torstai 27. marraskuuta 2014

Kuunneltua: Pirkko Saisio: Lokikirja



Pirkko Saisio: Lokikirja
Siltala 2010
Lukija Elsa Saisio








Pirkko Saisio ja Pirjo Honkasalo, Saikki ja Honksu, hankkivat Diana-veneen lainkaan aavistamatta, mitä seikkailuja sen kanssa koettaisiin. Lokikirjaan on koottu kuvauksia kesäisistä päivistä, sadoista kilometreistä halki vesistöjen. Välillä kuljetaan kahdestaan, toisinaan kokoonnutaan isommalla seurueella. Joskus rantaudutaan tutkimaan kaupunkeja.

Lokikirja on hauskaa kuunneltavaa. Veneen kanssa sattuu ja tapahtuu, se kun ei ole uudenveroinen eikä ollenkaan priimakunnossa. Vaikeuksiin joudutaan useammankin kerran. Kuten Saikki raportoi, kannattaa mennä merihätään lähellä rantaa. Joskus vene vuotaa, toisinaan moottori sammuu, pariin kertaan osutaan ruotsinlaivojen jälkimaininkeihin. Rannikkovartioston apua saadaan, viskipalkalla.

Monta kesää kierretään, ennen kuin Saikki ensimmäistä kertaa vääntää suupielet alaspäin. Diana vuotaa jälleen kerran ja on vaarassa upota. Honksu ja Elsa lähtevät aamulla hotelliin, Saikki jää nukkumaan kymmenen minuutin pätkiä tyhjennyksen välissä. Mieleen tulee ajatus siitä, että Dianaan käytetyillä rahoilla olisi tehnyt monta Karibian-risteilyä. Kaikesta käy kuitenkin ilmi, että Saikki ei kaipaa sellaisia risteilyjä koska Dianasta on hyvin pian hankkimisen jälkeen tullut perheenjäsen.

Kertomus itsessään on viihdyttävä, mutta äänikirjan arviossa täytyy huomioida sen lukija. Lukijalla on suuri vaikutus kuuntelukokemukseen. Elsa Saisio on loistava. Kun tarinassa lauletaan, hän laulaa. Hänen äänensä elää henkilöiden ja tapahtumien mukana, lisäksi ääntäminen on erittäin selkeää. Kuuntelusta jäi hyvä, iloinen olo.

maanantai 24. marraskuuta 2014

Juoksemassa: Testiviikko


Juoksukoulun puitteissa järjestetään testipäiviä kerran kuukaudessa. Ensin oli keskiviikkona 19.11 Kisakalliossa hyppyjä, heittoja ja pikajuoksua, sen jälkeen lauantaina 22.11 TalviJuoksuSarjan ensimmäinen osakilpailu, jossa valinnan mukaan sai juosta 4 tai 10 kilometriä.

Kisakalliossa oli hauska reilu puolitoistatuntinen. Aikuiset ja juniorit olivat sulassa sovussa, aikuiset ehkä hivenen jännittyneinä kun tällainen testaus oli aika monelle ihan uusi juttu. Lajeina oli 2 x 20 metriä, toinen lentävällä lähdöllä ja toinen paikaltaan. Juoksujen määrää ei ollut rajoitettu, mutta itse totesin kahden riittävän, varsinkin kun alla oli hypyt ja heitot. Vauhti ei parantunut toisella kerralla niin lopetin siihen.

Hyppylajeina olivat vauhditon pituushyppy sekä kahden askeleen vauhdilla tehty 5-loikka. Huomasin, että hypyt eivät ole minut juttuni. Vauhditon pituushyppy on pohjanoteeraus, tuntuu että tipahdan samantien ponnistuksen jälkeen. 5-loikka sujui vähän paremmin, tulosparannus ensimmäisen ja viimeisen kierroksen välissä oli 60 senttiä :) Ensin oli yksi tai kaksi harjoitushyppyä, sitten mitattiin kolme. 

Heittotesti tehtiin nelikiloisella mutta pehmeäpintaisella kuulalla. Ensin heitettiin kuula pään yli taakse, selkä menosuuntaan. Toinen oli heitto eteenpäin, niin että lopussa hypättiin heiton perään. Tässäkin oli harjoituskierros ja kolme mitattua. