Marissa Mehr: Rusalka - kuiskaajan muotokuva -

 

Marissa Mehr: Rusalka - kuiskaajan muotokuva -

Siltala 2021

317 s.

Kirje oli kiertänyt Tokion, Canberryn ja Minnesotan kautta. Löytänyt vasta sen jälkeen sinne, missä Gerard Monti, joka ei nimestään huolimatta ollut sukua kuuluisan csárdásin säveltäjälle, asui sillä hetkellä. Hän luki tekstin kahdesti, ujutti kortin takaisin kuoreen ja katsoi kutsua jossa ei ollut alkua eikä loppua. Kuoressa luki Hugues Monti. Nimi, jota Gerard ei ollut sitten lapsuusvuosien käyttänyt, ja jonka ei pitänyt olla kenenkään tiedossa.

Kirjeen on lähettänyt Anna, nainen johon Gerard on törmännyt kapellimestarin työssään useita kertoja vuosien varrella. Anna on oopperakuiskaaja, ja jotenkin hän on osunut Gerardin kanssa samoihin produktioihin ja myös löyhään rakkaussuhteeseen, vain kadotakseen yllättäen ja ilmestyäkseen myöhemmin yhtä yllättäen takaisin kuvioihin. Edellisestä tapaamisesta on kulunut vuosikymmen, eikä mitään yhteydenpitoa ole ollut. Siksi Gerard yllättyy saadessaan Annalta kirjeen ja vielä enemmän huomattuaan, että kirjeessä Anna kutsuu hänet hautajaisiinsa. Mistä on kysymys?

Tarinaa seurataan sekä Gerardin että Annan näkökulmasta. Koska tulivuorenpurkaus on katkaissut lentoliikenteen, Gerard matkustaa junalla Brysselistä Latviaan. Matka on hidas, joten Gerardilla on aikaa pohtia paitsi Annaa myös elämäänsä. Toisaalla Anna on juuttunut kotiinsa horjuvan terveyden ja kuihtuvan avioliiton ympäröimänä. Hän pohtii sairastumista ja kuolemaa, mutta muistelee myös työtään. Sairastuminen vei häneltä äänen ja sitä myötä kuiskaajan työn, ehkä myös identiteetin. Miksi hän kutsui Gerardin hautajaisiinsa, ja miksi Gerard päätti tulla? Molemmat ehkä toivovat löytävänsä jotain, jonka olemassaolosta he eivät ole varmoja.

Vastaus: Kuiskaaja, joka on opetellut partituurin muutamassa kuukaudessa, merkinnyt nuotit täyteen huomioita ja värikoodannut solistit: päätenori vihreä, pääsopraano violetti, sivumezzo sininen ja basso oranssi. Jokaisella oma värinsä. Kuoro neonkeltainen huutomerkki!

Hän on ainoa, joka pitää kaikkia lankoja käsissään. Osaa sekä musiikin että yksittäiset stemmat kuin kapellimestari konsanaan. Osaa erotella Falstaffin finaalin kymmenen toisiinsa kietoutuvaa sooloa, joista jokainen astuu sisään eri kohdassa laulaen omaa osaansa. Päälle kuoro ja fuugarakenne. Finaali, jossa Verdi päätti jättää hyvästit musiikille, oopperalle, kriitikoille, jopa itselleen. Hiki pisaroi kovallakin kuiskaajalla. Tip tip tip pienet helmet putoilivat partituurin päälle.

Mutta kaikki pysyy koossa. Täydellisen koossa.

Ja nyt tämä toinen tila: synkkä, verhoilla pimennetty makuuhuone missä tahansa eurooppalaisessa kaupungissa, jossa on 1800-luvulla rakennettuja asuinrakennuksia, puisia ja kivisiä.

Tykkäsin kirjasta kovasti. Sekä Gerard että Anna ovat kiehtovia hahmoja, joiden historiasta paljastuu lopulta varsin vähän muuten kuin musiikin kautta. Heillä on vetovoima, joka välillä kiskoo heidät yhteen mutta sitten taas heittää erilleen. Jossain vaiheessa Gerard tajuaa, ettei tiedä Annasta mitään, ei edes sitä minkämaalainen tämä on. Anna on eurooppalainen, monia kieliä osaava, kotonaan monessa paikassa. Ja vaikka Annasta paljastuu kummallisia asioita, se ei vähennä hänen viehätysvoimaansa Gerardin silmissä. Anna puolestaan ei omissa luvuissaan juuri mainitse Gerardia, eikä paljasta motiivejaan teoilleen. Hän jää mysteeriksi.

Pidin junamatkakuvauksista, siitä millaisia ihmisiä ja paikkoja Gerard näkee viettäessään tunteja ja tunteja junissa. Toisinaan pysäys tulee pienelle paikkakunnalle, toisinaan isolle. Koska lentoliikennekaaos aiheuttaa juniin ruuhkaa, Gerardin matkasuunnitelma elää. Hän on kuitenkin lähtenyt ajoissa liikkeelle, joten muutoksiin on varaa. Aina hän ei tiedä, missä on, toisinaan hänellä ei ole oikeaa valuuttaa, toisinaan kielitaidottomuus aiheuttaa kommunikaatio-ongelmia. Matkallaan Gerard pohtii etenkin idän ja lännen välistä kuilua, jota myös Anna käsittelee. Gerard ei tiedä, miksi Anna ei halua puhua Itä-Euroopasta, toisaalla Anna on loukkaantunut siitä, että häntä nimitellään ”venakoksi” vaikkei hän koskaan ole edes käynyt Venäjällä. Molemmat sanoittavat ennakkoluuloja ja asenteita, joita yhteiskunnassa on yhä edelleen tunnistettavissa.

Kaiken taustalla soi Antonín Dvořákin ooppera Rusalka, vedenneidoista kertova teos, joka on erityisen merkityksellinen niin Gerardille kuin Annalle.

Loppu on tavallaan jännittävä, kirjaa lukiessa näin mielessäni useita vaihtoehtoja, miten tarina voisi päättyä. Pidän siitä, millainen olo lopusta ja yleensä lukukokemuksesta jäi, hahmot jäivät päähäni elämään ja mietin, mitä nyt tapahtuu.

Helmet-lukuhaasteessa Rusalka - kuiskaajan muotokuva - menee minulla kohtaan 39, ”kirjassa kuunnellaan musiikkia”. Se sopisi myös esimerkiksi kohtiin 9, ”kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella”, 13, ”kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin” ja 41, ”kirjassa matkustetaan junalla”.

Kirja on luettu myös blogissa Lukutuulia.

J. K. Rowling: Jouluposso

 

J. K. Rowling: Jouluposso

Englanninkielinen alkuteos The Christmas Pig (2021)

Kuvittanut Jim Field

Suomentanut Jaana Kapari-Jatta

Tammi 2021

313 s.

Tampereella vielä odotellaan lunta, mutta pikkuhiljaa voi alkaa virittäytyä joulua kohti. J. K. Rowlingin Jouluposso tapahtuu jouluna, mutta tarina on niin huima seikkailu että sen voi oikeastaan lukea koska vaan, vaikka keskellä kesää.

Jackin vanhemmat eroavat, ja Jack muuttaa äitinsä kanssa lähelle isovanhempia. Se on iso elämänmuutos, ja koulun vaihtaminenkin jännittää. Onneksi Jackilla on rakas pehmolelunsa, froteinen possu nimeltä Roteeposso. Sille voi kertoa kaiken, ja sen karvaan voi vähän itkeäkin. Vaan sitten tapahtuu kauheita: Roteeposso katoaa jouluaattona eikä sitkeistä etsinnöistä huolimatta löydy. Jack saa siskopuoleltaan Hollylta lohdutukseksi uuden pehmopossun, mutta hän on silti murtunut.

Vaan sittenpä alkaa joulun taika. Yöllä lelut ja muut esineet heräävät henkiin, ja kertovat Jackille Hukattujen maasta. Roteeposso, RP, voisi olla siellä. Uusi possu, Jouluposso eli JP, lähtee näyttämään tietä sinne. Ensin Jackin ja JP:n on jouduttava hukkaan, muuten Hukattujen maahan ei pääse. Kotona ei ole helppo kadota, mutta lopulta se onnistuu. Hukattujen maassa Jack ja JP tarvitsevat niin neuvokkuutta, onnea kuin ystävällisten esineiden apua selvittääkseen, minne RP on päätynyt. Kaksikko kulkee Epähuomion, Heitettävien, Harminpaikan, Yhdentekevien lakeuden ja Kaipuunkaupungin kautta Rakkaidensaarelle. Matka on vaarallinen, sillä alueita vartioivat sopeuttajat, jotka vievät pois kaikki epäjärjestystä aiheuttavat, paikkaan kuulumattomat. Kaiken taustalla häälyy Luuseri, pelottava olio joka syö kaiken eteensä osuvan. Loppuun asti saa jännittää, pääsevätkö Jack ja JP tehtävässään loppuun, ennen kuin jouluyö valkenee aamuksi. 

"Hukattujen maa on se paikka, jonne me menemme, kun sinä hukkaat meidät", se sanoi. "Se on outo ja kauhea paikka ja siellä on sen omat merkilliset lait. Minä olen ollut siellä useasti, koska sinä ja isäsi olette hukanneet minut usein."

"Anteeksi", Jack sanoi hermostuneesti. Oli totta, että hän oli usein unohtanut, missä päin puutarhaa oli viimeksi leikkinyt pikkuautolla, mistä syystä se oli kolhuinen ja ruostunut. 

"Lopulta sinä aina löysit minut", auto sanoi. "Siksi Luuseri ei onnekseni koskaan saanut minua."

"Kuka?" Jack kysyi.

"Luuseri", auto toisti. "Se hallitsee Hukattujen maata. Sen syystä tavarat putoilevat taskuista silloin kun niiden luulee olevan turvassa. Se sekoittelee mieltäsi, niin että unohdat, minne laskit kynäsi. Luuseri tahtoisi kernaasti imaista kaiken ihmisille kuuluvan ikuisiksi ajoiksi. Se vihaa eläviä ja eläville kuuluvia ja kiduttaa ja syö niitä."

"Syökö Luuseri RP:n?" Jack kuiskasi kauhuissaan.

"Ei, jos RP noudattaa Hukattujen maan lakeja", auto sanoi. "Luuserilla on lupa napata ja syödä ne, jotka uhmaavat lakia. Valitettavasti Luuseri myös laatii lait, ja joskus se huijaa."

"Minun täytyy pelastaa RP!" Jack sanoi oitis. "Miten Hukattujen maahan pääsee?"

"Sinä et pääse mitenkään - tai et ainakaan yksin", Jouluposso sanoi. "Sinä olet ihminen, eikä se ole ihmisten maa. Sillä lailla se ainakin tavallisesti toimii. Mutta jouluaattona on ihmeiden ja hukattujen mahdollisuuksien yö. Jos rakastat RP:tä niin paljon, että olet valmis vaarantamaan henkesi, minä voin viedä sinut Hukattujen maahan, niin voimme yrittää hakea sen takaisin kotiin."

"Rakastan minä niin paljon", Jack sanoi. "Rakastan sitä enemmän kuin mitään."

Tykkäsin tästä kovasti. Joulun ja jouluyön taika tulee esiin, ja vaikka useimmilla Hukattujen maassa olevilla on kurjat oltavat, moni tulee löydetyksi ja pääsee valospiraalin viemänä pois. Onnellisia loppuja on pitkin matkaa. Tarina on jännittävä, mutta ei pelottava, joskaan en tätä ihan perheen pienimmille suosittele ainakaan ilman aikuisen - ja oman pehmolelun - läsnäoloa. 

Kirja ei ole joulukalenterimainen, siinä on 24:n sijasta 58 lukua. Luvut ovat kuitenkin vain muutaman sivun pituisia ja väljällä fontilla, joten niitä voi lukea enemmän kuin yhden per päivä. Minä en tietenkään malttanut säännöstellä vaan luin yhtä kyytiä alusta loppuun. Vaikka sen etukäteen tiesikin miten tarina päättyy, oli sitä silti jännittävää lukea. Pidän siitä, että totaalista toivottomuutta on todella vähän, sen sijaan toiveikkuutta ja uskoa onnistumiseen on paljon. 

Kansiliepeessä sanotaan Jouluposson olevan Rowlingin ensimmäinen lastenromaani Pottereiden jälkeen, mutta sehän ei ole sillä viime vuonna tuli Ikkabog. Siinä on niin paljon kurjuutta ja suoranaista väkivaltaa, että en sille hirmuisesti lämmennyt. Jouluposso sen sijaan oli minulle tähän hetkeen hyvän mielen kirja. Lelut ja esineet ovat hauskoja ja hellyttäviä, poislukien tietysti Luuseri ja sopeuttajat. Kuvitusta olisi voinut olla enemmän, hahmot ja myös ainakin suomennoksessa käytetty tekstiasettelu olisivat mahdollistaneet runsaankin kuvituksen. Koko sivun kuvat ovat kauniita, mutta olisin halunnut nähdä enemmän kuvia yksittäisistä hahmoista, kuten sopeuttaja-Sakset, Ossu-osoitekirja tai Periaatteet. 

Mutta tästä voi hyvinkin tulla kirja, jonka luen uudelleen joka vuosi joulun alla tai joulunpyhinä. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 42, "satukirja". Muita bloggauksia en löytänyt. 

Pirkko Saisio: Passio

 

Pirkko Saisio: Passio

Siltala 2021

732 s.

Pirkko Saision uutuus on minulle aina Tapaus, eikä Passio tee poikkeusta. Se kuitenkin pääsi yllättämään minut monellakin tavalla.

Sattui niin hassusti, että sain kirjan parin päivän heitolla samaan aikaan kirjastosta sekä paperisena että e-äänikirjana. Olin unohtanut varanneeni äänikirjaversion, mutta koska sen lukee Saisio itse, päätin nauttia Passiosta sekä kuunnellen että lukien. Saisio on eläväinen lukija, jonka ääntä ja painotuksia on ilo kuunnella. Tarina on vaativa, joten kovin suurella nopeudella kuuntelu ei onnistu. Monta kertaa tein niin, että kun olin kuunnellut äänikirjaa bussimatkalla, selasin kotona paperikirjasta oikean kohdan ja luin lempikohtaukseni uudelleen. Toisinaan myös tarkistin nimien kirjoitusasuja.

Tarina kulkee muutaman vuosisadan aikana ympäri Eurooppaa, liikutaan 1400-luvun Firenzestä 1950-luvun Helsinkiin. Eri aikana ollaan eri kaupungeissa, joten on helppo pysyä kärryillä missä minäkin hetkenä ollaan. Toisaalta on olo, että lukee montaa erillistä tarinaa, joissa kuitenkin aina jossain vaiheessa esiin tulee eräs koru, eri muodoissa mutta lukijalle tunnistettavana. Välillä on myös sellaisia hetkiä, jolloin joku henkilöhahmo paljastuukin sellaiseksi, joka on ollut aiemmin mukana eri nimellä.

Minua ei useinkaan naurata lukiessa, mutta tämän parissa nauroin ääneen muutamaan kertaan. Minkä jälkeen katsoin vähän tarkemmin, missä kuuntelen kirjaa. Mukana on kyllä tunteiden koko kirjo naurusta itkuun, pelosta rohkeuteen. Huumori pilkahtelee purevana.

Ihmiset ovat usein epävarmoja, he eivät oikein tiedä mikä olisi oikea suunta kulkea. Kertoako totuus vai se, mitä kysyjä oletettavasti haluaa kuulla? Totellako vanhempia vai ottaa kohtalo omiin käsiin? Lähteä vai jäädä? Hyvyys voi muuttua pahuudeksi ja päinvastoin, joskus paha saa palkkansa mutta toisinaan ei, eikä hyvyydestäkään aina palkita. Ihmiskohtalo on aina monitahoinen, elämän tie muuttuvainen. 

- Ellet kerro, niin en mene, keksi Ludovico sanoa.

- Totta kai menet, kun minä käsken. 

- Minä olen aikuinen mies ja päätän itse menemiseni. 

Isä purskahti hyväntuuliseen nauruun, taputti voimattomia käsiään yhteen. 

- Tämä oli hauska kuulla, hän sanoi. - Vaikka totta se ei olekaan, niin hauska silti. Et sinä mitään päätä. Tässä talossa päätän minä, ja sinun talossasi päättää vaimo. Korusta on kysymys.

- Mistä korusta?

- Korusta, jonka myin hänelle ja josta hän maksoi liian vähän. Aikanaan.

- Mistä sinä sen korun olit saanut?

Isä epäröi taas, katsoi sitten Ludovicoa silmiin, pitkään ja tiukasti niin kuin aina valehdellessaan. 

(...)

Rikollisena ja vainottuna olisi hänen elämänsä elettävä, kuljettava paikasta toiseen merkittynä yhtä rumalla merkillä kuin Kain, niin että ihmiset hänet nähdessään väistäisivät hänet, niin kuin Kainin, jonka kimppuun ei ihmisen ollut oikeutta käydä, sillä Kainin tuomitsemisen oli Jumala säästänyt itselleen.

Mutta Kain sai sentään kulkea yksin.

Ederillä oli rikollinen nainen mukanaan kokoaikaisena muistutuksena synnistä, johon he olivat langenneet ja joka oli sitonut heidät yhteen yhtä lujin sitein kuin Jumalan silmien alla solmittu avioliitto. 

Erityisesti pidän siitä, että kunkin kaupungin kohdalla tarinassa on rajallinen määrä ihmisiä. Yli 700 sivussa heitä on hirveän paljon, mutta esimerkiksi Wienin hahmot eivät ole Helsingissä. Ja koska jokainen kaupunki saa paljon tilaa, henkilöihin ehtii tutustua. Henkilöillä on kokonainen elämänkaari. Siksi myös kuunnellessa huomaa heti, kun siirrytään uuteen paikkaan. Kirjassa on valtavasti asiaa, ihmisiä ja tapahtumia, mutta kokonaisuus on hallittu ja selkeä. Minulla ei ollut kertaakaan sellaista oloa, että olisin pudonnut kärryiltä.

Teksti on lukijaystävällistä, on paljon lyhyitä kappaleita joiden välissä on tyhjä rivi. On siis helppo pitää taukoja ja pohtia, mitä juuri luki. Ja kenties lukea pätkiä uudelleen, ennen kuin jatkaa eteenpäin.

Tämä on kyllä taas niitä kirjoja, jotka on hankittava omaan hyllyyn ja joihin varmasti tulee palattua. Hädin tuskin pääsin loppuun asti kun jo tekee mieli aloittaa uudelleen alusta. Hienon hieno, täyteläinen, riemukas sanataiteen juhla!

Passio on luettu myös blogissa Annelin lukuvinkit.

Helmet-lukuhaasteessa laitan Passion kohtaan 35, "kirja jonka ilmestymistä olet odottanut". Kovasti odotin, enkä suotta!

Katja Kallio: Tämä läpinäkyvä sydän

 

Katja Kallio: Tämä läpinäkyvä sydän

Otava 2021

267 s.

Ensimmäisenä aamuna jalkoihini tipahti jäätynyt pikkulintu.

Kun kirja alkaa näin, lukemista on pakko jatkaa. Yhtä kauniina kieli säilyy koko matkan ajan, vaikka tarina onkin kaipauksella, huolilla ja suruilla kuorrutettu.

Beata palaa perheensä kanssa kotiin Hankoon helmikuussa vuonna 1942. Lähes kaksi vuotta on mennyt sukulaisen luona Bromarvissa, etäämpänä sodasta. Nyt kotiin voi palata, mutta mikään ei ole kuin ennen. Hankolaisten kodeissa on asunut sotilaita, ja monet taloista on sotkettu tai jopa hajotettu. Sotilaista on tullut sotavankeja, ja heitä näkyy kaupungissa usein. Heitä palkataan erilaisiin töihin, joskus päiväksi, joskus pidemmäksi aikaa. Heitä pelätään, mutta samalla ollaan hieman uteliaita. Kun kaupunkiin saapuu saksalaisia sotilaita, pelko väistyy.

Eräänä päivänä Beata kohtaa lyhyesti ukrainalaisen sotavangin Ivanin, ja rakastuu tähän päätäpahkaa. Tilanne on pakko pitää salassa, sillä tunteilla on täysin väärä kohde. Paikallinen mies olisi paras, saksalainen mahdollisuuksien rajoissa, mutta venäläinen tai ukrainalainen ei missään tapauksessa. Eikä etenkään tilanteessa, jossa Beatalla on avioton lapsi helmoissaan. Pieni Agnes aiheuttaa sen, että Beataa ei katsota hyvällä eikä hänelle haluta tarjota työtä.

Beata tekee milloin mitäkin asiaa vankileirin liepeille, kirkkoon tai minne tahansa, missä on pienikin mahdollisuus katseiden vaihtoon, ehkä jopa ohimenevään kosketukseen. Muutaman kerran järjestyy jopa tapaaminen. Vaikka jossain vaiheessa käy ilmi, että tietenkin Ivanilla on perhe odottamassa, ei se saa Beatan tunteita haalistumaan. Hän on valmis jättämään miehen vuoksi kaiken.

Minäkin olin haaveillut sinusta ja tulevaisuudesta, mutta koskaan minulle ei ollut tullut mieleenkään suunnitella, että matkustaisin kanssasi kotikaupunkiisi. Että kävelisimme Odessan kaduilla ja katselisimme nähtävyyksiä ja sinä veisit minut vaatekauppoihin, tai kabareehen. Kabareehen? Minä haaveilin viidestätoista minuutista sinun kanssasi metsikössä. Viidestä minuutista, minuutista! Tai siitä että olisin saanut lausua nimesi ääneen ja puhua sinusta jollekulle. Tai että saisin kävellä kanssasi pitkin Bulevardia eikä kukaan saisi kuolemanrangaistusta eikä ketään ammuttaisi päähän. Että kukaan ei huomaisi kun astelin koko mielenmaltti tiukasti nyrkissäni sinun ja räkäkännissä oksentavan vartiomiehesi luo, jotta saisin hipaista salaa kättäsi. Siinä olivat minun unelmani, ja ne olivat niin suuria ja mahdottomia, etteivät ne voisi koskaan toteutua. Ikinä en ollut rohjennut haaveilla, että pääsisin näkemään kantaravintolasi ja sen ruudullisen pöytäliinan. Että saisin nähdä miten kohteliaasti sinulle siellä puhuttiin ja kuinka sinulle kumarrettiin jätettyäsi juomarahan pöydälle. Että voisin kuulla raitiovaunun kolinan avoimesta ikkunasta ja nähdä esineet lipastosi kannella. Että ottaisin niitä käteeni ja kysyisin: Mikä tämä on, ja mikä tämä on? Mistä se on peräisin?

Tarina on koskettava kuvaus rakkaudesta, sen kaipuusta, sen haavoittuvaisuudesta. Beata on umpirakastunut, mutta Ivanista ei ota selvää. Ovatko hänen tunteensa oikeita, vai etsiikö hän vain lyhytaikaisia hetkiä jolloin paeta vankeuden kurjuutta? Beata on jo Agnesin takia hyljeksitty muualla kuin perheessään, siksi hän on valmis lähtemään Ivanin mukaan sitten kun siihen koittaa tilaisuus.

Muut henkilöhahmot kuin Beata jäivät minulle varsin etäisiksi. Esimerkiksi hänen vanhempansa ovat usein läsnä, mutta heistä minulle ei jäänyt oikeastaan mitään muistikuvaa. Siskot Sylva ja Harriet ovat myös esillä, mutta en saa heistäkään pitävää otetta. Parhaiten mieleen jäi Stina, kaikessa ärsyttävyydessään. Hän ei ole naapurikyttääjä vaan koko kaupungin kyttääjä. Agnes on hellyttävä hahmo, hän tuntuu olevan Beatalle etäinen, joskus tuntuu kuin Agnes pelkäisi äitiään. 

Perheellä olisi koossa kaikki katastrofin ja riidan ainekset: Beatan rakkaus Ivaniin ja sitä kautta kiinnostus vankileiriä kohtaan, Sylvan rakkaus saksalaiseen sotilaaseen Werneriin, Harrietin muutto entiseen kotiinsa jossa hän viettää aikaa miehensä siskon kanssa eikä juurikaan toivo miehen paluuta, Agneksen kiintymys enemmän Harrietia kuin äitiään kohtaan...  Perhe on näennäisen yhtenäinen; he palaavat tiiminä mutta pian sekä Sylva että Harriet muuttavat muualle, fyysisesti lähelle mutta psyykkisesti kauas. Tuntuu, että ainakaan tämän tarinan aikana ei tapahdu kovinkaan montaa todellista kohtaamista. Perheenjäsenet ovat toisistaan irrallisia osasia, jotka kerääntyvät välillä yhteen hajaantuakseen taas erilleen. 

Tarina on Beatan näkökulmasta, ja vähän väliä hän kertoo tapahtumia sinä-muodossa Ivanille. Hän kertoo, milloin ei vielä tiennyt Ivanista mitään, kysyy muistaako tämä jotain, muistelee heidän kohtaamisiaan, kertoo tunteistaan. Hän ei kuvittele Ivanin vastauksia, sillä ne eivät ole hänelle olennaisia. Tämä on heidän tarinansa, jonka hän haluaa kertoa sellaisena kuin sen on kokenut. 

Kirjaa on luettu paljon, postaus löytyy esimerkiksi blogeista Kirjaluotsi, Satunnainen ohilukija ja Luetut.net.

Anna Takanen: Sinä olet suruni

 

Anna Takanen: Sinä olet suruni. Kertomus sotalapsesta ja sotalapsen lapsesta.

Ruotsinkielinen alkuteos Sörjen som blev. En berättelse (2019)

Suomentanut Leena Vallisaari 

Gummerus 2020

266 s. 

Moni on varmasti kuullut, että Suomesta lähetettiin sotalapsia Ruotsiin. Ja aiheesta on varmasti kirjoitettu ainakin tietokirjoja. Minä en ole aiheesta lukenut, en tietoa enkä kaunoa, en tiedä siitä oikeastaan muuta kuin että osa lapsista jäi, osa palasi. En ollut varma, kiinnostaako aihe minua edes, mutta kun tartuin Anna Takasen kirjaan niin se oli menoa ensimmäisistä sanoista asti. Takanen kirjoittaa isästään sotalapsena, ja samalla pohtii omaa perintöään ja identiteettiään. Hän kirjoittaa äärimmäisen koskettavasti tuoden etenkin lapsen tunteet ja pelot lukijan ihon alle. 

Timo Takanen on vain nelivuotias, kun hänet lähetetään Ruotsiin. Uusi perhe on ystävällinen, mutta silti Timo tuntee olonsa usein ulkopuoliseksi. Hän oppii kielen nopeasti, mutta silti hän on se finnjävel, joka otetaan helposti silmätikuksi. Paluu Suomeen venyy ja venyy, ja sitten kun Timo pääsee käymään vanhempiensa ja sisarustensa luona, hän on ulkopuolinen sielläkin. Oma paikka on samaan aikaan molemmissa mutta ei kummassakaan. Välit ovat läheiset molempiin perheisiin, ja yhteys säilyy vuosien mittaan. 

Timon tytär Anna käy aikanaan samanlaisia tunteita läpi. Myös häntä pidetään finnenä, vaikka hän on aina asunut Ruotsissa. Aluksi Suomen sukulaisten kanssa ei ole yhteistä kieltä, mutta silti heitä on mukava tavata, heidän kanssaan on helppo olla. Kommunikaatio sujuu myös ilman puhetta, toki usein joku löytyy tulkiksi. Ja etenkin nuoret serkukset haluavat opiskella toistensa kieltä. Koulun vaihtuessa yläkouluun kiusaaminen loppuu, ja Anna on yksi muista ruotsalaisnuorista. Aikuisena hän on näyttelijä ja päättää käydä isänsä ja sukunsa tarinaa läpi teatteriesityksen keinoin. Se ei ole helppoa mutta se on tehtävä. 

Isä on istunut kolme kuukautta Hultastuganin torpan pöydän alla. Hän hakee laukkunsa ja myssynsä kanssa turvaa pöytäliinan alta. Hän on oudon hiljainen niin pieneksi ihmiseksi, ja hänen ruotsalaiset vanhempansa ovat huolissaan. Onko hän normaali vai ei? Gustav uskoo, että poika on kunnon ainesta, hän on käynyt kovaa elämänkoulua eikä hätää varmaankaan ole. 

(...)

Hän on viidentoista ja 188 senttiä pitkä ja on vuosi 1953, ja hän menee kirjeenkantajaa vastaan, on tehnyt niin joka päivä jo hyvän aikaa. Hän odottaa niin kovasti että koskee, hän odottaa joulukuorta jossa on Suomen postileima, koukeroista käsialaa, lupaus äidinsisällöstä ja veljenkaipuusta. Hän haluaa vastauksen kirjeeseen jossa kertoi aikovansa kesän tullen matkustaa heitä katsomaan. Mutta kirjeenkantaja ei kanna hänelle äidinkirjettä tänäänkään. Hän potkiskelee soraa ikään kuin kirje olisi voinut kätkeytyä sinne.

(...)

Joulukuun 27. päivänä punaiset päivät ovat ohi, ja jonkinlainen krapula vaimentaa tunnelman. Äiti on töissä, ja lounaalla isä kertoo että Suomessa aiotaan lähiaikoina järjestää suuri sukukokous, ja minä sanon etten halua osallistua siihen, olen valmistumassa teatterikoulusta enkä tahdo nyt lähteä Suomeen. Isä yrittää suostutella, hän tarjoilee avokätisesti sukuhistoriaa, nyt sen saisi siinä sivussa. Mutta minusta tuntuu että minua pakotetaan, juuri nyt en halua joutua keskelle hankalaa suomalaisuutta. Sanon ei, isä, Suomi ei ole nyt minua varten, haluan omaan elämääni. Sinä et puhu lapsuudesta, se on mykkä. Tunnesiteet on katkaistu. Poiskaipuuta. En tahdo sinne. 

Tarina on yksi liikuttavimmista, joita olen koskaan lukenut. Timon lähtö Ruotsiin, asteittainen sopeutuminen sinne, kaipuu kotiin. Timon äidin Saaran kirjeet Ruotsin-äidille, joissa hän kaipaa Timoa kotiin mutta toivoo Timon voivan olla vielä Ruotsissa, koska heillä ei Suomessa ole varaa ottaa häntä takaisin. Timon ja Saaran kohtaamiset, kun Timo tulee ensin yksin ja myöhemmin perheensä kanssa kylään. Saaran uuden miehen Eemilin kyräily, suoranainen viha Timoa kohtaan. Timon veljen Leevin ikävä, kun aina rinnalla ollut veli repäistään pois, ja kun veli tulee käymään, ystävyys on tallella mutta entistä läheisyyttä on vaikea löytää. Annan epätietoisuus siitä, miksi hän ei kelpaa ruotsalaiseksi, koulukiusatuksi tuleminen, kysymykset isän historiasta joihin ei koskaan anneta vastauksia, oma lapsettomuus. 

Takanen kuitenkin kirjoittaa niin, että surussa ja kaipuussa ei vellota. Henkilöissä on myös kipinää ja päättäväisyyttä, ja mahtuu mukaan joitakin ilon hetkiäkin.  

Kirjassa on paljon valtavan isoja asioita; lapsen ero perheestään, ulkopuolisuus, identiteetin rakentaminen ja hauraus, perheen sisäiset kommunikaatiovaikeudet, lapsettomuus siihen liittyvine hoitoineen... Kokonaisuus on painava mutta ei raskas. Takanen kirjoittaa tiiviisti jättäen asioita myös rivien väliin, lukijan tulkittavaksi. On hämmästyttävää, miten hän saa isän puoleisten isovanhempiensa, isänsä ja oman elämäntarinansa mahtumaan 266 sivuun. Tuntuu, että kirjassa tapahtuu paljon enemmän kuin mitä sivumäärä antaa olettaa. 

Istun saarella veljen ja minun yhteisellä kesämökillä, juon kahvia ja on aurinkoinen kesäpäivä...

... ja minä haalin sinut kokoon, isä. Nostan kahvikupin sinullekin siltä varalta, että sattuisit tulemaan. 

Tämä on todella hieno kirja, jota suosittelen lämpimästi luettavaksi! 

Sinä olet suruni on luettu esimerkiksi blogeissa Kirjasta kirjaan, Kulttuuri kukoistaa ja Annelin kirjoissa.

Helsingin kirjamessut 2021

 

Tänä vuonna Helsingin kirjamessut pystyttiin järjestämään, jee! Itse arvoin osallistumistani viime hetkeen saakka; loukkasin jalkani edellisviikonloppuna ja mietin, kestääkö se messupäivän rasitusta. Päätin kuitenkin lähteä lauantaiksi, sillä halusin ehdottomasti kuulla Tarja Turusen ja Ismo Alangon haastattelut. Minulla oli siis kevytversio-messut, olin siellä vain yhtenä päivänä ja silloinkin lyhyemmän ajan kuin yleensä messupäivinä. Onneksi messut järjestettiin hybridinä, eli osan esityksistä voi katsoa jälkikäteen tallenteena. Omat messuni ovat vielä kesken, sillä en ole vielä katsonut kaikkea haluamaani. 

Saavuin messuille pian aamukymmenen jälkeen. Ensin kiertelin päähallin ympäri, sillä käytävillä oli vielä väljää. Esiintyjistä näin ensimmäisenä Virpi Hämeen-Anttilan, joka kertoi uusimmasta Björk-kirjastaan Juhannusyön painajainen. En nähnyt esitystä kokonaan, vaan ehkä viimeiset 10 minuuttia. Toisaalta, olen kuullut Hämeen-Anttilaa ennenkin, ja jo aiemmin on ollut puhetta siitä millaista on sukeltaa 1920-luvulle. Olen pitänyt Björk-sarjasta, siinä on elävät henkilöhahmot ja kiinnostavat juonenkäänteet. Historiaa ei opeteta vaan se tulee tarinan mukana. 

Yhdeltätoista suuntasin HBO:n "kojulle" kuuntelemaan Krista Kososta, Mia Ylöstä ja Eero Milonoffia, aiheena oli "Näin käsikirjoitus herää henkiin". Kuultiin sekä käsikirjoittaja Ylösen että näyttelijöiden kertomuksia siitä, miten teksti tehdään eläväksi. Tärkeää on saada se toimimaan jo lukuharjoituksissa, kuvauksissa tai lavalla on liian myöhäistä. Ja vaikka käsikirjoittaja tekee taustatutkimusta, usein sitä tekevät näyttelijätkin. Kiire on aina paha vihollinen, samoin ne tilanteet, jos työporukka ei tiedä, mitä tarinalla haetaan. 

Olin varautunut kuuntelemaan Tarja Turusta isolla lavalla, mutta bongasinkin hänet jo puoli kahdeltatoista Suomalaisen kirjakaupan pisteeltä. (Suomalaisen ohjelmaa kaipaisin messulehteen, joskus se siellä on ollutkin mutta nyt ei.) Eturivin paikka oli helpommin saatavilla :) Olin ennen esitystä ostanut kirjan Laulun virta veressäni, ja tietysti jäin jonottamaan signeerausta. Kyseessä ei ole elämäkerta, sillä kirjassa keskitytään Turusen tiehen ensin musiikin harrastajana ja sitten ammattilaisena. Onko se siis artistikerta? 

Puoliltapäivin kävin yläkerrassa syömässä lounasbuffetin. Kun tulin sieltä takaisin alakertaan, kuulin vielä lopun Turusen esiintymisestä isolla lavalla. Harmi etten kuullut alusta asti, sillä siinä ilmeisesti puhuttiin eri asioista kuin kaupan lavalla. Kuulin kiertueiden peruuntumisista ja siirroista ja siitä, että Turusta vähän hirvittää kuinka täynnä kalenteri tulee olemaan seuraavat vuodet. 

Seuraavaksi suuntasin Akateemisen kirjakaupan lavalle, jossa esiintyivät Ismo Alanko ja Katja Kettu. Myös heidän kirjansa ostin, ja myöhemmin osuin sattumalta paikalle juuri kun he olivat lopettelemassa signeerausta, sain siis nimmarit myös tähän kirjaan :) Alankoa olen fanittanut 1990-luvulta asti. Yksi ikimuistoisimmista keikoista on Hyvinkään Rantarock vuonna 1998, jolloin Alanko heilui lavalla vaaleanpunaisessa puvussa. Oijoi, se oli kesä ennen kuin tulin täysi-ikäiseksi, ja nimenomaan Alangon esityksen aikana tapasin ensimmäisen oikean poikaystäväni. Se juttu jäi lyhyeksi, mutta Alankoa olen kuunnellut pitkään. Kirjaa varten Alanko ja Kettu ovat käyneet läpi noin 250 Alangon tekemää biisiä, ja hänen elämäänsä käydään kirjassa läpi nimenomaan biisien kautta. Mielenkiintoinen lähestymistapa, mikä oli yksi syy siihen että päädyin ostamaan kirjan. 

Puoli kahdelta suuntasin Esplanadille Berliini-keskusteluun. Tätä ei muuten ollut messulehdessä ollenkaan, siinä ei ollut Esplanadia ollenkaan klo 13.30. Onneksi olin aamukierroksella katsonut lavojen vieressä olevia listoja, muuten tämä olisi mennyt ohi. Meri Valkama ja Juhani Seppovaara kertoivat Berliiniin sijoittuvista kirjoistaan ja myös itse kaupungista. Valkaman kirjan Sinun, Margot ostin, olin sitä katsonut jo sen saapuessa kirjastoon että tämä on kiinnostava. Seppovaaran kirjan Oodi Berliinille laitoin varaukseen kirjastoon, sain sen tänään. 

Koska tämä esitys loppui noin kymmentä vaille kaksi, kiiruhdin kuuntelemaan loppuosan Menneisyyden otteessa - keskustelussa, jossa mukana olivat Antti Vihinen ja Arttu Tuomainen. Kuulin oikeastaan vain sen, että Tuomaisen Delta-sarjaan tulee kuusi osaa, ja neljäs on jo pitkällä mutta myös viidennestä ja kuudennesta osa on valmiina. Vihisen Punainen prinsessa on yksi tämän vuoden suosikeistani, ja siitä postatessani sanoin jo odottavani jatkoa. Sitä onneksi tulee, ja ainakin tässä vaiheessa Vihinen oli sitä mieltä että hän ei voi tappaa kumpaakaan päähenkilöistään. Jää nähtäväksi, muuttuuko hänen mielensä myöhemmin.

Kolmen euron tarjouskirjoista ostin Maritta Lintusen Stellan, siinä olivat tämänkertaiset messuostokseni. Lisäksi toimin kuriirina ja ostin serkulleni yhden kirjan. Enemmänkin kiinnostavaa olisi löytynyt, mutta kysymys tuli taas siitä että paljonko jaksan kantaa juna-asemalle ja toisessa päässä asemalta kotiin... Messutarjoukset olivat nettikaupoissa voimassa harmillisesti vain messujen loppuun saakka, viikko tai pari lisäaikaa olisi ollut paikallaan niin olisin ehtinyt tilata netin kautta lisää. 

Puoli kolmelta suuntasin taas Akateemiselle, siellä esiintyivät Petra Olli ja Mikko Kekäläinen. Myös Ollista on tehty elämäkerta, sekin minua kiinnostaa vaikka en sitä ostanutkaan. On aina mielenkiintoista kuulla, miltä tuntuu kun urheilu-ura päättyy, onko sen jälkeen tullut suuri tyhjyys vai onko muu elämä löytänyt uomiinsa. Tai kuten Ollilla, sekä että. On sekä muuta elämää, mutta myös tyhjyyden tunne että mitäs nyt kun ei tarvi mennä treeneihin paria kertaa päivässä. 

Kolmelta menin kuuntelemaan Christy Lefteriä, hän osallistui etäyhteydellä. Puhelimeni kamera on niin huono, että en saanut näytöstä onnistunutta kuvaa. Olen lukenut Aleppon mehiläistarhurin, mutta olen miettinyt sen lukemista uudelleen. Se on hieno, pysäyttävä tarina pakolaisista. Lefteri puhui koskettavasti sanoen muun muassa, että hän on tiennyt pakolaiskriisistä kyllä, mutta se on jäänyt taustalle heti kun on sulkenut television. Mutta kun hän lähti vapaaehtoistöihin ja kohtasi pakolaisia silmästä silmään, asia ei jättänyt häntä rauhaan. Keskustelussa pohdittiin myös, onko fiktio uutisia ja tietokirjoja tehokkaampi tapa puhua asioista.

Puoli neljältä tein vielä viimeisen kierroksen siskoni kanssa, ja sitten lähdin kotiin.

Sunnuntaina jatkoin virtuaalimessuilla, kuuntelin Kersti Juvaa ja Pirkko Saisiota. Juvan kirjan Tolkienin kääntämisesti olen lukenut, Saision Passiota sen sijaan vielä en, sain sen(kin) tällä viikolla kirjastosta. Täytyy vaan tarkistaa että sen sivun ovat kohdallaan, kirjastoomme oli tullut viesti että osassa kirjoista puuttuu muutama kymmenen sivua ja tilalla on joku muu muutama kymmenen sivua toiseen kertaan. 

Tykkäsin kovasti molemmista virtuaaliesityksistä, sekä Juva että Saisio ovat hauskoja, huumorintajuisia esiintyjiä. Saisio esimerkiksi sanoi, että kirjasta tuli niin pitkä, koska korona-aikaan piti olla vaan kotona puolison kanssa niin välillä tuli kaipuu päästä pakoon omaan maailmaan. Molemmilla välittyi rakkaus kieleen ja kirjoittamiseen. 

Tällä viikolla en ole vielä ehtinyt virtuaalimessuilla lisää, mutta onneksi aikaa on vielä ensi viikon loppuun. Tulevan viikonlopun viettänen tiiviisti läppärini kanssa, en edes tiedä montako ohjelmaa vielä haluan nähdä :)

Hybridimessut olivat onnistuneet, mutta itse messualueella olisin kaivannut ainakin enemmän opasteita. Senaatintori-lavan näin ihan sattumalta kun kävin vessassa juuri ennen kotiinlähtöä, Suomenlinnasta ei tullut havaintoa ollenkaan. Lisäksi kaipaisin osastojen ohjelmaa julki etukäteen, eli sitä jos kustantamojen tai näytteilleasettajien pisteillä esiintyy joku. Nyt aina välillä sitä meni ohi jostain ja huomasi että aijaa, tuossa on joku mikrofonin kanssa. Että miksi pisteillä on ohjelmaa, jos siitä ei ole kerrottu etukäteen. 

En tiedä tuliko messustressi, nukuin lauantain ja sunnuntain välisen yön huonosti ja näin unia joissa pakenin ihmisiä :D Nyt on Turku ja Helsinki koettu, pian olisi messut myös Tampereella mutta ne jäävät reissun takia välistä. Jostain luin myös Jyväskylän messuista, yhtään en muista milloin ne ovat, täytyypä selvittää. Ja pohtia, pitäisikö sielläkin piipahtaa...

Mikko Mallikas ja Molli <3