Sanna Kajander-Ruuth: Jarmo Koski. Salattu elämäni

 

Sanna Kajander-Ruuth: Jarmo Koski. Salattu elämäni

S&S 2025

268 s.

Jarmo Koski on suurelle osalle tuttu Salkkareista; minä en ole sarjaa katsonut, mutta fanitan Kosken useita äänirooleja. Esimerkiksi Nikke Knatterton on aina ollut ihan huippu, samoin olen tykännyt Rasmus Nallen Kallesta. Kirjassa Koski sanoo tehneensä noin kaksi tuhatta ääniroolia, se on huikea määrä! Ei ihme, ettei hän itsekään muista missä kaikessa on ollut mukana. 

Kirja on jaettu osiin vuosilukujen mukaan siten, että uusi osa alkaa luontevasti jostakin elämän käännekohdasta. Toisinaan vuosia kuluu yhdessä osassa paljon, toisinaan vähemmän. Monenlaisia iloja ja suruja on matkalle mahtunut. 

Kesäteatterin näytökset myytiin kuitenkin loppuun ja ylikin. Muistan pohjalaiset isännät, jotka olivat saapuneet paikalle varaamatta lippua etukäteen. Kaikki istumapaikat olivat jo käytössä. "Me tullahan tänne!" he ilmoittivat, kantoivat ulkoa teatterin käytävälle puistonpenkin ja istuivat sillä näytöksen alusta loppuun maksettuaan kiltisti täyden lipun hinnan. 

Meitä tekijöitä ei haitannut, että Ilkka-lehden kritiikissä moitittiin, ettei tulkintamme jättänyt mitään hienovaraisuuden varaan ja että kaikki tehtiin turhankin suurieleisesti. Läskiksi lyötiin kuulemma lavatanssitkin, ja moitteita saivat myös joidenkin naishahmojen, kuten Piitu Uskin roolihahmon Unton äidin sekä Anu Palevaaran esittämän myöhempien aikojen naisystävän vaatteet.

Tärkeintä oli, että katsojat viihtyivät - ja että katsomon täyttöaste oli yli 100 prosenttia!

Tunnen Kosken äänen, mutta hänestä itsestään en tiennyt mitään. Koski ei ole esitellyt elämäänsä iltapäivä- tai naistenlehdissä, siksi siitä lukeminen olikin tosi kiinnostavaa. Hän on tehnyt paljon lastenteatteria, ja on kiva että tämä puoli on esillä runsaasti. Eipä kovin monissa näyttelijäelämäkerroissa puhuta esimerkiksi nukketeatterista. 

Ei ole yllättävää, että lehdistö on kautta linjan nostanut kirjasta otsikoihin Kosken haksahtamisen huijaukseen ja säästöjen menettämisen. Olisin kuitenkin toivonut, että edes joku olisi tarttunut muuhunkin, maininnut vaikka jonkun hänen tunnetuimmista äänirooleistaan. Meitä on kuitenkin aika iso määrä täällä, jotka ovat katsoneet jokaisen jakson Alfred J. Kwakia tai Olipa kerran -sarjoja. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 34, "kirjassa on tunnettu rakennus (Rakennetun perinnön teemavuosi 2025)". Mikään rakennuksista ei ole isossa roolissa, mutta mukana ovat esimerkiksi Ateneum ja Kansallisteatteri. 

Henna Helmi Heinonen: En voi puhuu nyt

 

Henna Helmi Heinonen: En voi puhuu nyt

Tammi 2025

187 s. 

Uusi Hajalla-sarja kertoo nuorten mielenterveysongelmista. Ensimmäisen osan päähenkilö on juuri ylioppilaaksi kirjoittanut Miro, jonka peliriippuvuus menee liian pahaksi ja masennus iskee. Miten tasapainoilla peli- ja livemaailman ihmissuhteiden välissä, kun kaikki koulukaverit tuntuvat menevän elämässä eteenpäin ja itse on jumissa? Kun kesätyö isäpuolen firmassa on pakkopullaa ja armeijan alkua pitää odottaa puoli vuotta, Miron on helppo upota yhä pidemmiksi ajoiksi räiskintäpeleihin. Langoilla ei tarvitse esittää mitään, siellä kelpaa kunhan hoitaa oman tonttinsa. 

Pikkuhiljaa välit kiristyvät niin kotona kuin kavereiden kanssa. Etenkin Olivian kokemat jatkuvat pettymykset sattuvat Miroon. On yhä helpompi vetää kuulokkeet korville ja sulkea kaikki muu kuin peli pois, silloin ei tarvitse kohdata ketään eikä mitään. 

Kun kaikki on mennyt pieleen, Miro törmää somevideoon. Sen lopussa kysytään tarvitseeko videon katsoja apua. Miro ei tiedä, miksi hän klikkaa linkkiä. Siitä kuitenkin alkaa hidas prosessi masennuksen tunnistamiseen ja avun saamiseen. Voisiko elämässä sittenkin olla edes hitunen auringonvaloa?

Äiti tuijottaa mua. Sillä on essu ja sormenpäistä multaiset puutarhahanskat, sen silmät on suuret. "Sä pelaat."

"Joo? Mä teen sitä aika usein."

Nyt sen luomet räpsyvät. Ihan kuin se näkisi unta. 

Kuulokkeissa joku huutaa kovaa. 

"Sulla oli pää kipeä", äiti sanoo. 

En tajua mitä tapahtuu ja miksi, mutta alan hermostua. "Miksi sä oot noin outo?"

"Onko kaikki kunnossa?" Se keskeyttää, puhuu mun päälle.

"No on on, siis mitä vittua?"

"Älä kiroile!"

"Kai täällä aikuinen saa kiroilla kun -" Lause jää kesken, kun äiti sanoo kuivilta huuliltaan sanoja. 

"Se sun Olivia laittoi mulle äsken viestin. Se oli huolissaan, että sulle on käynyt jotain ja pyysi mua tarkistamaan. Mä luulin että..." Eikä se sano sitä loppuun. 

Tuntuu kuin muhun olisi jysähtänyt salama, palan karrelle ja mun sisällä jokin mustenee.

Vittu busted. 

"Teidän piti katsoa joku elokuva? Olit sanonut, että on pää taas kipeä. Et tullut kun piti. Se oli huolissaan, Olivia siis, että sulla on joku - en minä tiedä, aivoinfarkti tai joku sellainen. Se etsi mun numeron ja äsken huomasin viestin ja minulle tuli hirveä huoli. Juoksin ulkoa tänne. Ja sinä oot siinä kuitenkin. Sä pelaat."

Seuraa uppoava, jäädyttävä hiljaisuus. 

Tämä on järisyttävän hyvä nuorten kirja, jonka toivon löytävän tiensä paitsi nuorten myös aikuisten lukulistalle. Heinonen kuvaa tarkasti ja koskettavasti nuoren kokemia paineita ja riittämättömyyden tunnetta. Miro käsittelee tai pikemminkin jättää asiat käsittelemättä pelaamalla, mikä vähitellen ja huomaamatta suistaa hänet pohjalle. 

Varoituksen sana herkimmille, lukiessa todennäköisesti itkettää. Siksi onkin erityisen tärkeää ja hienoa, että myös avun saamiselle on annettu tarinassa aikaa. Miro ei tapaa hoitajaa viimeisillä sivuilla, vaan prosessi pääsee kunnolla alkuun. Kaikesta ahdistavuudesta ja surullisuudesta huolimatta päällimmäiseksi jää toiveikkuus; Miro nousee tästä vielä. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 5, "kirja, jonka joku muu on valinnut sinulle". Olisin todennäköisesti bongannut tämän kirjastomme nuortenosaston uutuuspöydältä tai palautuskärrystä, mutta kustantaja tilasi sen minulle kotiin, jotta se osallistui Topelius-kilpailuun. 

En voi puhuu nyt on luettu myös blogissa Kirjat kertovat.

Caroline de Mulder: Elämän lähde. Romaani Lebensborn-kodista

 

Caroline de Mulder: Elämän lähde. Romaani Lebensborn-kodista

Ranskankielinen alkuteos La Pouponnière d'Himmler (2024)

Suomentanut Susanna Hirvikorpi

Docendo 2025

289 s. 

Heim Hochland, Steinhöring, Baijeri, 1944-1945. Äitiyskoti raskaana oleville ja juuri synnyttäneille yksinäisille naisille tuo yhteen saksalaisen sairaanhoitaja Helgan ja lasta odottavan ranskalaisen Renéen. Taustalla häälyy puolalainen sotavanki Marek, joka yhdessä muiden vankien kanssa rakentaa Heimin alueelle parakkeja. 

Helga on tunnollinen, ammatistaan ylpeä. Hän pärjää hyvin sekä äitien että pienokaisten kanssa. Hän haluaa naimisiin, mutta hänellä ei ole kiire, ei vaikka saksalaisia naisia patistetaan synnyttämään paljon lapsia. Edellisen Heimin johtaja jopa tarjoutui hänen lastensa isäksi. Kuukausien kuluessa ja sodan viime hetkien tullessa lähemmäksi paine alkaa käydä liian kovaksi. Miten jaksaa, kun taloon tulee yhtäkkiä kymmeniä naisia ja lapsia lisää?

Renée rakastuu saksalaiseen sotilaaseen ja tulee raskaaksi. Muita vaihtoehtoja ei ole, hänen on lähdettävä Saksaan ja toivottava, että tiet Arturin kanssa kohtaavat vielä. Kun kirjeitä ei kuulu, epätoivo iskee toden teolla. Hän ei halua olla Heimissa, mutta hänellä ei ole muutakaan paikkaa minne mennä.

Marek tietää, että hänellä on pieni lapsi, mutta hän ei tiedä missä Wanda ja vauva ovat. Henkinen kipu on alati läsnä, etenkin kun hän näkee Heimin alueella jatkuvasti naisia lastenvaunuineen. Fyysinen kipu on hakkaamisen ja nälän seuraamista, eikä sitä helpota hyvin ravittujen naisten näkeminen. Pian pakoajatukset valtaavat hänen mielensä. 

Hän makaa selällään katse sumuisena, hänen silmänsä ovat miltei harmaat lopputalven hämärässä. Hän on vetänyt untuvapeiton vatsansa päälle. Hän on niin laiha, että luut törröttävät. Pelkkä vatsan täyttämä aukko. Hän on multaa, joka kuivuu sitä mukaa kun pensas kasvaa, ja hänen elämänsä hupenee sitä mukaa kun lapsi kehittyy hänen ihonsa alla. Hän on tuhkauurna, johon upotetaan eläviä kukkia valtavine juurineen. Hänen vatsalaukkunsa on kuroutunut niin pieneksi, että hän saa ruokittua itseään vain pikkulusikalla. Joskus hän onnistuu pitämään sisällään tilkan vettä, hiukan hilloa. Joskus hän taas yökkii kehostaan ulos kaiken pehmeän ja nestemäisen. 

Kirjassa keriytyy pikkuhiljaa auki se kieroutuneisuus, joka tällaisissa Heimeissa oli. Jo alussa Himmler kyllä sanoo: "'Miten epäoikeudenmukaista, että sotilas kuolee hetkessä, mutta sotilaaksi varttuminen kestää kuusitoista vuotta.'" Mutta vasta sodan viime hetkellä, arkistojen palaessa, Helga alkaa pohtia ja myös ymmärtää, mistä odottavia äitejä ja orpolapsia tuli ja miten heitä riitti niin paljon.

Lukijana minulla oli aika ristiriitainen olo. Helga palvelee natsijärjestelmää ilolla, mutta hänessä on lämpöä ja hän todella välittää lapsista. Renée on vasta seitsemäntoista, ja on kauheaa miten rakastuminen johtaa hänen karkottamiseensa ja miten hän sen seurauksena kivettyy. Marekilla on vahva elämänhalu, vaikka hän ei tiedä ovatko hänen läheisensä elossa vai eivät. Eli suurin lämpö ja lempeys on äitiyskodissa, jonka taustalla kuitenkin on hirveä ideologia ja lasten luokittelu sen mukaan, ketkä heistä voi saksalaistaa. 

Tarina on varsin surullinen mutta koukuttava. Suoranaisia hirveyksiä kuvataan vähän, mutta ne tulevat esiin yksittäisissä lauseissa ja joskus ihan sivuhuomautuksina. Ehkä juuri se tuntuu niin raskaalta, että lukiessa tietää tämän Heimin olevan vain yksi esimerkki kovin monista muista. Jää myös kalvava epätietoisuus siitä, mitä lapsille mahtoi tapahtua sen jälkeen kun amerikkalaiset olivat tulleet ja sota päättynyt. 

Toisin kuin niin moni muu toisen maailmansotaan liittyvä (naisen kirjoittama) romaani, tässä ei ole nykyhetken aikatasoa jossa joku alkaisi selvittää sukulaisensa historiaa Heimin työntekijänä tai asukkaana. Tapahtumat sijoittuvat vain yhteen aikatasoon eikä selityksiä tai myöhempiä elämänkohtaloita tule, mikä saa tarinan tuntumaan jopa hiukan tylyltä. Että tässäkö se nyt oli, ei mitään lohduttavia sanoja lukijalle. Ristiriitainen olo tässäkin, toisaalta en olisi halunnut lukea tällaista mutta toisaalta hyvä että luin. Hyvä että tästäkin näkökulmasta on tehty romaani.  

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 41, "kirjan tapahtumat sijoittuvat aikakauteen, jolla et haluaisi elää". 

Tuula Karjalainen: Tove Jansson ja maailman lapset

 

Tuula Karjalainen: Tove Jansson ja maailman lapset

Tammi 2025

191 s. 

Se, että Tove Jansson sai valtavan määrän kirjeitä, ei yllätä. Se yllättää, kuinka monet kirjeen lähettäjät kertoivat yksinäisyydestään. Monin paikoin oli surullista lukea, mitä lapset ja nuoret kirjeisiinsä vuodattivat. Toisaalta oli lämmittävää lukea Toven usein lohdullisia ja rohkaisevia vastaussanoja.

Tuula Karjalainen teki suuren työn jäljittäessään kirjeiden lähettäjiä ja heidän Tovelta saamiaan vastauskirjeitä. Arkistoissa on joitain vastauskirjeiden luonnoksia, mutta ne yksistään eivät kertoisi läheskään kaikkea.  

Joidenkin lasten kanssa Janssonin kirjeenvaihto kesti yhden kirjeen verran, joidenkin kanssa pitkään. Läpi vuosikymmenien hänen tyylinsä säilyi samana, eikä hän halunnut lopettaa vastausten lähettämistä edes vanhana ja sairaana. Lähes loppuun asti hän piti yhteyttä ihailijoihinsa ympäri maailmaa. 

Vastauksia lukiessa huomaa selvästi, että Tove paneutui empaattisesti kirjoittajan kysymyksiin ja ongelmiin, oli kyseessä sitten lapsi tai nuori, ja kirjoitti hyvin avoimesti omasta elämästään ja kokemuksistaan, usein kipeistäkin asioista, joilla oli jokin yhteys kirjoittajan ongelmiin. Kirjeitten perusteella ongelmat olivat aika yhtenäisiä. Kirjeiden, vastausten ja koko ajatustenvaihdon myötä Tovesta tuli ikään kuin tuhansien lasten uskottu ja melkeinpä kirjeitse toimiva etäterapeutti. 

Jokainen lapsi ja nuori tarvitsee ainakin yhden häntä kuuntelevan aikuisen kasvaakseen onnelliseksi ihmiseksi. Useille kirjoittaneille Tove oli juuri tällainen aikuinen. Vaikka Tove oli hyvin ymmärtävä lukija ja vastaaja, hän saattoi olla varsin suora ja kipakkakin, jos kirje sitä edellytti. 

Ostin kirjan itselleni kirjamessuilta, koska en halunnut jonottaa sitä kirjastosta. Olin sitä selaillut sen saapuessa kirjastoon ja tuli sellainen olo, että vastauskirjeissä varmaan on paljon sellaista, mikä rohkaisee lukijaa tässä ajassa. Onkin kiva että niihin voi palata myöhemmin uudelleen. Kirja on jaettu lukuihin kirjeiden teemojen mukaan, joten jos kaipaa Janssonin sanoja vaikkapa maailmantuskaan niin osio on helppo löytää.

Muotopuolta olisi voinut hioa hiukan lisää. Nyt on jonkin verran toistoa, sellaista että sama asia sanotaan kaksi tai kolmekin kertaa muutaman rivin tai kappaleen välein. Kappalejakoja olisi voinut olla enemmän, koska nyt välillä ajatus hukkuu kun seuraava lause onkin yhtäkkiä ihan eri asiaa kuin edellinen. Mutta nämä nyt ovat pikkuseikkoja muuten oikein mainiossa teoksessa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 32, "kirja liittyy jollain tavalla Tove Janssoniin (Muumit 80 vuotta)".

Googlaamalla en löytänyt yhtään muuta blogipostausta, yllättävää. 

Briitta Hepo-oja: Viikatetytär

 

Briitta Hepo-oja: Viikatetytär

Otava 2025

207 s.

17-vuotias Beata on rakastunut Eliakseen, ja elämä olisi ihanaa jos vain... Jos vain Viikatemies ei jatkuvasti ilmestyisi paikalle häiritsemään tunnelmaa.

Beata on luullut olevansa ihan tavallinen nuori, mutta näin ei ole. Viikatemies ilmoittaa Beatan olevan valittu ja antaa tälle viikatteen terän. Kylän uutena viikatemiehenä tämän tehtävä on auttaa kuolevia siirtymään eteenpäin. Beata vastustelee ankarasti, etenkin kun ensimmäinen niitettävä on hänelle läheinen henkilö. Mutta miten hän voi taistella Viikatemiestä vastaan, tätä kun ei voi fyysisesti vahingoittaa?

"Okei. Miksi just minä?"

"Sinulla on ominaisuuksia."

Naurahdan.

"Musta ei tule mitään viikatemiestä. En edes ole mies."

"Kuolevaisen rajoittuneet ajatukset", Viikatemies huokaa.

Oliko sen äänessä kyllästymistä? Ha! Jospa se häipyisi, kun tajuaisi, että on ottanut kohteekseen väärän tyypin.

"Valitse itsellesi mikä tahansa nimi: kuolema, viikatemies, niittäjä, saattaja, kuolonhenki, kuolonhengetär, sadonkorjaaja", Viikatemies luettelee. "Nimi ei ole olennainen."

Pudistan päätäni. 

"Nimesi on viikatteessa. Se on valinnut sinut", Viikatemies alkaa ärtyä. 

Mietin, onko viikatteella muka oma tahto. Miten voisi olla, sehän on pelkkä esine. Ei kai sillä aivoja ole. 

Tämäpä on erilainen nuortenkirja! Omaperäinen, hurjan jännä, hauskakin. Beatalla on monia tiukkoja tilanteita sekä Eliaksen että Sara-ystävän kanssa, he kun eivät tietenkään näe Viikatemiestä. Beata joutuu piilottelemaan sekä säikähdystään että saamaansa tehtävää. Netistä hän yrittää löytää kohtalotovereita saadakseen edes jonkinlaisen vihjeen siitä, miten Viikatemiehestä voisi hankkiutua eroon. Jos hän ei pääse siitä eroon, voiko hän sopeutua uuteen rooliinsa? 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 13, "kirjailija on työskennellyt kirjastossa".

Viikatetytär on luettu myös blogeissa Kirjapöllön huhuiluja, Unelmien aika ja Siniset helmet.

Mattias Edvardsson: Viimeinen piilo

 

Mattias Edvardsson: Viimeinen piilo

Ruotsinkielinen alkuteos Gravglänta (2024)

Suomentanut Antti Immonen

Like 2025

367 s. 

Ensimmäinen osa Rikospaikka Söderslätt sarjaa vie lukijat vuosien 1989 ja 1994 Skåneen. Kahdeksanvuotiaan Robinin kadotessa lähimetsään poliisin avustaja Gunni Hilding pääsee mukaan tutkintaan. Hänellä on paikallistuntemusta, jota tarvitaan poikaa etsiessä. Tutkinta on hidasta, sillä todistajanlausunnot ovat hyvin epävarmoja. Tapauksen alkaessa selvitä Gunni ei kuitenkaan ole tyytyväinen. Hänen mielestään kaikkea ei ole tutkittu riittävän perusteellisesti, eikä hän koe kaikkia käytettyjä tutkimusmetodeja oikeiksi. 

Kun myöhemmin toinen poika katoaa leirintäalueelta, Gunnia tarvitaan jälleen. Hän yrittää pitää vanhempaa tapausta esillä uuden rinnalla, mutta ei juuri saa kannatusta. Silti hän on varma, että on oikeassa. Jokin vanhassa jutussa hiertää. Uudessa tapauksessa on epätarkkoja havaintoja, mutta kuitenkin jotain mikä saa palasia liittymään toisiinsa. 

Nyt Gunni sai ryhmän täyden huomion. Hänen oli vaikea uskoa, että tämä oli todella tapahtunut. Vielä viime viikolla hän oli ollut Malmön Folkets Parkin liikennekoulussa opettamassa päiväkotilapsille, että heidän pitää katsoa oikeaan ja vasempaan ennen astumista suojatielle. 

Gunni oli jo pitkään harkinnut poliisin työstä luopumista ja uudelleenkouluttautumista. Toki oli mukavaa työskennellä ihmisten kanssa, ja useimmat kohtelivat häntä kunnioittavasti, mutta kun ilmapiiri kiristyi ja ilmeni ristiriitoja, Gunni saattoi hautoa asiaa iät ja ajat ja miettiä, olisiko hänen pitänyt tehdä jotain toisin. Ehkä hänen olisi pitänyt kuunnella perhettään ja ryhtyä opettajaksi. 

