Teija Rekola: Eetu ja ruma Rusina

Teija Rekola: Eetu  ja ruma Rusina
Kuvitus Mervi Lindman
WSOY 2013
62 s.









Jälleen kerran ihastuttava kotimainen kuvakirja, jossa jo kansikuva houkuttelee tarttumaan kirjaan ja selvittämään, miten säikähtäneen oloinen pikkupoika pärjää topakan vauvan kanssa. Aiheena on siis monille lapsiperheille tuttu vieras eli sisaruskateus.

Tarina alkaa, kun Eetun kotiin tulee vauva. Samalla Eetu saa itselleen varjon, ison, mustan ja kiukkuisen. Vaikka vauva ei tee varsinaisesti mitään pahaa, Eetu ei halua asua sen kanssa. Ja vaikka hän välillä on leppymässä, varjo saa hänet puolelleen vauvaa vastaan. Yhdessä he koittavat hankkiutua vauvasta - Miisasta - eroon. He yrittävät postittaa sen takaisin synnytyslaitokselle ja antaa sen joululahjaksi yksinäiselle Aune-vanhukselle. Miisa ei kuitenkaan suostu häipymään vaan palaa aina takaisin.

- Kohta se nukahtaa, ja sitten me voimme..., varjo aloitti.
- Niin mitä?
- Niin, niin, mitä? Jotain pitäisi tehdä, varjo jatkoi. - Siitä täytyy päästä eroon.
- Ai kokonaanko?
Varjo nyökytti päätään.
- Kokonaan. Ja minulla on jo idea, se sanoi seuraten, miten Rusinan silmäluomet painuivat kiinni, ja vauva nukahti.
- Ota se syliin, varjo käski. - Sitten hiivitään keittiöön.
Varjo meni edeltä ja Eetu seurasi perässä Rusinaa kantaen.
- Mitä me täällä? hän kysyi samalla, kun varjo eteni tiskipöydän luo.
- Laitetaan se roskiin, varjo vastasi ja avasi alakaapin oven. Sitten se veti jätevaunun ulos, kaappasi Rusinan Eetun sylistä ja asetti vauvan roskakoriin. Pam! kaappi vielä kiinni ja varjo saattoi taputtaa käsiään tyytyväisenä.
- Nyt siitä päästiin!
Tai niin varjo luuli.
Seuraavana aamuna vauva makasi jälleen olohuoneen lattialla ja hekotteli tavalliseen tapaansa varjolle ja Eetulle. 
- Se on juonikkaampi kuin arvasinkaan, varjo mutisi silmiään siristäen ja yrittäen ottaa vastustajasta henkisen yliotteen. - Sitä ei ihan yksinkertaisilla keinoilla päihitetä. 

Usein on niin, että aluksi Eetu haluaa jotain, vaikkapa saada vauvan itkun loppumaan. Yhdessä varjon kanssa he keksivät jonkin keinon, mutta varjo haluaa viedä asiat pidemmälle kuin Eetu ja Eetu jää aina taustalle varjon hoitaessa likaisen työn. Miisan kasvaessa ja oppiessa uusia asioita Eetu alkaa pitää hänestä yhä enemmän, ja samalla varjo pienenee kunnes lopulta katoaa kokonaan.

Pidin siitä, että kirjassa oli käsitelty lapsiperheen arkea realistisesti. Vaikka isä on insinööri, Eetun mielestä tämä joutuu vauvan hypnotisoimaksi. Vauva itkee kaiket yöt, ja vanhemmat ja Eetu ovat väsyneitä. Kakkavaippa haisee ja liikkeelle lähtenyt vauva kajoaa Eetun tavaroihin. Kuitenkin kuvataan myös se, että ensimmäiset hampaat saanut Rusina onkin Eetun mielestä suloinen ja kuinka Eetu suojelee tätä vaaratilanteissa. Tarinassa on opetus, mutta sitä ei tuputeta eikä alleviivata vaan se on kirjoitettu hienovaraisesti tarinan osaksi.

Mervi Lindmanin kuvitus on kertakaikkisen hieno ja tukee tekstiä hyvin. Etenkin vauvan kuvat ovat sellaisia että naurattaa ääneen. Punahattuinen vauva tutti suussa on kuin puutarhatonttu. Syntymän jälkeen vauva puhisee ja piereskelee posket punaisina, myöhemmin hän nauraa ja touhuaa posket punaisina. Kuvissa näkyy Miisan kehitys vastasyntyneestä konttaavaksi taaperoksi. Kuvitus keskittyy lapsiin ja varjoon, vanhempia ei juuri näy, tekstissä he esiintyvät huomattavan paljon enemmän. Ratkaisu toimii, koska lapsi pystyy pelkkien kuvien avulla tutkimaan Eetun suhtautumista Miisaan ja sen muuttumista. Sisaruskateus on kuitenkin sellainen asia, mikä vanhempien on vaikea saada katoamaan. Pikkusiskon tai -veljen hyväksyminen lähtee lapsesta itsestään, hänen itsensä on saatava löytää tämän hyvät puolet, toki vanhempien avustuksella. 

Tove Alsterdal: Haudattu hiljaisuudessa

Tove Alsterdal: Haudattu hiljaisuudessa
Ruotsinkielinen alkuperäisteos I tystnaden begravd (2012)
Suomentanut Katriina Huttunen
Gummerus 2013
409 s.







Alsterdalin viime vuonna ilmestynyt esikoinen Kadonneet oli hyvä joskin siinä oli joitain pikkupuutteita. Haudattu hiljaisuudessa on sekin hyvä, huippuhyvä, liki täydellinen. Kirjat eivät ole sarjan osia, vaikka jotain samaa niissä on. Molemmissa on kuolemaa, etsintää, totuuden selvittämistä, salaisuuksien paljastamista.

Katrine Hedstrand on jäänyt työttömäksi ja palaa Lontoosta Tukholmaan huolehtimaan dementoituneen äitinsä asioista. Katrine löytää kiinteistönvälittäjältä tulleen kirjeen, jossa tarjotaan huima summa äidin lapsuudenkodista Ruotsin Lapin Kivikankaalla. Katrine lähtee katsomaan taloa, vuosikausia tyhjänä ollutta röttelöä. Toimittajana Katrine on utelias ja haluaa selvittää, miksi joku haluaa maksaa talosta paljon. Hän tutustuu Kivikankaan asukkaisiin ja saa selville äitinsä salassa pitämiä asioita. Hänelle selviää äidin asuneen pohjoisessa paljon kauemmin kuin mitä hän on lapsilleen kertonut. Katrine tutustuu myös isoäitinsä tarinaan.

Kivikangas on pieni paikka, jossa ihmisten asiat eivät kuulu vain hänelle itselleen. Kaikki tuntevat kaikki, ja jokaisen elämä limittyy yhteen ainakin muutaman muun kanssa. Katrinen tutkimus vie hänet Pietariin tutkimaan arkistoa ja selvittämään, mitä tapahtui Neuvostoliittoon lähteneille Kivikankaan kommunisteille, mitä tapahtui hänen isoäitinsä rakastetulle, mitä tapahtui isoäidille ja miksi äiti on vaiennut koko elämänsä.

Yläkerrassa oli yhtä kylmä kuin ennenkin. Vain muurissa tuntui aavistus lämpöä kun hän hipaisi sitä. Ullakkokamariin päästyään hän istahti levitettävälle sohvalle. Hänen oli pakko huoahtaa ja olla hetki yksin. Hän painoi mieleensä lattiapalkkien notkahdukset, kylmän peiton hajun, kaiken surun ja kaipuun. Hänen teki mieli katsoa ikkunasta ulos viimeisen kerran, ja hän nousi seisomaan, meni ikkunan ääreen ja hengitti siihen. Hengitys häätyi huuruksi. Hän irrotti ikkunan hakaset. Se kävi hämmästyttävän helposti. Kun hän työnsi ikkunan auki, kuolleet ampiaiset leijailivat maahan. Jokea näkyi sieltä kymmenen kilometrin verran, ja taivas kaartui korkealla. Rannassa puurivistön yllä lensi petolintu, se teki kaarroksen ja katosi näkyvistä. Jos hän kurottaisi kättään, hän ylettyisi koivun ylimpiin oksiin. Oliko se sama puu, olivatko ne samoja oksia? Minun on tultava tänne takaisin, hän ajatteli, tämän täytyy saada jäädä entiselleen. Hän mietti, miltä siellä näytti kesällä, kun joki virtasi vapaana puiden takana. Millainen oli ollut kesäkuun heleys Sirin odottaessa täällä? Varmaankin silloin oli ollut kaunista. Katrine tunsi kauneuden ja tuskan samassa hengityksessä, sen miten unelmat saattoivat lentää kuinka kauas tahansa.

Rauhan rikkoi moottoreiden ääni.

Pidin siitä, miten pohjoisen karua talvea on kuvattu, miten pakkanen ja paksu lumi tulevat lukijan lähelle. Kylmässä karussa ympäristössä ihmisten lämpö ja toisten ihmisten kylmyys korostavat toisiaan. Kirjassa on paljon hienoa kuvausta siitä, miten ihminen ja luonto elävät yhdessä, toisiaan kunnioittaen. Pidin siitä, että tarina keriytyy auki vähitellen, pieni pala kerrallaan. Kerän alussa on monta toisiinsa liittymätöntä ihmistä ja paikkaa, mutta kierrosten vähetessä kaikki lähenee kunnes jäljellä on enää tiukka solmu. Siinä solmussa on pariskunta haaveineen ja kohtaloineen, se pieni ajanjakso josta saa alkunsa vuosikymmeniä piileskelevä salaisuus, salaisuus jonka on tullut aika paljastua.

Ainoa miinus tulee siitä, että kirjan kanteen on laitettu Liza Marklundin kommentti: "Vuoden paras ruotsalainen dekkari." Aluksi se ei häiritse mutta lopussa se tuntuu lukijan harhauttamiselta. Alsterdal nimittäin kiittää Marklundia jatkuvasta mukanaolosta, ideoista, kritiikistä ja yksityiskohtiin puuttumisesta. Marklundin kommentti ei siis ole puolueeton  mielipide vaan mainos. Muuten Haudattu hiljaisuudessa saa täydet pisteet.  

Suzanne Collins: Ylismaan Gregor

Suzanne Collins: Ylismaan Gregor
Englanninkielinen alkuperäisteos Gregor the Overlander (2003)
Suomentanut Helene Bützow
WSOY 2013
301 s.







Ylismaan Gregor aloittaa viisiosaisen Alismaan tarinat -sarjan. Hauska mutta hyvällä tavalla myös ällöttävä avausosa vie 11-vuotiaan Gregorin ja hänen kaksivuotiaan pikkusiskonsa Bootsin Alismaahan, jossa he törmäävät paitsi ihmisiin myös torakoihin, lepakoihin, hämähäkkeihin ja rottiin.

Gregor ja Boots tempautuvat kotitalonsa pyykkituvassa olevasta ilmastointikanavasta pudotukseen, joka päättyy kauemmas kuin Gregor pystyi kuvittelemaan. Heidän onnekseen vastassa on sellainen torakkajoukko, joka ei myy heitä rottien ruuaksi vaan vie ihmisten luo. Gregor kokee myös ihmiset vaarallisiksi ja yrittää paeta, tuloksetta. Hän ajautuu vielä vaarallisempaan paikkaan ja törmää rottiin. Hän onnistuu  puolustautumaan niitä vastaan riittävän kauan, jotta lepakoilla ratsastavat ihmiset ennättävät pelastaa hänet ja Bootsin. Gregor on kiitollinen ja toteaa olevansa parhaassa turvassa ihmisten luona.

Alismaa ei kuitenkaan ole mikään lomaparatiisi. Gregorille kerrotaan Harmaasta ennustuksesta, jonka mukaan Ylismaasta saapuu soturi, soturi joka kumppaneineen pelastaa Alismaan kaikki muut lajit ilkeältä rottakuninkaalta ja tämän pahantahtoiselta armeijalta.

Miksi hänen pitäisi esittää jotakin ja herättää vääriä toiveita? Samuraisoturit, apassisoturit, afrikkalaissoturit, keskiaikaiset soturit. Gregor oli nähnyt elokuvia. Hän oli lukenut kirjoja. Soturit olivat ensinnäkin aikuisia ja heillä oli yleensä paljon erikoisaseita. Gregor oli yksitoistavuotias, ja jos ei kaksivuotiasta pikkusiskoa laskettu erikoisaseeksi, hän oli tullut tyhjin käsin. 

Eikä Gregor ollut kiinnostunut taistelemisesta. Hän kyllä antoi samalla mitalla takaisin, jos joku kävi koulussa käsiksi, mutta sitä ei sattunut usein. Hän ei ollut isokokoinen, mutta hän liikkui nopeasti, eikä häntä haluttu ärsyttää. Mutta Gregor ei koskaan aloittanut tappelua, ja eivätkö soturit etupäässä tapelleet?

Gregorille kuitenkin selviää, että taistelemalla rotta-armeijaa vastaan hän voi selvittää kaksi vuotta aiemmin kadonneen isänsä kohtalon. Hän rohkaisee mielensä ja lähtee toteuttamaan ennustusta. Toisin kuin hän luulee, Boots osoittautuu tärkeäksi lenkiksi tapahtumaketjussa, joka päättyy monien vaikeuksien kautta voittoon.

Alismaasta lähtiessään Gregor kuulee puhuttavan Turman ennustuksesta, mutta ei ehdi saada selvää mikä se on. Gregor ja lukijat saavat sen selville toisessa osassa, jonka kerrotaan ilmestyvän lokakuussa 2013.

Collins on kirjoittanut vetävän seikkailun, joka viihdyttänee niin lapsi- kuin aikuislukijoita. Lapset todennäköisesti ihastuvat hämähäkeistä, rotista ja torakoista, mitkä saattavat hivenen puistattaa aikuisia. Ja siinä missä aikuisilla menee kylmiä väreitä kaksimetristen rottien ja saaliilta sisuskalut imevien hämähäkkien kanssa, lapset lienevät haltioissaan.

Tarina on tapahtumarikas ja jännittävä, lisäksi siinä käsitellään isoja asioita kuten ystävyyttä, uskollisuutta, vallanhalua ja petosta. Siinä opitaan että läheiset voivat pettää, mutta toisaalta myös että ystäviä ja liittolaisia voi löytyä yllättävistä suunnista. Kun päämäärä on yhteinen, sen voi saavuttaa jos hylkää ennakkoluulot ja uskaltaa luottaa toisiin.

E. L. Doctorow: Homer ja Langley

E. L. Doctoow: Homer ja Langley
Englanninkielinen alkuperäisteos Homer & Langley
Suomentanut Helene Bützow
Tammi 2013
210 s.







Homer ja Langley on surullisenhauska kertomus kahdesta veljeksestä, joiden iloinen huoleton maailma kutistuu vähitellen elämäksi pimeässä, neljän seinän sisällä. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen, vanhempiensa kuoltua Homer ja Langley viettävät sosiaalista elämää muun muassa salakapakoissa ja pitämällä kotonaan tanssiaisia. Homer työskentelee elokuvateatterissa; hän soittaa pianolla elokuviin sopivaa musiikkia. Tämä päättyy äänielokuvien tulon myötä. Homer on sokeutumassa vähitellen, mikä ensin rajoittaa ja lopulta estää soittamisen ansaintamielessä. Kotona hän voi soittaa, koska on opetellut valtavan määrän kappaleita ulkoa.

Sokeus rajoittaa Homerin elämää, ja tavallaan sen tekee myös Langley. Hänen suurin tavoitteensa on tehdä niin ajankohtainen sanomalehti, että sen yksi ainoa numero kertoo tosiasiat minä tahansa aikana. Tätä varten Langley lukee ja kerää kotiin kaikki sanomalehdet, joka päivä. Lisäksi hän kerää oikeastaan mitä tahansa, mieluiten paljon. Pihiydessään hän ei koskaan heitä mitään pois.

Siihen aikaan, 30-luvun lopussa ja 40-luvun alussa, autot olivat virtaviivaisia. Se oli uusimman autosuunnittelun päivän sana. Auton virtaviivaisuus tarkoitti, että kaikki oli kaarevaa, eikä missään ollut ainoatakaan suoraa kulmaa. Olin asioikseni tunnustellut kadun reunaan pysäköityjä autoja kädelläni. Autoissa jotka pitivät kadulla kehräävää ääntä oli pitkä matala konepelti, pyöreinä kaartuvat puskurit, lokasuojat ja kiinteä kupera tavaratila. Kun paranin niin paljon, että jaksoin mennä alakertaan, kysyin Langleylta: Jos kerran halusit tänne auton, miksi et tuonut sellaista uudenaikaista mallia?

Sanoin sen vitsinä istuessani T-Fordissa ja painoin äänimrkin kumipalloa kaksi kertaa kuin huutomerkeiksi perään. Törähdykset kimpoilivat ympäri huonetta ja kertautuivat hupaisina kaikuina ullakolle asti.

Homer ja Langley elävät suuressa asunnossa vailla rahahuolia ja muutenkin melko huolettomina. Esimerkiksi joukko hippejä saa muuttaa heidän luokseen tuosta vaan, siksi aikaa kun haluavat. Mutta vähitellen Langleyn pihiys tekee elämästä hankalaa. Hän kieltäytyy maksamasta laskuja, ja kun kaasu, vesi ja sähkö katkaistaan hän keksii keinot selvitä omavaraisesti ilman niitä. Mutta pimeässä, vedettömässä, tavaraa täynnä olevassa asunnossa elintila kutistuu. Homer menettää näön lisäksi kuulonsa eikä pysty enää liikkumaan omin avuin, koska Langleyn keräämät tavarat peittävät ja muuttavat tutut kulkureitit.

On ilmennyt ongelma. Langleyn puolustusstrategia on saanut aikaan sen, että minun on vaarallista tai jopa mahdotonta liikkua talossa. Olen vankina käytännön syistä. Paikkani on tällä hetkellä juuri oleskeluhuoneen ovien sisäpuolella, ja täältä on vain yksi polku portaiden alapuolella olevaan kylpyhuoneeseen. Langleynkin liikkumismahdollisuudet ovat rajalliset. Hän on asettunut keittiöön ja pääsee sisään ja ulos pihalle avautuvan takaoven kautta. Eteisaula on tukittu täydellisesti kirjalaatikoilla, ja pinot ulottuvat kattoon asti. Lehtipaalien välissä kulkee kapea polku, jonka yläpuolella roikkuu puutarhatyökaluja - lapiot, haravat, sähköpora ja kottikärryt riippuvat rautalangoista ja naruista, jotka Langley on pingottanut seiniin lyötyjen naulojen väliin - ja joka johtaa keittiöstä minun alueelleni. Langley tuo minulle ruokaa sitä tunnelia pitkin. Hän sanoo väistävänsä taskulampun valossa ansalangat, joita on kiinnitetty nilkan korkeudelle seinien väliin.

Tarinan alkupuoli on hauskaa ja melko kepeää aikalaiskuvausta 1900-luvun alkupuoliskosta. Veljekset eivät tunne suurta huolta huomisesta, pääasia on pitää hauskaa milloin tahansa ja kenen kanssa tahansa. Vähitellen tunnelma muuttuu ahdistavammaksi. Homer tulee yhä riippuvaisemmaksi Langleystä, joka puolestaan tulee yhä vainoharhaisemmaksi. Lukija voi pohtia, miksi Homer ei pyri pois Langleyn luota, vaikka haluaisi maksaa laskut, poistaa ikkunoita peittävät luukut ja olla väleissä naapureiden kanssa. Miksi veljesten välinen side on niin tiukka, että se on mahdoton katkaista?

Pidin kirjasta, pidin siitä että maltillisen sivumäärän aikana se kuvasi sekä yksittäisten ihmisten että yhteiskunnan muutosta useiden vuosikymmenien aikana. Suuret asiat, kuten maailmansodat ja jazz-musiikki, kuvataan samaan aikaan sekä lähellä että kaukana olevina. Toisaalta myös pienet arkiset asiat, kuten laskujen maksaminen, kasvavat yhteisöä koskeviksi asioiksi. Asetelma me vastaan muu maailma menee tässä kirjassa äärimmilleen, niin pitkälle että siitä on vain yksi tie ulos. Eikä se tie ole kaunis. 

Kirjan ovat lukeneet myös bleue http://sininenkeskitie.blogspot.fi/2013/08/homer-ja-langley-el-doctorow.html ja Erja http://esperanzan.blogspot.fi/2013/08/homer-ja-langley-e-l-doctorow.html.

Salla Simukka: Valkea kuin lumi

Salla Simukka: Valkea kuin lumi
Tammi 2013
237 s.









Luminen Tampere on vaihtunut helteiseen Prahaan, kun Lumikki on tehnyt irtioton kaikesta. Pariviikkoinen reissu on hänelle tilaisuus hengähtää. Mutta toisin käy. Vaaratilanteet eivät ole unohtaneet Lumikkia vaan seuraavat hänen kannoillaan.

Ihan tavallisena päivänä Lumikki tapaa nuoren naisen, Zelenkan,  joka esittäytyy hänen sisarekseen, seuraukseksi isän lyhyestä mutta kiihkeästä suhteesta tsekkiläisnaiseen. Lumikki hämmentyy; hän ei ole tiennyt isän koskaan matkustaneen Prahaan eikä hän näe Zelenkassa mitään piirteitä isästä tai itsestään. Kuitenkin hänellä on epämääräisiä muistikuvia tilanteista, joihin liittyy isosisko. Hän päättää tavata Zelenkaa lomansa aikana, etenkin kun huomaa tämän pelkäävän perhettään, ihmisjoukkoa joka on ottanut tämän jäsenekseen Zelenkan äidin kuoltua.

Zelenkan perheen ympärille liittyy salaisuuksia, jotka Lumikki päättää selvittää. Se on vaikeaa ja vaarallista, koska perheen pää kumppaneineen haluaa pitää suunnitelmansa salassa kaikin mahdollisin keinoin. Lumikki saa käyttää kaiken nokkeluutensa ja fyysisen voimansa selvitäkseen palkkamurhaajan kynsistä, paljastaakseen hurjan totuuden ja pelastaakseen paitsi Zelenkan myös monta muuta ihmistä.

Yhtä hyvin hän voisi leikkiä nyt viimeiset Praha-päivät turistia ja käydä näyttelyissä ja teatterissa. Tätähän hän oli tullut tekemään. Löytämään kaupungin yksin, olemaan yksin, tekemään yksin juuri sitä, mikä sillä hetkellä sattui tuntumaan kiinnostavalta. Vaikka todellisuudessa Lumikki tiesi, että hän halusi pakoon omia ajatuksiaan ja kaikkea sitä kaaosta, mihin oli joutunut. Hän kaipasi edes hetkeksi jotain täysin muuta, jotain kaunista. 

Lumikki maksoi pääsylipun ja istuutui katsomon perimmäiseen riviin puupenkille, jota peitti kulunut samettiverhoilu. Katsomo oli vain puoliksi täynnä, joten hän sai istua rivillä yksin. Se oli hyvä. Hieltä haiseva tyttö, jonka paidan etumus oli kuivineiden veriroiskeiden peitossa, ei takuulla ollut kenellekään mieluisinta teatteriseuraa.

Lumikki-trilogian toinen osa jatkaa samassa hengessä kuin ykkösosa Punainen kuin veri. Yllätyin hieman siitä, että tapahtumat sijoittuivat Tampereen sijasta Prahaan. Se ei kuitenkaan ole lainkaan huono ratkaisu, vaan tarina on toimiva ja uskottava, samoin henkilöhahmot. Vaikka tapahtumat on kerrottu hän-muodossa, tuntuu kuin kaikki tapahtuisi minulle. Välillä melkein unohdin hengittää kun juoksin Lumikin kanssa Prahan kaduilla ja jännitin mitä seuraavaksi tapahtuu.

Olisin kaivannut hieman tasaisempaa vauhtia tapahtumakulkuun. Kirjan alku etenee melko verkkaisesti kun taas loppupuolella tapahtumat vyöryvät hurjalla vauhdilla, niin että lähes joka nurkan takana odottaa uusi vaara. Alku on kuitenkin sen verran kiinnostava, että kirjaa haluaa lukea kiireesti eteenpäin. Pidin siitä, että alkupuolella annetaan vihjeitä taustalla olevasta kuviosta, kuitenkin niin ettei asioita paljasteta liian aikaisin vaan jännite säilyy loppuun asti. Kuten melkein kaikissa jännityskirjoissa, tässäkin loppuratkaisu yllätti minut täydellisesti. Jään siis innokkaasti odottamaan seuraavaa osaa.

Valkea kuin lumi -kirjan ovat lukeneet myös Annami http://annaminunlukeaenemman.blogspot.fi/2013/08/salla-simukka-valkea-kuin-lumi.html ja Varjelum http://kerrankirjablogi.blogspot.fi/2013/08/salla-simukka-valkea-kuin-lumi.html  

Naisten kuntoilukirja

Naisten kuntoilukirja
Toimittanut Lisa Purcell
Suomentanut Laura Haavisto
Readme.fi 2013
160 s.







Naisten kuntoilukirjan lisäotsikkoina kannessa ovat Anatomia sekä Naisten opas vahvaan ja hyväkuntoiseen kehoon. Ne kertovat täsmälleen mistä on kyse: kotioloissa tehtävät liikkeet on havainnollistettu sekä ihmismallilla että anatomisella tietokonekuvalla. Aukeaman vasemmalla sivulla on ihmismalli, joka esittelee liikkeen vaihe vaiheelta. Oikealla sivulla on tietokonekuva, johon on väritetty ja nimetty ne lihakset, joihin kyseinen liike vaikuttaa. Aukeamalla on aina paitsi kuvalliset myös sanalliset ohjeet sekä tietolaatikko, jossa kerrotaan mihin lihaksiin liike vaikuttaa. Lisäksi jokaisen liikkeen kohdalla huomautetaan, mihin liikkeen tekemisessä pitäisi pyrkiä ja mitä pitäisi välttää. Monista liikkeistä on esitetty myös muunnelma, joka on joko helpompi, samaa vaikeustasoa tai vaikeampi kuin perusliike.

Plussaa kirja saa ihmismallien käytöstä. Viime vuosina on ilmestynyt useita anatomisia liikuntakirjoja (esim. Venyttelyn anatomia ja Kuntosaliharjoittelun anatomia), joissa mallit ovat tietokoneella tehtyjä, ilmeettömyydessään jopa hieman pelottavia. Naisten kuntoilukirjassa animaatiohahmot on tehty muistuttamaan kyseistä liikettä esittelevää ihmistä, mikä saa ne näyttämään luonnollisemmilta ja luontevammilta kuin monissa muissa kirjoissa.

Hyvä asia on myös kirjan selkeys. Alussa on lyhyt johdanto, jota seuraa tietoaukeama kehon lihaksista. Sen jälkeen tulee liikkuvuusharjoituksia, ylävartaloliikkeitä, keskivartaloliikkeitä ja alavartaloliikkeitä. Jokaisen liikeryhmän alussa on sivun mittainen johdanto. Kirjan lopussa on vielä useita vaihtoehtoja liikkeiden yhdistämiseen sen mukaan, mitä kohtaa kehosta haluaa treenata.

Kirja on myös monipuolinen: välineinä käytetään oman kehon lisäksi tuolia, jumppapalloa, kuminauhaa, pilatesrullaa, kuntopalloa ja käsipainoja. Monipuolisuus on toisaalta haitta: tuskin kenelläkään on kotonaan kaikkia välineitä. Suurin osa liikkeistä on kuitenkin tehty oman kehon painolla, ja lisäksi välineiden avulla tehtävistä liikkeistä on yleensä esitelty jokin samantyyppinen liike oman kehon painolla tehtynä.

Miinusta tulee siitä, että liikkeet ovat tuikitavallisia. Aloittelijalle se on varmastikin hyvä asia, mutta aktiiviliikkuja ei löydä sellaisia liikkeitä, joita ei olisi tehty perusjumpissa kymmeniä kertoja. Enemmän olisi saanut olla eri vaikeustasoja ja muunnelmia liikkeistä. Mutta kyllä Naisten kuntoilukirja on ihan kelvollinen tulokas liikuntakirjojen joukkoon.

M. L. Stedman: Valo valtameren yllä

M. L. Stedman: Valo valtameren yllä
Englanninkielinen alkuperäisteos The Light Between Oceans
Suomentanut Leena Perttula
Karisto 2013
422 s.






Ensimmäisestä maailmansodasta palaa mies, Tom Sherbourne, ulkoisesti ehjänä mutta sisältä rikki. Hän pestautuu majakanvartijaksi pienelle Janus Rockin saarelle Australian lounaiskulmalle valmistautuneena elämään yksin, vain muistot ja painajaiset seuranaan. Käydessään Partageusen kaupungissa mantereella Tom tapaa Isabelin, naisen joka pian haluaa mennä naimisiin ja muuttaa majakkasaarelle. Isabel haaveilee lapsilaumasta, joka elävöittäisi ankean saaren. Kohtalo on kuitenkin päättänyt toisin: Isabel tulee raskaaksi kolme kertaa ja kolme kertaa hän menettää lapsen. Viimeistä haudatessaan hän kuulee itkua ja luulee tulleensa hulluksi.

Tuon vuoksi juuri päiväkirja oli päällimmäisenä Tomin mielessä, kun vene ilmestyi saarelle. Hän oli tottunut kirjaamaan jokaisen pikkuasian, jolla saattaisi olla merkitystä, sillä häntä eivät sitoneet ainoastaan työsopimuksen ehdot vaan myös Liittovaltion laki. Hänen tietonsa saattoi olla vain pikkuriikkinen pala palapelissä, mutta se oli pala, jonka vain hän kykeni asettamaan paikalleen, ja niinpä oli äärimmäisen tärkeää, että hän teki niin. Hätäraketti, savukiehkura horisontissa, pala rannalle ajautunutta metallia - kaikki nämä kirjattiin hänen vakaalla, tarmokkaalla käsialallaan, kirjaimin, jotka kallistuivat eteenpäin pehmeinä ja tasaisina.

Hän istui työpöytänsä ääressä linssihuoneen alapuolella, ja hänen täytekynänsä odotti uskollisena päästäkseen raportoimaan päivän tapahtumat. Mies oli menehtynyt. Asiasta pitäisi ilmoittaa; pitäisi tehdä tiedusteluja. Tom veti lisää mustetta kynään, vaikka säiliö oli melkein täynnä. Hän tarkasti muutaman edeltävän sivun yksityiskohdat ja palasi sitten ensimmäiseen merkintään, jonka hän oli tehnyt kirjaan sinä harmaana keskiviikkoäivänä, kun hän oli saapunut Janusin saarelle kuusi vuotta sitten. Siitä lähtien päivät olivat seuranneet toisiaan kuin vuoksi ja luode, mutta kertaakaan noiden vuosien aikana - silloinkaan kun hän oli uupunut korjaustöistä tai kun hän oli istunut vahdissa läpi myrsky-yön, silloinkaan kun hän oli miettinyt, mitä hemmettiä teki koko saarella, edes niinä epätoivoisina päivinä kun Isabel oli saanut keskenmenon - Tomin kohdalle ei ollut osunut toista päivää, jolloin musteen raapustaminen päiväkirjaan olisi saanut hänet yhtä levottomaksi kuin nyt. Mutta Isabel oli anellut, että hän odottaisi päivän. 

Keväällä 1926 Janus Rockin rantaan haaksirikkoutuu vene, jossa on kuollut mies ja elävä vauva. Tom ja Isabel tietävät, että asiasta pitäisi ilmoittaa mutta he empivät. Lapsen (oletettu) isä on kuollut ja mahdollisesti äitikin, mikäli tämä on ollut mukana veneessä ja pudonnut mereen. Isabel haluaa pitää lapsen ja tarjota tälle rakastavan kodin. Tomin tunteet ovat ristiriitaiset.

Mies voitiin tappaa liioilla säännöillä, Tom tiesi sen. Silti juuri säännöt olivat joskus ainoa asia, joka erotti ihmisen villipedoista, erotti ihmisen hirviöistä. Säännöt, jotka opastivat ottamaan vangin mieluummin kuin tappamaan toisen ihmisen. Säännöt, jotka sanoivat, että paarinkantajien annettiin kantaa vihollinen ei-kenenkään-maalta siinä missä omatkin miehet. Mutta aina Tom päätyi lopulta samaan yksinkertaiseen kysymykseen: voisiko hän riistää vauvan Isabelilta? Entä jos lapsi oli yksin maailmassa. Voisiko olla oikein viedä hänet naiselta, joka jumaloi häntä, ja heittää hänet kohtalon arvanvedon armoille?

Lopulta Tom myöntyy Isabelin tahtoon ja lapsi jää saarelle. Vuosia kuluu, mutta omatunto ei jätä Tomia rauhaan. Perhe käy välillä mantereella, ja kerran he kuulevat naisesta jonka mies ja vauva lähtivät veneellä merelle palaamatta koskaan takaisin. Tieto on murskaava. Tomin ja Isabelin välit kiristyvät Tomin vaatiessa haaksirikosta ilmoittamista ja Isabelin vastustaessa sitä. Lopulta Tom päättää toimia.

Valo valtameren yllä on koskettava kertomus rakkaudesta, kaipauksesta, toivosta, epätoivosta ja anteeksiannosta. Se kertoo yksittäisistä ihmisistä ja heidän teoistaan, mutta samalla se paljastaa yhteisöstä etenkin sen rumat puolet. Se kertoo maailmasta, jossa kenenkään on vaikea löytää rauhaa. Se kertoo myös asioiden hyväksymisestä sellaisina kuin ne ovat, vaikka hyväksyminen olisikin tuskallista.

Lyhyesti sanoen pidin kirjasta. Vaikka yksi tärkeimmistä tapahtumapaikoista on pikkuruinen saari, on siellä tapahtuvilla asioilla suuri merkitys. Tomin ja Isabelin moninaiset tunteet tulevat esiin hyvin kouriintuntuvasti. Heidän ja muiden tärkeimpien henkilöhahmojen historiasta kerrotaan riittävästi mutta ei liikaa. Kokonaisuus on hallittu ja pysyy hyvin kasassa. Ainoa miinus tulee lopusta, mielestäni hyppy parinkymmenen vuoden päähän selittämään mitä päähenkilöille sitten tapahtui on ennalta-arvattava ja tarpeeton.  

Nora Surojegin: Pikkupöllö

Nora Surojegin: Pikkupöllö
Kuvitus Pirkko-Liisa Surojegin
Julkaistu alunperin Japanissa nimellä Chibi Fukurou no Bouken (2009)
Minerva Kustannus Oy 2013
37 s.







Ihana, ihana, ihana kirja! Tässä toimii kaikki. Tarina on lempeä olematta lässy, lisäksi kuvitus toimii täydellisesti yhteen tarinan kanssa. Monet kuvat Pikkupöllön hahmosta ovat samankaltaisia keskenään, mutta juuri niillä pienillä silmien tai pään asennon muutoksilla tulee päivänselväksi se, mitä Pikkupöllö sillä hetkellä ajattelee, tuntee, haluaa tehdä.

Kevätpäivänä auringon noustessa Pikkupöllö istuu puun oksalla miettimässä, mitä pöllöt tekevät. Hän näkee alhaalla hangessa jäniksen ja päättää tulla sellaiseksi, valkoiseksi pitkäkorvaiseksi maapöllöksi. Äitipöllö antaa hänelle luvan lähteä lumeen hyppimään. Pikkupöllö saa pian huomata, että jäniksenä olo on vaikeaa; siispä hän etsii omaa paikkaansa muualta. Hän kohtaa muita eläimiä ja joka kerta huomaa, että vaikka kuinka haluaisi olla toisen kaltainen, se ei vaan onnistu.

Samassa äitipöllö lennähti sen viereen.
- Täällähän sinä oletkin, äiti sanoi Pikkupöllölle. 
- Olet ollut koko päivän poissa, olin sinusta huolissani. 
- Minä en ole pitkäkorvainen maapöllö, en valtava karvakynsipöllö enkä hyppivä häntäpöllö, Pikkupöllö sanoi surkeana. 
Äitipöllö lohdutti poikastaan ja sanoi lempeästi:
- Mitäpä jos olisit ihan vain pöllö?
- Mutta mitä ihan vain pöllöt muka tekevät? Jänis loikkii, karhu nukkuu koko talven ja oravalla on upea häntä. Mitä minulla muka on?
- Voi kultaseni, äiti huudahti. - Sinullahan on siivet!
Samassa äiti levitti siipensä ja Pikkupöllö katseli, miten kuun himmeä valo hohti äidin silkkisillä sulilla. Pikkupöllökin avasi siipensä. Pieni tuulenvire liukui pehmeästi sen sulkien lomitse. Se ojenteli siipiään ja tunsi itsensä voimakkaaksi. Äiti kumartui Pikkupöllön ylle ja kuiskasi:
- Ja pöllöt osaavat lentää.

Luin kirjan kahteen kertaan, ensin eilen ja tänään vielä uudelleen. Molemmilla kerroilla lukemisesta tuli hyvä lämmin olo. Haluan ottaa kirjan jollekin satutunnille, haluan lukea lapsille pikkiriikkisen surullisen mutta onnellisesti päättyvän tarinan siitä, miten jokainen on jossakin hyvä ja siksi juuri sopiva sellaisena kuin on.