Milja Kaunisto: Kalmantanssi

Milja Kaunisto: Kalmantanssi
Kansi: Tuomo Parikka
Gummerus 2014
399 s.
Blogatin kautta kustantajalta saatu arvostelukappale





 

Milja Kaunisto jatkaa tarinaa Olavi Maununpojan keskiaikaisista seikkailuista. 1420- ja 1430-lukujen taitteessa Olavi toimii kirkkoherrana yrittäen noudattaa selibaattia. Kuten aiemmassa osassa Synnintekijä, myös Kalmantanssissa sekä viinan että naisten houkutukset ovat hankalia vastustaa. Olavin tie kulkee suomalaisesta pitäjästä Pariisiin, kirkkoherruudesta teologiaa opiskelemaan. Opiskelut jäävät kuitenkin vähemmälle Olavin jouduttua mukaan noitavainojen ja salaliittojen kiemuraisiin kuvioihin.

Kalmantanssi oli minulle paljon miellyttävämpi kokemus kuin Synnintekijä. Ykkösosan tapahtumia en muistanut enää ollenkaan, mieleeni on jäänyt vain erittäin roisi kielenkäyttö. Muistan kummastelleeni yletöntä seksillä mässäilyä. On hyvä, että tärkeimpiä tapahtumia palautellaan lukijan mieleen Kalmantanssissa. Kakkososassakin seksiä on paljon, mutta se ei ole pääosassa vaan maustamassa juonitteluja. Kieli on edelleen räävitöntä mutta hyvällä ja hauskalla tavalla.

Minulla oli itsellänikin nälkä, mutta tuntui röyhkeältä, ettei tuo priorinrahvattu osannut kiinnittää huomiotaan muuhun saapuessaan maailman ihmeellisimpään kaupunkiin. Päätin vaientaa kiittämättömän ja mässäilyn syntiin taipuvaisen matkakumppanini kerrasta.

"Haluatko tietää mitä minä haistan, Johannes? Et varmaankaan, mutta kerron sen silti. Minun nenääni turvottaa paskapaté ja kiduttaa kusikastike. Sitä korventavat sontapullat, jotka on valeltu höyryävällä virtsavinaigretilla. Ja jälkiruuaksi haistan mätämämmiä ja visvavanukasta!"

Lukeminen oli varsin hauskaa, kun lievä pahoinvointi ja ääneen nauraminen vuorottelivat tai tapahtuivat välillä samanaikaisesti. Kauniston kieli on hyvin rikasta ja ilmaisuvoimaista, ja sivu toisensa jälkeen saa ihastella sellaisia ilmaisuja kuin "suttuinen ja likainen papinruikale", "hänen hartiansa venyivät porvaripaidan alla itään ja länteen niin kuin aurahevosen lavat", "korea ja kylmä kuin ruhtinaan ruumisarkku" sekä "ei toki ollut lapsen syytä, että sen äiti oli huorintekevä, pyhimystä teeskentelevä hiisieukko Helvetistä".

Ykkösosassa hahmot jäivät minulle etäisiksi, mutta Kalmantanssissa koin heidän tulevan tutummiksi ja läheisemmäksi. Huomasin jännittäväni, miten Olaville käy. Myös sivuhenkilöt, kuten vastenmielinen piispa Cauchon, saavat lisää syvyyttä vaikka sivumääräisesti esiintyvät melko vähän. Mielelläni lukisin heistä vielä lisää. 

Anneli Kanto: Paavo Virtanen ja pimeys (Blogien lastenkirjaviikko)

Anneli Kanto: Paavo Virtanen ja pimeys
Kuvitus: Noora Katto
Karisto 2014
28 s.

Ilahduin valtavasti viime syksynä, kun huomasin että Anneli Kannon ja Noora Katon iki-ihana kuvakirjasarja Viisi villiä Virtasta saa jatkoa. Kaikki viisi ovat jo saaneet oman kirjansa, nyt alkaa toinen kierros.

Viisivuotias Paavo Virtanen on veljensä Pertun kanssa kutsuttu kaverinsa joonan syntymäpäiville. Pojat ovat onnessaan, koska he pääsevät matkaan ilman saattajaa. Isosisko Veera tarjoutuu tulemaan mukaan mutta pojat eivät halua; he selviävät kahdestaan koska ovat jo niin isoja ja matkakin on lyhyt.

