Christian Rönnbacka: Tulen aika

 

Christian Rönnbacka: Tulen aika 

Kansi: Jussi Jääskeläinen

Bazar 2021 

333 s.

Antti Hautalehto -sarja on edennyt jo yhdeksänteen osaan, ja meno jatkuu yhtä tuoreena kuin aiemmissa kirjoissa. Mukana on tuttuja hahmoja ja aina yhtä toimivaa huumoria, unohtamatta persoonallisia mutta toimivia juonenkäänteitä. Rönnbacka osaa edelleen välttää ärsyttäviä dekkarikliseitä, ja murhaajajahdin päätös saa paatuneen dekkarilukijan innostumaan. 

Sarja on syytä lukea järjestyksessä, ihan siksikin kun se on hyvä, mutta myös siksi että tässä viitataan vahvasti edellisen kirjan tapahtumiin. Se oli sen verran hurjaa menoa, että nyt Hautalehto on tehnyt irtioton. Vaan mihinkä poliisi ammattitaidostaan ja kohtalostaan pääsee, ei mihinkään. Tuskin Hautalehto on päässyt ihmisten ilmoille kun hänelle on jo uusi tapaus tiedossa. Pääkaupunkiseudulla on sattunut useampi ampumatapaus, jossa rikoksen kohteena on ollut maahanmuuttaja. Poliisin perustama Lähiorauha-ryhmä alkaa tutkia tapauksia, tavoitteena saada väkivallan kierre poikki ennen sen leimahtamista ilmiliekkeihin. Työparikseen Hautalehto saa Ruotsista Henna Björkin, jolla on vankka kokemus niin jengi- kuin maahanmuuttaja-asioissa. Björkillä on tuloonsa myös henkilökohtainen syy, mikä tietenkin sekoittaa kuvioita sopivassa määrin. 

Antti päätti puhelun ja valitsi Salomaan numeron. Kolmannella tuutilla Salomaa vastasi.

- Risto.

- Antti. Pystytkö puhumaan?

- Paperitöitä olin tekemässä. Paikassa missä ministeritkin käyvät yksin.

- Huorissa? Antti kysyi.

- Huusissa. Yksityinen toimenbidee.

- Kiitos kun vastasit kesken pyhän toimituksen.

- Virkamiehen palkka juoksee pöntölläkin. Itse asiassa tein jokin aika sitten laskelman, että jos olen virkaurani aikana jokaisena työpäivänä ollut kymmenen minuuttia pöntöllä, silloin olen tienannut pelkästään huusissa kymppitonnin.

- Sitten en ole lainkaan pahoillani, että keskeytin, Antti hymähti. - Laitan sinulle kohta vielä yhden puhelinnumeron, jolle haet teletiedot. Perustelut tulee myös. Olen täällä keikalla, en pääse printtailemaan enkä skannaamaan. Tehdään niin, että allekirjoitat sen pyynnön minun puolestani. Olet nähnyt sen minun puumerkin. Pistät sitten pakkokeinotuomarille. Pidät tästä turpasi kiinni, kunnes päästään Hennan kanssa takaisin. 

Ehdottoman ilahtunut olen siitä, että vanha tuttavamme Lars on mukana tässäkin kirjassa, ei isossa roolissa mutta kuitenkin. Pidin myös Hennasta, hänen elämästään saadaan riittävästi tuokiokuvia, jotta hänkin alkaa tuntua läheiseltä. Rönnbackalla on taito tiivistää, Tulen aika ei ole pientä pränttiä vaan väljää ja nopealukuista, silti se tuntuu sivumääräänsä paljon suuremmalta ja syvemmältä. Rönnbacka ei jaarittele, vaan osaa kertoa isoja asioita pienessäkin lausemäärässä. Ydin tulee esiin, ja lukija voi halutessaan kuvitella lisää. Ja vaikka monista asioista tulee paljon tietoa, sävy ei ole koskaan opettavainen vaan tieto sulautuu sujuvasti tarinan osaksi. 

Saa nähdä mitä seuraavaksi tapahtuu, uskallan ennustaa että Hautalehto-sarja ei ole vielä tässä. Pidän kirjojen erilaisuudesta, olen saattanut aiemminkin sanoa että ei tunnu siltä kuin lukisi samaa kirjaa joka vuosi uudelleen. Uutta aloittaessa ei koskaan tiedä, mitä sieltä tulee. Ja mikä tärkeintä, vaikka Hautalehdon perheasiat ovat toisinaan ihan perseestä, niin niitä ei vatvota ylenmäärin. Asiat joko ratkeavat tai eivät, siinä se. Ja vaikka välillä työpaikallakin asiat ovat perseestä, Hautalehto puskee eteenpäin kuin höyryjuna eikä jää voivottelemaan.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan Tulen ajan kohtaan 12, "kirjassa ollaan metsässä". Se sopii myös esimerkiksi kohtiin 14, "kirja on osa kirjasarjaa" tai 37, "kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa". 

Eeva Joenpelto: Uskomattomia uhrauksia

 

Eeva Joenpelto: Uskomattomia uhrauksia

WSOY 2000

259 s.

Eeva Joenpelto. Monelle tuttu nimenä, mutta kirjat ovat ehkä jääneet lukematta. Näin oli minullakin. Olen kyllä kirjastotyössäni seurannut, että Vetää kaikista ovista on erittäin suosittu äänikirja, mutta painetut kirjat käyvät vähemmän lainassa. Nyt oli minunkin aika tarttua Joenpellon kirjaan.

Tänään 17.6.2021 on kulunut 100 vuotta Eeva Joenpellon syntymästä. Kirjablogeissa ja -somessa on haluttu nostaa Joenpeltoa esiin, muistuttaa että meillä on ollut tällainen kertojataituri. Kun valitsin kirjaa luettavakseni, esiin nousi valinnanvaikeus. Mikä tahansa saattaisi osua minun lukuhermooni. Valinta oli lopulta aika pitkälti käytännön sanelema; Tampereen pääkirjastossa oli viisi Joenpeltoa hyllyssä. Sarjaa en halunnut aloittaa keskeltä, joten päädyin lukemaan Uskomattomia uhrauksia.

Eino Nygren on agrologi, joka on urallaan kulkenut pienestä pankista isoon, edelleen sanomalehden taloushoitajaksi ja siitä suureen osuustoiminnalliseen yritykseen tuottajien edustajaksi. Hän on uskonut firmaan niin, että on antanut lainojen vakuudeksi liki koko omaisuutensa. Nyt on kuitenkin tullut 1990-luku ja firmalle alamäki. Samaan aikaan Einon terveys alkaa horjua ja sairaala tulee tutuksi

Einon vävy Harri on saanut samasta osuustoimintayrityksestä potkut. Harri keräilee itseään ja yrittää totutella uuteen arkeen. Kuka hän on ja mikä on hänen merkityksensä ilman työtä? Einon sisar Elsa, topakka kampaamoyrittäjä, koettaa sekä pyörittää yritystään että pysyä kärryillä Einon tilanteesta. Sairaalassa sekä potilas että omaiset saavat kylmää kohtelua, väki vaihtuu jatkuvasti eikä kukaan kerro mitään. Potilas on kuin esine, jota tarkkaillaan, ja omaiset tuntuvat epätoivotuilta.

Mukaan kuvioihin palaa Einon veli Risto, joka on ollut vuosia poissa, pitämättä yhteyttä perheeseen. Ristokaan ei saa tolkkua firman asioista, ja alkaa näyttää vääjäämättömältä että sen tie on lopussa. Eino on huolehtinut siitä, että tyttärensä Heidin ja Harrin asunto on firman ja velkojen ulkopuolella. Mutta onko vaarassa Nikulan talo, Einon talo maaseutuasunnolla, talo josta Heidillä on paljon muistoja ja jonne Harri päätyy yhä useammin?

Hän oli ostanut kyläkaupasta vihkoja lisää ja sitten kaupungista tietenkin. Kun vuosia oli kulunut ja myyjä muuttunut muutaman kerran, tuli kaupan loppuunmyynti. Hän oli ostanut kaikki vihot, mitä siellä oli ja ajatellut, että ne saivat riittää. Vaikka pysyisi hengissäkin, mitään kerrottavaa tuskin enää olisi tai hän oppisi viimeinkin elämään kertomatta niistä.

Kysymys ei kuitenkaan ollut pelkistä muistiinpanoista. Joskus kun kynä pysähtyi, kun tapahtumia oli ollut tavallista vähemmän, kun kättä ei vielä väsyttänyt, hänen ajatuksensa alkoivat harhailla. Mieleen tuli tai oli tulevinaan jotain tärkeää. Kuten sekin ominaisuus tai omituisuus, että hänellä yhä oli vakaa usko, että ihmiset halusivat hyvää toisilleen.

Aina ei näyttänyt siltä, mutta niin vain oli oltava.

Voi kun olisikin niin! Ikävä kyllä jo 20 vuotta vanhassa kirjassa yksittäisellä ihmisellä ei ole arvoa. Kun Eino on poissa kuvioista, firma tyhjennetään säälimättä eikä Einolle suoda ajatustakaan. Sairaalassa etenkin lääkärit ovat niin ylemmyydentuntoisia, että heitä ei sovi lainkaan häiritä typerillä kysymyksillä. Jos potilas ei parane tarpeeksi nopeasti tai jos hän paranee liian nopeasti, hän kuulee kunniansa. Myös perheessä sen jäsenillä tuntuu olevan kovin kylmät välit, yhteyttä pidetään enemmänkin velvollisuudentunnosta kuin halusta. Jotenkin tuntuu siltä, että Heidin ja Harrin välit ovat keskenään jännitteiset, mutta eivätpä he kovin lämpimästi suhtaudu lapsiinsakaan.

Työttömyys, velkaantuminen, omaisuuden menetyksen uhka ja omanarvontunnon menetys esitetään melko viitteenomaisesti. Henkilöt pohtivat asioita itsekseen, mutta eivät koe suuria tunteenpurkauksia toisten nähden. Einon sairastuminen on ainoa asia, joka saa etenkin Elsan ja Heidin toimimaan ponnekkaammin. Harri on eksyksissä itsensä kanssa, eikä saa tarttumapintaa oikein mistään. Elämä soljuu eteenpäin vieden virtaansa sen mitä vie.

Yllätyin siitä, kuinka voimakas lukukokemus oli. Mietin, miksi. Yksi syy on ehkä se, että henkilöhahmoja on vain muutama, jolloin lukija on heidän kanssaan koko ajan. Toinen on varmastikin se, että nyt ollaan ”oikean” kriisin ytimessä, eli ollaan menettämässä elämäntyö ja omaisuus, eikä kriisinä ole kolmekymppisenä sinkkuna oleminen, ero komeasta poikaystävästä tai muu vastaava. Kommunikaatio tapahtuu usein lyhyillä lausahduksilla, ei viinilasin äärellä hysteerisesti nyyhkien. Lapsuus, työ, terveys, elämäkin ovat karkaamassa henkilöhahmojen ulottuvilta, jokainen joutuu käymään läpi menettämisen ja luopumisen prosessia. Kuka saa otteen uudenlaisesta elämästä ja kuka ei?

Kirja on luettu myös blogissa Kuristava kirsikka. 

Susanna Clarke: Piranesi

Susanna Clarke: Piranesi

Bloomsbury 2020

245 s.

Sain ilmoituksen varauksen saapumisesta, ja sen haettuani mietin, miksi olen varannut Piranesin. Esittelyteksti ei soittanut minkäänlaisia kelloja, joten epäilin että olen nähnyt siitä arvion ja kiinnostunut sillä perusteella. Ja niinhän se taisi olla, nimittäin Kirjaluotsi on postannut tästä. Sieltä olen bongannut paljon kaikkea kiinnostavaa englanniksi, harmi vaan että kaikkea ei löydy Pirkanmaalta paperikirjoina eikä Pikistä tai Helmetistä e-kirjoinakaan. 

Piranesi asuu oudossa Talossa, talossa jossa suuri määrä huoneita muodostaa labyrintin. Joissakin huoneissa on patsaita, toisissa pilviä, joissain voi kalastaa tai kerätä meriheinää, joihinkin nousee vuorovesi. Piranesi elää yksin, tilaa kartoittaen ja havainnoiden. Kaksi kertaa viikossa hänellä on tapaaminen Toisen, the Other, kanssa. He keskustelevat havainnoistaan. Talossa on myös kolmetoista kuollutta, joita Piranesi ei ole koskaan tuntenut mutta joista hän pitää huolta viemällä heille vettä ja liljoja. Kun Taloon alkaa ilmestyä kirjoitettuja viestejä, Piranesi huolestuu. Kuka on henkilö numero 16, the Sixteenth Person, ja mitä hän haluaa? Onko hän tulut Taloon hyvin vai pahoin aikein? Mikä on 16:n suhde Piranesiin ja Toiseen? Piranesi yrittää etsiä vastauksia päiväkirjoistaan, mutta hämmentyy niitä lukiessaan entistä enemmän. Miksi hän ei muista joidenkin asioiden tapahtumista? Salaako Toinen häneltä jotain? 

A Description of the World

ENTRY FOR THE SEVENTH DAY OF THE FIFTH MONTH IN THE YEAR THE ALBATROSS CAME TO THE SOUTH-WESTERN HALLS

I am determined to explore as much of the World as I can in my lifetime. To this end I have travelled as far as the Nine-Hundred-and-Sixtieth Hall to the West, the Eight-Hundred-and-Ninetieth Hall to the North and the Seven-Hundred-and-Sixty-Eight Hall to the South. I have climbed up to the Upper Halls where Clouds move in slow procession and Statues appear suddenly out of the Mists. I have explored the Drowned Halls where the Dark Waters are carpeted with white water lilies. I have seen the Derelict Halls of the East where Ceilings, Floors - sometimes even Walls! - have collapsed and the dimness is split by shafts of grey Light. 

In all these places I have stood in Doorways and looked ahead. I have never seen any indication that the World was coming to an End, but only the regular progression of Halls and Passageways into the far distance. 

Pääsin kirjassa ensimmäisen sivun puoliväliin, kun jo sanoin puolisolle että tulen tykkäämään tästä. Piranesi on ajoittain hyvin hämmentävä, mutta alusta loppuun asti kiehtova tarina. Talo on kerrassaan vangitseva ympäristö, ja se on kuvattu niin eläväisesti että näin sen ihan selvästi silmissäni. Piranesi on mielenkiintoinen hahmo, muistamattomuus on tehnyt sen että hän on ikäänkuin syntynyt tyhjästä ja nyt lapsen lailla havainnoi ja opettelee asioita. Kun Toinen, 16 ja vielä Profeettakin tulevat kuvioihin, hän alkaa kaivata lisää tietoa ja vastauksia yllättäen putkahtaviin kysymyksiin. Koska hän ei tiedä, voiko keneenkään luottaa, hän joutuu turvautumaan vain omiin aisteihinsa, ajatuksiinsa ja päiväkirjoihinsa. Moni asia on hänelle hämmentävä, mutta vähän kerrassaan hän saa pieniä tiedonpalasia. Myös muistoja alkaa tulla. Vähän kerrassaan Piranesi joutuu kohtaamaan sen mahdollisuuden, että maailmassa saattaisi olla muutakin kuin Talo. 

Juonesta ei voi kertoa paljoakaan paljastamatta liikaa, siksi onkin parasta kehottaa kaikkia tutustumaan kirjaan itse. Piranesi on ilmestymässä suomeksi syksyllä, ja siinä näyttäisi olevan sama kansi kuin alkukielisessä. Saa nähdä, tuleeko tästä elokuva, toivoisin että tulisi.

Kiinnostuin myös Clarken aiemmasta romaanista, joka on suomennettu nimellä Jonathan Strange & herra Norrell, se nousee kyllä lukulistallani kärkipaikoille. Saatanpa tutustua myös novellikokoelmaan The ladies of great adieu and other stories.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 17, "kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi". Se sopisi myös ainakin kohtaan 1, "kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa".