Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin

Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin
Otava 2008
381 s.

Kun puhutaan kirjojen nimistä, 14 solmua Greenwichiin on ainakin minulle varma kiinnostuksen herättäjä. Mitä tapahtuu Greenwichissä? Miksi sinne mennään? Millainen vauhti on 14 solmua? Myös kansi herättää kysymyksiä. Vettä, miksi? Meri? Myrsky?

Kirjassa lähdetään kiertämään maailmaa. Suomalainen Petr saa vanhalta ystävältään oudohkon viestin. Brittiläinen Graham pyytää häntä mukaan kilpailuun, jossa matkustetaan maapallon ympäri Greenwichin pituuspiiriä eli nollameridiaania pitkin. Petr epäröi tovin mutta päättää lopulta lähteä. Mikään ei sido häntä Suomeen niin vaativasti, etteikö hän voisi irtautua arjesta, tai ei irtautua vaan vaihtaa arjen tilapäisesti toisenlaiseksi. Kaksikon lisäksi matkaan lähtee Grahamin vaimo Isla, myöhemmin seurueeseen liittyy Petrin veli Kari. 1700-luvun keinoin tehtävä matka on pitkä, kiehtova, hermoja koetteleva, puuduttava. Tiukka aikataulu ja kilpailuhenkisyys koettelee niin pari-, veljes- kuin ystävyyssuhteita. 

Moottoria ei sääntöjen vuoksi saanut käyttää edes satamasta lähtiessä. Vuokraaja oli jäänyt laiturille katselemaan. Kun pakittamisesta kieppuvan tuulen mukana ei tuntunut tulevan mitään, hän huusi että venettä oli turha mennä rikkomaan muitten kylkiin, ja hyppäsi laidan kautta kyytiin ja otti ohjauksen Grahamilta ja alkoi käskeä tarkasti milloin ja miten purjetta piti avata ja säätää, ja vaikka kangas aluksi lepatti ja paukkui, lähti vene muitten välistä ja lipui juuri siihen ainoaan avoimeen kohtaan missä sen pystyi kääntämään ja mistä sivutuuli alkoi painaa sitä suoraan ja tasaisesti avomerta kohti. 

Vuokraamon pitäjä ohjasi venesataman sokkeloista sellaiseen kohtaan viimeisen pitkän laiturisillan päähän josta itse vielä pääsi maihin. Siitä heidän oli jatkettava kolmistaan. Matkaa Ranskan rannikolle oli sata mailia, iltapäivä rupesi jo loppumaan ja satoi tihkua josta ei oikein tietänyt tuliko se taivaalta vai roiskuiko merestä.

Graham keskittyi ohjaamiseen. Hän yritti pitää suunnan suunnilleen keinahtelevan kompassin mukaan. Isla hoiti purjeita ja veljeni auttoi mitä auttoi ja ainakin piti päätettä auki roiskeilta suojaisessa kohdassa kajuutan porrasaskelmien päässä. Tiuhaan vaihtuvista paikannustiedoista oli katsottava sen verran ettei kulkukäytävän läntinen tai itäinen reuna alkanut lähestyä.

Tykkään tavattoman paljon Jalosen kielestä ja tyylistä kirjoittaa. Tekstissä on tietty rauhallisuus, vaikka tapahtumissa olisi tiukempiakin hetkiä. Lukijana koen luottamusta siihen, että kaikki menee hyvin, tai jos ei mene hyvin niin lopulta kääntyy hyväksi. Pidän yksityiskohtien runsaudesta, siitä kuinka pienen tuntuisissa tapahtumissa viivähdetään. On luettava rauhallisesti, keskityttävä jokaiseen sanaan. Koen että Jalonen kirjoittaa hyvin visuaalisesti. Pidän tekstin intensiivisyydestä, siitä kuinka se vetää mukaan, tässä tapauksessa matkalle maailman ympäri. Sieltä ei pääse pois kesken, enkä ainakaan minä edes haluaisi lähteä pois. Kaikkea termistöä en ymmärtänyt mutta se ei haitannut. 

Tätä on luettu varsin paljon blogeissa, postauksen ovat tehneet esimerkiksi Nanna ja Jokke.

Ja juhuu, sain sittenkin Helmet-lukuhaasteen valmiiksi, vuotta 2018 jäi jäljelle vielä reilu tunti! Myönnän että olin lukenut tämän jo kesällä, mutta postauksen teko jäi. Onneksi, koska sain hyödynnettyä kirjan tähän :)  14 solmua Greenwichiin päättää haasteen kohtaan 43, "suomalainen kirja joka on käännetty jollekin muulle kielelle". Ainakin saksaksi tämä löytyy. 

Peter Jacobi: Elämäni kirjana

Peter Jacobi: Elämäni kirjana
Saksankielinen alkuteos Mein Leben als Buch (2000)
Kuvitus Amelia Leoncini
Suomentanut Sari Hyvärinen
Like 2001
138 s.

Nyt löytyi helmi, joka osuu myös Helmet-lukuhaasteen kohtaan 16, "kirjassa luetaan kirjaa". Sattuupa käymään niin hassusti, että divarinpitäjä Dietrich Oger - lempinimeltään Diogenes - herää eräänä aamuna kirjana. Kyllä, kirjana jossa on 138 sivua. Hämmästyttävää kyllä, hän ei säikähdä asiaa, eikä tunnu ihmettelevänkään sen suuremmin. Hänen puolisonsa Gisela panikoi enemmän ja yrittää jos jonkinlaisia keinoja muuttaakseen kirja-Diogeneksen takaisin ihmiseksi. Sepä ei niin vain onnistukaan. Kirjana Diogenes elää hyvin kaksijakoista elämää. Toisaalta on mahtavaa tarkkailla maailmaa ihan uudesta näkökulmasta, toisaalta ärsyttää olla riippuvainen toisista. Aistit toimivat ja hän kykenee kommunikoimaan kirjan sivuille ilmestyvän tekstin kautta, mutta liikkumiseen hän tarvitsee muiden apua. Eikä työnteosta tahdo tulla mitään. Ennen pitkää Diogenes joutuu miettimään, mikä on hänen tulevaisuutensa jos hän ei voi jatkaa antikvariaatin pitäjänä.

Koira on poissa. Virtsalätäkkö, jonka se jätti välittömään läheisyyteeni, levittää ympäristöön läpitunkevaa hajua. Katukiveystä kansieni alla peittää iljettävä törkykerros.

Makaan katuojassa. Mikään ei kuvaa tilaani paremmin kuin tuo pateettinen, loppuun kulunut, lyhyt virke. 

Olen menettänyt sekä ruumiillisen eheyteni että kaiken valtani. Nainen, jota rakastin, paiskasi minut ikkunasta ulos kuin litistetyn jauhokoisan. Olen nyt elämäni aallonpohjassa.

Olen kurkkuani myöten täynnä kirjana oloa. 

Jos olisin ihminen, voisin nousta ylös ja kävellä asuntooni sen sijaan että vain makaan avuttomana ja odotan, että he tulevat ja heittävät minut roskalaatikkoon.

Sitaatti on nimenomaan aallonpohja, oikeastaan ainoa kohta mikä tekee surulliseksi. Muuten kirja on hauskaa luettavaa. Diogeneksen tyyli komennella puolisoaan ja ystäväänsä on huvittavan mahtipontinen. Ihmisenä hän oli pienikokoinen ja pyylevä, kirjana hänen egonsa on kuin viisivuotiaalla lapsella. En ala jos en saa mitä haluan! Huudan ja raivoan! Pidän mykkäkoulua! Ei saa tehdä näin ja noin! 

Tarinassa säilyy jännitys loppuun asti. Ei kerrota, miten Diogenes muuttui kirjaksi, mutta kerrotaan Giselan yrityksistä muuttaa hänet takaisin ihmiseksi. Jossain kohtaa Diogenes haluaa palata ihmismuotoon, mutta ei kertakaikkiaan tiedä miten se tapahtuu. Lukija saa jännittää pitkään, tapahtuuko muodonmuutos takaisin. 

Kuvitus on hauska, sivuilla nähdään niin viinitahroja, Geroldin repimä sivu kuin Giselan jakamien suukkojen huulipunajälkiä. Tulee olo kuin olisi itsekin ainakin puoliksi kirja :D Tässä luetaan paitsi Diogenes-kirjaa myös muita, sillä ihmisenä hän oli himolukija ja mieluusti kertoo siitä.

Tämän on lukenut myös Asko Kaunislehto. 

J. R. R. Tolkien: Maamies ja lohikäärme

J. R. R. Tolkien: Maamies ja lohikäärme
Englanninkielinen alkuteos Farmer Giles of Ham (1949)
Kuvittanut Pauline Diana Baynes
Suomentanut Panu Pekkanen
WSOY 1978
80 s.

Tolkien on tietysti tunnettu massiivisista opuksistaan, mutta on hänen tuotannossaan myös pienempiä - tai siis ohuempia - kirjoja. Maamiehessä ja lohikäärmeessä on ihan kunnon tarina huolimatta vähäisestä sivumäärästä, jännittävä mutta samalla hauska. 

Suomentajalle kiitos kirjan nimestä, on huomattavasti kiinnostavampi kuin mitä olisi suora suomennos (Maanviljelijä Giles Hamin kylästä). Nyt kirjan nimi kertoo sen olennaisen mitä tapahtuu; maamies kohtaa lohikäärmeen. Ei itsestään selvin taistelupari, ja sattumalla on iso osuus siinä että näin käy. 

Hamin kylään saapuu ensin eksynyt jättiläinen. Hän osuu vahingokseen maanviljelijä Gilesin tilalle. Tilan koira Garm hälyttää isännän, joka ei ole uskoa korviaan mutta lähtee kuitenkin katsomaan mistä on kyse. No, jättiläinen siellä on! Giles onnistuu hätistämään jättiläisen tiehensä. Tapahtumalla on todistajia, ja niinpä Giles saa pelottoman sankarin maineen. Mutta kun kylää lähestyy lohikäärme, Giles ei halua käydä taistoon sitä vastaan. Hän ei ehdi, koska tilalla on niin paljon töitä. Kyläläiset kuitenkin pakottavat hänet lohikäärmejahtiin, ja siitäpä alkaa varsin eriskummallinen tarina kahden olennon tapaamisesta. 

Niinpä eräänä talvipäivänä, noin viikkoa ennen joulua, Chrysophylax levitti siipensä ja lähti lentoon. Se laskeutui hiljaksiin keskiyöllä aivan keskelle sitä keskistä valtakuntaa, jota hallitsi Augustus Bonifacius, rex et basileus. Se ehti tehdä lyhyessä ajassa melko lailla vahinkoa murskaamalla ja polttamalla sekä lampaita, nautoja ja hevosia ahmimalla.

(...)

Viimein Giles tuli mutkaiselle tielle joka ei ollut kärsinyt paljonkaan vahinkoa ja näytti hiljaiselta ja rauhalliselta. Seurailtuaan sitä vajaan virstan verran hän alkoi tuumia eikö hän jo ollut tehnyt velvollisuuttaan ja kaikkea sitä mitä hänen maineensa vaati. Hän päätti että hän oli kulkenut tarpeeksi kauas, ja hän ajatteli juuri takaisin kääntymistä ja päivällistään ja sitä miten hän kertoisi ystävilleen että lohikäärme oli nähnyt hänen tulevan ja muitta mutkitta lentänyt tiehensä, kun hän kääntyi jyrkästä mutkasta.

Siinä oli lohikäärme, makaamassa poikittain murtuneen pensasaidan päällä, ja sen kauhistuttava pää ulottui keskelle tietä. "Apua!" huusi Garm ja otti jalat alleen. Harmaa tamma istahti siihen paikkaan, ja maamies Giles lensi selälleen ojaan. Kun hän pisti päänsä esiin, lohikäärme oli aivan valveilla ja katseli häntä.

Minulla on sellainen mielikuva, että olen lukenut tämän joskus aikaisemminkin, mutta ei haittaa, tämä on niitä kirjoja jotka kestävät monta lukukertaa. Lohikäärme Chrysophylax Dives on samaan aikaan huvittava, sympaattinen ja ärsyttävä. Giles on enimmäkseen vain ärsyttävä, mikä saa lukijan tuntemaan olonsa omituiseksi. Onko laitaa pitää enemmän lohikäärmeestä kuin ihmisestä? 

Tarina on höystetty runsaalla määrällä huumoria, ehkä siksi pidin siitä niin paljon. (Fantasia)kirjallisuus on täynnä eeppisiä taisteluita ihmisten ja lohikäärmeiden välillä, joten on piristävää lukea kohteliasta keskustelua, kaupankäyntiä, toisen jekuttamista ynnä muuta vastaavaa. 

Tämänkin luin Helmet-lukuhaasteeseen, näin täyttyy kohta 29, "kirjassa on lohikäärme".  

Muissa blogeissa tätä on luettu myös, postaus löytyy esimerkiksi Lukijattarelta ja Taikakirjaimista.

Raina Telgemeier: Siskot

Raina Telgemeier: Siskot
Englanninkielinen alkuteos Sisters
Kuvitus Raina Telgemeier
Väritys Branden Lamb
Suomentanut Suvi Clarke
Twinsy 2016
200 s.

On siinä Helmet-lukuhaasteessa onneksi helppojakin kohtia... 12 eli "sarjakuvaromaani" on yksi niistä. Olosuhteiden pakosta olen joutunut tutustumaan sarjakuviin, sillä jo useampana vuonna kasiluokkalaisten opettajat ovat toivoneet sarjisvinkkausta. Yksi suosikeistani on Raina Telgemeier, jolta on suomennettu kaksi omaelämäkerrallista sarjakuvakirjaa. 

Siskot on tavallinen tarina mutta ehkä juuri siitä syystä se toimii. Kaikki joilla on sisaruksia, tunnistavat kirjan tilanteet. Sisarusten välinen viha-rakkaus - suhde, härnääminen, kiusoittelu, draama kun joku saa jotain mitä toinen ei saa, silti pohjalla oleva yhtenäisyyden tunne ja lojaalius. Nyt kun olemme siskoni kanssa nelikymppisiä, näen tätä siskoni lapsissa. 

Kirjan pääjuoni on pitkä ajomatka halki puolen Amerikan. Äiti ajaa, kyydissä ovat Raina ja hänen sisaruksensa Amara ja Will. Perhe matkustaa sukuloimaan äidin sisaren luo, isä tulee perässä lentokoneella. Matkan aikana nähdään nykyhetki mutta myös takaumia. Nähdään kuinka Raina toivoo pikkusiskoa, kuinka hän riemastuu saadessaan sellaisen, kuinka vauva on pettymys, miten siskon saapumista ei voikaan perua. Ja myöhemmin syntyy vielä pikkuveli! Nähdään hurjia tunteenpurkauksia, jossa mennään hetkessä ääripäästä toiseen. Amaralle on pieni maailmanloppu ja Rainalle lottovoitto, kun Raina saa oman huoneen, mutta samantien ilmeet vaihtuvat toisinpäin kun lohdutukseksi Amaralle luvataan lemmikiksi käärme.

Vierailu sukulaisten luona ei olekaan niin mukavaa, kuin Raina on odottanut. Hän ei ole tavannut serkkujaan vuosikausiin, ja onkin käynyt niin että he ovat kasvaneet hänestä ohi. Hän tuntee olevansa liian nuori serkkujen touhuihin, samalla liian vanha hengaillakseen pikkusiskonsa kanssa. Vanhempien väliset riidat uhkaavat pilata lomajälkeisen elämän.

Jotenkin en pääse lasten- ja nuortenkirjoja lukiessa pois ammatillisesta moodista. Kaikki mitä luen, laittaa miettimään mikä toimisi satutunnilla tai vinkkauksessa. Telgemeier on helppo ja turvallinen vinkattava. Kuvitus on selkeä, kuvat ovat riittävän isoja eikä niitä ole tungettu täyteen yksityiskohtia. Värimaailma on silmälle ystävällinen, ei-hyökkäävä. Plussaa on tietysti se, että kuvat on väritetty, ainakin minun on helpompi tutkia värillisiä kuin mustavalkoisia kuvia. Pointsit myös kannesta, tämä houkuttaa ainakin kurkistamaan kirjan sisälle. Tarina on simppeli, helposti luettava ja helposti seurattava kun tekstiä on kohtalaisen vähän eikä siinä ole koukeroisia juonikuvioita. 

Siskot on luettu myös blogeissa Kirjojen keskellä ja Sivupolku.

Sari Pöyliö: Ihmisen veri

Sari Pöyliö: Ihmisen veri
Atena 2015
205 s.

Näin tässä taas käy, vuosi on kulumassa loppuun ja luen hirveällä paniikilla viimeisiä Helmet-lukuhaasteen kohtia. Nyt sain täyteen kohdan 16, "kirja kertoo elokuvan tekemisestä". Yllättävän vaikea kohta, sillä halusin lukea tähän jotain muuta kuin näyttelijän tai ohjaajan elämäkerran, halusin fiktiivisen tarinan, halusin sellaisen joka on niin hyvä että voin suositella sitä muille.

Sari Pöyliö on kirjailijana tuttu vain nimeltä, joten Ihmisen veri on ensikosketukseni hänen tuotantoonsa. Eikä huono startti ollenkaan! Heti tähän alkuun tosin marmatan: en pitänyt siitä kuinka paljon päähenkilö Kulo (lääkäri) viljelee lääketieteellisiä termejä. Lähihoitajan koulutuksella ei kyennyt ymmärtämään läheskään kaikkia, ja koska en jaksanut alkaa googletella niin jotain saattoi jäädä tarinasta saamatta. Alussa huomioni kiinnittyi myös siihen, että muutaman ensimmäisen sivun aikana käytettiin useamman kerran sanoja valtamerellinen ja jysähtely. Myöhemmin en enää kiinnittänyt toisteisuuteen huomiota, ehkä sitä ei ollut tai sitten tarina vei niin etten ärsyyntynyt siitä.

Pääparina ovat 83-vuotias Kulo sekä hänen naapurinsa viisikymppinen Ansa. Eräänä aamuna Ansa tuo Kulolle näytille sanomalehden, jossa on tämän kuolinilmoitus. Virheellinen tieto on oikaistava, tietysti. Toimittaja kiinnostuu asiasta ja Kulosta halutaan tehdä haastattelu. Tärkeä osa on elokuva nimeltä Ihmisen veri, Kulon ohjaama mestariteos joka varastettiin tai katosi ennen ensi-iltaa. Kuka kriitikko näki elokuvan ennen sen katoamista, kuka vei elokuvan ainoan kopion, miksi ja minne se katosi? Ansa ja Kulo saavat seuraansa herra Erland Kumlanderin, joka auttaa heitä tapaamaan elokuvanteossa mukana olleita, yhä elossa olevia henkilöitä. Mysteeri ei kuitenkaan ota selvitäkseen. 

Kirjassa seurataan Kulon elämän kahtiajakoisuutta. Hän halusi tulla vain ja ainoastaan elokuvaohjaajaksi, koska koki että elokuva on se keino jolla hän saa sanottua sen mitä haluaa sanoa. Äidin painostuksesta hän kuitenkin opiskeli lääkäriksi. Työ ei jaksa kiinnostaa; pinnan alla piilee aina himo kuvaamiseen. Mutta miksi Kulo ei koskaan tehnyt elokuvia, miksi kaikki alkoi Ihmisen verestä ja myös päättyi siihen?

Hän ei kohdannut kuvauksissa muita ongelmia kuin Armo Aarettilan akkamaisen nalkutuksen ja Teljon toistuvat katoamiset lähiseudun ravintoloihin. Valentin Vaalan oppien mukaisesti hän laati kuvat päässään ennen kuin käynnistytti kameran. Hänen skenarionsa oli enemmän kuin sanoja paperilla; hän ei kuvittanut kertomusta, vaan kuvasi elokuvaa. 

Mutta leikkauspöydän ääressä hän joutui vastakkain ensimmäisten ongelmien kanssa. 

Kuka olisi tullut etukäteen ajatelleeksi, miten paljon kuvia sisältää kolmekymmentätuhatta metriä filmiä? Veivatessaan Lytax-pöydän suurennuslasin takana vellovaa hallitsematonta kuvakavalkadia Kulon mielessä alkoi lisäksi orastaa ajatus, että ohjaajan yksilöllisen tyylin kuvallisen implementaation taustalla vaikutti joukko näkemyksiä, joilla ei ollut mitään tekemistä elokuvan tarinan tai muodon kanssa.

Mutta hän ei tiennyt, mitä ne voisivat olla. 

Seuraavaksi hänen mielessään alkoi versoa epäilys, että elokuva saattoi joissain tapauksissa olla ohjaajalle enemmän sanoman välinen kuin varsinainen päämäärä. 

Hän mietti omaa ohjausfilosofiaansa.

Elokuva oli hänen päämääränsä.

