Douglas Preston & Lincoln Child: Kuoleman säkeet

 

Douglas Preston & Lincoln Child: Kuoleman säkeet

Englanninkielinen alkuteos Verses for the Dead (2018)

Suomentanut Jaakko Kankaanpää

Gummerus 2025

351 s. 

Dekkariviikon neljäs postaus vie meidät omaperäisen FBI-agentin Pendergastin matkaan. Sarja on edennyt jo kuudenteentoista osaan. Harmillisesti Pendergastin tuttu työpari Vincent D'Agosta ei ole mukana, vaan uudeksi pariksi tulee agentti Coldmoon. 

Miamissa tapahtuu raaka murha, ja FBI lähtee hätiin. Pendergast toimii tuttuun tapaan eli ei piittaa ohjeista vaan rahaa syytämällä hankkiutuu paikalle ennen pariaan. Ja kuten ennenkin, hän tutkii, löytää ja näkee asioita, jotka muilta menevät ohi. Coldmoon saa katsella kummastuneena, kuinka Pendergast nuuskii nurmikkoa ja noukkii jotain näkymätöntä näyteputkiloon. 

Murhia tapahtuu kiihtyvällä tahdilla lisää ja lehdistö alkaa luoda painetta. Pendergastilla on niskassaan myös New Yorkin paikallistoimiston päällikkö, joka haluaa päästä oman tien kulkijasta eroon. Pendergastin ja Coldmoonin yhteistyö kuitenkin alkaa sujua, ja vähitellen he alkavat ymmärtää, kuka ja miksi irrottaa uhreita sydämiä ja jättää ne kirjallisuussitaattien kanssa haudoille. 

Coldmoonin pohtiessa Pendergast oli lähtenyt kävelemään sillalle yksin, kädet taskussa. Toisessa päässä hän äkkiä pysähtyi ja katsoi ympärilleen. Coldmoonin valtasi taas erikoinen tunne siitä, että Pendergast odotti jotain. Hän karisti sellaiset ajatukset mielestään: olipa Pendergastilla tekeillä mitä tahansa, se ei voinut olla merkillisempää kuin makaaminen monta tuntia liikkumatta hotellivuoteella Mainessa. Pendergastin omituinen käytös - "Pendergastin mystiikka", josta Pickett oli häntä varoittanut - ei tehnyt häneen suurtakaan vaikutusta.

Vartija Solomon oli alkanut selittää jotain. Coldmoon havahtui kuuntelemaan, mutta tajusi, että aiheena olivat säätiedotus ja tuleva lumisade. Hän vajosi taas mietteisiinsä. Pendergast oli tulossa takaisin. Melkein heidän luokse päästyään hän kääntyi katsomaan vielä kerran sillalle. Pieneksi hetkeksi hän tuntui jähmettyvän paikoilleen, ja Coldmoon oli varma, että kuuli hänen vetävän terävästi henkeä. Sitten hän kuitenkin kääntyi taas muiden puoleen yhtä ilmeettömänä kuin aina ennenkin, ja äskeinen hetki - mikä se sitten lieneekin ollut - oli ohi. 

Tuttua tekemistä, mutta mielestäni ei yhtä hyvä kuin aikaisemmat osat. Kaipasin D'Agostaa ja sen myötä sitä, että he Pendergastin kanssa keskustelisivat jutusta Pendergastin kartanossa. Tai siis että ensin mainittu esittelisi jos jonkinlaisia teorioita jotka jälkimmäinen perustellusti kumoaisi. Nyt toisilleen vieras tutkijakaksikko on jatkuvasti liikkeellä paikasta toiseen, ja koska heillä ei ole luottamuksellista suhdetta niin he eivät juuri jaa ajatuksiaan jutusta. Pendergastin kartanossa viivähdetään hetki vain tarinan alussa, joten sieltä tutut hahmot loistavat poissaolollaan. Lukijana tuli vähän sellainen olo kuin olisin ollut tuuliajolla. Hiukan annan kritiikkiä myös sille, että jossain aiemmassa tarinassa on jo oltu suoalueella niin miksi sellainen on taas mukana. 

Tämä on ilmestynyt jo vuonna 2018, onkohan kirjailijakaksikolla jo monta uutta osaa suomennosta odottamassa. Jos näitä vielä tulee, niin luen kyllä nekin. 

Johanna Savolainen: Kylmempi kuin kuolema

 

Johanna Savolainen: Kylmempi kuin kuolema

Mäkelä 2024

329 s. 