Juhlissa on kivaa niin kuin kaverisynttäreillä kuuluukin olla. Kotiinlähdön aikaan Paavo ja Perttu huomaavat, että ulkona on tullut pimeä. Perttua pimeys arveluttaa mutta Paavo on rehvakkaan rohkea. Rehvakkuus ja rohkeus kuitenkin karisevat, etenkin kun Perttu puhuu superhämähäkeistä, rosvoista, kummituksista ynnä muista pelottavista asioista. Paavo yrittää vakuuttaa Pertulle, ettei kummituksia ja hirviöitä ole olemassa, mutta lopulta pimeässä lähestyvä varjo saa hänetkin pelkäämään. Pojat kokevat huisin jännittäviä hetkiä ennen kuin "ihmissusi" paljastuu Veeraksi.

"- Minkä takia te juoksitte minua pakoon ja hyppäsitte hankeen? Pelkäsittekö?

- Me vain leikittiin, Paavo väittää.

- Näitkö sinä ihmissutta? Perttu kysyy.

- Ei ole ihme, vaikka pelottaisikin, Veera vakuuttaa. - Aikuisetkin pelkäävät joskus pimeää. Mutta pimeä on hieno juttu.

Kotipiha on salaperäinen viidakko.

Tuttu huone muuttuu jännittäväksi.

Kissasta tulee leopardi ja vaatekasasta kummitus.

Pimeä on maailman toinen puoli, outo ja tuntematon."

Veeran kanssa Paavoa ja Perttua ei enää pelota.

Sarjan kaikki kirjat ovat olleen kertakaikkisen ihastuttavia. Kanto kuvaa lapsiperheelle tuttuja asioita, mutta hän tekee sen lapsen näkökulmasta ja onnistuu loistavasti. Erilaisia tunteita tuodaan esiin, ja ne kaikki ovat sallittuja. On ihan okei pelätä, olla kateellinen tai murjottaa, mutta kuitenkin kirjat päättyvät hyväntuulisuuteen.

Kirjat sopivat paitsi lapselle myös aikuiselle. Paavo Virtanen ja pimeys muistuttaa myös meitä, ettei valaisematon tienpätkä ole pimeällä sen vaarallisempi kuin valoisallakaan. Kukapa ei olisi lukenut illalla nukkumaan mennessä jännittävää kirjaa, ja lukuvalon sammutettuaan kuunnellut levottomana milloin sateen ropinaa, milloin hiiren rapistelua vintillä, milloin mitäkin. Auringon laskettua maailma ei oikeasti muutu, vaikka se siltä tuntuu.

Anneli Kanto: Seuraa hännänpäätäni

Anneli Kanto: Seuraa hännänpäätäni
Kuvitus: Vili Ohra-aho
Kehitysvammaisten taiteilijoiden tuki ry 2013
132 s.

Anneli Kannon lastenkirjat ovat kotimaisen lastenkirjallisuuden helmiä. Niissä on kivoja tarinoita, hauskaa kieltä ja hersyvää huumoria. Kirjojen huumori on sellaista, joka huvittaa sekä lapsia että aikuisia, vaikkakin ehkä hieman eri syistä. Seuraa hännänpäätäni on tuttua Kantoa.

Kirja kertoo kahdesta ketusta, jotka joutuvat lähtemään kodistaan puskutraktorin tieltä. Ketut lähtevät kaupunkiin, jossa on luvassa kaikkea hienoa:

- Meistä tulee nyt citykettuja, isompi kettu ilmoitti.

Pienempi kysyi, mitä sellaiset olivat.

- Noo, ne nyt ovat... Cityketut viettävät makeaa elämää kaikin puolin, isompi kettu kuvaili piirrellen käpälillään kaaria ilmaan. - Ne asuvat suurissa cityissä eli kaupungeissa. Ne bilettävät ja tapaavat frendejä, joita ne halaavat ja nuolaisevat kaksi kertaa kuonolle. Niiden ei tarvitse pyydystää ravintoaan, vaan ne menevät joka yö valitsemaan herkkupaloja buffetista. Niillä on ylelliset pesät. Ne stailaavat kuononsa ja föönaavat ja värjäävät turkkinsa.

- Mikä on frendi? Mikä on buffetti? Mitä tarkoittaa bilettää? Mitä on föönata? pienempi kettu kysyi. - Minä en halua nuolla ketään kuonolle. Onko pakko? Mistä tiedät?

Ketut valitsevat nimikseen Suurkettu ja Ketsu. Kaupungissa ne löytävät hienon kodin, jossa kuitenkin asuu jo joku muu, joku joka ei halua jakaa asuntoaan kettujen kanssa. Muutenkaan elämä kaupungissa ei ole niin helppoa kuin Suurkettu on kuvaillut. Loppu on kuitenkin onnellinen, mikä tämänkaltaiselle kirjalle on tärkeää.

Kirjassa on aika paljon sivuja, mutta ison väljän fontin takia se on helppolukuinen. Vili Ohra-ahon hauska ja selkeä kuvitus tukee tekstiä mainiosti. Ainakin pienemmät lapset varmasti pitävät siitä, että kirjassa on myös kuvia. 

Valitsemani sitaatti kuvaa hyvin kirjan eri tasoja. Lapsilukija ei varmastikaan tunne kaikkia sanoja, mutta eipä niitä tiedä pikkukettu Ketsukaan. Kaupungissa Ketsu pääsee syömään buffetista ja bilettämään, joskin kumpikin on aika erilaista kuin mitä aikuislukijalle niistä tulee mieleen. Kanto on luonut eri tasot loistavasti. Asiat selitetään lapselle, mutta samalla aikuinen saa hupia siitä mitä samat asiat tarkoittavat aikuisten maailmassa.

Kannon tekstiä on ilo lukea. Vaikka kirjoissa tapahtuu ikäviäkin asioita, ne ovat lämminhenkisiä ja lopuksi kaikki on hyvin. Aikuislukijalle jää hyvä mieli kirjan luettuaan. Lukukokemukseen voi toki vaikuttaa se, että Kanto on erinomainen esiintyjä ja "äitimäinen" persoona. Olen nähnyt hänet useita kertoja sekä esiintymässä että kuuntelemassa muita, jotenkin hän on sen oloinen että tällainen kolmekymppinenkin voisi käpertyä hänen kainaloonsa kertomaan huolistaan.  

Jyrki Ukkonen: Ahneuden kartta

Jyrki Ukkonen: Ahneuden kartta
Gummerus 2014
388 s.

Jyrki Ukkonen on luonut monitahoisen ja kiinnostavan jännityskertomuksen, jossa monta tarinalinjaa kietoutuu sujuvaksi kokonaisuudeksi. Tapahtumia seurataan norjalaisten päähenkilöiden, poliisi Varja Fossin ja jäätutkija Jacob Beckin kautta. 

Venäjällä opiskellut ja kieltä osaava Jacob Beck kutsutaan venäläisen retkikunnan mukana pohjoisnavalle keräämään jäänäytteitä. Hän lähtee elämänsä tutkimusretkelle, jolla on mukana myös hänen entinen opiskelukaverinsa Mihail ja entinen rakastettunsa Elena. Retki alkaa huonosti; jäänmurtajalta löytyy murhattu mies. Viikon kestäneen matkan jälkeen Jacob palaa kotiin huomatakseen, että mediaa kiinnostaneesta retkestä on uutisoitu paljon mutta murhaa ei ole mainittu. Hän huomaa muitakin outoja asioita, jotka saavat hänet lähtemään yksinäiselle ja vaaralliselle retkelle Venäjän kylmään pohjoisosaan. 

Toisaalla Varja Foss - joka on jättänyt henkilökohtaisen tragedian takia Oslon ja uran huumepoliisissa - tutkii kahta Beckiin liittyvää tapausta. Ensin tämän kotiin on murtauduttu ja myöhemmin Beckin kesämökiltä löytyy kuollut mies. Foss kollegoineen ei tunnu saavan otetta sen paremmin Beckistä kuin tutkimistaan rikoksista. Joku tekee hallaa tutkimuksille, mutta päättäväinen Foss taistelee tuntematonta vastaan selvittääkseen, mistä on kyse.

Äkkiä Foss tunsi itsensä kuolemanväsyneeksi. Enää hän ei voinut työntää täysin syrjään ajatusta, joka oli vaivannut häntä lähes koko tutkinnan ajan. Hordalandin poliisipiirissä, jossa surmatapauksia oli kourallinen vuodessa, oli näinkin kokematon henkirikostutkija kuin hän, saanut paljon tutkintavastuuta. Ei siinä ollut järkeä, vaikka hän oli yrittänyt itselleen muuta uskotella. Oliko niin, ettei tapaukselle haluttukaan ratkaisua? Foss pelkäsi joutuneensa hyväuskoiseksi sätkynukeksi, jonka naruja vetelivät Snorre Hagen ja poliisimestari Persson yhdessä, ties kenen käskyjä seuraten. Hän halusi uskoa Lindin vilpittömyyteen mutta ehkä tämäkin oli vain omien pomojensa tahdoton välikappale. 

Sinisilmäisen marionetin roolin Foss olisi vielä jotenkin kestänyt, mutta eilisestä lähtien syvällä hänen sisimmässään itänyt ajatus ei enää jättänyt häntä rauhaan. Hän ei enää voinut kieltää sitä. Se sai hänet tuntemaan suoranaista fyysistä pahoinvointia. Niin kauan kuin Arsov uskoisi onnistuneensa, hän ei yrittäisi uudelleen, jos kohde oli Jacob Beck. Kuinka todennäköistä oli, että Arsov ei seuraisi tapauksen uutisointia? Nyt siitä oli kirjoitettu Lontoota myöten. Foss oli varma, että Arsov palaisi. Mitä hän oli saanut aikaan?

Jyrki Ukkonen on jälleen yksi lisä kovatasoisiin kotimaisiin kirjailijoihin, ja Ahneuden kartta on todella vahva esikoisteos. Vaikka tapahtumat sijoittuvat laajalle ja henkilöitä on paljon, kokonaisuus on niin selkeä ja hyvin jäsennelty että lukija pysyy vaivatta mukana. Beckin kiinnostus jääkarhuihin on loistava lisä, ja muutenkin on erittäin kiinnostavaa lukea naparetken kulusta, jäänmurtajista, napajäätikön sulamisesta ynnä muusta mitä harvoin tapaa kaunokirjallisuudessa. 

"Tiesitkö, että jääkarhujen karva ei olekaan valkoista?" Valle kysyi. "Nahka on musta, karva on läpinäkyvää ja onttoa. Auringonvalo läpäisee sen ja pysyy sisäpuolella. Se kerää lämpöä vähän kuin kasvihuone."

"Luin saman jutun", Foss totesi. 

"Tavallisesti ne liikkuvat hitaasti, etteivät ylikuumenisi. Siksi ne siis aina löntystelevät sillä lailla. Olen jotenkin kuvitellut, että kylmyys olisi haaste jääkarhuille, mutta se onkin päinvastoin. Se voi hypätä suoraan vedestä kahden ja puolen metrin korkeuteen. Vaikea uskoa. Vatsaan mahtuu kerralla 70 kiloa hylkeen tai muun saaliin rasvaa."

Tunnustan: luin kirjan yhdellä istumalla alusta loppuun ja siksi nukkumaanmeno venähti pitkälle yli puolenyön. Tarinassa on sopivassa määrin vauhtia ja jännitystä, lisäksi henkilöhahmot ovat kiinnostavia. Oli ilo lukea tällaista, missä kaikki on kohdallaan, kaikki on hallittua eikä mitään ole liikaa. 

Viveca Sten: I grunden utan skuld

Viveca Sten: I grunden utan skuld
Forum 2010
310 s. 









Olen lukenut ja tykännyt Stenin kahdesta aiemmasta dekkarista, Syvissä vesissä (2012) ja Sisäpiirissä (2013). En malttanut odottaa kolmososan suomennosta (ilmestyy toukokuussa nimellä Pinnan alla) vaan lainasin ruotsinkielisen alkuperäisteoksen.

Mutta mutta. I grunden utan skuld osoittautui suureksi pettymykseksi. Takakansiteksti lupaa jännittävää tarinaa kadonneen ja sittemmin kuolleen tytön, Linan, murhaajan löytämiseksi. Kansiliepeen mukaan tutustumme myös Thorwaldin elämään 1900-luvun alussa. Mietin heti, että kuka Thorwald ja pitäisikö minun tietää hänet, en muista esiintyykö hän aiemmissa osissa.

