Tuija Kauppinen: Joutilaita kilometrejä. Polkupyörällä Etelä-Amerikan halki.

 

Tuija Kauppinen: Joutilaita kilometrejä. Polkupyörällä Etelä-Amerikan halki. 

Kansi Mika Tuominen

Kirjapaja 2024 

256 s.

Mikäpäs sen hauskempaa näin pyöräilykauden alkaessa kuin lukea matkakertomusta pitkästä pyöräretkestä. Tuija Kauppinen polki puolisonsa Ilkan kanssa reilussa vuodessa yli 17 000 kilometriä, kahdeksassa maassa. Reissu vei heidän niin merenpinnan tasoon kuin yli viiden kilometrin korkeuteen vuoristossa, kuumiin ja kosteisiin päiviin mutta myös yöpakkasiin. 

Etelä-Amerikassa tuntuu maasta riippumatta olevan sellainen tilanne, että autot ja rekat eivät välitä väistää pyöräilijää. Muuten ihmiset ovat ystävällisiä ja avuliaita. Ympäri maanosaa löytyy entisiä ja nykyisiä pyöräilijöitä, jotka tarjoavat majoitusta halvalla tai työtä vastaan ilmaiseksi. Joskus Kauppiset saavat pyöräilyseuraa viikoiksi, mutta suurimman osan ajasta he ovat kaksin. Mutta koska muutkin polkevat useammassa maassa, tuttuja tavataan kuukausia myöhemmin. Ihmisten ja kännykkäsovellusten kanssa matkanteko sujuu hyvin. Yllättävän vähän on ikävyyksiä, yksi pyörälaukku katoaa mutta sekin löytyy vähän ajan päästä. Pyörissä on hämmentävän vähän vikoja, ja polkijatkin pysyvät kunnossa koronaa ja muutamaa mahatautia lukuun ottamatta. 

Kehon lisäksi lepoa tarvitsee mieli. Kolumbia on äänekäs. Musiikki raikuu lähes joka kadunkulmassa vuorokauden ajasta riippumatta kuin suomalaisilla kesäfestareilla. Naapurit aivan kuin kilpailevat, kenen ämyristä lähtee kovin ääni. Kansainvälisiä listahittejä kuuluu todella harvoin. Kerran muistan kuulleeni Titanic-elokuvan tunnussävelmän. "Ikuista vappua" ei pääse pakoon edes maaseudulla. Sunnuntaiaamuisin kirkonkelloja soitetaan kello kuusi. Kun tähän päälle lisätään liikenteen melu, alan vähitellen ymmärtää, miksi moni ulkomaalainen pelkää suomalaisten kovasti markkinoimaa hiljaisuutta. Korvatulpista tulee Kolumbiassa hyviä yöunia arvostavan pyöräilijän paras kaveri. Pyörän kellosta luovumme ensimmäisen kuukauden jälkeen. Kaiken melun keskellä sen soittaminen on kuin hyttysen ininää. Kukaan ei reagoi.

(...)

Kasvojani vasten puhaltaa alamäessä ilmavirta, joka tuntuu täysillä tohottavalta hiustenkuivaajalta. Karibianmeren rannalla pystyi pyöräilemään puolille päivin, mutta täällä pyöräily olisi hyvä lopettaa aurinkoisena päivänä jo aamukymmeneltä. Se tarkoittaa, että tiellä on oltava heti aamun valjettua kuuden jälkeen. Emme tosin aina noudata tätä sääntöä, vaan poljemme eräänä iltapäivänä 43 asteen helteessä. Siinä tulee avantoa ikävä. Sadekaudella vettä tulee päivittäin melkein kuin paloletkusta. 

(...)

Maailmassa, jossa kaikki janoavat nopeutta ja helppoutta, pyörämatkailija etenee hitaasti. Pyörän päällä on aikaa elää, tuntea ja ajatella, tehdä tarkempia havaintoja ympäröivästä maailmasta. Tangon takaa maailma näkee kirkkaammin. Pyörällä matkustamista voisi verrata kirjan lukemiseen. Molemmissa pääsee sukeltamaan toisten ihmisten elämään. Pullahtamaan oman kuplan ulkopuolelle.

Tykkäsin, tämä on kiinnostavaa ja viihdyttävää luettavaa. Koska reitti pitää Kauppiset pääkaupunkien ja turistikohteiden ulkopuolella, päästään näkemään välillä varsin ankeaakin arkielämää. Luonto on toisinaan karu, ja ihmisten asumukset hädin tuskin koossa pysyviä. Ystävällisyys on kuitenkin läsnä lähes kaikkialla. 

Kiva kun kirjassa on tuore reissu eikä vuosien tai jopa 15 vuoden takainen. Korona näkyy mutta pysyttelee taustalla, samoin sota. 

Kirjassa on paljon hyviä, konkreettisia vinkkejä pyörämatkailuun liittyen. Ne toimivat varmasti, vaikkei olisikaan menossa noin pitkälle retkelle. Tärkeä olisi muistaa kaikessa muussakin matkailussa, ettei ahnehdi liikaa. Kun aikaa on käytettävissä rajallisesti, ei mitenkään voi ehtiä nähdä kaikkea mitä haluaisi. Matkanteon ohessa lukija pääsee kurkistamaan kyliin ja kaupunkeihin, aavikolle ja vuoristoon. Eläväisesti kirjoitettu teksti saa hengästymään, vaikkei itse poljekaan tuulta vastaan. Pyöräilijöiden yhteisö tuntuu tiiviiltä; vaikkei varsinaisesti olla ystäviä niin aina löytyy opas tai yösija. 

Kauppiset ovat onnellisia uskallettuaan toteuttaa unelmansa, ja lukija on onnellinen saadessaan olla kirjan välityksellä mukana. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 40, "kirjassa on erittäin kylmä tai kuuma". 

Joutilaita kilometrejä on luettu myös blogissa Kirjavinkit.

Anu Patrakka: Kiusaaja

 

Anu Patrakka: Kiusaaja 

Otava 2024

281 s.

Tykkäsin Anu Patrakan Rui Santos -sarjasta, ja ihan yhtä paljon olen tykännyt Nelson Monteiron tutkimuksista. Molempia lukiessa tuntuu kuin olisi itse mukana tapahtumissa, eikä kertaakaan tule fiilis että lukisi dekkarin muotoon piilotettua matkaopasta. 

Sarjan toinen osa vie yliopistomaailmaan. Viiden opiskelijan joukko kokoontuu illalla vanhalle myllylle initiaatioriittiin. Kyse ei suinkaan ole yhteishengen luomisesta vaan yhden henkilön nöyryyttämisestä. Pian yksi osallistujista löytyy kuolleena. Jäljet johtavat vahvasti tiettyyn suuntaan, mutta Monteiro tiimeineen ei lukittaudu siihen. Kun ruumiita tulee lisää, paine kasvaa. Kuka haluaa parikymppiset opiskelijat hengiltä? 

Rikostutkinnan ohella Monteiro pähkäilee tunteitaan suomalaista Emiliaa kohtaan. Lisämaustetta tuo  muistisairauden oireita osoittava isä. 

Monteiro silmäili kivirakennusta. Se oli yllättävän hyvässä kunnossa, ottaen huomioon ettei sitä ollut käytetty todennäköisesti muutamaan kymmeneen vuoteen. Piha oli tasoitettu, katto oli uusittu, sivurakennuksen kiviseinä paikattu. Myllyrakennuksen ainoa ikkuna oli suojattu järein raudoin, ovi oli levällään. Sisällä pilkotti pari kookasta saviruukkua, ehkä alun perin oliivien säilytykseen tarkoitettua, ja vanha puutuoli.

Täydellinen paikka piilotella kaapattua ihmistä, Monteiro ajatteli. Kukaan ei kuulisi avunhuutoja. 

Tykkään siitä, kuinka monipuolisesti Porto tulee kirjassa esiin. Patrakka kuljettaa lukijaa niin varakkaissa kuin köyhissä oloissa, menestyvissä ammateissa kuin hämärähommissa. Lukija pääsee kurkistamaan paikalliseen noituuteen ja uskomuksiin, samalla kun voi miettiä vihan ja rakkauden, ystävyyden ja koston olemusta. 

Vaikka kirjassa tapahtuu kamalia asioita, Patrakka onnistuu luomaan lämminhenkisen tunnelman. Vaikka olosuhteet ovat toisilla hyvinkin ankeat, henkilöhahmot eivät ole vajonneet toivottomuuteen. Alakuloa ja haikeutta on kyllä, mutta myös luottamusta ja uskoa tulevaisuuteen. 

Saa nähdä kuinka pitkä sarjasta tulee, seuraavaa osaa odotellessa!

Lynn Messina: Murhatun rakastajan tapaus

 

Lynn Messina: Murhatun rakastajan tapaus

Englanninkielinen alkuteos An Infamous Betrayal (2018)

Suomentanut Nelli Hietala 

Aula & Co 2024

272 s. 

Neiti Beatrice Hyde-Clare on hädin tuskin toipunut edellisessä murhatapauksessa saamistaan mustelmista, kun hänen tielleen tulee uusi juttu. Hän on luvannut Kesgraven herttualle, ettei enää etsi tapauksia tutkittavakseen, mutta tällä kertaa häneltä pyydetään apua, joten hän ei varsinaisesti riko lupaustaan suostumalla auttamaan. 

Sarjan ensimmäisestä osasta tuttu nuori herra Skeffington saapuu tapaamaan Beaa. Hänen morsiamensa äidin rakastaja on kuollut, ja herra Skeffington epäilee että taustalla on vilunkipeliä. Bea on innoissaan päästessään pois tätinsä valvovan silmän alta, ja yhdessä Skeffintonin kanssa he naamioivat tutkimuksen alun ihan tavalliseksi sosiaaliseksi vierailuksi tuttavien luona. Vaan eipä aikaakaan kun Kesgraven herttua on jälleen samoilla apajilla, aikeenaan ratkaista murha yhdessä Bean kanssa. 

Miehen ensimmäinen keskeytys tuli heti sen jälkeen, kun Bea kertoi tutkineensa herra Wilsonin, kun tämä oli ollut yhä sängyssä. 

"Yövaatteissaan?" herttua henkäisi.

Vaikka tieto ei saanut miestä punastumaan, tämän vaivaantuneisuus oli ilmeistä ja Bean täytyi tukahduttaa nauru, joka kupli hänen kurkussaan. Oli käsittämättömän hassua, että hän, ikääntyvä vanhapiika, oli vähemmän kaino kuin herttua, jolla oli täytynyt olla useita ellei jopa kymmeniä rakastajattaria. "Kyllä, yövaatteissaan. Minusta ei ollut sopivaa pyytää hovimestaria pukemaan häntä päiväpukuun ja siirtämään häntä olohuoneeseen. Ensinnäkin olisi ollut kammottavaa nähdä kuolleen miehen esittävän elävää. Toisekseen, se olisi pilannut mahdollisuuteni kerätä hyödyllistä tietoa tapahtumapaikalta. Mutta se on tietenkin vain minun mielipiteeni, ja sinä voit toki pukea ja asetella seuraavaksi tutkimasi ruumiin niin kuin omalle herkkyydellesi parhaiten sopii."

Bea oli yrittänyt saada miehen nolostumaan, mutta tämä ainoastaan kiitti ehdotuksesta ja lupasi pitää asian mielessään vastaavan tilanteen varalta. 

Ai että, tämä kolmas osa on yhtä hyvä ja hauska kuin aiemmat. Bean ja herttuan suhde saa uusia mustasukkaisia sävyjä, kun herttua nähdään julkisesti useita kertoja lady Victorian kanssa, ja seurapiirit ovat varmoja pian julkaistavasta kihlausuutisesta. Murhatutkinnan ohella Bea ja herttua ehtivät selvittämään välinsä, mutta kömpelyys ja kommellukset takaavat sen ettei touhu pääse siirappiselle tasolle. Vera-täti on oma hillitön itsensä, kun taas Flora-serkku osoittautuu Bean yllättävän hyväksi liittolaiseksi. 

Jos sarja olisi trilogia, tähän sen olisi hyvä päättyä. Olen ymmärtänyt että sarjassa on vielä useita osia, joten eiköhän suomennoksia saada yhtä tiheään kuin tähän asti. Mielelläni jatkan Bean matkassa ja nautin hänen nokkeluudestaan. Saa nähdä vähentääkö hän itsensä vähättelyä, kun on taas saanut yhden jutun ratkaistua. 

