Linn Ullman: Aarteemme kallis

Linn Ullman: Aarteemme kallis
Norjankielinen alkuperäisteos Det dyrebare
Suomentanut Tarja Teva
WSOY 2012
360 s.







Onkin pitkä tauko edellisen merkinnän ja tämän välillä. On useita syitä, miksi olen lukenut hitaasti. Teen muutaman iltavuoron viikossa, ja vaikka se päättyy klo 19 maissa niin se vie aina illasta osan pois. Etenkin kun aamu-unisena nukun pitkään aina kun on mahdollista, ja joudun tekemään juoksulenkit ja punttitreenit iltavuoron jälkeen jos en ole jaksanut herätä aamulla ajoissa tekemään niitä. Neljästä viiteen treenikertaa viikossa, kolmesta vartista kahteen ja puoleen tuntiin lyhentää sekin lukuaikaa kummasti. Mutta tärkein ja paras syy on oma kirjoittaminen. Opiskelen luovaa kirjoittamista tamperelaisessa Viita-akatemiassa, ja viime sunnuntaina tehty peräti puolituntinen kirjoitusharjoitus avasi padon.

Teimme niin sanotun kaavanovelli-harjoituksen. Siinä oli 18 kohtaa, jotka piti kirjoittaa luetellussa järjestyksessä tekstiin. Ensimmäisenä listassa oli ajatus, ja jo siinä iski tyhjän paperin kammo: ei tule mieleen yhtään ajatusta. Kun ohjaaja sanoi, että voi hyödyntää omia tekstejään, niin sillä sain kirjoitettua kohtauksen. Käsin kirjoitettuna nelisen muistikirjan sivua. Sitten kotona olen sitä iltaisin kasvattanut ja lihottanut. Ajallisesti olen kirjoittanut vähän mutta sitäkin enemmän etsinyt taustatietoa tekstiin.

Joka ilta olen paitsi kirjoittanut myös lukenut. Linn Ullmanin Aarteemme kallis oli kesken varmaan kuukauden mutta lopulta sain sen luettua. Kirja oli kuitenkin hyvä, eli kesken jättäminen ei käynyt mielessä lainkaan. Ajan puutteen takia sain sen luettua pikku pätkissä.

Kirjassa on monta päähenkilöä, ja eri luvuissa asioita käsitellään eri henkilöiden näkökulmasta. Aivan kaikki eivät kuitenkaan pääse ääneen. Keskiössä ovat perheen vanhin, isoäiti Jenny, hänen tyttärensä Siri miehensä Jonin ja lastensa Alman ja Livin kanssa, lastenhoitaja Mille ja Jennyn asuintoveri Irma.

Päätapahtuma on Jennyn syntymäpäiväjuhla, jonka Siri on järjestänyt kaikkien muiden vastustuksesta huolimatta. Ennen rankasti ryypännyt mutta sittemmin raitistunut Jenny ratkeaa juomaan ja Mille katoaa. Jo aiemmin asiat ovat olleet poissa tolaltaan mutta kulissit ovat pysyneet. Perheen taustalla on aiempia tragedioita, joiden päälle katoamistapaus on kuin viimeinen niitti. Sen jälkeen mikään ei tunnu muuttuvan mutta oikeastaan kaikki muuttuu hitaasti. Ihmisten väliset suhteet ovat entistä vaikeampia ja esteet tuntuvat kasvavan yhä suuremmiksi. Tilanne kehittyy koko ajan painostavammaksi, kunnes lopulta asioiden on muututtava.

Siri tuijotti itkuhälytintä. Kun sen sammutti, huoneeseen laskeutui hiljaisuus lukuun ottamatta jääkaapin hurinaa. Siri katsoi ympärilleen. Vihreä jääkaappi hurisi. Kyllä minä sinut kuulen. Olet ollut siinä hurisemassa viimeiset kolmekymmentä vuotta. Muuten oli hiljaista. Pöytä oli hiljaa. Tuolit olivat hiljaa. Lattia ja katto olivat hiljaa. Hän katsoi ulos ikkunasta. Lasten kesäloma oli ohitse, tänä vuonna ei ollut puhuttu kesälomanvietosta Mailundissa, ei nyt kun asiat olivat tällä tolalla, ja Siri oli yöpynyt ravintolan yläkerran yksiössä. Hän oli luovuttanut miltei kaiken vastuun ravintolasta Pepperille, joka mieluusti vietti kesää meren äärellä, ja niin Siri itse ajoi joka viikko edestakaisin Mailundin ja Oslon rivitalon väliä. 

Välillä kirjan tapahtumia oli vaikea seurata, koska eri luvuissa liikuttiin eri aikatasolla. Joskus sama henkilö jatkoi seuraavassa luvussa mutta kävi läpi vuosia tai vuosikymmeniä aiemmin sattuneita tapahtumia. Toisinaan kesti hetken, ennen kuin tajusin kenestä kerrotaan ja missä ajassa. Jennyn syntymäpäiväjuhlista tarina jatkuu pari vuotta eteenpäin, mutta ainakin yhtä paljon kuin nykyhetkestä kerrotaan eri henkilöiden menneisyydestä. Hiukan ehkä häiritsi aikatasoilla hyppely, etenkin koska yksi luku oli yleensä lyhyt, pääsääntöisesti alle kymmenen sivua.

Tarinasta pidin. Ullman kuvaa koskettavasti vierautta, jota ihmiset tuntevat toisiaan kohtaan vaikka ovat perheenjäseniä tai tuttuja pitkältä ajalta. Läheisyys jää usein näennäiseksi, lisäksi se on epävarmuuden ja epäluottamuksen sävyttämää. Vaikka henkilöhahmot viettävät aktiivista sosiaalista elämää, he ovat kuitenkin yksin.   

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Ulla-Lena Lundberg: Jää
Suomentanut käsikirjoituksesta Leena Vallisaari
Teos & Schildts & Söderströms 2012
366 s.
Kansikuva kustantamon sivulta http://www.teos.fi/kirjat/kaikki/2012-syksy/j%C3%A4%C3%A4.html 15.1.2013





Olen lukenut valtavasti kirjoja, joista olen pitänyt paljon. Olen kirjoittanut monta kehuvaa blogiarviota niin esikoisista kuin kokeneiden tekijöiden kirjoista. Olen lukenut kirjoja, jotka varmasti muistan lukeneeni vielä vuosien päästä.

Jää oli paras lukukokemus pitkään aikaan. Se kertoo papin perheestä, joka muuttaa ulkosaaristoon Luodoille. Nuori perhe on ennakkoluuloton ja välitön, ja se otetaan lämpimästi vastaan. Vaikka Luotojen asukkailla on keskinäiset kahnauksensa, he pitävät yhtä ja pystyvät kompromisseihin pyrkiessään yhteisiin päämääriin. Kuitenkin heillä on omat salaisuutensa, jotka jäävät Petter-papille mysteereiksi osittain hänen ammattinsa ja osin hänen mannersuomalaisuutensa vuoksi.

Jälkeenpäin hän kuuli paljonkin, ja jo ennestään monisärmäiseen seurakuntaan lisättiin jälleen yksi ulottuvuus: kävi ilmi, että seurakuntalaiset olivat syvällisesti perehtyneet erilaisiin jalostetun alkoholin tyyppeihin, tunsivat nimeltä eksoottisimmatkin merkit ja osoittivat olevansa täysin perillä niiden hinnasta mustassa pörssissä ja ravintoloissa. Sillä alueella hän itse oli tietämätön kuin vastasyntynyt lapsi ja täynnä ristiriitaisia tunteita. Toisaalta hänen olisi pitänyt jyrkästi paheksuen tuomita tapahtunut, toisaalta moinen osoitus anarkiasta ja käytännöllisestä asenteesta maissa tehtyihin lakeihin riemastutti häntä ja sai hänet tuntemaan ylpeyttä itsenäisistä luotolaisistaan. Kolmanneksi hän ei ollut koskaan tajunnut näin selvästi, että eräät heidän elämänsä alueet olivat häneltä suljettuja, vaikka hän oli uskotellut itselleen muuta.

Kolmen Luoto-vuoden jälkeen tapahtuu tragedia, joka vie perheen pois saaristosta. Siihen kirja myös päättyy. Lukijalle jää hieno muisto sitkeistä saarelaisista, jotka olivat siellä ennen tarinan alkua ja jotka yhtä vakaasti jäävät sinne tarinan päätyttyä. Lundberg kuvaa saaren asukkaita melko vähän jättäen lukijan mielikuvituksen varaan loput. Maiseman, olosuhteiden ja ympäristön kuvausta on paljon, mikä antaa vahvaa pohjaa kuvitella ihmisluonteita ja niitä tapahtumia, joista ei kerrota suoraan.

Kun meri jäätyy, on pidettävä korvat auki ja oltava silmä kovana. Miten jää makaa, missä virtapaikat ovat. Mistä tuuli käy. Mustat läikät sulaa, vihreät sileää jäätä, maidonsininen kuin sokean silmää peittävä kalvo, sitä on muistettava varoa. Itsestään selviä asioita. Jäänaskalit täytyy aina pitää mukana ja puukko vyöllä. Kuuntele, millä tavalla jää natisee. Älä pelkää, sillä silloin et selviä minnekään. Älä ole uhmakas, sillä silloin sinun käy huonosti. Meri on kylmä, paina se mieleesi, ja syvä. 

Lundbergin kieli on kaunista ja ilmaisuvoimaista. Se vaatii lukijaa keskittymään, itse ainakin jouduin lukemaan Jään usean päivän aikana, koska halusin aina parin kolmen luvun jälkeen sulatella lukemaani. Heti alusta asti oli tunne, että tätä kirjaa ei voi lukea ahmimalla yhdessä illassa, että tämä kirja vaatii viipymään kanssaan, että tämä kirja ottaa mutta myös antaa paljon. Se vei minut mukanaan vain hivenen tuttuun saaristoympäristöön eikä päästänyt sieltä pois vielä viimeisen sivun laivamatkallakaan.

Colm Tóibín: Brooklyn

Colm Tóibín: Brooklyn
Englanninkielinen alkuperäisteos Brooklyn
Suomentanut Kaijamari Sivill
Tammi 2011
313 s.







Olen lukenut hävyttömän pienen osan Tammen Keltaisesta kirjastosta, mutta yleensä olen pitänyt lukemastani. Pidin myös Brooklynista, sarjan osasta numero 419.

Kirjassa eletään 1950-lukua, aikaa jolloin sota on ohi mutta elämä tiukkaa. Monet ovat lähteneet Amerikkaan etsimään onneaan. Niin tekee myös irlantilainen Eilis. Hän asuu äitinsä ja sisarensa kanssa, hänellä on osa-aikainen työ ja hän on suhteellisen tyytyväinen elämäänsä. Hänelle tarjotaan mahdollisuutta kokoaikaiseen työhön ja omaan vuokra-asuntoon - Amerikassa. Eilisin mielestä hänen sisarensa Rose olisi rohkeampi ja ehkä sopivampi lähtijä, mutta toisaalta Rosella on työpaikka ja omaa rahaa Irlannissa. Niinpä hän lähtee, ei vastahakoisesti mutta ei kauhean mielelläänkään.

Hän oli jo pakannut yhden matkalaukun, ja kun hän kävi sen sisältöä läpi päässään, hän toivoi ettei hänen enää tarvitsisi avata sitä. Eräänä niistä valveilla maatuista öistä hänelle valkeni, että seuraavalla kerralla kun hän sen matkalaukun avaisi, hän olisi eri huoneessa eri maassa, ja silloin hänen mieleensä tuli ihan kutsumatta, että hän olisi onnellisempi, jos laukun avaisi joku eri ihminen joka saisi omakseen hänen vaatteensa ja kenkänsä ja voisi pitää niitä joka päivä. Hän itse jäisi mieluummin kotiin, nukkuisi tässä huoneessa, asuisi tässä talossa ja tulisi toimeen ilman vaatteita ja kenkiä. Kaikki järjestelyt, kaikki tohina ja touhotus, palvelisivat paremmin jotakuta muuta, hän ajatteli, jotakuta hänen kaltaistaan, saman ikäistä ja saman kokoista, joka ehkä jopa olisi saman näköinen kuin hän, kunhan vain hän itse, se ihminen joka nyt ajatteli, voisi herätä tässä sängyssä joka aamu ja päivän mittaan kulkea näillä tutuilla kaduilla ja tulla kotiin, keittiöön äidin ja Rosen luo.

Merimatka Atlantin yli on kauhea: laiva on täynnä merisairaita matkustajia. Perillä New Yorkissa Eilis asettuu Brooklyniin, jossa hän asettuu rouva Kehoen luo. Hän saa oman huoneen, mutta jakaa keittiön ja kylpyhuoneen muiden vuokralaisten kanssa. Yhteiselo sujuu melko vähin yhteenotoin ja työpaikkakin on kelvollinen. Lisäksi Eilis pääsee opiskelemaan kirjanpitoa iltaisin. Kun vielä eteen osuu rakastava Tony, ei kotoa lähtö tunnukaan enää pahalta.

Eilisin kotiuduttua uuteen maahan hän saa Irlannista pysäyttävän viestin. Hänen on palattava sinne, omasta mielestään lyhyeksi aikaa mutta monen muun mielestä pysyvästi. Ennen lähtöä Eilis sitoutuu Tonyyn, koska hän on varma että Brooklyn on hänen kohtalonsa.

Irlanti ei kuitenkaan enää ole sama kuin Eilisin lähtiessä. Hän ei ole varma kumpi on muuttunut enemmän, maa vai hän. Ihmiset ovat erilaisia ja kohtelevat häntä paremmin kuin koskaan ennen. Hän huomaa viihtyvänsä ja melkein unohtaa, että on vain muutaman viikon vierailulla. Lopulta hän joutuu miettimään, mihin maahan ja kenen vierelle hän kuuluu.

Brooklyn on juoneltaan ennalta-arvattava mutta silti kiinnostava. Eilisin häilyvät tunteet ja epävarmuus on kuvattu niin, että lukijan on helppo samaistua häneen. Välimatka läheisiin, kulttuurierot, tiukka taloudellinen tilanne ja tulevaisuushaaveet koskettavat. Vaikka Eilis on aikuinen hän on silti usein kuin teini-ikäinen. Hän on herkkä, hän haluaa haaveilla vaikka ei oikein uskaltaisi, hän miettii millaisen vaikutelman antaa ja hän yrittää piilottaa surulliset tunteensa. Samalla hän on kuitenkin vahva ja päättäväinen. Hän tietää mitä haluaa tehdä ja pyrkii toteuttamaan haaveensa. Ja mikä tärkeintä, juuriltaan reväistynä ja uuteen paikkaan istutettuna hän osaa nauttia iloisista hetkistä.

Jo Nesbø: Aave

Jo Nesbø: Aave
Norjankielinen alkuperäisteos Gjenferd
Suomentanut Outi Menna
Johnny Kniga 2011
459 s.
(Kansikuva kustantamon sivulta http://www.johnnykniga.fi/kirjat/-/product/no/9789510387122, 7.1.2013.) 




Aave on jo yhdeksäs osa Harry Hole -dekkarisarjaa. Päihderiippuvuuden kanssa taisteleva Harry on ollut viime vuodet ulkomailla, mutta palaa nyt Norjaan henkilökohtaisista syistä. Hän haluaa tutkia jo selvitetyksi merkittyä juttua, koska hänen entisen naisystävänsä poika on siinä syytettynä. Tutkiessaan Oslon huumemaailman tapahtumia hän törmää likaiseen peliin yhteiskunnan joka tasolla aina narkkareista korkeisiin virkamiehiin. Oikeastaan mikään ja kukaan ei ole sitä miltä näyttää, paitsi Harry ja hänen on/off-naisystävänsä Rakel.

Mitä hänen olisi pitänyt tehdä? Lähteä Rakelin kanssa Holmenkolleniin, huolehtia että Dubai löytäisi hänet sieltä ja vetää Rakel mukaan kaikkiin kamaluuksiin, kuten Lumiukon tapauksessa? Sillä hän ymmärsi sen nyt, tajusi että he olivat vahtineet hänen askeleitaan ensimmäisestä päivästä saakka, että viestin lähettäminen Dubaille oli ollut täysin turhaa. He löytäisivät hänet ennen kuin hän löytäisi heidät. Ja sen jälkeen he löytäsivät Olegin.

Hänen ainoa etunsa oli, että hän sai valita paikan, jossa kaikki tapahtuisi. Ja se valinta oli tehty. Paikka ei ollut Plaza, siellä hän oli vain hengähtämässä, lepäämässä ja keräämässä voimiaan. Vaan Leons.

Kuten aiemmissa osissa, myös tässä Harry saa paljon fyysisiä ja henkisiä kolhuja. Totuus on monimutkainen eikä halua tulla helpolla esiin. Vihollisia on lähellä ja kaukana, eivätkä he halua toimiensa paljastuvan. Harry on antamassa periksi mutta ei kuitenkaan voi, ei koska Rakel ja Oleg ovat keitä ovat. Niin kauan kuin hänellä on ystäviä poliisitalossa, niin kauan hän saa tietoja ja apua vaikka ei virallisesti olekaan töissä.

Pidän Nesbøn kirjoista, kuten pidän yleensäkin pohjoismaisista dekkareista. Niissä ei kilpailla siinä, kuka on psykopaattisin sarjamurhaaja, ei mässäillä mätänemiskuvauksilla eikä ruumiinavauksen yksityiskohdilla, eikä niissä esitellä sivukaupalla erilaisten teknisten vempaimien ominaisuuksia. Niissä tekojen takana on monimutkaisia tapahtumaketjuja, ei yksittäisiä sairaita mieliä. Murhat ovat epätoivoisten ihmisten epätoivoisia tekoja, yrityksiä piilottaa joko oma tai suvun salaisuus tai tragedia. Kuka tahansa voi olla murhaaja, jopa se naapurin kiltti ja hiljainen mummeli. Lukijalle ei anneta yksiselitteistä syytä vihata ja tuomita syyllistä, vaan heidän inhimillisyytensä saa lukijan osin heidän puolelleen. Lukijan on mahdollista ymmärtää, miksi he ovat päätyneet surmaamaan jonkun tai joitakin.

Gustave Flaubert: Bibliomania

Gustave Flaubert: Bibliomania
Ranskankielinen alkuperäisteos Bibliomanie
Suomentanut vuoden 2001 painoksesta Antti Nylén
Faros-kustannus 2012
50 s.
Lisäksi Hannu Salmen essee Kirjojen narrit ja orjat 27 s. ja Antti Nylénin essee Kirjoista ja ihmisistä 37 s.

Bibliomania on lyhyt mutta intensiivinen ja tunteikas kertomus espanjalaisesta munkista ja kirjakauppiaasta Giacomosta, jonka elämässä ei ole muuta tarkoitusta kuin kerätä harvinaisia kirjoja. Hänen pahin kilpailijansa on toinen kirjakauppias, Baptisto, joka yhä uudelleen nappaa himoittuja harvinaisuuksia Giacomon nenän edestä. Kun Baptiston talo palaa, Giacomo syöksyy liekkeihin pelastamaan tämän viimeisintä ostosta. Myöhemmin häntä syytetään palosta.

Tuo mies ei ollut koskaan puhunut kenellekään, paitsi antikvariaatinpitäjille ja vanhan tavaran kauppiaille. Hän oli vaitonainen, omissa ajatuksissaan, synkkä ja alakuloinen. Hänellä oli ainoastaan yksi ajatus, yksi rakkaus, yksi intohimo: kirjat. Ja tämä rakkaus ja intohimo poltti häntä kuin sisäinen palo. Se vei kaiken hänen aikansa ja kulutti hänen elinpäivänsä.

(...)

Hän ei koskaan ollut halunnut mitään yhtä kiivaasti. Kuinka hän olisikaan halunnut tuon kirjan omakseen - vaikka se olisi maksanut hänelle koko hänen omaisuutensa, kaikki hänen kirjansa ja käsikirjoituksensa, kaikki hänen kuusi sataa kultarahaansa, koko hänen elämänsä! Hän olisi myynyt kaiken, kaiken vain saadaksen tuon yhden kirjan - niin, että hän omistaisi yksin sen, mutta omistaisi sen yksin. Hän voisi esitellä sitä koko Espanjalle ja nauraa pilkallisesti ja säälivästi kuninkaalle, ruhtinaille, tiedemiehille ja Baptistolle ja sanoa: "Minun, tämä kirja on minun!" ja pidellä sitä kaksin käsin kiinni elämänsä loppuun asti, tuntea sen sormissaan sitä hypistellessään, haistaa sen sitä nuuhkiessaan ja omistaa sen sitä ihaillessaan!

Lyhyestä sivumäärästä huolimatta tarina on suuri. Se kertoo liki hulluuteen asti menevästä omistamisenhalusta ja siitä, miten saavuttamattomat unelmat vievät keräilijältä jalat alta ihan kirjaimellisesti. Se kuvaa tunteita - kuten onnea, tyytyväisyyttä, katkeruutta, kateutta ja vihaa - niin vahvasti, että kuvaus vetää lukijan mukaan keräilijän mielen syövereihin.

Kirjan loppuun lisätyt esseet ovat mielestäni tarpeettomia. Salmen essee kertoo kirjavarkaustapahtumista, jotka voivat olla tai voivat olla olematta totta. Yksi pariisilaisessa lehdessä vuonna 1836 julkaistu juttu voi olla Flaubertin kertomuksen taustajuttu, tai voi olla olematta. Asiaa voi toki pohtia mutta mieluummin jossain muualla kuin heti kyseisen kertomuksen perässä. Minulle lukijana sillä ei ole mitään merkitystä, perustuuko tarina johonkin aiemmin julkaistuun vai ei.

Nylénin essee on sekin paitsi turha myös tietyllä tapaa lukijaa halveksiva. Ainakin minulle jäi olo, että Nylén tässä osoittaa oppineisuuttaan viljelemällä hienoja sanoja. Virkkeet kuten "[O]n olemassa yksinkertaisia ja suoraviivaisia ihmisiä, jotka pitävät kouriintuntuvista asioista enemmän kuin mistään kuvitelmista tai ideoista. Heidän mielestään kirjat ovat ensisijaisesti ensimmäisen maailman olioita, kiinteitä ja rajallisia, itsenäisesti eksistoivia tavaroita[.]"saavat minut vihaiseksi. Halusin lukea fiktiivisen tarinan ilman että siihen oheen tungetaan filosofista jaarittelua. Anteeksi vaan, mutta kieltäydyn olemasta yksinkertainen, vaikka pidänkin kirjoja enemmän esineinä kuin kuvitelmina. Minulle kirja ja tarina ovat eri asioita. Koen jonakin ihme brassailuna ja hifistelynä (haa, se tarttuu!) Nylénin koko esseen. Vai mitä sanotte tästä: "Ja epäilemättä kirjallisuus onkin kaunotaiteista serebraalisin; vastaanottajalta ei välttämättä vaadita edes aisteja, ei ainakaan mitään nimenomaista aistia, kuten näköä tai kuuloa; kuurosokeakin voi lukea. Vaaditaan ainoastaan jo mainitut hengen ja älyn voimat sekä jonkin verran perusymmärystä maailmasta - kaikki asioita, joita on perinteisesti säilytetty ihmisaivoissa." Anteeksi vaan uudelleen, mutta miten tämä liittyy Flaubertin Bibliomaniaan? Eikö tällaisia kirjallisuusesseitä voisi julkaista omina kirjoinaan, tunkematta niitä mukaan pilaamaan hyvää lukukokemusta?