Lisäksi hänen päämäärähakuinen ohjaustyylinsä oli niin salamyhkäinen, ettei hän työkopion ruutusarjoja katsellessaan ymmärtänyt, mihin oli pyrkinyt. Hän selasi väljälinjaista luonnostaan, joka kätki enemmän kuin kertoi. Hän kaipasi skenariota, jota ei ollut. Hän hapuili tyhjyydestä päiväkirjaa, johon olisi kuvausten aikana kirjannut ohikiitäviä, mutta painavia mietteitään. 

Pidin siitä, mihin suuntaan tapahtumat kehittyvät. Kuinka alku vaikuttaa tavalliselta, mutta vähitellen mukaan tulee asioita, jotka vievät tarinaa oudompaan suuntaan. Lukija saa yllättyä, että näinkö tässä kävikin, samalla hän joutuu kelaamaan mielessään takaisinpäin että hetkinen, mites tähän oikein päädyttiin. Tavallaan Kulon elämäntarina on traaginen, on menetettyjä unelmia ja pettymyksiä sekä ammatillisesti että ihmissuhteissa. Kuitenkin nykyhetkessä hänen elämänsä on varsin viihdyttävää, ja vielä enemmän siihen tulee huumoria Ansan astuttua kuvioihin. 

Kirja on luettu useammassakin blogissa, siitä ovat kirjoittaneet muun muassa Sirri, Annika ja Suketus. 

Tom Rachman: Keskeneräiset

Tom Rachman: Keskeneräiset
Englanninkielinen alkuteos The Imperfectionists (2010)
Suomentanut Matti Apunen
Paasilinna 2011
251 s.

Helmet-lukuhaasteen kohta 10, "ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja" toteutui odotetusti jouluna :) Uskallan jo luottaa siihen, että vähintään yhdestä paketista paljastuu kirja. Tällä kertaa Tom Rachmanin tarinakokoelma.

Pidän tällaisesta, missä kertomuksissa on osittain samat henkilöt ja sama toimintaympäristö, mutta missä kuitenkin tarinoiden sisältö on vaihteleva. Yhdessätoista tarinassa kehyksenä on Roomassa toimitettava englanninkielinen sanomalehti. Yhdeksän sijoittuu Roomaan, kaksi ulkomaankirjeenvaihtajien ja -avustajien myötä Pariisiin ja Kairoon. Jokaisen tarinan päähenkilö liittyy kiinteästi lehteen, vaikkakin hyvin eri tavalla. Kohtaamme niin toimittajia kuin palkkahallinnon henkilön, lehden lukijan ja kustantajan. Jokaisen tarinan lopussa on muutaman sivun mittainen "extra", kursiivilla kirjoitettu lisä lehden historiaa sen syntymästä nykyhetkeen.

Kokoelman sävy on mollivoittoinen. Lehti kitkuttaa niukin naukin hengissä, ilmapiiri toimituksessa on huono, ihmisten välinen kommunikaatio ei toimi. Yhteistä päämäärää ei ole, vaan jokainen haluaa olla parempi kuin muut. Lehtitalon ulkopuolella on myös elämää, mutta jostain syystä jokaisella on vaikeuksia. Yksi on joutunut irtisanomaan ihmisiä, parilla on avio-ongelmia, yksi on jämähtänyt 1990-luvulle, yksi menettää lapsensa... Moni pitää yksityiselämän täysin irti työkuvioista, joten muut eivät tiedä miten toisilla menee. Joissain tapauksissa yksityiset asiat tunkeutuvat työmaalle, mutta ne sivuutetaan ja painetaan unohduksiin pian. 

"Ahah", Menzies vastaa varovasti. "Mutta anteeksi, mikä siinä on uutinen?"

"Ei se ole uutinen. Se on pelkkä reportaasi."

"Eikö ole mitään muuta?"

Lloyd rapistelee taas lehtiötään. "Miten olisi talouteen juttu viinistä: roseeviinien myynti ohittaa valkoiset ensimmäistä kertaa Ranskassa."

"Onko näin?"

"Taitaa olla. Täytyy kyllä tarkistaa vielä."

"Ei mitään ajankohtaisempaa?"

"Eikö peltosirkut kelpaa?"

"Ei taida nyt olla tilaa. Tiukka lehti, uutisille ei ole kuin neljä sivua."

Kaikki muut julkaisut, joihin Lloyd oli kirjoittanut, olivat katkaisseet avustajasuhteen. Nyt hän epäili, että lehti - hänen viimeinen oljenkortensa, viimeinen toimeksiantajansa - aikoi laittaa hänet pihalle. 

"Tiedät varmaan, että meillä on vähän tiukkaa rahan kanssa. Freelancereilta ostetaan pelkästään sellaisia juttuja, jotka vetää ihan jalat alta. Eikä tämä ole epäluottamuslause sinulle. Tarkoitan vaan, että Kathleen haluaa pelkästään kovia juttuja. Terrorismia, Iranin ydinohjelmaa, Venäjän uutta nousua - kaikkea sellaista. Kaikki muu tulee periaatteessa tietotoimistoilta. Johtuu rahasta, ei mitään henkilökohtaista."

Lloyd sulkee puhelimen ja palaa ikkunaan, tuijottaa kuudennen kaupunginosan kerrostaloja, valkoisia seiniä joita sateen roiskeet ja vuotavat rännit ovat lianneet, kuoriutuvaa maalia, tiukasti suljettuja ikkunaluukkuja, pihoja joissa rykelmä asukkaiden pyöriä on painautunut toisiinsa, ohjaustangot ja polkimet sotkeutuneena, yläpuolella sinkkikattoja, hatutettuja savupiippuja jotka juovittavat valkoista savua valkoiselle taivaalle. 

("Bushin Gallup-suosio uusiin pohjalukemiin". Pariisin-kirjeenvaihtaja Lloyd Burko)

Tässäkin on kirja, josta jäi kaksijakoiset fiilikset. Alussa olin kovin ihastunut, mutta jossain kohtaa alkoi vähän ärsyttää, heräsi ajatus että miksi kaikkien elämän pitää olla niin synkkää. Nekin, jotka eivät itse koe asioita niin, herättävät lähinnä sääliä ja halua ravistella heidät hereille. Jos jollakulla sattuukin tulemaan ammatillisia onnistumisia, ne jäävät armotta yksityiselämän surujen alle. Jotenkin henkilöhahmot jäävät irrallisiksi ja etäisiksi, siitä huolimatta että moni esiintyy useammassa kuin yhdessä tarinassa.

Samalla kuitenkin tuntui siltä, että on vaan pakko lukea eteenpäin, pakko tavata uusia ihmisiä. Jotain tarinoiden absurdeissa piirteissä on sellaista, että lukemista ei voinut lopettaa. Lisäksi tarinoissa on yllätyksellisiä käänteitä; monesti on yksi lause joka muuttaa tarinakulun kokonaan. Sitä alkaa jo odottaa, että mitä tässä tapahtuu ja missä kohtaa, keskellä vai lopussa. 

Kirja on luettu ainakin blogeissa Vielä palaa lukulamppu, Café pour les idiots ja dit un dat sitä sun tätä.

Kuunneltua: Michelle Obama: Minun tarinani

Michelle Obama: Minun tarinani
Englanninkielinen alkuteos Becoming (2018)
Suomentanut Ilkka Rekiaro
Lukija Krista Putkonen-Örn
Otava 2018

Päivitin kuusi vuotta vanhan, muistin täynnä olemista valittaneen puhelimeni uuteen noin kuukausi sitten. Yksi ensimmäisistä lataamistani sovelluksista oli Ellibs. Juoksublogeista olen lukenut, että jotkut kuuntelevat äänikirjaa lenkillä. Halusin kokeilla samaa. Sattui vielä niin hyvä tuuri, että katsellessani Piki-kirjastojen e-äänikirjojen kokoelmaa siellä oli vapaana yksi kappale Michelle Obaman elämäkertaa. Äkkiä lainaan ja lenkille! (Paitsi että kuuntelin myös työmatkoilla, ruokakaupassa, kotona venytellessä...)

Michelle Obama kertoo koko elämäntarinansa lapsuudesta nykyhetkeen. Pidin siitä, että lapsuus ja nuoruus käsitellään perinpohjin, eikä niitä vedetä pikakelauksella jotta päästään keskittymään aikaan Yhdysvaltain ensimmäisenä naisena. Obama kuvaa perheensä, Robinsonien, elämää Chicagossa, mukana on laaja suku. Koko kirjan kantava teema on se, että usein hän on ollut mustana naisena vähemmistössä, aina kokenut että pitää tehdä enemmän ja paremmin kuin valkoiset tullakseen hyväksytyksi. Eikä aina tule hyväksytyksi, tekipä mitä tahansa. 

Yksi lauseista jäi mieleeni: Obama sanoo olevansa tavallinen nainen jonka elämäntie on erikoinen. Tästä olen vahvasti eri mieltä. Hän on poikkeuksellinen nainen. Moni ehkä haaveilee tekevänsä työtä josta todella nauttii, mutta jää silti tuttuun, paremmin palkattuun työhön. Obama ei, hän vaihtoi yksityisestä lakifirmasta julkiselle puolelle, ja samalla hänen palkkansa puolittui. Ei helppo päätös, mutta intohimo vei voiton, mahdollisuus vaikuttaa vähemmistöjen olojen parantamiseen. 

Barack Obama tulee mukaan kirjaan varsin myöhään. Michelle Robinson on valmistunut yliopistosta ja toimii asianajajana. Hänestä tulee Obaman mentori tämän tullessa harjoitteluun. Loppu onkin sitten historiaa. Miehellä on yhtä intohimoinen suhde työhönsä, myös hän haluaa vaikuttaa asioihin. Tie vie politiikkaan, mikä ei ole helppo pala nieltäväksi. Michelle Obama myöntää olleensa alkuun presidenttiehdokkuutta vastaan. Jo senaattorin työ oli ollut vaativaa. Kahden lapsen äitinä hän koki vaikeaksi sen, että mies pitäisi jakaa koko kansakunnan kanssa. Mutta junan kulkua ei voinut enää pysäyttää, eikä hän voinut muuta kuin sopeutua. Pian hän huomasi, että ensimmäisenä naisena hän voi vaikuttaa moniin asioihin vielä vahvemmin kuin aiemmin asianajajana. 

Pidin kirjan yksityiskohtaisuudesta ja avoimuudesta. Pidin siitä, että Obama ei peittele avio-ongelmia, ei häpeile kokemiaan negatiivisia tunteita, sivaltaa epäoikeudenmukaisuuksia vastaan. Pidin erityisesti siitä, miten hän kohteli ja varmasti edelleen kohtelee ihmisiä. Hän kehuu ja kiittää paljon. Valkoisen Talon henkilökuntakaan ei ollut hänelle pelkkää palvelusväkeä, vaan arvokkaita ihmisiä. 

Loppuun olisin kaivannut pientä katsausta, että mitä nyt. Se kävi selväksi, että Obamat asuvat edelleen Washingtonissa, ja että salaisen palvelun agentit valvovat taloa ja pihaa. Mutta olisin kiinnostunut mitä he tekevät. Onko mahdollista palata samankaltaisiin työtehtäviin, joita hän teki ennen ensimmäisen naisen roolia? Mitä aviomies tekee presidenttiyden jälkeen? 

Helmet-lukuhaasteeseen saan kohdan 32, "kirjassa käydään koulua tai opiskellaan".Sitä  on tarinassa varsin paljon. Ensin siitä, kuinka Michelle Robinson valitsi yliopiston jonne haluaa, kuinka hän uurasti päästäkseen sinne, kuinka hän uurasti valmistuakseen hyvin arvosanoin ja päästäkseen Pricetonin jälkeen vielä Harvardiin. Sitten kuulemme, kuinka Malia-tytär menee kolmevuotiaana esikouluun. Valkoiseen Taloon muuttoon liittyy myös koulun valinta tyttärille. On etsittävä hyvä koulu, turvallinen mutta ennen kaikkea sellainen, jossa tyttäriä kohdellaan tavallisina ihmisinä eikä julkkiksina. 

Kirjaa on luettu muun muassa bloggeissa Luettua ja maistettua, Kulttuuri kukoistaa, Kirjat kertovat sekä Kirsin Book Club. 

Natasa Dragnic: Kanssasi aina

Natasa Dragnic: Kanssasi aina
Saksankielinen alkuteos Jeden Tag, jede Stunde (2011)
Suomentanut Tiina Hakala
Otava 2012
285 s.

Omasta hyllystä löysin tämmöisen opuksen, tiesin kyllä sen olemassaolosta mutta sitä en tiedä, miksi se on lojunut siellä vuosikausia lukematta. Ehkä aina on ollut jotain kiireisempää tai jotain kiinnostavampaa. 

Rakkaustarinoita on maailma täynnä, toiset enemmän ja toiset vähemmän siirappisia. Kanssasi aina on sekä että, sekä niin siirappista että melkein tulee hampaisiin reikiä ihan vaan lukemalla, toisaalta tarinassa on myös niitä sarvia ja hampaita. 

Kroatialaiset Dora ja Luka tapaavat ensi kertaa päiväkodissa. Dora on kahden vanha, Luka viisi. Ensikohtaaminen on dramaattinen: Luka pyörtyy ja Dora säntää auttamaan. Siitä alkaa vuosikymmeniä kestävä side, joka on kuin kuminauha. Dora muuttaa perheensä kanssa Ranskaan, ja vähitellen Kroatia unohtuu. Ei ihan kokonaan; jossain on muisto ihanista lapsuuspäivistä - ja Lukasta. Menestyksen kynnykselle päässeenä näyttelijänä Dora kuitenkin keskittyy nykyhetkeen. Kunnes taiteilija Luka saapuu Pariisiin pitämään näyttelyä. Tiet kohtaavat - Luka pyörtyy ja Dora säntää auttamaan. Yhteys on taas luotu, rakkaus leimahtaa ja loimuaa. Hetken he ovat kaksin maailmassa, mutta maailma ei anna armoa. Luka palaa Kroatiaan ja yhteinen aika haalistuu. Kunnes Dora pölähtää kroatialaiseen hotelliin ja tapaa vastaanottovirkailijan - Luka on pyörtymäisillään ja Dora säntää auttamaan. Ja niin edelleen. 

Luka makaa sileällä kalliolla ja roikottaa jalkojaan vedessä. Hän odottaa Doraa. Hänen tekisi mieli jäätelöä. Mansikkaa ja sitruunaa tietenkin, ei suklaata. Hän hymyilee. Ei missään tapauksessa. Aurinko lämmittää vain hänen oikeaa poskeaan.

Ei enää juoksentelua paljasjaloin. Ei tarjottuja jäätelöitä. Ei tuttuja kasvoja. Ei pyöreitä tikkareita. Dora tietää, että kuva on tuhriutunut. On liian myöhäistä. Mitään ei voi enää pelastaa eikä ketään. Ja jos hän kuolisi nyt, se ei haittaisi.

Luka makaa sileällä kalliolla ja roikottaa jalkojaan vedessä. Hän odottaa Doraa. Päätä särkee hieman. Olo ei ole mukava. Hän ei halua. Olla olevinaan. Olla kuin ei pelkäisi.

Ei enää rantaleikkejä. Ei kakulla palkittuja käyntejä Marija-tädin, sen tosi hyvän leipurin luokse. Joka leipoi heille, vain heille, suklaakakun joka oli melkein musta ja jossa oli paljon suklaakreemiä ja suklaakuorrutetta. Ei satamaa. Ei laivoja. Kuvasta ei erota enää mitään. Tuhottu. Tyystin. Kaikki.

Luka makaa sileällä kalliolla. Kuin ei mitään olisikaan. Ei yhtikäs mitään. Koskaan enää.

Tässä on vaihteeksi kirja, josta en osaa sanoa tykkäsinkö vai en. Tykkäsin toisteisuudesta, joka  ylläolevassa sitaatissa tulee esiin. Muualla toistoa on harvemmin, niin että tarinan ajassa saattaa kulua vuosia ennen kuin tapahtuma tai ajatus toistuu sanasta sanaan samana kuin aiemmin, toistuakseen uudelleen vielä myöhemmin. Jostain syystä pidän sellaisesta, nimenomaan niin että samaa on vähän pidempi pätkä eikä yksittäinen lause. Toisteisuus tuo tunnun siitä, että tarina on kahdeksikko, tai kenties jono kahdeksikkoja, ketju. Doran ja Lukan tiet kohtaavat, erkaantuvat, kaartuvat toisiaan kohti, kohtaavat hetkeksi, alkavat erkaantua, ovat kaukana toisistaan, kääntyvät toisiaan kohti, kohtaavat, lähtevät erkanemaan... 

Samalla tarina on kuitenkin ärsyttävä. Lapsina Luka ja Dora ovat okei, mutta aikuisina omituisia. Jotenkin tuntuu siltä, kuin he eivät olisi koskaan kasvaneet aikuisiksi. Yhteinen aika on seksiä ja ihme hihkumista, liidellään pää pilvissä. Tiedetään että pitäisi puhua vakavista asioista mutta niin ei tehdä. Sitten yhtäkkiä häippästään, hyvästejä jättämättä, ollaan tahoillaan ja riudutaan sydänsuruissa. 

Tällä hetkellä päällimmäinen fiilis on, että ärsyttävyys ja kulmikkuus ovat hallitsevampia kuin kauneus ja pehmeys. Saa nähdä, muuttuuko tuntemus kun aika kuluu ja etäännyn lukukokemuksesta.

Helmet-lukuhaasteeseen sain tästä kohdan 39, "maahanmuuttajan kirjoittama kirja". Dragnic on kasvanut Kroatiassa mutta muuttanut sieltä Saksaan.

Tätä on luettu blogeissa paljon, arvion ovat kirjoittaneet muun muassa Hanna, Anneli, Aletheia ja Tuulia. 

Miranda July: Uimakoulu

Miranda July: Uimakoulu
Englanninkielinen alkuteos No one belongs here more than you (2007)
Suomentanut Hilkka Pekkanen
Siltala 2017
218 s.

Sanottakoon heti alkuun, että Uimakoulun tärkein anti minulle oli se, että sain Helmet-lukuhaasteeseen kohdan 9, "kirjan kansi on yksivärinen". (Kuva ei ole paras mahdollinen, mutta kannessa on tummenpaa ja vaaleampaa keltaista.) Muuten olin jokseenkin pettynyt. Takakansiteksti antoi odottaa rajumpaa ja kummallisempaa kuin mitä koin. 

Niminovelli Uimakoulu on ainoa, johon ihastuin. Päähenkilö asuu pienessä kylässä, naapureinaan kolme noin 80-vuotiasta. Tuleepa puheeksi, että kolmikko ei osaa uida, kun taas päähenkilö on ollut koulunsa uintijoukkueessa. Niinpä hän alkaa opettaa toisia uimaan. Sillä ei ole väliä, että kylässä ei ole sen paremmin järveä kuin uima-allastakaan. Tokihan uimaan voi opetella asunnon lattialla! Uimaharjoitusten kuvaus on sitä absurdia, vinksahtanutta maailmaa josta pidän, sitä jossa vinksahtanut asia on kaikkien osallisten mielestä täysin normaalia. 

Sen sijaan muut novellit jäävät etäisiksi. Se, mikä niissä on vinksallaan, on liian tavallista osuakseen minun tykkäämishermooni. Moni asia on liian lähellä todellisuutta tehdäkseen novellien maailmasta absurdin. Muutama on jopa sellainen, että en keksinyt mikä siinä on outoa. 

Ihmissuhteita ja ihmissuhteettomuksia puidaan eri tavoin. Henkilähahmot kaipaavat läheisyyttä mutta eivät sitten oikein osaakaan olla toista lähellä. Ihmiset ovat ressukoita, usein täysin jumissa elämänsä kanssa. En tiedä koinko tunnelman yleisesti niin masentavaksi, että osin siksi en innostunut novelleista.

Ei olisi kovin vaikeaa vastata soittopyyntöihin ja olla aidommin vaatimaton, mutta näiden ystävien osalta se on myöhäistä. Eivät he kuitenkaan huomaisi, etten enää ole ikävystyttävä. Tarvitsen uusia koskemattomia ihmisiä, jotka liittävät minut ajatuksissaan kaikkeen hauskaan. Siinä on ongelma numero kaksi: en ole koskaan tyytyväinen siihen, mitä minulla on. Tämä ongelma kulkee käsi kädessä ensimmäisen ongelmani kanssa: siis hätäilyn. Tai ehkä nämä ongelmat eivät varsinaisesti kulje käsi kädessä vaan ovat saman olennon kaksi eri kättä. Ehkä ne ovat minun käteni, ja minä olen se olento.

Kokoelma on luettu myös blogeissa Reader, why did I marry him, Ihminen välissä, Kohtaamisia ja Kosminen K. Vastaanotto vaihtelee äärilaidasta toiseen. Pääosin tästä on tykätty paljon, mutta en ole ihan yksin ajatuksessa että tämä ei ole minun kirjani. 

Jana Hensel: Zonenkinder: eilisen aatteen lapset

Jana Hensel: Zonenkinder: eilisen aatteen lapset
Saksankielinen alkuteos Zonenkinder (2002)
Suomentanut Onerva Grabner
Avain 2004
180 s.

DDR. Mitä siitä tulee mieleen? Trabant ja doping, eikö vaan? Yhteiskunta, jossa jokaiselle osoitettiin oma paikka. Jana Hensel avaa pienessä kirjassaan - dokumenttiromaanissaan - millaista oli elää lapsuus DDR:ssä. Miten teini-ikäinen koki muurin  murtumisen, ja mitä sen jälkeen tapahtui. Miten kadonnut kotimaa on vaikuttanut aikuisuuteen.

Hensel kertoo runsaasti esimerkkejä DDR:n lasten arjesta. Miten pukeuduttiin, mitä harrastettiin, mitä katsottiin tv:stä. Kuinka normaalia oli se, mitä myöhemmin ulkopuoliset ovat kauhistelleet. Miltä tuntui, kun luokkakaveri muutti länteen, ja millaista oli muurin murtumisen jälkeen tulla tunnistetuksi murteen perusteella itäsaksalaiseksi. Hensel pohtii paljon sitä, miten länsisaksalaiset ovat suhtautuneet itäsaksalaisiin, miten ei ymmärretä sitä että Saksat ovat olleet erilaisia. Suhde on aina niin, että länsi kauhistelee idän touhua, itä on kuin ujo pikkuveli joka ei tohdi sanoa että moni asia oli ihan okei.

Vihasin kulkea turistina omassa elämässäni ihmetellen koneita ja pelkistäen elämäkertani pieneksi kaskukokoelmaksi, jonka läntiset seuralaiseni halusivat kuulla - tai jonka minä ainakin kuvittelin heidän haluavan kuulla. Emme olleet viettäneet lapsuuttamme minkäänlaisessa buumikaupungissa emmekä autiossa kuumaisemassa. Siihen ei ollut kuulunut ryöstölouhintaa eikä vastuutonta asuntopolitiikkaa. Sen sijaan leikimme pesupaikoilla, takapihoilla, kastanjapuiden ja katettujen kujien alla sekä rullaluistinradoilla. Emme olleet temmeltäneet valkoisiksi, keltaisiksi tai roosaksi saneerattujen asuintalojen, lasisten toimistorakennusten, teräksisten teollisuusmonumenttien tai yhdeksänkymmentäluvun yksitoikkoisten kauppakatujen sokkeloissa. Niissä paikoissa ei ollut koskaan tapahtunut yhtään mitään.

Hensel tarjoaa terävän muistutuksen siitä, että kovin moni ihminen eli DDR:ssä ihan tavallista arkea. Teinien keskinäiset suhteet eivät olleet mitenkään erilaisia kuin muissa maissa, vaikka kuunneltava musiikki oli erilaista.

Voi olla, että DDR-kirjallisuus on turhan paljon keskittynyt rajanylitykseen; yrityksiin ja onnistumisiin. Liikaa yleistetään, että kaikki halusivat länteen, ohitetaan se että on paljon ihmisiä jotka ovat ihan tyytyväisiä elämäänsä itäaikana. Jälkikäteen on helppo kauhistella asioita, mutta idässä asuville kaikki oli arkea, lapset etenkään eivät edes tienneet muusta. 

Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta 35, "entisen itäblokin maasta kertova kirja". 

Pätkä muuria

DDR-museo: Testaa, mitä sosialistisessa kalenterissa tapahtuu esimerkiksi syntymäpäivänäsi

DDR-museo: Kylpyhuoneen seinältä 

Pierre Lemaitre: Tulen varjot

Pierre Lemaitre: Tulen varjot
Ranskankielinen alkuteos Couleurs de l'incendie (2018)
Suomentanut Susanna Hirvikorpi
Minerva 2018
522 s.

Kirjoitin Lemaitren teoksesta Näkemiin taivaassa, että se on yksi kirjoista joka on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen. Siksi oli suuret odotukset jatko-osaan Tulen varjot. Eikä odotus ollut turha. 

Lemaitre osoittaa kirjan opettajalleen Alexandre Dumasille, ja sen huomaa. Tulen varjoista tulee väistämättä mieleen Dumasin Monte Criston kreivi, joka on yksi lempikirjoistani. Samankaltaisuus oli hyvällä tavalla häiritsevää. Että onko ihan pakko olla näin yksi yhteen! Samalla kuitenkin nauratti.

Vuonna 1927 Péricourtin perhe on kokenut isoja muutoksia. Édouard on kuollut, niin myös isä Marcel. Tarina alkaa Marcelin hautajaisista, joista tulee yllätykselliset. Marcelin 7-vuotias tyttärenpoika Paul hyppää ikkunasta ja halvaantuu. Äiti Madeleine omistautuu Paulin kuntouttamiselle. Samalla hän on Péricourtin imperiumin perijätär, ja vastuussa liikeasioista. Paul vie hänen kaiken aikansa, joten liikeasiat jäävät häneltä vain papereiden allekirjoittamiseen. Lähipiirin keinottelijat huomaavat tilaisuutensa tulleen. Madeleine menettää talonsa ja omaisuutensa. Vastoin kaikkia oletuksia ja todennäköisyyksiä hän ei lamaannu. Paul antaa hänelle syyn ja voimaa taistella. Hänestä kuoriutuu kostava tornado, joka hitaasti mutta varmasti kerää voimia ja nujertaa kaikki hänelle vääryyttä tehneet. 

Dupré ja Madeleine tapasivat sattumalta. Nolostuminen, yllättyneisyys ja kömpelyys olivat pysäyttäneet heidät hetkeksi, se oli paha virhe, sillä heidän oli ollut pakko jutella tovi, vaihtaa muutama tilanteeseen sopiva sana. Herra Dupré toimi työnjohtajana lukkoja valmistavassa tehtaassa rue de Châteaudunilla. Keskustelu tyrehtyi nopeasti. Madeleinen hymyillessä avuttomasti Dupré teki aloitteen ja vapautti hänet ilmeisen kiusallisesta tilanteesta. "Ajat ovat kovat...", hän sanoi lähtiessään. Ehkä hän oli lukenut lehdistä herra Péricourtin kuolemasta, Paulin onnettomuudesta, tai ehkä hän tarkoitti sitä, että Madeleinen entinen mies virui yhä vankilassa, mutta Madeleine luuli sanojen viittavaan rapistuneeseen ulkonäköönsä ja pahoitti mielensä.

Hän lohduttautui sillä, että kotielämä oli palannut lähes normaaliksi, niin normaaliksi kuin oli mahdollista talossa, jossa asui puoliksi halvaantunut lapsi, sairaanhoitaja joka ei puhunut sanaakaan ranskaa, toimittaja joka sai palkkaa siitä, ettei tehnyt mitään, seuraneiti joka oli kavaltanut yli viisitoistatuhatta frangia ja perhepankin perijätär, jolla ei ollut harmainta aavistusta, mitä kynnysarvo tai velan reaaliarvo tarkoittivat.

Kirjassa on paljon henkilöitä ja paljon juonikuvioita, mutta kaikkea ja kaikkia on helppo seurata. Tapahtumat etenevät loogisesti, ja henkilöiden väliset suhteet ovat hallittuja kuvioita. Kaikki eivät ole tekemisissä kaikkien kanssa, mikä helpottaa muistamaan kuka on kuka.

Olin hämmästynyt siitä, että tykkäsin kaikista henkilöhahmoista. Johtuu ehkä siitä, että monet muuttuvat tarinan aikana. Ne ketkä on alussa esitetty pahoina, näyttäytyvät myöhemmin hyvässä valossa, Madeleinen apuna. Vastaavasti alussa miellyttäviä olleet henkilöt osoittautuvat ketkuiksi. Lukiessa saa nopeasti huomata, että pinnan alla on vaikka mitä. Madeleine ärsytti aluksi, että miten hän on noin typerä ja kääntää kaikki vastoinkäymiset muiden syyksi. Ärsyttävyydestä huolimatta hän on enemmän sympaattinen hahmo, siksi toivoin koko ajan, että hänen kostoretkensä onnistuu.

En tiedä, millainen lukukokemus olisi ollut, jos en olisi koskaan lukenut Monte Criston kreiviä enkä nähnyt siitä tehtyä tv-sarjaa. Nyt en voinut olla miettimättä, että Gérard Depardieu olisi epäilemättä myös mitä osuvin Madeleine :D 

Loppuun vinkki, kannattaa katsoa millaiseksi elokuvaksi Näkemiin taivaassa on kääntynyt. Levykotelon kansipaperi ei vastannut ollenkaan muistikuviani kirjasta, mutta itse elokuva on hyvä.

Tulen varjot on ollut blogimaailmassa varsin luettu kirja, siitä ovat kirjoittaneet muun muassa Arja, riitta k, Leena Lumi ja Mai Laakso.      

Teatterissa: Maunulalainen päiväkirja Kansallisteatterissa

Edellinen teatterikokemukseni oli monologi, jossa tosin nähtiin myös käsikirjoittaja-ohjaaja lavalla (Homoäiti). Tänään vuorossa oli kahden näyttelijän lavahallinta nimeltään Maunulalainen päiväkirja. Koko idea on loistava; Maunulan kirjastossa on ollut kolme muistikirjaa päiväkirjoina, niihin kirjastokävijät ovat saaneet kirjoittaa mietteitään, nyt teksteistä on tehty reilun tunnin kestävä esitys. Esityksiä oli Maunula-talolla ja Lavaklubilla, harmi sinänsä että tänään oli viimeinen esityspäivä eli enää sitä ei pääse katsomaan.

Etukäteen olin jonkinlaisessa puolijännittyneessä tilassa. Matti Onnismaa on tv:stä tuttu, mutta olen nähnyt häntä vain pahiksen tai ärsyttävän tyypin rooleissa. Mitä tänään olisi luvassa? Jonnakaisa Risto puolestaan on, tai siis oli, itselleni uusi nimi. 

Tekstejä on valittu mukaan todella monipuolisesti. Puretaan pikkulapsiarjen väsymystä, ärsyynnytään naapurustossa pesivästä lokista, nostetaan Maunula maailmankartalle, retkeillään Keskuspuistoon, ihastutaan Maunulan taloihin ja pihoihin... Erityisesti ilahdutti yksi ihan tavallinen teksti, missä aurinko paistaa ja linnut laulaa. Niin, ei kaiken tarvitse olla synkkääkin synkempää tai vaaleanpunaista hattaraa päästäkseen parrasvaloihin. Tavallisen tekstin yhteyteen on saatu hieno oivallus; mies hermostuu että ei kenenkään elämä ole tuollaista, että päiväkirjamerkintöihin on siloteltu elämää. Siihen nainen toteaa, että mistä sinä tiedät millaisen tien ihminen on käynyt ennen kuin on päässyt kuulemaan linnun laulua. Nimenomaan ja aamen!

Maunula-talossa en ole käynyt, joten en tiedä millainen se on. Lavaklubi toimi tilana mainiosti. Näyttelijät olivat lähellä, lisäksi he katselivat yleisöä usein. Alussa molemmat moikkailivat katsojia. Kesken kaiken vieressäni oleva henkilö pudotti lasin lattialle, mietin hetken että mahtoiko se kuulua esitykseen vaikka anteeksipyyntö kuuluikin. Lavalla lasin rikkoutuminen kuitattiin heti seuraavassa lauseessa, niin loogisena jatkumona että senkin perusteella sirpaleet olisivat voineet olla osa käsikirjoitusta. 

Tykkäsin siitä, että molemmat näyttelijät saivat tehdä monenlaisia henkilöhahmoja. Matti Onnismaa on karismaattinen yhtä hyvin hevidiggarina kuin taaperona. Jonnakaisa Riston lokkivihaaja Anita on huikea hahmo, ah niin överi mutta niin tuttu. Alussa katselin lavalla olevaa vaatenaulakkoa, valtaosa oli sellaista että yhtään ei voinut aavistaa miten niitä käytetään. Esityksen käynnistyttyä oli nopeasti selvää, että yhtään ei osaa arvata mitä seuraavaksi tulee. Elämän kirjo, koko tunneskaala tulee näkyviin, monesti yhdessä ja samassa tekstissä. 

Maunulalainen päiväkirja on osa Maunulan maisemaa, kyseessä on sekä Kansallisteatterin yleisötyöhanke että Helsingin mallin hanke. Mielestäni on syytä nostaa erityisesti esiin se, kuinka  annetaan ääni tavallisille ihmisille, olemassa oleville, heille joita saattaa olla katsomossa. Ja on hienoa tuoda isoon maineikkaaseen teatteriin teos, jonka tekijäjoukossa on mukana alan opiskelijoita. 

   

Kiitokset lipusta Maunulan maisema / Salli Berghäll

Kuvat: Katriina Gafoor

Maunulalainen päiväkirja Lavaklubilla 24.11.2018

Esiintyjät Jonnakaisa Risto ja Matti Onnismaa

Ohjaus Eveliina Heinonen

Ohjaajan assistentti Jutta Lahtinen (Turun AMK)

Dramaturgia Juho Gröndahl

Naamiointi ja maskeeraus Stadin ammattiopiston opiskelijat

Valosuunnittelu Mirva Jantunen

Äänisuunnittelu Veli-Pekka Lahtela

Pukusuunnittelun konsultaatio Saija Siekkinen

Thomas Harris: Punainen lohikäärme

Thomas Harris: Punainen lohikäärme
Englanninkielinen alkuteos Red Dragon (1981)
Suomentanut Risto S. Valassaari
Weilin & Göös 1984
377 s.

Olen melkein saanut harmaita hiuksia etsiessäni kirjaa Helmet-lukuhaasteen kohtaan 5, "kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit". 1980-luku ei sinänsä ole ongelma, hankaluus on ollut löytää kiinnostava kirja. En halua kirjoittaa kirjasta, jota en olisi lukenut ollenkaan tai ainakaan loppuun asti ilman lukuhaastetta, En halua kirjoittaa kirjasta, josta en tykännyt yhtään. Mutta sitten, oi sitä onnen päivää kun silmiini osui Thomas Harrisin Punainen lohikäärme! Lukiessa mietin, että tuntuupa tarina tutulta. En silti tiedä, olenko lukenut tämän aiemmin vai perustuvatko muistikuvani kirjasta tehtyyn elokuvaan. 

Harrisin tunnetuin teos on epäilemättä Hannibal. Mikäs sen hauskempaa kuin huomata, että Hannibal the Cannibal on varsin keskeisessä osassa tätäkin kirjaa. Visusti lukkojen takana mutta kuin nukkemestarina ohjaamassa toimintaa. 

Hannibal Lecterin vanginnut Will Graham on luopunut agentin työstä ja vaihtanut veneenkorjaajaksi. Elämä sujuu tasaiseen tahtiin, kunnes eräänä päivänä hän saa ei-toivotun vieraan. FBI:n Jack Crawford kaipaa Grahamin apua. Kaksi perhettä on murhattu, ja on syytä epäillä että kolmas perhe kokee kohtalonsa pian. Graham ei haluaisi tulla vedetyksi mukaan, mutta ei lopulta voi kieltäytyä. Hammaskeijuksi kutsuttu tappaja on vaarallinen, eikä ole syytä olettaa hänen lopettavan. Mutta miten ottaa kiinni tappaja, joka kutsuu itseään Punaiseksi lohikäärmeeksi, joka on yhteydessä Lecteriin, jonka on pakko tappaa lisää? 

Yksi esine, yöpöytä jonka pinnassa oli yhä rippeitä sormenjälkijauheesta, kiinnitti Grahamin huomiota. Keskellä pöytää oli vihreä steariinimöykky. 

Jo toista kertaa hän pohti pitikö tappaja kynttilänvalosta.

Birminghamin poliisi oli toiminut kiitettävän ripeästi. 

Suttuinen nenänpään jälki oli ainoa mitä Birminghamin laboratorio ja Washingtonissa työskentelevä Jimmy Price olivat saaneet irti puusta löytyneestä virvoitusjuomatölkistä. 

FBI:n laboratorion Ase- ja työkaluosasto antoi raporttinsa katkaistusta oksasta. Sen leikanneet terät olivat paksut ja matalapuristeiset: se oli katkaistu pulttisaksilla.

Dokumenttiosasto oli siirtänyt kuoreen kaiverretun merkin käsittelyn Langleyssä sijaitsevalle Aasian-osastolle.

Graham istui pakkauslaatikon päällä varastossa ja luki pitkän raportin. Aasian-osasto ilmoitti että merkki oli kiinalainen sanamerkki joka tarkoitti "Osuit" tai "Osuit naulan kantaan" - ilmaus jota toisinaan käytetään pelatessa. Sitä pidetään "positiivisena" tai "onnekkaana" merkkinä myös eräässä Mah-Jong -pelin nappulassa, sanoivat Aasian tutkijat. Se merkitsi Punaista lohikäärmettä.

Tätä oli aika hauska lukea. Graham on kuin myöhemmät profiloijat; hän kulkee murhattujen asunnoissa, tutkailee tavaroita, aistii menneitä, pyrkii tutustumaan ihmisiin heidän omassa ympäristössään. Rikostutkimus ennen kännykkäaikaa tuntuu kauhistuttavan vanhanaikaiselta, vaikkei 1980-luvusta ole herranjestas kuin muutama vuosikymmen! :) Välillä olin hiukan sekaisin siitä, missä milloinkin mennään, siihen malliin ahkerasti porukka lennähteli sinne tänne. Mutta eipä tuo suuremmin haitannut.

Erityisesti pidin siitä, että tarina etenee myös tappajan näkökulmasta. Hänen nimensä kerrotaan jo takakannessa, pian myös tarinassa. Lukija tietää hänen henkilöllisyytensä ja historiansa paljon ennen tutkijoita. Jännitys tuleekin siitä, kuka ehtii ensin; Punainen lohikäärme murhaamaan vai poliisi saamaan hänet kiinni. Yllätysmomenttina mukaan tulee nainen, joka vaikuttaa tapahtumiin paljon, suorastaan muuttaa tarinan suunnan. 

Joskus vanhempia jännäreitä lukiessa naurattaa, koska tarina on vanhahtava eikä lainkaan jännittävä. Tässä niin ei käy. Toki tekniikka on mitä on, mutta jännitystä kyllä riittää. Ei pelkästään Punaisen lohikäärmeen tekojen kautta, vaan myös Lecterin. Hän on pelottava hahmo, ihan vaan paikallaan ollessaankin. On vain mielikuvitus rajana siinä, mitä kaikkea hän pystyy saamaan aikaan vaikka onkin suljettuna pieneen huoneeseen. 

Helena Ruuska: Hugo Simberg: pirut ja enkelit

Helena Ruuska: Hugo Simberg: pirut ja enkelit
WSOY 2018
432 s.

Hugo Simberg. Kaikille tuttu nimi. Haavoittunut enkeli, Tampereen Tuomiokirkon freskot, Kuoleman puutarha. Ehkä myös Talonpoika ja kuolema sekä muutamat muut piru- ja kuolema-aiheiset maalaukset. Syfilis. 

Mutta kuka oikeasti tuntee Hugo Simbergin? Kuinka moni on tiennyt, että hänellä on kaksoisveli ja että hän on matkustanut Lusitania-laivalla Amerikkaan? Tunnustan, minä en tiennyt, en vaikka olenkin lukenut aiemmin ilmestyneitä Simberg-kirjoja. Moni on keskittynyt Simbergiin aikuisena, opintoihin ja työhön taiteilijana. Lapsuus ja siviilielämä on jäänyt usein taustalle, johdannoksi ja viitteiksi.

Helena Ruuska on tehnyt ison työn koostaessaan uuden elämäkerran. Tässä on Simbergin koko elämäkaari, mukana myös perhe. On valokuvia kesänvietosta ja kirjeitä, niin Simbergin itsensä kirjoittamia kuin hänelle kirjoitettuja. Kuvien ja kirjeiden kautta nähdään koko perheen elämää, mutta ennen kaikkea Hugon eri puolet. Häntä ehkä ajatellaan vakavana tyyppinä, huomioiden maalausten aiheet, mutta itse asiassa hän on ollut varsin kujeileva. Vaikka taustalla vaani vakava sairaus, ja vaikka kesti kauan ennen kuin hän alkoi saada arvostusta taiteilijana, hän ei lannistunut. Elämällä oli niin paljon annettavaa hänelle; perheen tuki taiteilijuudelle, kesien vietto yhdessä, matkustelu, lopulta vaimo ja lapsia.

Kirsti Gallen-Kallela muistaa kuulleensa, miten poliisi tuli eräänä aamuna kello seitsemän hakemaan Simbergiä poliisiasemalle maskeradihulluttelun takia. Edellisenä päivänä Hugo oli mustannut kasvonsa, kääntänyt vaatteensa nurin ja vetänyt housut polviin. Hän oli lainannut Mary Gallénin käsineitä ja kenkiä. Selkäänsä hän oli taiteillut kyttyrän ja musta pörröinen matkahuopa sai toimia manttelina. Kasvoilleen hän oli asettanut valkoisen naamion ja käsissään hänellä oli purkki "bianchettaa", liitua ja vettä.

(...)

Hugon epäonni jatkui, kun Thesleffit olivat maaliskuussa lähdössä aamujunalla Firenzestä Roomaan. Thyraan edelleen umpirakastunut Hugo heräsi kello kuusi ehtiäkseen ostamaan kukkia ja mennäkseen asemalle saattamaan naisia. Kukkia ei kuitenkaan löytynyt helposti aamu-unisesta kaupungista. Hugo myöhästyi vain muutamia sekunteja ja juna oli jo liikkeessä, kun hän puuskutti asemalle. Niinpä onnettoman rakastunut nuorimies sai heiluttaa kukkapuskaansa loittonevalle perävaunulle. Harmissaan hän säntäsi saman tien postiin ja lähetti osan kukista herrasväki Thesleffille ja loput Thyralle appelsiinin kera. 

On kiinnostavaa lukea näin perusteellista elämäkertaa. Esimerkiksi Tampereen Tuomiokirkon freskoista syntynyt kohu on ollut tuttua jo ennestään, mutta ei näin yksityskohtaisesti. Että kuinka ihmiset yrittivät tunkea kirkkoon katsomaan keskeneräistä työtä. Tai kuinka Simberg oli innokas valokuvaaja, ja valokuvat antoivat hänelle mahdollisuuden työstää teoksia ilman että mallin tarvitsi olla paikalla tuntikausia. Tai millaiset olivat hänen välinsä aikakauden muihin taiteilijoihin, etenkin muihin kuin Akseli Gallen-Kallelaan. 

Joitain yksittäisiä asioita jäin vähän kummastelemaan. Esimerkiksi tätä: "Kuva petoeläimellä ratsastavasta valkopukuisesta naisesta on seksuaalisesti latautunut ja suorastaan huutaa freudilaista tulkintaa. Sellaista Simbergin perheen naisväki tuskin kuitenkaan vuonna 1895 työstä löysi, sillä Sigmund Freudin Die Traumdeutung (Unien tulkinta) ilmestyi vasta noin viisi vuotta myöhemmin." Öö, mitä? Miksi yhdistää freudilainen tulkinta ja naispuoliset Simbergit, kun sellaista yhteyttä ei ole vuonna 1895, tuskin sen jälkeenkään? Toinen juttu on se, että useammassa kohdassa pohditaan, mikä mahtoi olla Simbergin sairauden lopullinen diagnoosi. Mitä väliä? Eikö riitä se, että sairaus aiheutti sairaalajaksoja, todennäköisesti toi taiteeseen kuolemakuvia ja lyhensi taiteilijan elämää. Onko sillä merkitystä, oliko sairauden nimi syfilis, tai hermosairaus, tai maanis-depressiivisyys, tai mikä ikinä se olikaan? 

Yllä mainitut ovat yksittäisiä pieniä seikkoja, ja on täysin mahdollista että ne eivät häiritse ketään muuta kuin minua. Ennen muuta ne ovat pieni osa muuten oivallista opusta. 

Helmet-lukuhaasteeseen tämä menee tietenkin kohtaan 20, "taiteilijaelämäkerta". 

Kirja on luettu myös blogeissa Tuijata. Kulttuuripohdintoja sekä Kirjasta kirjaan. 

Teatterissa: Homoäiti Kansallisteatterissa

Kansallisteatteri tekee sen taas. Tyhjentää pääni kaikesta analyyttisestä pohdinnasta ja saa huokailemaan ja hihkumaan: ai että mitä näin! Näyttelijä Katja Küttner ja käsikirjoittaja-ohjaaja Heini Junkkaala tyhjentävät pajatson, kertakaikkiaan.

Homoäiti on monologi äitiydestä. Siitä mitä on arki taaperoikäisen ja vauvan kanssa. Kuinka yksin ei pääse minnekään, kuinka aina joku vaatii jotain. Tarinaa ei näytellä, se kerrotaan. Se luetaan paperista, lauletaan, keskustellaan. Ajoittain Junkkaala hyppää mukaan lavalle, ratkaisu toimii erinomaisesti. 

Küttner on aivan järisyttävän hyvä. Niin pienillä äänen ja asennon muutoksilla hän muuttuu äidistä lapseksi, vanhukseksi, juopoksi; hän on väsynyt, vihainen, suostutteleva... Hän kertoo tapahtumat eläviksi. Musiikkina kuullaan useamman kerran Beethovenin 9. sinfonian toista osaa, ja sitä varioidaan suorastaan uskomattomalla tavalla. Menkää kuuntelemaan, kuinka Küttner puhuu Beethovenin tahtiin. Yhdessä kohtaa tuli jännä fiilis. Ensin oli huutoa, sitten näyttämö pimeni. Ajattelin, että kaipaan Beethovenia, ja arvatkaapa mikä alkoi soida juuri silloin? Musiikin lisäksi näyttelijän ja lavasteiden tuottamilla äänillä on suuri merkitys. Esityksen edetessä aloin suorastaan odottaa, mitä seuraavaksi. On hämmästyttävää, mihin kaikkeen ihmisääni taipuu.

Homoäitiä esitetään Listan-monologin lavasteissa, ainoastaan äänentoistolaitteet on lisätty mukaan. Mielenkiintoinen ratkaisu!   

Itselläni ei ole lapsia, en tiedä kuinka paljon se vaikutti esityskokemukseen. En usko, että se haittasi millään tavalla. Kuitenkin moni tilanne on sellainen, jonka olen nähnyt julkisella paikalla, jonka olen nähnyt tai josta olen kuullut sisareni lasten kanssa. Sisareni on kolmen lapsen äiti, ja hän sanoi että kyllä on niin tuttua mitä hän näki, niin tuttua vaikka lapset ovat jo toisella kymmenellä. Tuttuus ei ole sekään haitaksi, tai ainakin siskoni koki että esitys on "ihan sikahyvä". Tunnelmat vuorottelevat naurusta itkuun, mitä Omapohjan pieni ja intiimi tila korostaa vielä lisää. 

Esityksen jälkeen Junkkaala ja Küttner palasivat hetkeksi kertomaan tunnelmiaan bloggariklubilaisille. Yksi katsojista nosti esiin huomion, että entä jos näytelmän nimi ei viittaakaan pelkästään äidin seksuaaliseen suuntautumiseen, vaan olisi yksi ihmislaji. Homo sapiens, homoäiti. Tämä herätti minut pohtimaan, että niin se taitaa usein olla, että äiti on oma lajinsa. Tai roolinsa. Äiti on Äiti, hahmo joka nähdään lasten kautta, lasten jatkeena. Kuka on se henkilö, persoona, Äidin sisällä? Hautautuuko hän Äidin ja Äitiyden alle ja pääseekö sieltä koskaan takaisin ihmisten ilmoille sen jälkeen, kun lapset ovat kasvaneet isoiksi? Onko häntä olemassa Äitiyden ulkopuolella? 

Kuvat: Kansallisteatteri / Mitro Härkönen

Homoäiti Omapohjassa 

Näyttelijä Katja Küttner

Käsikirjoittaja ja ohjaaja Heini Junkkaala

Valosuunnittelu Titus Torniainen

Äänisuunnittelu Harri Kejonen
Listan lavasteet Jukka Huitila

Kiitos Kansallisteatterille bloggaajalipusta. 

Agatha Christie: Salaperäiset rukiinjyvät

Agatha Christie: Salaperäiset rukiinjyvät
Englanninkielinen alkuteos A Pocket Full of Rye (1953)
Suomentanut Eila Pennanen
4. painos WSOY 1982
264 s.

Olen lukenut monia Agatha Christien kirjoja, joitakin teininä, osan aikuisiällä. Jotkut kerran, toiset useamman, jotkut kirjana ja osan äänikirjoina. Salaperäiset rukiinjyvät on kirja, josta en osaa sanoa olenko sen joskus lukenut. Tarina on tavallaan tuttu, mutta toisaalta, Christien kirjat ovat samankaltaisia keskenään. Tv-sarjaa olen katsonut, en kaikkia jaksoja mutta monia. Ehkä tämä on tullut vastaan siellä? Oli miten oli, nyt se ainakin on luettu ja hyväksi todettu.

Rikas liikemies Rex Fortescue menehtyy yllättäen. Kuolinsyyntutkimuksen tulos on yksiselitteinen: mies on murhattu. Tarkastaja Neele haastattelee Fortescuen toimiston väkeä sekä perheenjäseniä. Hän huomaa, että juuri kukaan ei sure kuollutta, päinvastoin. Kuolemasta ei suoranaisesti iloita, mutta se on hyödyttänyt monia ihmisiä. Kun sattuu toinen epäilyttävä kuolemantapaus, juttu mutkistuu. Kolmas ruumis saa tarkastajan ymmälleen. Kenellä on ollut syytä murhata nämä kolme henkilöä?

Eräänä päivänä oven taakse ilmestyy neiti Jane Marple. Hän on tuntenut yhden vainajista läheisesti, ja tarjoaa apuaan jutun selvittämisessä. Neidin maine on kiirinyt myös tarkastaja Neelen korviin, joten apu on tervetullut. Ensin kylläkin näyttää siltä, että juttu mutkistuu entisestään. Neiti Marple lausuu vanhan lastenlorun, ja tarkastaja saa ällistyksekseen huomata murhien noudattavan lorun tapahtumakulkua. Mutta miksi? 

Tarkastaja Neele sanoi hitaasti: - Minusta ei - 

Neiti Marple jatkoi vikkelästi:

- Arvelen, että te olette suunnilleen kolmenkymmenen viiden tai kuuden ikäinen, vai kuinka, tarkastaja Neele? Luulen, että juuri siihen aikaan, kun te olitte pieni poika, alettiin vastustaa lastenloruja. Mutta jos on Hanhiemon kasvattama - niin, tarkoitan, että asia on todella hyvin tärkeä, eikö niin? Sitä minä erityisesti ihmettelin, että - neiti Marple pysähtyi ja näytti sitten kokoavan rohkeutensa ja jatkoi urheasti: - Tietystikin minun taholtani on hyvin julkeata väittää tällaista teille, kyllä minä sen tiedän. 

