitään. Se ei haitannut lainkaan, esityksen alku oli helppoa seurattavaa. Ensimmäisellä väliajalla lukaisin selailukappale-käsiohjelmasta vähän tarkemmin, mistä on kyse. 

Toisella väliajalla sain tekstiviestin, jossa kysyttiin mitä esityksessä tapahtuu. Tiivistin juonen lyhyesti - ja ehkä brutaalisti, anteeksi siitä: "Munkki haluaa pelastaa syntisen naisen, sitten kun se saa laulettua naisen luostariin niin se tuleekin katumapäälle kun se nainen olisikin ollut kiva mimmi, mutta sitten on jo myöhäistä."

Niin, kolme tuntia tämän läpikäymiseen meni :) Mutta voi mitkä kolme tuntia ne olivatkaan! 

Koko esiintyjäjoukko oli vakuuttava. Veronika Dzhioeva Thaïsina ja Tommi Hakala Athanaëlina pelasivat täydellisesti yhteen. Heidän laulunsa soi yhteen täyteläisesti ja sopusointuisesti. Muutenkaan kenenkään ääni ei noussut hallitsevana esiin vaan kokonaisuus oli harmoninen. Kovasti ihailen ammattilaulajia: ei ehkä ole helppoa laulaa lattialla maaten mutta kovin vaivattomalta se näyttää. 

Erityisen lämpimästi ajattelen orkesteria, upea suoritus! Aina välillä kun ei ollut tarvetta seurata tekstitystä eikä lavalla tapahtunut paljoa, seurasin orkesterin toimintaa. Se oli kiehtovaa. Olen aiemmin ollut kerran oopperassa, muutama vuosi sitten Roomassa. Muuten olen katsellut oopperoita vain televisiosta tai netin kautta, ja silloinhan kuva keskittyy näyttämölle, ei orkesteriin. On mahtavaa seurata eri soittimien ja soittajien yhteistyötä. Jules Massenetin musiikki on kaunis, mutta kaunistakin musiikkia voi soittaa rumasti. Oopperan orkesteri oli kyllä huikea, kertakaikkiaan. Se energia vei mukanaan, musiikki kuljetti yleisöä niin että muutkin kuin minä olivat haltioissaan. Ansaitusti orkesteri sai valtaisat aplodit. Kiitos menee tietenkin myös kapellimestari Patrick Fournillierille.

Haluan vielä mainita Johan Engelsin lavastuksen ja puvustuksen. Näennäisen yksinkertaiset rakennelmat muotoutuivat yllättävän moneksi, ja pienellä lavasteen liikkeellä saatiin näyttämölle tuotua isoja asioita. Alussa ja lopussa lavasteet ja vaatteet olivat kaikessa karuudessaan kauniita ja vaikuttavia. Välissä prameus toi hurjan kontrastin ja oli omiaan muistuttamaan siitä, että kulta ja kimallus ei ole tae onnesta. Vaatteilla ja peileillä ei saa ikuista nuoruutta, ikuista kauneutta, ikuista rakkautta. 

 

Ensikosketus on otettu ja olen varma siitä, että käynnit jatkuvat. Balettinäytös on vielä korkkaamatta...  Otin mukaan kevään ohjelmiston esitteen ja näyttää siltä, että kaikki kiinnostaa  :)

Thaïs on käyty katsomassa myös ainakin blogeissa Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Peegee hydratoon ja Lukupino.

 

Jennifer Vanderbes: Pääsiäissaari

Jennifer Vanderbes: Pääsiäissaari
Englanninkielinen alkuperäisteos Easter Island (2003)
Suomentanut Annika Eräpuro
Otava 2004
396 s.

On aina riemukasta törmätä kiinnostavaan kirjaan, josta ei ole koskaan kuullut. Kirjaston hyllyjen välissä pyöriessä silmät ja sormet tarttuivat jo 12 vuotta vanhaan Pääsiäissaari-teokseen. Kyseessä on Jennifer Vanderbesin esikoisteos, ja harmi kyllä, ainakaan HelMet-kirjastoista ei löydy häneltä mitään muuta kuin tämä, ei millään kielellä.

Kirjassa kuljetaan kahdessa eri tasossa, alkaen vuosista 1913 ja 1973. Kuusikymmentä vuotta erottaa toisistaan kaksi erilaista tutkijanaista, naista jotka elämä on kuljettanut kauas maailman ääriin. 

Vuonna 1913 entinen kotiopettajatar Elsa Pendelton/Pendleton (en tiedä kumpi on oikein, nimi esiintyy useamman kerran kummallakin tavalla kirjoitettuna) lähtee miehensä Edwardin ja sisarensa Alicen kanssa vuosia kestävälle tutkimusmatkalle Pääsiäissaarelle. Isän kuoltua Elsalla ja Alicella, jolla ilmeisesti on lievä kehitysvamma, ei ole vaihtoehtoja. Kukaan ei huoli vaivoikseen kahta köyhää naista, joista toinen vaatii viihdytystä ja vahtimista. Edwardin avioliittotarjous on Elsalle keino pitää sisarukset yhdessä. Edward on tutkija, joka haluaa selvittää Pääsiäissaren suurien moai-patsaiden salaisuuden. Vuoden kestävä menomatka laivalla on raskas, eikä karu saarikaan ole helppo paikka elää. Älykäs Elsa oppii kuitenkin nopeasti paikallisen kielen ja yllätyksekseen innostuu tutkimaan rongo-rongo - kirjoitustauluja. Mutta ei edes kaukainen saari tuhansien kilometrien päässä lähimmästä mantereesta ole paikka, jonne pääsee menneisyyttä pakoon.

Saman saa huomata Greer Farraday, leskeksi jäänyt kasvitieteilijä. 1960-luvulla hän on ollut yksi harvoista kasvitiedettä opiskelluista naisista. Rakastuttuaan opettajaansa hän saa huomata, että edes kuuluisa ja vaikutusvaltainen mies ei tee naisen asemaa yliopistomaailmassa helpoksi. Kun miehen maine murenee suuren skandaalin myötä, Greerin on mietittävä seuraavaa askeltaan. Miehen kuolema vauhdittaa mielessä muhinutta suunnitelmaa lähteä Pääsiäissaarelle tutkimaan sen kasviston historiaa. Saarella Greer saa etäisyyttä asioihin ja pystyy analysoimaan tapahtunutta kiihkottomasti, ilman pakkoa puolustaa miestä. Samalla hän puntaroi asemaansa naisena tiedemaailmassa.

Sitten hän palasi takaisin hakemaan näytekairan ja loput jatkovarret, ja kun hän laski viimeiset varusteensa käsistään vielä kahden hakumatkan jälkeen, hän huohotti ja puuskutti. Siitä oli pitkä aika, kun hän viimeksi oli kantanut näitä välineitä. Hän lepäsi hetkisen kumarassa kämmenet reisillään ja tarkasteli paikkaa - koroketta, näytekairaa, jatkovarsia - ja hengityksensä tasaannuttua hän pani merkille ympäröivän hiljaisuuden, jonka rikkoi vain veden liplatus hänen saappaitaan vasten. Täällä minä olen, hän ajatteli. Keskellä kraateria maailman etäisimmässä saaressa. Kaikkialla ympärilläni kohoaa kaislaa; näen pelkkää taivasta. Ääntäkään, kahaustakaan ei kuulu. 

Tätä on yksinäisyys, hän ajatteli, äärimmäinen ja armoton. Ja kuva hänestä itsestään seisomassa siinä täytti hänet pelolla. Tällaiseksi elämä voisi muuttua. 

Hänen oli pakko rikkoa hiljaisuus. Hänen oli pakko toimia.

Pidin kirjasta valtavan paljon. Eniten iloitsin siitä, että naiset nousevat toimijoiksi eivätkä jää tutkijamiestensä varjoihin. Naiset ovat aktiivisia ja uskaltavat sanoa mielipiteensä. Kirja on viihdyttävä mutta ei viihteellistä hömppää vaan kiinnostava kuvaus naisten osallistumisesta sekä luonnon että kulttuurin historian selvittämiseen. Siitepölytutkimus ei kuulosta kiinnostavalta mutta tässä se on tehty sellaiseksi!

Pääsiäissaari ei ole ollenkaan tyypillinen tapahtumapaikka, mutta hauskaa että se on päässyt esiin. Asukkaat kuvataan uteliaina ja ystävällisinä, vieraanvaraisina etenkin silloin kun vieraat käyttäytyvät kohteliaasti ja antavat lahjoja. Lukijassa herää kiinnostus sekä tuota että muita eksoottisia paikkoja kohtaan: haluan lukea lisää. 

Kirjasta löytyy muutama muukin bloggaus, siitä ovat kirjoittaneet Annika, Enni Linnavirta, Elma Ilona ja Dristiina.

Tämän kirjan myötä aloitan HelMet-lukuhaasteen. Innostuin, kun huomasin että tällä kirjalla voin kuitata ehkä sen vaikeimman kohdan "oman alan pioneerinaisesta kertova kirja"! Elsan kirjoitustaulututkimus ei ehkä levinnyt laajalle eikä Greer saanut maailmanmainetta, mutta he ovat silti olleet rohkeita ja kärsivällisiä pyrkiessään selvittämään maailman salaisuuksia.

Matti Rämö: Rengasrikkoja Saharassa. Polkupyörällä Pakilasta Pohjois-Afrikkaan

Matti Rämö: Rengasrikkoja Saharassa. Polkupyörällä Pakilasta Pohjois-Afrikkaan
Valokuvat ja kartat Matti Rämö
Piirrokset ja fotomontaasit Cira Almenti
Minerva 2009
330 s.

Hyvää alkanutta vuotta, olkoon se hyvien kirjojen täyteinen!

Oma "lukuvuoteni" alkaa Matti Rämön ensimmäisellä pyöräilykirjalla. Uutta Himalaja-kirjaa odotellessa (ilmestyy maaliskuussa) aloitin vanhojen uusintakierroksen. Luin Rengasrikkoja Saharassa ehkä noin kolme vuotta sitten, ja saman tien menivät muutkin siihen mennessä ilmestyneet.

Rämön pyöräretki ei ole koskaan mikään pikku polkaisu, mutta tämä ensimmäinen kirjaksi päätynyt on erityisen hurja, peräti neljä kuukautta kestävä. Matka alkaa toukokuun puolivälissä ja päättyy syyskuun puolivälissä. Mukaan mahtuu monta raskasta ajoviikkoa, rutkasti katkenneita pyöränpinnoja, täpäriä tilanteita autojen kanssa, pikainen kuumesairaus ja tulehtuneita pintahaavoja, kuumia päiviä ja kylmiä öitä, hiekkaa ja räntää, monia ystävällisiä ja avuliaita ihmisiä mutta myös epätietoisuutta, byrokratiaa ja kieliongelmia, huonoja uutisia kotimaasta... Rämön asenne pysyy koko ajan positiivisena ja hän liikkuu sillä mielellä, että kaikki otetaan vastaan mitä tulee, ja mille ei mahda mitään niin sen annetaan olla. Hän havainnoi ja pohtii kulttuurieroja, mutta ei arvota eikä korosta minkään paremmuutta. Hän on maantieteilijä, seikkailija, tarkkailija, joka piirtää lukijan eteen monta isoa ja pientä asiaa niin Euroopasta kuin Afrikasta.

Puolan ja Liettuan raja on kulttuuriraja, sen huomaa ensimmäisten satojen metrien matkalla. Baltiassa markkinointiviestinnän perinteet ovat sen verran ohuita, että välillä on vaikea tunnistaa edes ruokakauppaa. Puolan puolella häpeilemätön markkinataloushenki hyökkää sen sijaan heti aggressiivisesti mainoskylteistä. Myös tienvarsialttareiden määrä vähintäänkin satakertaistuu. 

(...)

Megapolkaisuni Tunisia-osuudella on useampiakin kantavia teemoja. Määränpää, Chott El Jeridin valtava suolajärvi kutkuttaa olemassaolon ääritilana. Se on ympäristö, jossa on elämää niukasti, kaiken olemassaolon olemus ikään kuin pelkistyy helpommin hahmotettavaksi. Toinen idea on palata nuoruuden vaellusmaisemiin, parhaassa tapauksessa jopa löytää häivähdys samasta energisestä uteliaisuudesta.

(...)

Kun normaalioloissa tunisialaismiehet haluavat ryypätä, he hankkivat valtavan määrän juotavaa ja lähtevät isossa ryhmässä maaseudun rauhaan. Koska alkoholi on tabu, katseilta pitää päästä piiloon. Loppu Giovannin kuvauksesta kuulostaakin sitten suomalaiselta juhannukselta.

Vaikka Rämö on liikkeellä lähes koko ajan - lepopäivinäkin hän tutkii kaupunkeja ja lähialueita -, on kirjoissa jotain rauhoittavaa, suorastaan meditatiivista. Voi vain kuvitella, kuinka tehokasta pään nollaamista on puskea ylös vuorenrinnettä tai lasketella rinnettä alas kuudenkympin nopeudella. On vain se hetki, raskas polkaisu tai ohikiitävä maisema kerrallaan. 

Oli hauska lukea Rengasrikkoja Saharassa toistamiseen; huomasin kuinka paljon olin unohtanut. En enää muistanut edes sitä, kuinka pitkä reissu oli. Varmaan se johtuu siitä, että viikkoja, jopa kuukausia kestävällä matkalla tapahtuu niin paljon että kaikkea on liki mahdoton muistaa. Joitain tuttuja kuvia, tilanteita ja tunnelmia oli. 

Kyllä nämä tämmöiset kirjat herättävät matkakuumeen. En kaipaa rannalla makaamista en hotellin uima-allasta, en ahtaita turistikatuja. Kaipaan polkuja, kiivettäviä ylämäkiä, eväsreppu selässä vaeltamista tai pyöräilemistä. Rämön kirjat helpottavat hetkeksi mutta samalla ne lisäävät kipinää. Ehkä joskus minäkin, vaikka ihan kotimaassa ja pienemmässä mittakaavassa. 

Rengasrikkoja Saharassa on sohvamatkailua parhaimmillaan. Samaa mieltä ovat ap, Nadia ja Miia.