Murhatun rakastajan tapauksen on lukenut myös Kirjahilla.

Seppo Salminen & Leena Hirvonen: Kirurgina Ruandassa

 

Seppo Salminen & Leena Hirvonen: Kirurgina Ruandassa

WSOY 2024

255 s. 

Eipä ole hilpeä toinenkaan lukemani Afrikkaan sijoittuva kirja. Päinvastoin, kurjuutta riittää. Lääkäri Seppo Salminen lähtee keväällä 1994 Ruandaan neljäksi kuukaudeksi. Sinä aikana hän hoitaa reilut 2000 potilasta hyvin hankalissa sairaalaoloissa. Työpäivät ovat pitkiä, tilat ja välineet puutteellisia, hoidettavia olisi monta kertaa enemmän kuin mitä on mahdollista hoitaa... 

Kirja perustuu Salmisen päiväkirjamerkintöihin, jotka toimittaja Leena Hirvonen on saattanut kirjan muotoon. Päiväkirjamaisuus on säilynyt, sillä jokaisella luvulla on paitsi otsikko myös päivämäärä. Väkivaltaa ja kuolemaa riittää, eikä lukija voi olla ajattelematta kuinka monta elämää on menetetty ihan turhaan. Paitsi päivittäisestä työstään Salminen kertoo myös Ruandan hutu- ja tutsiheimojen pitkästä keskinäisestä vihanpidosta, joka yltyi suorastaan järjettömäksi 1990-luvun puolivälissä. 

Herään kuudelta. Jostakin naapuritaloistamme tai tieltä talomme edestä, en ole varma suunnasta, kantautuu makuuhuoneeseeni, vuoteeseeni saakka, herkkävireinen laulu. Tuuli kuljettaa laulua mukanaan ja saa sen kuulostamaan etäisesti veisulta. Tai virreltä. Kuitenkin yhtä aikaa hyvin omakohtaiselta ja samalla yhteiseltä, laulajien tuntemalta ja yhteen ääneen laulamalta. Välillä laulu vaimenee, välillä voimistuu. Makaan sängyssäni hiljaa ja kuuntelen. En saa selvää laulun sanoista enkä sävelestäkään kunnolla, mutta erotan useamman laulajan. Kuorossa on ainakin muutama mies, ehkä pari naista. Eri ikäisiä. Kaunista.

Ennen kuin pääsen perille kappaleen tarinasta, kuulen laukauksen.

Toisen.

Kolmannen.

Neljännen.

Viidennen ja viimeisen.

Viimeisen. Viimeisen. Viimeisen. 

Viides laukaus jää kaikumaan huoneeseeni sanattoman ahdistavassa hiljaisuudessa. Laulua, mitään siitä, ei enää kuulu, paitsi päässäni, taustalla. Pari miestä, pari naista. Yhteiset, tutut sävelet. 

Nousen sängystä ja kävelen sairaalalle. 

Kirja päättyy tilanteen rauhoittumiseen, siihen että tyttökouluun perustettu väliaikainen kenttäsairaala voidaan purkaa ja potilaat lähettää oikeisiin sairaaloihin. Kaupungin kadut ovat vilkastuneet, kun naapurimaihin paenneet ruandalaiset ovat palanneet takaisin. 

Olisin kaivannut loppuun vielä yhtä lukua, jossa olisi lyhyesti kerrottu mitä Ruandassa on tapahtunut viimeisen 30 vuoden aikana. Nyt on ainoastaan takaliepeessä maininta: "Nykyään Ruanda on yksi Afrikan kehittyneimmistä valtioista. Murhenäytelmän traumat eivät kuitenkaan ole täysin parantuneet." Ilmeisesti levottomuuksia yhä on, ainakin Tansania-matkaoppaat kehottavat välttämään matkustamista Ruandan rajalle. 

Kirurgina Ruandassa on kyllä yksi koskettavimmista kirjoista, mitä olen lukenut aikoihin. Vaikka toimintaympäristö on karmea, kirjasta välittyy kuitenkin lämpöä. Salminen suhtautuu työhönsä intohimoisesti ja iloitsee pienistäkin onnistumisista. Puhtaan veden puute aiheuttaa monta turhaa kuolemaa, mutta moni potilas myös selviytyy. Sairaalan vähälukuinen henkilökunta on uuvuksissa, mutta löytää iloa sieltä missä sitä suinkin on löydettävissä. 

Voimakas lukuelämys, mutta en suosittele herkimmille lukijoille. Leikkaushoitoa vaativat vammat eivät ole kaunista luettavaa, vaikka niistä kerrotaan viileän kliinisesti. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 24, "kirjan tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin". Kirja joka maasta -haasteeni saa Ruandan. 

Viola Wallenius: Koti Keniassa

 

Viola Wallenius: Koti Keniassa

Otava 2021

222 s. 

Viola Wallenius on poikkeuksellinen avustustyöntekijä. Hän lähti maailmalle jo nuorena, ja hämmästyttävän pian perusti kenialaisten ystäviensä kanssa oman avustusjärjestön Home Street Homen Keniaan. Rohkeaa ja päättäväistä! Järjestön pyörittäminen ei ole helppoa, sillä pienen toimijan rahoitus on pieni, ja väistämättä on tehtävä valintoja siitä keitä voi auttaa. Tuntuu että ein sanominen on ehkä raskain puoli Walleniuksen työstä. Jos on kaksikymmentä hyväksikäytettyä tyttöä, miten valita ne muutama keitä on varaa auttaa? Järjestön onkin ollut pakko keskittyä tietylle maantieteelliselle alueelle ja tiettyihin teemoihin. 

Kirja osoittaa varsin karulla tavalla, miten monenlaisia ongelmia Keniassa on. Tarjolla on kaikkea mahdollista hallinnon korruptiosta köyhyyden aiheuttamaan ihmiskauppaan. Myös hyvät asiat saattavat aiheuttaa hankaluuksia; kun rakennetaan uusi koulu, sinne haluavat oppilaat myös muista kouluista jolloin se on auttamatta liian pieni. Suuri järkytys minulle oli myös tilanne, jossa suuren avustusjärjestön johtaja oli mukana matkalla, mutta häntä kiinnosti vain selfieiden ottaminen eikä hän  matkan jälkeen ollut enää lainkaan kiinnostunut kohteesta. Miten vastenmielistä! Onneksi vastapainona on Walleniuksen ja hänen tiiminsä onnistumisia. Monet pienet ilon hetket tuovat toivoa isojen synkkien asioiden sekaan. 

Edwardin siskosta oli tullut meidän puuronkeittäjämme, ja keitimme joka aamu yhdessä aamupuuroa esikoululaisille. Aamu alkoi vedenhaulla kaivolta ja nuotion sytyttämisellä. Suureen patakattilaan mahtui 50 litraa puuroa, joka jaettiin tasan parille sadalle eskarilaiselle. Puurohetket olivat mieltä lämmittäviä, kun lapset juoksivat ensimmäisen oppitunnin jälkeen jonoon ja odottivat malttamattomina omaa annostaan. 

Puurojakelu oli uuden järjestömme ensimmäinen projekti. Tavoitteenamme oli aamupuuroa tarjoamalla auttaa nälästä kärsiviä perheitä ja huolehtia, että lapset saisivat vähintään yhden lämpimän aterian päivässä. Ajan mittaan huomasimme, kuinka valtava merkitys puuroaterioilla oli koulunkäynnin kannalta. Esikoulun oppilasmäärät lähtivät nousuun, ja lasten keskittymiskyky ja jaksaminen paranivat huomattavasti.

(...)

Puurohankkeessa törmäsimme pian uuteen haasteeseen. Koska koululla ei ollut lainkaan makeanvedenpistettä tai kaivoa, Makongenin peruskoulun ja esikoulun lapset joutuivat juomaan suolaisen porakaivon vettä. Ajatus pitkistä koulupäivistä pelkän suolaveden voimin sai minut voimaan pahoin. Makean veden puute aiheutti myös sen, että puuronkeittoon tarvittava makea vesi piti kantaa kilometrin päästä kaivolta. 

Salim ehdotti, että toteuttaisimme yhdessä paikallisten nuorten ja koulun oppilaiden vanhempien kanssa puhtaanveden projektin. Vetäisimme puhtaan veden putkien avulla olemassa olevasta makean veden kaivosta. Ajatus kuulosti loistavalta.

Sitaatissa nousee esiin yksi asia, jota pidän todella tärkeänä: yhdessä paikallisten kanssa. Koska mitä järkeä on toteuttaa projekti, jos sen valmistumisen jälkeen paikalliset jätetään yksin ilman että kukaan heistä tietää esimerkiksi miten laitteen vika korjataan tai mistä saa hankittua varaosia. Osallistaminen, osallistuminen, mahdollisuus vaikuttaa ovat tärkeitä asioita, ei pelkästään avustustyössä vaan kaikessa.

Onneksi mukana on ilon hetkiä, muuten tämä olisi tosi raskasta luettavaa. On se vaan niin järkyttävää, miten erilaisissa olosuhteissa tällä pallolla eletään ja selviydytään. Keniassa mukana on lisäksi erilaisia heimoja kulttuureineen, joten eri alueille ei mennä tuosta noin vaan tekemään avustusprojektia. Jos kulttuurissa on mukana vanhoja - kenties väkivaltaisia - perinteitä, ei niitä muuteta hetkessä vaikka kuinka ulkopuolelta tultaisiin kertomaan niiden olevan väärin. 

Lukusuositus ihan kaikille! 

Koti Keniassa on luettu esimerkiksi blogeissa Kirjahilla, Sheferijm - Ajatuksia kirjoista sekä Anun ihmeelliset matkat.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 37, "kirja, joka herättää voimakkaita tunteita". Kirja joka maasta -haasteeni saa Kenian. 

Huh, viimein saan Vuosi Afrikassa -lukuhaasteeni korkattua! On ollut lukemisen kannalta huono alkuvuosi; on ollut tiettyä lukujumia niin ettei mikään kirja etene, välillä ei ole päivässä tunnit riittäneet lukemiseen. Mutta tästä se toivottavasti taas lähtee. 

Blogistanian kirjapalkinnot 2023

 

On jälleen aika äänestää menneen vuoden parhaat kirjat. Hemulin kitjahylly on mukana tälläkin kertaa, tosin "vain" kolmessa kategoriassa. Olin viime vuonna (ja olen myös tänä vuonna) mukana Arvid Lydecken- ja Topelius-palkintoraadissa, joten en ole postannut kotimaisista lasten- ja nuortenkirjoista juuri ollenkaan. 

Osallistun kuitenkin kolmeen kategoriaan. Mukana on kaksi kirjaa, joista postasin vain Instagramissa enkä ollenkaan täällä Bloggerin puolella. 

Tulokset julkaistaan tänään sunnuntaina äänestysten vastuublogeissa. Näin minun ääneni menevät:

Finlandia (vastuublogi Kirsin Book Club)

3 pistettä: Iida Turpeinen: Elolliset

2 pistettä: Anni Kuu Nupponen: Sydänmeri

1 piste: Riikka Sandberg: Ørja

Globalia (vastuublogina Kirjakaapin kummitus)

3 pistettä: Valérie Perrin: Vettä kukille

2 pistettä: Benjamin Labatut: Maailman kauhea vihreys

1 piste: John Boyne: Kaikki särkyneet paikat

Tieto (vastuublogina Tuulevin lukublogi)

3 pistettä: Minna Rytisalo & Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta

2 pistettä: Vesa Vares: Nuori Ben Zyskowicz

1 piste: Harri Moisio: Minä ja radio

Kuopus (vastuublogina Yöpöydän kirjat)

Perinteisesti tutkailen heti tulosten tultua julki, mitä toiset bloggaajat ja kirjagrammaajat ovat äänestäneet. Puhelin on valmiina jotta saan tehtyä varauksia verkkokirjastoon :) Joka vuosi muiden listoilta löytyy vaikka mitä kiinnostavaa; osa on mennyt itseltä ohi, osaa en ole ehtinyt lukea ja osasta olen ajatellut että se ei ehkä ole minun kirjani. 

Jännittävää nähdä, mille kaikille kirjoille äänet hajautuvat, ja ovatko omat suosikkini näkyvissä myös muiden listoilla. Usein on ollut tiukkoja kamppailuja, juurikin siksi kun niin moni kirja saa ääniä. Itselleni äänestys ei tänäkään vuonna ollut helppo, erinomaisia kirjoja on kategorioissa ollut enemmän kuin kolme. 

Lukuiloa kaikille ja onnea voittajille! 

Emilia Kilpua & Hannu Koskinen: Aurinko. Tuttu ja tuntematon tähtemme

 

Emilia Kilpua & Hannu Koskinen: Aurinko. Tuttu ja tuntematon tähtemme

Gaudeamus 2023

318 s.

Aurinko, kaikkihan sen tietävät. Mutta kuinka moni tietää, mikä se oikeasti on? Kirjan alaotsikko sen sanoo, tuttu mutta samalla tuntematon. Kaksi suomalaista fyysikkoa on koonnut kattavan mutta samalla kansantajuisen kokoelman Auringon eri puolista. On perusasioita kuten mitä on auringonvalo, kuinka vanha ja minkä kokoinen Aurinko on, mutta myös tietoa esimerkiksi energian tuotannosta ja avaruusmyrskyistä. Auringon tutkimuksen historiaa esitellään lyhyesti ja ennen kaikkea ymmärrettävästi. Mukana on myös paljon kiinnostavia valokuvia, monet niistä avaruusluotaimien ottamia. 

Toisin sanoen Aurinko on lähes täydellinen pallo. Ero säteessä on suurimmillaan vain noin kymmenen kilometriä. Jos Auringon kutistaisi jalkapallon kokoiseksi, ero olisi hiustakin hienompi, noin mikrometrin eli metrin miljoonasosan luokkaa. Aurinko ei ole kiinteää ainetta, ja koska se pyörii ekvaattorillaan merkittävästi nopeammin kuin navoillaan, sen voisi olettaa ainakin hieman litistynyt. Suomen kielellä Auringonkin ekvaattoria kutsutaan päiväntasaajaksi, vaikka sillä ei Auringossa olekaan samanlaista päivää tasaavaa ominaisuutta kuin Maassa tai muilla planeetoilla. Vertailun vuoksi aurinkokuntamme toiseksi suurimman planeetan Saturnuksen säde vaihtelee pyörimisakselilta päiväntasaajalle yli 12 000 kilometriä.

(...)

On mielenkiintoinen ja tieteellisesti hyvin arvokas sattuma, että kiertolaisemme on juuri sopivan kokoinen ja sopivalla etäisyydellä peittääkseen täydellisesti Auringon kiekon. Itse asiassa Kuun rata on sen verran soikea, että läheskään aina Kuu ei riitä pimentämään koko Auringon kiekkoa vaan sen ympärillä nähdään kirkas rengas. Kuu myös loittonee Maasta hitaasti, noin 3,8 senttimetriä vuodessa. Noin 500 miljoonan vuoden kuluttua Maassa nähdään viimeinen täydellinen auringonpimennys, jos sitä joku on silloin täällä ihmettelemässä.

(...)

Arviot siitä, milloin täällä tulee niin kuumat oltavat, että nykymuotoinen elämä käy mahdottomaksi, vaihtelevat yhdestä kahteen miljardiin vuoteen nykyhetkestä. Elämä palaa ehkä joksikin aikaa meriin, mutta lopulta nekin kuumenevat ja haihtuvat pois. 

Tykkäsin tästä tosi paljon, hurjan mielenkiintoista luettavaa. Erityinen kiitos juurikin kansantajuisuudesta, lukijan ei tarvitse osata fysiikkaa, kemiaa tai matematiikkaa pysyäkseen kärryillä. Pidän kovasti siitä, että mukana on vertailua osoittamassa, mitä joku suuri tai pieni luku tarkoittaa suhteutettuna ihan tavallisiin asioihin. Esimerkiksi se, Auringon ja Maan välimatka on 150 miljoonaa kilometriä; valo ja lämpö kulkevat sen reilussa kahdeksassa minuutissa, mutta autolla siihen kuluisi yli sata vuotta, ajettaessa ilman taukoja. 

Tämä sopii erinomaisesti lahjakirjaksi sellaiselle, joka on kiinnostunut luonnosta, historiasta, ihmiskunnasta ja sen sellaisesta.

Helmet-lukuhaasteessa tämä menee minulla kohtaan 16, "kirjassa on valokuvia". 

Muita blogipostauksia en löytänyt.