Voi mikä harmi, Veikko Niskasesta kertova sarja päättyy tähän! Tämä on ensimmäinen hänestä lukemani kirja ja olen kovasti ihastunut tähän aivan tavalliseen poliisiin. 

Veikko ja hänen puolisonsa Anna kutsutaan joulunviettoon Kolmen koivun hotelliin Kotkan ulkosaaristoon. Pian avautuvan hotellin omistaja Agata on Annan lapsuudenystävä, ja hän haluaa testivieraat ennen virallista avaamista. Kaikkiaan hotelliin saapuu kymmenkunta vierasta. 

Tunnelma on alusta asti varsin jäykkä. Ihmisillä on keskenään ristiriitoja, ja lisäksi osa vastustaa kovastikin Agatan hotelli- ja lauttaliikennesuunnitelmaa. Pian yksi vieraista löytyy kuolleena. Veikko on virallisesti sairaslomalla uupumuksen takia, mutta ajautuu myös vieraana olevan kollegansa Jamin kanssa tutkimaan tapausta. Mantereelta ei päästä saareen lumimyrskyn takia, joten niin oikeuslääkäriä, teknisiä tutkijoita kuin muita poliiseja joudutaan odottamaan. Tunnelma kiristyy entisestään, kun joukko tajuaa olevansa saaren vankeja. Eikä tilannetta helpota, että loukkaantumisia ja läheltä piti -tilanteita sattuu turhan usein. 

Idyllinen joulurauha on kaukana, ja Veikon ajautuminen mukaan tutkimuksiin on uhka hänen tuoreelle parisuhteelleen. Mutta minkä poliisi luonteelleen mahtaa, rikos on ratkaistava ja uhrille saatava oikeutta. 

"Huomio!" Aluksi, kiitos mukavasta ja herkullisesta illallisesta", kollega nyökkää päällään kohti Jussia, joka ei ole keskeyttänyt syömistä vaan lusikoi keskittyneesti lanttulaatikkoa suuhunsa. Kokin katseleminen tuo Veikon mieleen jälleen kadonneet veitset.

Onko varkaus merkki siitä, että joku muukin on vaarassa?

Jami näyttää olevan hieman hukassa sanojen kanssa.

"Kuten tiedätte, on meillä täällä... Tai siis olemme joutuneet tilanteeseen, joka on meille kaikille epämukava. Näyttää siltä, että joudumme olemaan saarella vielä yhden yön, valitettavasti. Kaikkien turvallisuuden takaamiseksi pyydämme, että lukitsette ensi yönä hotellihuoneenne oven ettekä päästä ketään sisään. Lumisateen tulisi lakata huomenna aamulla, minkä jälkeen kollegamme saapuvat paikalle."

Pöydän ympäriltä kuului hyväksyvää muminaa. 

Veikko lisää: "Partioimme Jamin kanssa ensi yönä vuorotellen, mutta emme voi taata turvallisuuttanne, jos lähdette vaeltelemaan omin päin hotellin sisä- tai ulkotiloissa."

Rehellisesti sanottuna ajatus valvomisesta on Veikosta vastenmielinen. Hän tietää, että voisi ilmoittaa Jamille olevansa sairauslomalla; hänellä ei ole mitään velvoitetta auttaa kollegaa tämän työssä. Veikko ja Jami ovat kuitenkin olleet kollegoita jo niin kauan, ettei Veikko tosissaan edes harkitse Jamin hylkäämistä. Etenkään, koska he eivät voi odottaa kenenkään muun valvovan hotellin turvallisuutta, koska eivät tiedä, kehen voivat luottaa. 

Kuten jo sanoin, päähenkilö Veikko on ihastuttavan inhimillinen. Hän kyllä innostuu työstään mutta ei saa adrenaliiniryöppyjä eikä säntäile sinne tänne. Innostus saa hänet samalla tuntemaan huonoa omaatuntoa. 

Muut henkilöhahmot ovat kyllä melkoisen epämiellyttäviä. Tuli olo, että en haluaisi olla tekemisissä oikeastaan kenenkään kanssa. Mutta ehkä tarina vaatii kylmäkiskoisia ja riidanhaluisia hahmoja. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 1, "kirjan nimessä on alistuskonjunktio (että, jotta, koska, kun, jos, vaikka, kuin, kunnes)". 

