Johan Theorin: Benvittring

 

Johan Theorin: Benvittring

Wahlström & Widstrand 2021

410 s.

Voi Gerlof! Ihana olet <3

Ihastuin Johan Theorinin Öölanti-sarjaan heti avausosasta lähtien ja luin sarjan neljä kirjaa putkeen. Nyt, monen vuoden tauon jälkeen, Theorin on kirjoittanut sarjaan vielä ainakin yhden osan.

Gerlof Davidsson on ihastuttava jääräpäinen itsensä. Vaikka ikää on jo 86 vuotta, kuulo on huono eikä liikkuminenkaan oikein suju, hän tunkee mukaan poliisitutkintaan. Poliisi-sukulainen Tilda ei voi kuin katsoa sivusta ja toivoa parasta Gerlofin tehdessä omia tutkimuksiaan. Milläs häntä valvot, kun taksi kuljettaa ja rollaattori antaa tukea!

Rannalta löytyy kuollut mies, ja poliisi epäilee rikosta. Uhri on Gerlofin tuttu, ei läheinen mutta henkilö, johon hän on törmännyt aiemmin. Kun samalta rannalta löytyy vanhempi ruumis, jolla on selkeästi yhteys Gerlofiin, hän päättää alkaa penkoa asioita. Vuosikymmeniä sitten tapahtui jotain, joka ulottaa lonkeronsa nykyhetkeen, ei pelkästään Gerlofiin vaan moneen muuhunkin henkilöön. Valta ja pelko ovat asioita, joista ei kukaan pääse helpolla eroon.

Tilda ei saa kertoa kaikkia tietojaan, mutta riittävästi, jotta he voivat Gerlofin kanssa vertailla tutkimustuloksiaan. He eivät kuitenkaan tutki eivätkä liiku yhdessä, joten Gerlof joutuu jälleen kerran kohtaamaan vaaran yksin. Joko hän nyt on liian vanha ja kankea livahtaakseen kuolemaa karkuun?

På lördag vaknade han halv åtta med en lite vilse känsla, tills han såg ut genom fönster och upptäckte sundet i fjärran. Han var i Kalmar, och han var redo. En sköterska kom in vid halv nio och gav honom frukost på en bricka, som på ett finare hotell, och frågade om han behövde något.

“Finns det en telefon?” sa Gerlof. ”Jag vill gärna ringa en släkting. Helst ingen knapptelefon.”

”Knappar är allt vi har”, sa sköterskan.

”Tilda”, sa Gerlof i telefonluren. “Jag vet att du inte är där, men jag tror att jag har klurat ut det.”

Det var fortvarande telefonsvararen som gick igång, men nu var han tvungen att prata med den. Klockan var kvart i nio och Tilda hade tydligen inte slagit på sin mobil än. Och ändå, han måste berätta vad han tänkte göra.

”Så vet du”, sa han när han var klar.

Han la på med en nöjd känsla i bröstet. Nu kunde Tilda i alla fall inte säga att than hade varit hemlighetsfull.

Vid tio kom en läkare med en ny sköterska in och tittade till honom.

“Redo för en morgonjogg?” sa läkaren och log.

”Inte i dag. För dålig cirkulation.”

Gerlofs huvud kändes opåverkat av den magnetiska röntgen, men armen där nålen gick in var mörkblå.

“Helt normal blåmärke”, sa sköterskan när hon drog av bandaget och satte på en plaster. ”Det försvinner snart.”

Lördagen var vilodag, och Gerlof kände att han behövde vila. Men han hade arbete framför sig. Det var bara att börja ta på sig kläderna.

Tykkäsin tästä todella paljon. Tapahtumiin tulee aivan uusi taso mukaan, kun asioita selvitetään vanhainkodissa ja sairaalassa. Ja vaikka Gerlofilla kuluu yhden kerrosvälin kulkemiseen vartti, tarinan tempo ei tunnu liian hitaalta. Gerlofin pää on yhä varsin terävä, ja hidas kulku antaa aikaa ajatella ja hahmotella asioita.

Tilda jää pitkälti sivuosaan, osittain siksi että hän tutkii montaa muuta rikosta samaan aikaan eikä voi keskittyä vain tähän yhteen tapaukseen. Lisäksi poliisi joutuu varmistumaan rikoksesta, kun taas Gerlof voi laittaa kaasun pohjaan heti alusta alkaen.

Gerlofin elämäntarina saa täydennystä. Koska edellisen osan ilmestymisestä on niin kauan, ainakin minä olin unohtanut paljon. Toki muistin, että hän oli merimies ja että hän on todella sympaattinen eläkeläinen. Nyt palaamme 1950-luvulle ja saamme lisää tietoa merillä olosta ja hänen kipparoimastaan veneestä.

Saa nähdä vieläkö sarjalle tulee jatkoa. Pidän myös Tildasta, joten en olisi lainkaan pahoillani mikäli hän saisi suurempaa roolia kuin mitä tässä kirjassa.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 29, ”kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa”. Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa ollaan rannalla tai rannikolla.  

 

Björn Natthiko Lindeblad, Caroline Bankler & Navid Modiri: Saatan olla väärässä ja muita oivalluksia elämästä

 

Björn Natthiko Lindeblad, Caroline Bankler & Navid Modiri: Saatan olla väärässä ja muita oivalluksia elämästä

Ruotsinkielinen alkuteos Jag kan ha fel

Suomentanut Teija Hartikainen

Aula & Co 2021

195 s.

Tämä on niitä kirjoja, joista en oikein tiedä miksi siihen tartuin. Ruotsalainen ekonomi, joka jättää hyväpalkkaisen työn ja muuttaa metsämunkiksi, ei kuulosta superkiinnostavalta. Ehkä koukku onkin kirjan nimessä; kuinka moni on tullut pohtineeksi että voisi todella olla väärässä eikä aina mielipiteineen oikeassa? Mitä muita oivalluksia kirja tarjoaisi? Sivumäärä ei tee luku-urakasta ennalta raskasta.

Niin, Lindeblad siis valmistui jo nuorena ekonomiksi ja pääsi työnsä puolesta kiertämään maailmaa. Työ ei kuitenkaan tarjonnut iloa. Kun Lindeblad törmäsi kirjassa metsämunkkeihin, hänestä tuntui että siinä olisi hänen polkunsa juuri tässä kohtaa elämää. Munkkius vei hänet 17 vuodeksi Thaimaahan, Isoon-Britanniaan ja Sveitsiin. Sitten hänelle tuli uusi voimakas tuntemus siitä, että on aika palata maallikoksi. Ei kuitenkaan ole helppo jättää askeettista, henkisyyteen painottuvaa elämää ja palata kiireiseen, vaativaan ja rahakeskeiseen yhteiskuntaan. Lindeblad kuitenkin löysi suunnan myös maallikkoelämälleen, ja kiersi puhumassa ihmisille niin kauan kuin sairaus antoi siihen mahdollisuuden. 

Meillä oli Sveitsissä suureksi ilokseni joka viikko yksi vaelluspäivä. Tunsin niin varauksetonta rakkautta vuoria kohtaan, että sen siivittämänä kävelin aina kaksi kertaa pitemmälle ja korkeammalle kuin muut luostarin asukit.

Lähden kerran vaeltamaan yksinäni. Kiinnitän lumikengät ja alan kavuta vaivalloisesti kohti satulaa, josta näkee aina maan pääkaupunkiin Berniin asti. On kevät ja ilma lämpenee jo, mutta vuorella on vielä paljon lunta. Upea näkymä silmieni edessä alan syödä eväitäni. Ne maistuvat taivaallisilta.

Aurinko paistaa, joten riisun yhden kerroksen vaatteita. Ja vielä yhden. Olen aina nauttinut auringossa oleilusta. Lopulta minulla on ylläni vain hame ja kengät. Panen mp3-soittimeni kuulokkeet korviin ja käynnistän lataamani soittolistan "100 parasta biisiä sen jälkeen, kun sinusta tuli munkki". Kohta kuulen Shakiran laulavan "Hips don't lie", enkä enää voi istua aloillani. Berner Oberlandin jäykimmät lanteet alkavat keinahdella.

Kirja on nopealukuinen, varmastikin siksi että munkin elämä on varsin rutiininomaista eikä siitä riitä jaariteltavaksi satojen sivujen ajan. On kuitenkin mielenkiintoista lukea etenkin siitä, miten erilailla munkkeihin suhtaudutaan eri maissa. Metsämunkit syövät mitä almuina saavat, ja Thaimaassa avun antaminen ja saaminen on itsestäänselvyys. Sen sijaan Euroopassa munkit nähdään pikemminkin kerjäläisinä, ja päivän ruoka-annosta voi joutua odottamaan pitkään. 

Pidin myös siitä, että Lindebladin paluu maallikoksi kuvataan kaikkine ongelmineen. Yhteiskunta on muuttunut mutta niin on hän itsekin. Henkisyys ja hengellisyys on ollut vuosikausia lohtu, mutta ne eivät riitä pelastamaan maallikkoelämän tuoman pimeyden syvyyksistä. Onneksi vähän kerrallaan valo voittaa. Lindeblad ei onneksi tuputa ohjeita, että jos olet masentunut niin tee, ajattele tai harjoittele näin. 

Kirjassa on paljon oivalluksia elämästä ja ihmisyydestä. Minut ainakin se herätti miettimään, voisinko olla armollisempi niin itselleni kuin toisille. Pystyisinkö ymmärtämään eriäviä mielipiteitä aiempaa paremmin? Pystyisinkö hyväksymään, että asioilla voi olla monta oikeaa laitaa, ei vain minun näkemykseni?

Meillä on vain yksi suhde, joka kestää koko elinikämme, ensimmäisestä hengenvedosta viimeiseen. Se on tietysti suhde omaan itseemme. Eikö olisikin hienoa, jos suhde olisi myötätuntoinen ja lämmin?

Kirja on luettu myös blogeissa Kirjavinkit ja  Kulturellia remonttia. 

Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta 16, "kirjan luvuilla on nimet". Se sopisi myös esimerkiksi kohtiin 5, "kirjassa sairastutaan vakavasti" ja 30, "kirjassa muutetaan uuteen maahan". 

Teatterissa: Kuolemantanssi Tampereen Työväen Teatterissa

 

Viime aikoina ei ole kovinkaan paljoa päässyt teatteriin, mutta kun ostin lipun Kuolemantanssin ennakkonäytökseen hyvissä ajoin niin uskalsin toivoa että esitys voidaan järjestää. Silloin esitykseen oli vielä pitkä aika, niin en lainannut August Strindbergin näytelmää Kuolemantanssi. Sitten yhtäkkiä huomasin, että teatteri-ilta on ihan justiinsa enkä enää ehdi lukea näytelmää. Tiesin siis ennalta vain sen, että kyseessä on avioliittodraama. Odotukseni olivat kuitenkin kovat, sillä kun näyttämöllä ovat Sirpa Suutari-Jääskö, Jukka Haapalainen ja Jorma Uotinen, siinä on osaamista ja kokemusta valtaisa määrä. 

Tarina sijoittuu linnoitussaareen. Kapteeni Edgar ja hänen vaimonsa Alice viettävät hopeahääpäivää. Heidän suhteensa on sekoitus vihaa ja rakkautta, valtaa ja vankina oloa. Kun Alicen serkku Kurt saapuu saarelle, hänet vedetään mukaan pariskunnan valtapeliin. 

Tanssijat ovat tulkinneet repliikit etukäteen ja he liikkuvat lavalla myös nauhalta tulevan puheen mukana, ei pelkästään musiikin. Tämä yllätti minut, mutta ratkaisu osoittautui erinomaiseksi. Tunnelma on alusta asti todella intensiivinen ja vain tihentyy loppua kohti. Tässä esityksessä myös hiljaisuus puhuu. 

Odotukseni olivat kovat ja ne täyttyivät, jopa ylittyivät. Kokonaisuus on aivan käsittämättömän hieno, siinä toimii ihan kaikki. Musiikki sopii mainiosti henkilöiden kulloisinkiin tunteisiin, ja valaistus sekä videot luovat tunnelmaan synkkiä, paikoin melkein pelottavia sävyjä. Kun Alice vertaa Edgaria vampyyriin, katsoja melkein unohtaa hengittää. 

Koska en tuntenut tarinaa ennalta, loppu tuntui todella ovelalta ja yllättävältä. Esityksen jälkeen tuli olo, että haluan sekä lukea näytelmän että mennä katsomaan tämän uudelleen. Lavastus pysyy samana koko ajan, mutta silti lavalla on paljon katsottavaa ja aistittavaa. 

Menkää ihmeessä kokemaan tämä itse, minulle Kuolemantanssi oli täydellinen paketti!

Kuolemantanssi Tampereen Työväen Teatterissa ainakin huhti-toukokuussa, syyskuussa sekä marras-joulukuussa 2022.

Esityskuvat: Teppo Järvinen / TTT

Rooleissa ja koreografia: Sirpa Suutari-Jääskö, Jukka Haapalainen ja Jorma Uotinen

Sovitus ja ohjaus: Tiina Puumalainen

Musiikki: Hannu Rantanen, Pekka Siistonen ja JarkkoTuohimaa

Lavastussuunnittelu: Teppo Järvinen

Puku- ja videosuunnittelu: Teppo Järvinen ja Tiina Puumalainen

Äänisuunnittelu: Jarkko Tuohimaa

Valosuunnittelu: Teppo Järvinen ja Sami Rantaneva

Mikko Kekäläinen: Petra Olli - Painija

 

Mikko Kekäläinen: Petra Olli - Painija

Tammi 2021

334 s.

Huippu-urheilijan arki on raakaa tekemistä lajissa kuin lajissa, mutta Petra Ollin elämäkerrasta tulee olo, että painijan arki on vielä astetta rankempi. Aika monet leirit ja kilpailut on käyty askeettisissa olosuhteissa, ei etelän lämmössä. Ruuasta ei aina tiennyt, mitä se oli. Jollain leirillä Olli on ollut ainoa nainen. 

Pohjanmaalla paini on arvostettu perinteikäs laji, joten on varsin loogista että Petra Olli päätyi sen pariin. Pitkään rinnalla kulki keihäänheitto, jossa hän oli myös ikäluokkansa parhaimmistoa. Lopulliseksi lajivalinnaksi tuli kuitenkin paini. 

Jääräpäisyys lienee erityisesti pohjanmaalaisiin liitetty piirre, ja sitä jos mitä Petra Olli on. Mihin hän ryhtyy, se tehdään loppuun vaikka mikä olisi. Olkoon välillä ranne tai varvas murtunut, painimaan on tultu ja mitalia haetaan. Tappiot ovat tavaroiden heittelyä vaativia pettymyksiä, vain voitto kelpaa. 

Mutta kun palkintosadetta on riittänyt, kruununa maailmanmestaruus, kipinä katoaa. Vaan miten lopettaa urheilu-ura? Pettyvätkö tukijat, etenkin kun edessä olisivat Tokion olympialaiset? Mitä olisi Petra Olli tavallisena ihmisenä, ilman painijan arkea? Onko lupa lopettaa, vaikka on saavuttanut unelmansa olla maailman paras, vai pitääkö haluta lisää menestystä?

Kuntoutus puri, ja Petran jalka alkoi pitää. MM-kisakunto viimeisteltiin rajulla leiriputkella: heinäkuussa viikoksi Napoliin, sitten kahdeksi viikoksi Venäjälle Kislovodskiin, Venäjältä suoraan viikoksi Puolaan ja ennen Atlantin ylitystä sen verran kotona käymään, että sai pyykit pestyä ja kuivatettua Lappajärven loppukesän tuulessa.

Petra alkoi elää Lappajärvellä Las Vegasin aikaa. Kun muu Ollin perhe paineli nukkumaan, hän lähti urheilukentälle tekemään mielikuvaharjoitteita keskellä yötä. Yksin syyskesän pimeydessä Petra etsi ja löysi varmuuden siitä, että hän on tehnyt aivan kaikkensa, jotta voi katsoa itseään peiliin, kävi painimatolla kuinka tahansa. Koko hänen painijanpolkunsa alkaen ensimmäisistä vatsakivuista Laihian Lujan ikäkausikisoissa oli valmistanut häntä astumaan samalle matolle maailman parhaiden kanssa. 

Matka Las Vegasiin alkoi San Franciscon valmistavalla leirillä. Samalla leirillä ollut krekon joukkue sekä Ahto ja Tiina Ylinen matkustivat kisaohjelman vuoksi MM-kaupunkiin jo aiemmin. Yksinäinen painonpudottaminen oli Petralle tavallistakin nihkeämpää touhua. Normaalisti viimeisellä hikijumpalla on joku hieromassa, tsemppaamassa ja kannustamassa tikistämään vielä pari pisaraa lisää siinä vaiheessa, kun oma tahdonlujuus on antamassa jo periksi. Kun hikoilee vieraassa maassa painimaton alla kumipuku yllä, on todella yksin. 

Petra Ollin elämäkerta avaa huippupainijan arkea rehellisellä mutta myös humoristisella tavalla. Olosuhteet ovat monesti karut, mutta koska niille ei siinä hetkessä mahda mitään, Olli keskittyy suorittamaan. Kisojen jälkeen joukkue juhlii, siinä viina virtaa ja Tinder laulaa. Ja kun Olli kerran saa silmiinsä miehen jonka haluaa poikaystäväkseen, sitä varten punotaan mainio suunnitelma. Sitten lukijaakin jännittää miten käy. 

Tavallisen ihmisen on vaikea jos ei mahdoton käsittää sitä tahdonvoimaa ja tekemisen määrää, mitä menestys vaatii. Turnaukseen tulee pahimmillaan vain yksi, enimmilläänkin muutama kuuden minuutin mittainen ottelu. Kisaa edeltää nopea mutta sitäkin ankeampi painonpudotussessio, jossa kroppa kuivuu ja kuihtuu. Painonpudotusta edeltää treenikausi, joka voi sisältää leireilyä vaikkapa Mongoliassa. 

Toisin kuin monet muut naiset, Olli on ollut äärettömän huono puhumaan tunteistaan ja toiveistaan. Hän on kasannut asioita sisäänsä, kunnes niistä on kertynyt ylivoimainen taakka. Monesti hänet on myös jätetty yksin, etenkin tappion hetkillä tuen määrä olisi voinut olla paljon suurempi. En aina jaksanut ymmärtää valmentajaa, joka tuntui rypevän omassa surussaan Ollin tappion jälkeen, unohtaen urheilijan täysin. Välillä myös perheen kanssa on ollut skismaa, mikä on kuormittanut entisestään. Onneksi perheestä ja ystävistä on ollut myös paljon paljon tukea pitkin matkaa.

Kun Petra Olli lopulta uskaltaa tehdä lopettamispäätöksen, se tuntuu lukijastakin vapauttavalta. 

Olen usein ajatellut, että suomalaiset eivät suinkaan ole urheiluhulluja vaan menestyshulluja. Urheilijaa tuetaan ja kannustetaan voiton hetkellä, mutta tappion aikana some täyttyy haukuista ja ilkeilystä. Liian moni ja liian usein unohtaa, että huippu-urheilija on ihminen. Sitä lyhyttä suoritusta edeltää kuukausien työ, joka voi vaikka ihan viime hetkillä mennä pilalle useasta eri syystä. 

Petra Olli - Painija on luettu myös Joukon Taideblogissa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 4, "kirja, jonka tapahtumissa et itse haluaisi olla mukana". Huippu-urheilun, etenkin painin maailma tuntuu niin kovalta ja olosuhteiltaan raa'alta, että iloitsen asemastani taviskuntoilijana. Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa ollaan kisoissa ja treeneissä. 

Helena Kaartinen: Arvioitu lentoaika

 

Helena Kaartinen: Arvioitu lentoaika

E-äänikirjan kustantaja Saga Egmont 2021

Lukija Pinja Flink

Törmäsin omakustannekirjailija Helena Kaartisen kirjaan kirjastossa, kun asiakas kysyi sitä. Kiinnostuin siitä itsekin. Kaartinen teki pitkän uran lentoemäntänä ja on kirjoittanut kokemuksiinsa perustuvan kirjan. Nyttemmin on julkaistu myös e-äänikirja, jonka otin kuunteluun. 

Päähenkilö on pian 60 täyttävä Alisa, joka ei välttämättä alkaisi ajatella eläkkeelle jäämistä ellei häneltä sitä kysyttäisi vähän väliä. Saman ikäinen kollega kertoo omasta eläköitymissuunnitelmastaan, nuoremmat kollegat hämmästelevät Alisan kolmeakymmentäyhdeksää lentovuotta, asiakkaatkin kummastelevat kuinka noin vanha vielä lentää. Pikkuhiljaa Alisa alkaa katsoa lentokohteita sillä silmällä, että onko hän täällä nyt viimeistä kertaa. Samalla hän miettii, mitä eläkkeelle jääminen tarkoittaa. Mitä hän sitten tekee? Mistä tulee elämään sisältöä? Onko hän sen jälkeen enää oma itsensä? 

Eläkkeelle jääminen on iso asia, mutta se ei ole tarinan pääasia. Tärkeintä on lentoemännän työ ja lukuisat asiakaskohtaamiset, joissa pitkän uran tuoma ammattitaito osoittaa arvonsa. Jokainen lento on omanlaisensa, matkustajat ovat sekä samanlaisia että erilaisia. Alisa on milloin pelastava enkeli, milloin järjestyksenvalvoja, milloin Bollywood-kohtausta esittävä. Lennoilla hän kohtaa eri ikäisiä ihmisiä, eri kulttuureista tulevia, pelokkaita, rehvakkaita, äärettömän itsekkäitä ja vaativia... Aina ei ole yhteistä kieltä, mutta elekielellä pärjää pitkälle. Ja koska työkaverit ovat toisinaan eri maista myös, niin heidän joukostaan löytyy tulkkeja. 

Pääosa tarinasta tapahtuu lentokoneessa mutta jonkin verran myös kohteissa ja Alisan kotona. Työn raskaus tulee selvästi esiin; moni ehkä kuvittelee että lennon jälkeen miehistö jää kohteeseen hengailemaan päiviksi, ja yllätyksenä tulee että paluumatka alkaa saman tien tai vuorokauden päästä. Aikaeron takia lepo jää kaukolennoilla usein vähiin. Sairastumisten takia kohde ja jopa rooli miehistössä voi vaihtua nopeasti. Alisan pitkä ura helpottaa siinäkin, hänellä on aina laukku pakattuna, työasu valmiina ja avoin mieli sen suhteen minne ja kenen kanssa on menossa. 

Tykkäsin tästä, tarina on oikein viihdyttävä. En tietenkään tiedä, kuinka suuri osa Alisan kohtaamista ihmisistä ja tilanteista perustuu todellisuuteen, mutta voin kuvitella että kaikkea tällaista ja monenlaista muutakin tulee lentohenkilöstölle eteen. Ja vaikka työ on pitkälti rutiineja, on siinä silti aina yllätyksiä tai muuten mieleenpainuvia hetkiä. 

Pidän myös kurkistuksista eri paikkoihin, Alisan mukana päästään Kiinasta Joensuun kautta New Yorkiin. Ja koska Alisa ei vietä aikaa hotellissa juuri muuten kuin nukkumassa, hän kuljettaa lukijaa mukanaan niin slummissa kuin hierojalla ja ravintolassa. Tulee olo, kuin olisi itsekin lentoemäntänä mukana menossa. 

Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa ollaan turistikohteessa. 

Tämän a-äänikirjan kansi eroaa painetusta kirjasta, paperikirjassa lentoemännän hahmo on sivuttain ja sinisessä asussa. Molemmat ovat mielestäni kauniita. Tässä annan vinkin omakustannekirjailijoille, jos haluatte että kirjastojen hankinnasta vastaavat ja myös asiakkaat kiinnittävät huomiota kirjaan, panostakaa kanteen. Kaikista tylsin on vakiokansi, jossa yksivärisellä pohjalla on kohtalaisen mitäänsanomaton valokuva. Mitä pienempi kirjasto, sitä herkemmin tilataan houkuttelevan näköisiä kirjoja, joiden uskotaan saavaan lainauskertoja ihan vaan kannen takia. Moni asiakas ei välttämättä lue takakannen esittelytekstiä, vaan kiireessä nappaa uutuus- tai muulta esittelypöydältä kirjan, joka näyttää kivalta.