Mitä pidemmälle kirjaa luin, sitä enemmän turhauduin. Thorwaldin tarina saa koko ajan enemmän tilaa, ja vasta puolenvälin paikkeilla selviää hänen liittyvän monen mutkan kautta toiseen päähenkilöön, asianajaja Nora Lindeen. Silloinkin tuntui epävarmalta, kohtaavatko Thorwaldin ja Noran tarinat vai jääkö heidän välilleen kahdeksankymmenen vuoden kuilu.

Toisaalta Noran osuus tarinassa tuntui aivan liian suurelta, etenkin kun ison osan saamastaan ajasta hän juo punaviiniä ja miettii avioliittonsa tilaa, lasten nukkuessa rauhassa. Löytäessään sattumalta kaukaisen sukulaisensa päiväkirjat hän keksii - ding vaan- sekä motiivin että syyllisen Linan kuolemaan. Samaan aikaan poliisit, Thomas Andreasson etunenässä, saavat surkean vähän tilaa huomioiden että kyseessä on, tai pitäisi olla, dekkari. Alussa Linaa etsitään, mutta juttu kuivuu kokoon kun hänestä ei löydy jälkeäkään. Kuukausia myöhemmin selviää Linan kuolleen, mutta varsinainen poliisityö jää muutamaan kuulusteluun ja pariin puhelinsoittoon oikeuslääkäriltä, muuten Thomas viettää suuren osan ajastaan miettien eroon päättynyttä avioliittoaan ja äskettäistä kohtaamista ex-vaimonsa kanssa.

280 sivua kirjassa menee niin ettei tapahdu mitään, sitten Noran oivalluksen jälkeen kaikki selviää ja on ohi kolmessakymmenessä sivussa. Olisin kaivannut paljon lisää poliisin työn kuvaamista, enemmän epäiltyjä, teknisen tutkinnan kuvaamista, palavereita joissa poliisit pohtivat erilaisia mahdollisia tapahtumakulkuja. Nyt on käytännössä niin, että poliisit eivät saa selville itse mitään. Toisaalta Noran keksimä ratkaisuehdotus, joka osoittautuu oikeaksi, tulee täysin puun takaa. Pidin ratkaisua epäuskottavana, olisin kaivannut sille paljon tukevampia perusteluita.

Thorwaldin tarina itsessään on kiinnostava ja koskettava, mutta se saa liikaa sivuja. Muutama luku, toisinaan vain yksi tai kaksi, ollaan nykyajassa kunnes taas palataan vuosikymmenten taakse. Thorwaldin elämästä kerrotaan yksittäisiä tapahtumia, usein niin että tapahtumia on vain yksi vuodessa tai kahdessa, väliajasta ei kerrota mitään. Ensimmäiset 200 sivua tarina tuntuu täysin irralliselta, aivan kuin sen pitäisi olla oma historiallinen romaaninsa eikä jännitysromaanin sivujuonne. Thorwaldin merkitys tarinalle selviää muutaman viimeisen sivun aikana, mikä on ainakin minulle lukijana aivan liian myöhään.

Vaikka turhauduin tämän kirjan kanssa, en halua luovuttaa toivoa kokonaan. Kahden hyvän kirjan ansiosta aion antaa Stenille uuden mahdollisuuden. Sandhamniin sijoittuvia jännitysromaaneja on julkaistu Ruotsissa jo kuusi kappaletta, joten eiköhän niitä ole tulossa suomeksikin lisää. Vielä en tiedä, luenko nelososan ruotsiksi vai odotanko suomennosta, katsotaan sitä sitten kun olen saanut sulateltua I grunden utan skuldin aiheuttaman pettymyksen.

Elävää kuvaa: Perikato

Perikato (Der Untergang) 2004
Ohjaus: Oliver Hirschbiegel
Rooleissa: Bruno Ganz (Hitler), Julianne Köhler (Eva Braun), Alexandra Maria Lara (Traudl Junge), Ulrich Noethen (Joseph Göbbels), Corinna Harfouch (Magda Göbbels)
150 min.





Kävin katsomassa Perikadon elokuvateatterissa, siitä on todellakin jo kymmenen vuotta kun se ilmestyi. Muistin sen olleen vaikuttava kokemus, siksi halusin katsoa elokuvan uudelleen.

Elokuvasta kohuttiin aikanaan paljon. Suurin syy oli se, että siinä toista maailmansotaa on kuvattu natsinäkökulmasta. Ei kuitenkaan koko sotaa, ei koko maassa. Toiminta keskittyy berliiniläiseen bunkkeriin, jossa Hitler lähipiirineen elää sodan loppuhetkiä. Hitler itse uskoo vankkumattomasti armeijaansa, vaikka armeijan upseerit ovat toista mieltä. Venäjän armeija marssii kohti Berliiniä, kohti hallintokorttelia, kohti bunkkeria. Hitler ei suostu kuuntelemaan tosiasioita vaan syyttää kaikkia petoksesta. Kun hän lopulta hyväksyy väistämättömän, sen että Saksa häviää sodan eikä hänen unelmoimaansa suurvaltaa koskaan tule, hän tappaa itsensä. Samaan ratkaisuun päätyvät monet muutkin, vain osa bunkkerissa olleista lähtee joko pakoon tai antautumaan.

Elokuvan voima ja vangitsevuus on Bruno Ganzin näyttelijäntyössä. Hän on mestari sekä äänenkäytössään että eleissään. Pienillä liikkeillä hän ilmaisee suuria tunteita, etenkin pettymystä ja hiljaista raivoa. Toisaalta hän pystyy esittämään pelottavaa raivoa, jota saksan kielen konsonanttivoittoisuus tukee huimasti. 

Otin tähän muutaman kuvan elokuvasta, ne ovat pelkistetty versio Ganzista mutta sellaisinaankin kertovat paljon. (Pahoittelen kuvien huonoa laatua, televisiottomana katson elokuvat läppärin pieneltä näytöltä ja kuvaaminen sujuu kännykkäkameralla - ei siis mikään ihanteellinen yhdistelmä.)

Myös muut näyttelijät tekevät erittäin hyvää työtä. Etenkin Corinna Harfouch on jääkylmänä Magda Göbbelsinä suorastaan karmiva. Vaikka hän tietää tappavansa ja lopulta tappaa lapsensa eleettömästi, hän murtuu vain kerran, silloin kun Hitler on vetäytynyt kammioonsa tekemään itsemurhan.

Elokuvateatterissa oli näytöksen päättymisen jälkeen hyvin hiljaista. Lopputekstit olivat pyörineet pitkän aikaa ennen kuin ihmiset nousivat ylös ja lähtivät. Sanaakaan ei kuulunut. Hiljaiseksi elokuva vetää edelleen. Osaltaan ahdistus voi selittyä sillä, että suuri osa tapahtumista sijoittuu bunkkeriin, joka vaikka onkin kooltaan iso niin koostuu monista pienistä kopperoista ja kapeista käytävistä. Ulkona ollaan vain vähän ja sekin vähä on pommitusten, laukausten, veren ja haavoittuneiden huutojen värittämää. Toisaalta ahdistusta tuottaa se, että hyvän juonen tapaan katsoja tuntee sääliä epäonnistuvaa päähenkilöä kohtaan. Tulee olo että hetkinen, tuo on Hitler, kaikenlainen sympatia on sopimatonta. Itselleni tuli olo, että rautaisen diktaattorin kuorensa alla, omassa kopperossaan piilossa muiden katseilta, Hitler oli kuin hylätty kiukutteleva pikkupoika. Siinä missä lapsi ei saanut kaupassa tikkaria, Hitler ei saanut koko maailmaa.

Kotimainen kaksikko: Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni & Kjell Westö: Kangastus 38

Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni
Like 2013
302 s.

Kjell Westö: Kangastus 38
Ruotsinkielinen alkuperäisteos Hägring 38
Käsikirjoituksesta suomentanut Liisa Ryömä
Otava 2013
334 s.


Luin kirjat peräkkäin ja päätin tehdä niistä yhteisen postauksen. Kaikista eroista huolimatta niillä tuntui olevan myös paljon yhteistä.

Synkkä niin kuin sydämeni kertoo Aleksi Kiven henkilökohtaisesta tragediasta. Hänen äitinsä on kadonnut vuonna 1993 ja 13-vuotias Aleksi on jäänyt yksin, ilman sukulaisia tai läheisiä ystäviä. Kymmenen vuotta myöhemmin Aleksi näkee miehen, joka aiheuttaa tuttuuden tunteen. Hän saa päähänsä, että mies on syypää äidin katoamiseen. Toinen kymmenen vuotta kuluu ennen kuin Aleksi saa ujutettua itsensä miehen lähipiiriin selvittääkseen lopulta totuuden.

Kangastus 38 sijoittuu vuoteen 1938. Maailmalta kuuluu huolestuttavia uutisia, sodan uhkaa, joka vaikuttaa myös Helsinkiin. Claes Thune pyörittää asianajotoimistoaan apunaan konttoristi Matilda Wiik. Rouva Wiik on pätevä työssään, mutta Thune etsii säröä tämän kovassa pinnassa. Missä on rouvan perhe? Matilda puolestaan on päättänyt pitää menneisyytensä piilossa kaikilta, hän ei halua palata kahdenkymmenen vuoden taakse, missä nälkä, väkivalta ja kuolema olivat päivittäistä seuraa. Menneisyys kuitenkin tulee hänen luokseen, häntä tunnistamatta ja hänestä kiinnostuen.

Molemmissa kirjoissa päähenkilö joutuu pitämään yllä kulissia; sisällä kuohuu mutta pinnan on oltava tyyni. Pelko on pidettävä piilossa, epävarmuus työnnettävä taka-alalle. On oltava valmis toimimaan, kun tilaisuus tulee.

Molemmissa kirjoissa päähenkilöillä on mielessään kosto, ja kostolle on kohde. Aleksi tutustuu kohteeseen aluksi eri medioiden kautta, lopulta myös henkilökohtaisesti. Hän joutuu pelaamaan kissa-hiiri - leikkiä huomatakseen tilanteen olevan monimutkaisempi kuin hän osasi ajatella. Matilda tapaa kohteen sattumalta, mutta suunnitelma on pian valmis. Hän antaa kohteen tulla lähelleen, hän antaa tälle aikaa - ja iskee.

Kangastuksen toinen päähenkilö Claes on hyvän perheen poika, joka on tuottanut perheelleen pettymyksen. Asianajotoimisto ei tuota riittävästi rahaa ja vaimo on jättänyt hänet toisen miehen takia. Claes ystävineen kokoontuu kuukausittain Keskiviikkokerhossa, joka sekin alkaa vähitellen tuntua pettymykseltä. Kuohuvassa maailmassa kuusi miestä huomaavat olevansa sittenkin hyvin erilaisia, toisistaan vieraantuvia ja riitaisia.

Kummassakin kirjassa on hyvin melankolinen pohjavire. Ihmiset ovat yksin, sekä pää- että sivuhenkilöt. Jotkut näyttävät menestyneiltä mutta ovat silti yksin. Seurassa ollessaankin he ovat yksinäisiä. Kaikki ovat kokeneet sekä henkisiä että fyysisiä kolhuja, jotka kuitenkin yritetään piilottaa tai joita pyritään vähättelemään.

Päivien mittaan Thunesta alkoi vähitellen tuntua, että vammat olivat käypä hinta oikeudesta ja mahdollisuudesta ilmaista perimmäiset ajatuksensa vapaasti ja julkisesti. Hänhän jäi henkiin eikä pahoinpitelystä jäisi edes pysyviä jälkiä. Toisissa maissa teljettiin leiriin tai ammuttiin kuoliaaksi jos ilmaisi mielipiteen joka ei ollut enemmistön tai valtaapitävien mieleen. Kun kylkiluiden kolotus helpotti ja silmän turvotus laski, Thune alkoi jopa tuntea paradoksaalista kiitollisuutta pahoinpitelijöitään kohtaan: tämä oli sentään vanha kunnon Suomi, jossa motattiin nyrkillä kun sisu kuohahti, ja unohdettiin sitten koko juttu, kun taas muualla vastarannankiisket suljettiin Dachauhun tai annettiin niskalaukaus Lubjankan kellarissa.
(Kangastus 38)

Äidin huoneessa istuin sängyn reunalle. Huone tuoksui äidiltä ja jokainen esine näytti siltä kuin äiti tarttuisi siihen hetkellä millä hyvänsä. Tavarat olivat jo liikkeessä: kohoamassa pöydältä, hyppäämässä henkarilta, nousemassa lattialta. En tiennyt mitä minun tuli tehdä. Ajatus siitä, että äidin tavarat katoaisivat johonkin, tuntui toiselta katoamiselta. Samalla ymmärsin, että en millään voisi kuljettaa mukanani kaikkea tätä. Enkä oikeastaan edes kovin paljoa tästä. 
(Synkkä niin kuin sydämeni)

Kaikesta ikävästä, pahasta olosta, väkivallasta huolimatta lukukokemuksista jäi hyvä olo. Jäi tunne, että on lukenut jotain tärkeää, koskettavaa. On lukenut hyvin kirjoitettua, hyvin suomennettua. On lukenut siitä, kuinka ajasta, paikasta ja ulkoisista olosuhteista riippumatta ihmisten sisäiset ongelmat ovat samoja. Se kyllä pistää ajattelemaan.
 

Veronica Roth: Outolintu

Veronica Roth: Outolintu
Englanninkielinen alkuperäisteos Divergent (2011)
Suomentanut Outi Järvinen
Otava 2014
363 s.







Mitäpä tässä sanoja tuhlaamaan: olen haltioissani, kertakaikkiaan! Outolintu on äärettömän hyvä nuorten-/nuorten aikuisten kirja, joka nappaa mukaansa myös aikuislukijan. Tässä kirjassa on kaikkea, ja sitä kaikkea on juuri sopivassa suhteessa. On päähenkilö, johon on helppo samaistua vaikka ei mitään yhteistä olisikaan. On rakkautta, mutta ei mitään lällyä oi-sinä-ihana-vahva-komea-kahdeksantoistavuotias-nuori-mies-palvon-maata-jalkojesi-alla vaan varoivaista, hitaasti kasvavaa. On väkivaltaa ja kuolemaa, jotka toisaalta satuttavat päähenkilö Trisiä, toisaalta tekevät hänet vahvemmaksi. On vehkeilyä sekä ihmisten ja asioiden manipulointia. On maailma, joka voisi olla tässä ajassa, voisi olla totta.

Hetken ajan minusta tuntuu että olen sisältä kokonaan rikki. Painun kyyryyn ja hengitän suun kautta jotta en haistaisi verta. Läimäytän käden suulleni jotta en alkaisi itkeä ääneen. Vielä viisi sekuntia. Viisi sekuntia heikkoutta ja sitten nousen. Yksi, kaksi. Kolme, neljä.

Viisi.

En aio kertoa juonesta tai henkilöhahmoista mitään. Haluan että kaikki elävät Trisin kanssa ne muutamat tunnit mitä kirjan lukemiseen menee, haluan että kaikki sukeltavat kirjan maailmaan, kokevat  itse sen kaiken mitä sillä on tarjota.

Nyt ymmärrän sen tunteen, mitä joistakin postauksista ja kommenteista olen lukenut, sen tyhjyyden mikä tulee kun on lukenut jotain tajunnanräjäyttävää. Sen tunteen, kun pöydällä on neljänkymmenen kirjan pino odottamassa lukuvuoroaan, eikä halua avata yhtään niistä. Haluaa vielä fiilistellä ja makustella, riemuita siitä mitä kirja antoi.

Näyttää siltä, että joudun lukemaan sarjan seuraavat osat englanninkielisinä, en usko että maltan odottaa suomennoksia. Outolinnussa jää isoja asioita auki, joten se tarvitsee oikeita jatko-osia, ei sellaisia mitä aika monissa sarjoissa on, sellaisia mitkä tuntuvat enemmänkin väkisin väännetyiltä rahastuksilta kuin tarinankerronnalta.

Lopuksi mennään asiasta kukkaruukkuun eli mainokseen: en ole muistanut aiemmin tänne laittaa mutta Hemulin kirjahylly on saanut muutama viikko sitten Facebook-sivun, käykäähän Facebookin käyttäjät kurkkaamassa :)