- Olkaa hyvä ja sanokaa, mitä vain haluatte, neiti Marple. 

- No, te olette hyvin kiltti. Minä sanon. Vaikka teen sen hyvin arastellen, kuten mainitsin, koska tiedän olevani vanha ja varsin sekapäinen, ja luulen, ettei ajatuksellani ole mitään arvoa. Mutta aioin kysyä vain sitä, että oletteko jo syventynyt rastaitten ongelmaan?

Neiti Marple on ihastuttava hahmo niin kirjoissa kuin tv-sarjassa. Tässä hän on jotenkin ehkä vielä enemmän hupaisa hahmo, astuessaan näyttämölle ja vetäessään maton poliisien jalkojen alta. Tuntuu, että jo talon oveen koputtaessaan hän tietää, mitä on tapahtunut ja miksi, ja myös kuka on syyllinen. Tavallaan hän tekee poliisit hieman naurunalaisiksi osoittaessaan näille tapahtumien kulkua ja syöttäessään heille ideoita siitä, mihin pitäisi keskittyä seuraavaksi. Etsiväntaidoiltaan hän tuntuu olevan ylivertainen, mutta vetäytyy vaatimattomana syrjään ja antaa kunnian poliiseille. Eihän hän juttua ratkaissut, antoipa vain muutamia ideanpoikasia. 

Christien kirjat ovat tavattoman turvallista luettavaa. Murhaaja ei koskaan ole satunnainen ohikulkija, ei mielenvikainen joka jahtaa tietyntyyppisiä ihmisiä uhreikseen. Tapaukset ovat siinä mielessä selviä jo alusta asti, että epäiltyjä on rajallinen joukko. Poliisin ja kulloisenkin etsivän on vain keksittävä, kuka heistä sen teki. Rikostutkimus perustuu haastatteluihin, ihmisten tarkkailuun. Toki tehdään ruumiinavauksia ja otetaan sormenjälkiä, mutta ne ovat sivuseikka. Ytimessä ovat aina ihmisten keskinäiset suhteet, unelmat ja pettymykset, rakkaus ja viha, raha tai sen puute. Kun on lukenut yhden Christien kirjan, tietää mitä odottaa muilta. Jokaisessa on kuitenkin se oma juttunsa, jokin erikoinen tai yllättävä seikka, joka erottaa kirjat toisistaan. Tässä se on lastenloru. Täytyykin tarkistaa kirjastossa, löytäisinkö lorua Hanhiemo-kirjoista. 

Helmet-lukuhaasteeseen saadaan kohta 36, "runo on kirjassa tärkeässä roolissa". Hauskaa saada se tällä tavoin eikä esimerkiksi runokokoelmaa lukemalla :) 

Kate Quinn: Koodinimi Alice

Kate Quinn: Koodinimi Alice
Englanninkielinen alkuteos The Alice Network (2017)
Suomentanut Päivi Paju
HarperCollins 2018
574 s.

On kovin vaikea pukea sanoiksi, mitä ajattelen Koodinimi Alicesta. Se on niin moniulotteinen, samaan aikaan ennalta-arvattava ja yllätyksellinen, tunneskaala niin henkilöhahmoilla kuin lukijalla vaihtelee pelosta raivostumisen kautta turhautumiseen ja iloon. Kirjan voisi helposti kuitata hihkumalla oo miten hyvä, mutta sellainen ei tekisi oikeutta sille. 

Vuonna 1947 Charlie St. Clair matkustaa äitinsä kanssa kohti Sveitsiä. Hänellä on Pikku Ongelma, joka halutaan hoitaa pois ja samalla saada Charlien elämä takaisin raiteilleen. Hän on menettänyt elämänhallintansa sodan takia, sodan jossa hänen serkkunsa Rose katosi. Kaikki muut olettavat Rosen kuolleen, mutta Charlie haluaisi saada asiasta varmuuden. Kun laiva pysähtyy Southamptoniin, syntyy lopullinen päätös: Charlie karkaa äitinsä luota mukanaan paperilappunen, jossa on yksi nimi ja osoite. Osoitteesta löytyy vanha ja vihainen Eve Gardiner, jolla ei ole minkäänlaista halua auttaa Charlieta. Even mieli muuttuu hänen kuultuaan tuttuja nimiä. Myös hän haluaa vastauksia tiettyihin kysymyksiin, kysymyksiin jotka ovat vaivanneet häntä yli 30 vuotta. Charlie, Eve ja Even autonkuljettaja-apumies Finn lähtevät matkaan. Heillä on omat haamunsa ja salaisuutensa, mutta yhteinen päämäärä saa heidät hitsautumaan yhteen. 

Ensimmäisen maailmansodan aikaan vuonna 1915 Eve on liitettynä vakoojaverkostoon. "Alice" vie hänet Ranskaan, jossa Eve alias Marguerite työskentelee saksalaisten suosimassa ravintolassa. Ikäistään nuoremmalta näyttävä Eve on tarjoilijana huomaamaton, joten hän saa kerättyä arvokasta tietoa. Elämä vakoojana on valtavan stressaavaa, ja suoranaista tasapainoilua veitsen terällä. Kun vielä ravintolan omistaja René Bordelon kiinnostuu kauniista tarjoilijattaresta, Eve joutuu punnitsemaan kuinka pitkälle on valmis menemään maansa puolesta. 

"Minä luulin, että sinun piti mennä Belgiaan." Eve lukitsi oven. "Saattamaan maahan pudonnutta lentäjää."

"Niin piti." Lili istui lattialla peränurkassa polvet rintaa vasten nostettuina, rukousnauhan kuluneet norsunluiset helmet puristuneina tiukasti nyrkissä olevien sormien väliin. "Lentäjä räjähti astuessaan miinaan. Minä vein viestit Brysseliin ja tulin suoraan takaisin."

Huoneessa oli jäätävän kylmä, ja Lili vapisi valkoisessa paitapuserossaan ja harmaassa hameessaan. Eve veti peiton sängystä ja pudotti sen Lilin harteille. "Sinulla on verta helmassasi."

"Se on sen lentäjän verta." Lilin katse oli lasittunut, aivan kuin hän olisi ottanut laudanumia. "Tai ehkä hänen edellään kävelleen naisen tai tämän aviomiehen... Se tappoi kaikki kolme."

Eve istui alas ja veti vaalean pään olkapäätään vasten. Vaikutti siltä, että oli pahempiakin iltoja kuin ilta täynnä kylmiä instrumentteja ja pistävää kipua vatsassa ja laudanumin aiheuttamia valvepainajaisia. 

"Rajan valonheittimet valaisevat kaiken kuin päivä." Lilin peukalo siveli rukousnauhan helmiä. "Kun pääsee rajan yli ja ampujien ohi, tulee metsäinen alue. Saksalaiset miinoittavat sen. Lentäjäni ei pysynyt takanani - hän juoksi edessämme kävelevän pariskunnan luokse. Hän taisi pitää naista sievänä... Kaikkien kolmen täytyi osua maamiinaan, koska he vain räjähtivät palasiksi alle nekjän metrin päässä minusta."

Eve sulki silmänsä. Hän pystyi kuvittelemaan räjähdyksen mielessään, kovan valon.

"Ja sitten minä hain uudet passini Antoinelta." Lilin ääni oli tasainen mutta hänen kapeat hartiansa kohoilivat Even käsivarren alla. "Hän kertoi, että..."

Pidin erityisen paljon vuoden 1915 osuuksista. Quinn kuvaa taitavasti ja koskettavasti nuorten naisten roolia sodankäynnissä. Sitä, millainen henkinen paine on päällä koko ajan, miten ei saa romahtaa vaan roolia täytyy ylläpitää koko ajan, miten täytyy tehdä isojakin päätöksiä sekunnin murto-osassa. Millaista on, kun lähipiiri koostuu kahdesta muusta vakoojasta, joista ei tiedä juuri muuta kuin heidän uuden / uudet henkilöllisyytensä. Millaista on kiinnijäämisen pelko, entä kun joku verkostosta jää kiinni. Millaista on kun joutuu miettimään, palaako kotiin ja entiseen elämään vai jatkaako suurista riskeistä huolimatta. Tämä osuus on koko ajan jännittävää, hermostuttavaa, pahaenteistä. 

Vuoden 1947 osioista olisi voinut vähän tiivistää, jotta tarina olisi jatkanut tasaista kulkuaan. Nyt on vähän turhan monta pysähdystä, jossa Charlie kertaa vanhempiensa reaktioita Pikku Ongelmaan, samoin turhan monta kertaa hän on Finnin kanssa kaksin pimeässä Even nukkuessa kännissä. Liikaa toistoa, ja turhia pysähdyksiä. Draamaa ja romantiikkaa olisi ollut tarpeeksi vähän vähemmälläkin. Mielenkiintoisinta on Even vähittäinen avautuminen, kuinka hän paljastaa menneisyytensä pieni pala kerrallaan. 

Lopussa on kirjailijalta loppusanat, joissa hän kertoo tarinasta tarkemmin. Osa hahmoista perustuu todellisiin henkilöihin, samoin osa tapahtumista on todellisia. Se, mistä tässä en pidä, on pari kohtaa joissa kirjailija sanoo "kopioin kertomuksen hänen paostaan melkein sanasta sanaan (...)", "hänen kokemuksensa keskitysleirin vapauttamisesta Belsenissä on kopioitu suoraan (...)". Öö, olet kaunokirjailija, olisitko voinut kertoa nämäkin kohdat omin sanoin? Muuten loppukaneetti on tarpeellinen ja kiinnostava. Siinä on tietoa naisvakoojaverkoston synnystä ja toiminnasta, se nostaa esiin ja antaa arvostusta naisten tekemisille. Se muistuttaa, että naisilla oli sodassa myös muunlaisia rooleja kuin sairaanhoitajien ja sihteereiden. 

Koodinimi Alicen on lukenut myös Leena Lumi. 

Helmet-lukuhaasteeseen saan lopultakin kohdan 30, "kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan". Tämä on ollut yllättävän hankala kohta. Joo, aiheesta on kirjoitettu paljon, mutta tuntuu että ne mielenkiintoisimmat olen lukenut jo aiemmin, enkä halua ruksia kohtia vanhoilla postauksilla. Monet niistä, jotka olivat vielä lukematta, ovat kuvauksia rintamalta. Paria yritin mutta en jaksanut lukea loppuun. Kirjan täydeltä yksityiskohtaista kuvausta taisteluista ei vaan ole mun juttu.