Kirja on luettu myös blogeissa Kulttuuri kukoistaa ja Kirjavinkit.

Sarah Pearse: Villi luonto

Sarah Pearse: Villi luonto

Englanninkielinen alkuteos The Wilds (2024)

Suomentanut Jenni Viljanen

Otava 2025

447 s. 

Dekkariviikon toinen postaus on Elin Warner -sarjan kolmas ja tällä erää viimeinen osa. 

Poliisin työstä virkavapaalla oleva Elin ja veljensä Isaac lomailevat portugalilaisessa luonnonpuistossa. Heti loman alkuun Elin saa kuulla, että Isaacin ystävän sisar on kadonnut kyseisessä puistossa. Hän ei lainkaan innostu ajatuksesta, että lomakohteen valinnassa on taustalla tuollainen syy. Vähitellen hän kuitenkin kiinnostuu Kierin tapauksesta. Minne tämä on mennyt, ja miksi Kierin asuntovaunu näkyy somessa kauan sen jälkeen, kun hänen on kerrottu lähteneen muualle? Mitä lähistöllä leireilevä joukko tietää asiasta, ja mitä se salailee? 

Pitkälle yli puolenvälin tarina kulkee vuoroluvuissa Elinin ja Kierin näkökulmista. Elinin kanssa lokakuussa 2021, Kierin mukana heinäkuussa 2018 Devonissa. Lukija tietää jotakin, mutta tarkan tapahtumakulun hän saa selville samaan aikaan kuin Elin. 

"Näin jotain." Isaac pudottautuu nelinkontin ja naksauttaa lampun taas päälle. "Katso ettei kukaan tule..." Hän tutkii jotain, mitä Elin ei näe, ja konttaa sitten eteenpäin, kurottaa pitkälle auton renkaan taakse. 

Eliniä alkaa jännittää, hänen katseensa hakeutuu auton seinässä ammottavaan ikkuna-aukkoon. Onko se Nedin auto? Jos Isaac nyt kääntyy liian äkisti, osuu hänen otsalamppunsa valo suoraan ikkunaan.

Seuraa tuskallisen pitkiä minuutteja. 

Elin tarkkailee ympäristöä tietoisena pienimmästäkin Isaacin aiheuttamasta äänestä ja jokaisesta valon vilkahduksesta. Heidän takanaan aukeava metsä on arvoitus, vain ensimmäinen puurivistö näkyy Isaacin otsalampun himmeässä valossa.

Kuka vain voisi tarkkailla heitä sieltä. 

Kuluu jälleen pitkä minuutti. Nyt Elin kuulee ainoastaan oman sykkeensä jumputuksen. 

Hän on juuri hoputtamaisillaan Isaacia, kun kuulee kovaäänistä rapinaa.

"Löysin jotain." Isaac nousee seisomaan pidellen läpinäkyvää muovipussia. 

Tässä on erilainen suljetun huoneen mysteeri. Yllätyin, kuinka jännittävä voikaan olla tällainen ulkotilassa tapahtuva, vain vähän henkilöhahmoja sisältävä tarina. Molemmissa aikatasoissa on vain muutama keskeinen hahmo eikä heitä yhteensäkään ole montaa. Ehkä juuri eristyneisyys luo tiheän tunnelman, se kun eletään yksin tai kaksin asuntovaunussa eikä ketään muuta ole lähistöllä. Ei ole hotelliympäristöä yhteisine retkineen ja illallisineen, vain asuntovaunu ja tunne siitä että joku tarkkailee. Vielä kun ihmissuhteet eivät ole täysin kitkattomia, niin stressitaso hahmoilla kasvaa. 

Toivoisin kyllä että sarja saisi vielä jatkoa. Jää nähtäväksi miten käy. Vai aloittaako Pearse kenties uuden sarjan? 

Tittamari Marttinen: Myrkkyä mesenaatille

 

Tittamari Marttinen: Myrkkyä mesenaatille 

Avain 2025

220 s. 

Tuottelias kirjailija Tittamari Marttinen on astunut myös dekkarimaailmaan, kun uusi Espressomysteerit-sarja alkaa. Avausosa Myrkkyä mesenaatille saa kunnian avata myös kirjabloggaajien Dekkariviikon minun osaltani.

Martina Railo on ulkomaan työvuosien jälkeen perustanut ravintolan Helsinkiin, entisille ja nykyisille kotikulmilleen Munkkiniemeen. Rahat toimintaan hän on saanut Meri Mertavuolta, tunnetulta kulttuurimesenaatilta. Ravintolan avaustapahtuma on Mertavuo-säätiön tilaisuus. Kaikki sujuu hienosti, kunnes kesken juhlapuheen Meri Mertavuo lyyhistyy lattialle. Pian myös toinen osallistuja sairastuu. 

Ravintolan henkilökunta on kauhuissaan. Kaatuuko kaikki tähän, uskaltaako kukaan enää tulla syömään? Juhlissa on mukana myös Martinan ystävä, poliisi Sara Kaarna. Sara hyväksyy epävirallisesti Martinan avun tapauksen selvittämisessä. Jonkun paikalla olleista täytyy olla syyllinen, mutta hänen löytämisensä ei ole helppoa. Kovin moni on liikuskellut ravintolassa sellaisissa tiloissa, joihin heidän ei olisi kuulunut päästä, ja kovin monella on riitoja tai kaunoja sairastuneiden kanssa. 

Martina vilkaisi sivupöydälle, jossa neljä komeaa kukkakimppua nojasi toisiinsa sellofaanipaketeissaan. Gerbera oli ollut Merin lempikukka. Ollut? Martina hätkähti rajusti. Miksi hän ajatteli menneessä aikamuodossa? Merin lyyhistyminen oli näyttänyt dramaattiselta, mutta ambulanssi oli tullut nopeasti ja mesenaatti saisi hyvää hoitoa sairaalassa. Hänestä ei tosiaankaan ollut asiallista puhua menneessä aikamuodossa. 

- Äiti hei, katso tätä, Elsa kuiskasi ja heilautti Martinalle yhtä sivupöydältä noukkimistaan papereista, mutta Martina vaiensi hänet lempeästi katseellaan. Ei nyt. Ei vielä. 

- Tämä voi olla tärkeää, Elsa sanoi.

- Katsotaan sitä myöhemmin, kunhan tilanne rauhoittuu, Martina sanoi.

Poikkeuksellinen cosy crime -dekkari, sillä rikos tapahtuu ja vieläpä ihan kirjan alussa! Ja myös siksi, että vaikka ihmissuhdeongelmia on niin niiden vatvominen pysyttelee taustalla ja rikosta selvitetään ihan tosissaan. Tykkäsin siitä, että mukana on teini-ikäinen Elsa. Hän ei ole vain Martinan teini-ikäinen tytär vaan yhtä isossa roolissa kuin aikuiset. 

Koska sivuja on vain 220, ihmiset jäävät väistämättä aika pinnallisiksi eikä heihin ehditä tutustua kunnolla. Tuntuu että vain Martinan ja Auliksen elämän pääpiirteet on selvitetty. Ehkä seuraavissa osissa saamme tietää lisää. 

Myrkkyä mesenaatille on luettu myös Kirjavinkeissä. 

Ja näin on Dekkariviikko avattu :) 

Lai Wen: Tiananmenin varjot

 

Lai Wen: Tiananmenin varjot

Englanninkielinen alkuteos Tiananmen Square (2024)

Suomentanut Maikki Soro

Docendo 2025

551 s. 

Peking, 1970- ja 1980-luvut. Lai perheineen asuu työväenluokan alueella kerrostalossa. Ovet rappukäytävään ovat usein auki, joten naapureista kuullaan ja tiedetään suunnilleen kaikki. Ollaan ystävällisissä väleissä mutta vähän kuitenkin kilpaillaan. Lain perheeseen kuuluvat hiljainen, traumatisoitunut isä, äiti jolle ei kelpaa mikään, ärsyttävä pikkuveli sekä räväkkä mutta myöhemmin nopeasti dementoituva isoäiti.

Lai on ujo ja hiukan yksinäinen. Lähistöllä on saman ikäisiä lapsia, mutta hän ei pääse ulos leikkimään niin usein kuin haluaa. Alakoulun päätyttyä kaveriporukan tiet eroavat, vain Lain ja Genin matka jatkuu yhdessä yläkoulussa. Sen lopulla he pääsevät erityiseen lahjakkaiden kouluun, missä heitä valmennetaan kohti yliopisto-opintoja. Elämänkulku voisi olla selkeä, mutta se vaatii sitä ettei ole kriittinen hallitsijaa eikä yhteiskuntaa kohtaan. Opiskelijoiden yltyvä tyytymättömyys johtaa väistämättä kohti Tiananmenin aukiota ja väkivaltaista yhteenottoa.

"No, opettajat eivät ole kertoneet teille kaikkea. Mutta minusta olet jo tarpeeksi vanha tietämään. Sen vallankumouksen aikana katosi paljon ihmisiä."

"Katosi?"

"Niin. Heidät siepattiin. Usein yöaikaan. He olivat työläisiä. Ja opettajia. Ja insinöörejä. Älymystöä. Osa heistä pantiin vankilaan. Ja osa..."

Hänen  äänensä vaimeni. 

"Mutta miksi?" minä kysyin käheästi. 

Isä levitti toisen pienen kätensä. Ele oli sekä katkera että avuton. 

"En... en tiedä. Luulen, että ne, jotka ovat korkeissa asemissa hallituksessa, alkavat joskus haluta valtaa vallan itsensä vuoksi. He haluavat pitää siitä kiinni hinnalla millä hyvänsä. Ja siksi he yrittävät hallita toisia. Ohjailla heidän elämäänsä. Joskus jopa heidän ajatuksiaan."

Rypistin otsaani. Minusta tuntui, että isä yritti selittää jotakin hirvittävän tärkeää. En vain oikein ymmärtänyt, mitä. 

"Entä nämä ihmiset? Ja tämä muuri?"

"Tähän muuriin on kiinnitetty kirjeitä. Kertomuksia siitä, mitä ihmisille tapahtui kulttuurivallankumouksen aikana. Osa kirjeistä on kirjoitettu jo vankileireillä - vangit lähettivät salaa viestejä perheilleen, joista heidät oli erotettu. Toisissa taas kerrotaan miehistä ja naisista, jotka eivät enää palanneet kotiin. Niissä kerrotaan, keitä he olivat eläessään. Millaisista asioista he pitivät. Ja heistä on myös kirjoitettu runoja. Ettei heitä... unohdettaisi."

Isä oli hiljainen mies, mutta nyt hän puhui vaisummin kuin koskaan ennen. Hän laittoi kätensä olalleni ja vei minut lähemmäksi muuria.

"Mene katsomaan."

Osuipa käsiini taas hyvä kirja! Täyteläinen tarina, jossa on paljon alakuloa mutta myös toiveikkuuden säikeitä. Lain matka ujosta lapsesta vähän rohkeammaksi opiskelijaksi on kiinnostava ja koskettava. Välillä on karua lukea, kuinka kulisseja pidetään pystyssä vaikka kaikki tietävät, mitä niiden takana on, tai kuinka lapset kuuntelevat opettajien kritiikitöntä ja ylistävää paasausta. Yliopistossa opiskelijat tuntevat tunnelman kiristyvän mutta eivät halua perääntyä, eivät edes silloin kun luvassa on yhteenotto hallituksen joukkojen kanssa. 

Tarina pohjautuu kirjailijan omiin kokemuksiin. Hän on kirjoittanut niistä eläväisesti, lukija tuntee olevansa mukana tapahtumissa. Pitkin matkaa paljastetaan, että Laille käy hyvin, mutta silti on hitusen pelottavaa edetä kohti Tiananmenin aukiota ja väistämätöntä. 

Kaikista surullisinta on se, mitä Lain perheessä tapahtuu ja ei tapahdu. Kiintymyksen osoitukset ovat vähissä kaikkien kesken, ja usein tuntuu että toiselle on kovin vaikeaa sanoa jotain hyvää. Isä ei kelpaa äidille, tytär ei kelpaa äidille, äiti ei kelpaa isoäidille, isosisko ei osaa kohdata teiniksi varttuvaa pikkuveljeä, isällä ei ole juuri mitään kontaktia lapsiinsa... Jotenkin he kaikki ajelehtivat toisistaan irrallisina, aina välillä kolhaisten toisiaan. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 4, "kirjassa valvotaan yöllä". 

Tiananmenin varjot on luettu myös blogissa Kirjarouvan elämää. 

Jodi Taylor: Toinen toistaan surkeampia tapahtumia

 

Jodi Taylor: Toinen toistaan surkeampia tapahtumia

Englanninkielinen alkuteos Just One Damned Thing After Another. The Chronicles of St Mary's (2013)

Suomentanut Risto Mikkonen

Sitruuna 2025

405 s. 