Ja nyt hän olikin yhtäkkiä keskellä murhatutkimusta. 

Surullista lukea rikostapauksista, joissa osallisena on lapsia. Tässä heitä on lisäksi monenlaisissa rooleissa etenkin pitkin varhaisempaa tutkintaa. Rikoksia ei kuvata tarkasti, tärkeämpää on lasten asema osana tiivistä yhteisöä. Kyse on myös siitä, mitä rikos tekee porukalle, jossa kaikki tuntevat toisensa. Uskotaanko siihen, että syyllinen on joku meistä, halutaanko tekijän olevan joku huonomaineinen vai toivotaanko syypääksi täysin yhteisön ulkopuolista tekijää.  

On kiinnostavaa nähdä, missä ajassa seuraavassa osassa liikutaan, ollaanko silloin yhä 1990-luvulla vai myöhemmässä ajankohdassa. 

Andreina Cordani: Murha jouluostoksilla

 

Andreina Cordani: Murha jouluostoksilla

Englanninkielinen alkuteos Murder at the Christmas Emporium (2024)

Suomentanut Antti Autio

Otava 2025

336 s.

Kun seitsemän ihmistä kutsutaan jouluaattoiltana ostoksille perinteiseen Verityn lahjakauppaan, voisi kuvitella luvassa olevan lämminhenkisen tapahtuman. Näin ei suinkaan ole. Hyvin pian tervetuliaiskaakaon jälkeen joukkio huomaa, ettei kaikki ole kunnossa. Illan isäntä Montagu Verity käyttäytyy oudosti, ja mitä pidemmälle ilta etenee sitä oudommiksi asiat menevät. Kun löytyy ruumis, alkaa selviytymistaistelu. 

Tuoksukynttilöiden liekit heittävät pajan seinille kodikkaita varjoja. Mökki on somasti sisustettu: siellä on muutama kirkkailla väreillä maalattu puutuoli, pieni pöytä, jolla on rekvisiittana lahjapaketteja, ja joulupukille tarkoitettu jykevämpi tuoli, joka tuo mieleen valtaistuimen. Tunnelma on suloisen jouluinen, ja Merryn mieleen nousee muistoja siitä, kuinka hän pääsi pienenä katsomaan joulupukkia isänsä kanssa. Merry on aikeissa kysyä Barbaralta lisää tämän pojasta, kun hän kuulee sivultaan terävän henkäyksen. Hän kääntyy katsomaan ja näkee, että Barbara on nostanut käden suunsa eteen. "Mikä tuo on?"

Lattialla huoneen nurkassa on mytty, jonka luokse on kerääntynyt mekaanisia tonttuja. Jotkin niistä ovat kumartuneet ikään kuin tutkimaan edessään lojuvaa muodotonta hahmoa. Yhdellä tontulla on kädessään vasara, jolla se takoo myttyä, ja toinen taas yrittää kaivaa sitä pienellä lapiolla. 

Takakannessa Yorkshire Evening Post sanoo: "Täydellinen lahja lempeän rikoskirjallisuuden ystäville." Onkohan lehdessä luettu sama kirja kuin minkä minä luin? Mielestäni tämä on hyvin kaukana lempeästä. Tarina, jossa ihmisjoukko on lukittuna pimeään tavarataloon ja jossa erinäiset mekaaniset tontut ja nuket liikkuvat ja mm. soittavat pianoa, on paikoin lähellä kauhua. Ja kun ensimmäistä ruumista seuraa toinen, alkaa väistämättä jännittää kun haluaa tietää kuka - jos kukaan - selviää elävänä ulos. 

Takaumina nähdään välähdyksinä seitsikon menneisyyttä ja heidän suurimpia salaisuuksiaan. Jotkut tuntevat toisensa jo ennalta, mutta sillä ei ole väliä. Tutuista tulee vihollisia, kun pelko ja epäluulo saavat vallan. 

Ei mikään perusdekkari, ja suljetun huoneen mysteerinä huomattavasti keskivertoa pelottavampi. Onneksi tavaratalossa eivät soi joululaulut, etteivät ne mene pilalle. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 12, "kirjassa on ilkeä tai paha naishahmo". 

Kirja on luettu blogeissa Sydänmuruja ja Savannilla.