Madeleine Maxwell hakee ja pääsee töihin St Maryn historiantutkimuksen laitokselle. Jo työhaastattelun aikana käy selväksi, että kyseessä on hyvin epätavallinen laitos. Siellä työskentelevät eivät vain tutki historiaa vaan myös matkustavat eri aikakausiin. Päästäkseen mukaan matkoille Maxin ja muiden harjoittelijoiden on selvitettävä sekä lääkärintarkastus että erittäin vaativat testit. 

Nopeasti käy selville, että vain kaikista kyvykkäimmät läpäisevät vaatimukset. Alussa harjoittelijoita on seitsemän, pian enää neljä. Ja kun aikamatkustus todella alkaa, joukko harvenee entisestään. Tilannetta eivät helpota niin menneet kuin nykyiset ristiriidat. Mutta kuten kuuluu, vaikeuksien kautta päästään jonkinlaiseen voittoon. Mitä sen jälkeen, siitä saamme lukea seuraavissa osissa. 

"Ajatelkaa Historiaa elävänä organismina, jolla on omat puolustusmekanisminsa. Historia ei salli minkään muuttavan tapahtumia, jotka ovat jo tapahtuneet. Jos Historialla on syytä epäillä, että sellaista on tapahtumaisillaan, se tuhoaa uhkaavan viruksen hetkeäkään epäröimättä. Tai historioitsijan, kuten meillä on tapana heitä kutsua."

"Ja se käy helposti", hän jatkoi. "Ei liene vaikeaa saada kymmenen tonnin painoinen kivi putoamaan mahdollisen uhan, Stonehengen rakentamista seuraamaan tulleen historioitsijan päälle. Haluatteko toisen kupillisen teetä?"

Teetä juodaan urakalla, kuten kunnon brittimeininkiin kuuluu. Meno on muutenkin hurjaa, sillä väkeä kuolee yllättävänkin paljon, lisäksi lähes jokainen henkilö loukkaantuu joko vakavasti tai lievemmin mutta useita kertoja. Niin harjoittelijoille teetetyt testit kuin aikamatkat ovat melkoista rymistelyä, etenkin kun menneisyydessä esiin pulpahtelee sama pahis yhä uudelleen. Kaiken yllä on osuvaa tilannekomiikkaa ja nokkelaa sanailua. 

Aikamatkustus, dinosaurukset ja sen sellaiset viittaavat scifiin, mutta asiasanoitus laittaa tämän fantasiaan ja historiallisiin romaaneihin. Ainakaan minun lainaamaani kirjastokappaletta ei ollut sijoitettu mihinkään genreen vaan "tavisromaaneihin", hyvä niin. Pääosa tapahtumista kuitenkin on nykyhetkeä, eikä henkilöhahmoilla ole minkäänlaisia yliluonnollisia kykyjä. Maxin supervoima tuntuu olevan koheltaminen, jonka seurauksena hän onnistuu ratkomaan asiat ja olosuhteet ainakin siedettäviksi. 

Mielenkiinnolla odotan toista osaa. Kovasti toivon ettei se ole kopio ensimmäisestä. Toivon myös, että suomennos oikoluettaisiin vielä kertaalleen. Tässä Thirsk muuttuu useamman kerran Thriskiksi, myös muita lyöntivirheitä on sen verran että alkoivat kiinnittää huomiotani.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 16, "kirja, jossa on sukupuu tai hahmoluettelo". Luettelo tulee tarpeeseen, minä ainakin kävin useamman kerran tarkistamassa kuka oli tietty hahmo ja millä osastolla hän työskentelee. 

Toinen toistaan surkeampia tapahtumia on luettu myös blogissa Kirjojen kuisketta. 

Sasha Vasilyuk: Sankarien sukua

 

Sasha Vasilyuk: Sankarien sukua

Englanninkielinen alkuteos Your Presence Is Mandatory (2024)

Suomentanut Jaakko Kankaanpää

WSOY 2025

347 s.

Vuonna 2007 Jefim Šulman kuolee. Hän on perheen sotasankari; aviomies, isä ja isoisä joka toisen maailmansodan aikana pääsi Berliiniin asti. Kun leski Nina järjestelee edesmenneen tavaroita, hän löytää salkusta kirjeen. Miksi Jefim kirjoitti KGB:lle vuonna 1984? Kun tytär Vita lukee kirjeen ääneen, naiset kokevat suuren yllätyksen. 

Tarinassa kulkee kaksi aikatasoa limittäin. Toisessa ollaan Jefimin mukana alkaen vuodesta 1941 ja jatkuen hänen vanhuuteensa asti, toisessa seurataan perheen tarinaa vuodesta 1950 eteenpäin. Sodassa tapahtui asioita, jotka Jefim haluaa pitää salassa, siksi hän ei puhu kotona sodasta juuri ollenkaan. Siten lukija tietää hänen elämästään enemmän ja aikaisemmin kuin mitä hänen perheensä tietää. 

Vaikka Jefim ei puhu, sotakokemukset vaikuttavat hänen elämäänsä sen loppuun asti. Pelko ja häpeä ovat läsnä, vaikka hän yrittää ne piilottaa. Vaimo ei ymmärrä, miksei hän innostu sotasankareista kertovista tarinoista - mutta Jefim ei voi kertoa. Hänellä on salaisuus, joka paljastuessaan veisi pohjan kaikelta. 

Hän muisti yhä, kuinka riutuneelta Nikonov oli näyttänyt, kun hänet oli vapautettu Kolyman työleiriltä yhdessä vuoden 1956 rehabilitaatioaalloista. Ennen niin ylpeistä kasvoista oli ollut jäljellä enää silmien jäinen sini; muun olivat vieneet pakkanen, raataminen kultakaivoksessa, katkeruus siitä, että valtio oli "palkinnut" hänen kärsimyksensä Saksassa kymmenen vuoden työleirituomiolla artikla 58:n nojalla.

"Sellainen lahja kotiinpaluun kunniaksi", Nikonov oli vitsaillut synkästi heidän juodessaan olutta kioskilla Stalinossa. 

Ja nyt joku sotavangiksi jäänyt lentäjä, joka oli saanut saman lahjan, mies jonka uusi hyvänsuopa johtaja oli niin ikään rehabilitoinut, kiersi pitkin ja poikin maata ja Ninan tapaiset hölmöt ahmivat sensuurin läpäisseitä kertomuksia sotavankien urheudesta. Paitsi että se oli kaikki teeskentelyä. Lentäjän kulkiessa kiertueella valtio ei edelleenkään piitannut mitään Nikonovista ja miljoonista muista entisistä vangeista, jotka se oli itse lähettänyt sotaan. Heitä ei pidetty oikeina veteraaneina, heille ei myönnetty veteraanien etuisuuksia ja aina, kun he hakivat töitä, heidän oli täytettävä kaavake, jossa monien loukkaavien kysymysten joukossa vaadittiin saada tietää: "Oletteko te tai onko joku lähisukulaisenne joutunut vihollisen vangiksi suuressa isänmaallisessa sodassa?" Myös tavalliset ihmiset karsastivat heitä. Olivathan he viettäneet sodan turvassa Saksassa sillä aikaa, kun todelliset isänmaanystävät olivat taistelleet Neuvostoliiton puolesta. Niinpä heidän täytyi olla pelkureita, ja sellainen oli vähintäänkin epäilyttävää. 

Olipa hyvä kirja! Kaikin puolin koskettava, ei pelkästään sota-ajan tapahtumien osalta vaan kautta linjan. Tietty latautuneisuus on läsnä koko ajan. Vasiluyk osaa lopettaa luvut koukuttavasti, on pakko jatkaa lukemista. Aikatasot vuorottelevat, ja etenkin perheen osuudessa mennään monesti vuosiakin eteenpäin kerralla, mutta aina kerrotaan edes  lyhyesti mitä aiemman ja sen hetkisen luvun välissä on tapahtunut. 

Lopussa, vaikka Jefim on jo kuollut, minulle jäi lämmin ja helpottunutkin olo. Vaikka perhe on hajaantunut eri paikkoihin, osa ulkomaille asti, heistä jää kuva tiiviistä yksiköstä. Jefim on poissa mutta silti heille sankari, riippumatta siitä mitä hän on tehnyt tai jättänyt tekemättä. Vaimo on kokenut eniten pettymyksiä ja valheita, mutta pystyy antamaan anteeksi. 

Viime aikoina on julkaistu paljon ukrainalaista tai Ukrainaan sijoittuvaa kirjallisuutta. Kaikkea en ole lukenut, mutta lukemistani tämä on ehdotonta parhaimmistoa yhdessä Andrei Kurkovin kirjojen kanssa. Sama pätee myös toiseen maailmansotaan liittyvien kirjojen kohdalla. 

Sankarien sukua on luettu myös blogeissa Annelin lukuvinkit ja Kirjallisuutta ja tutkimusta.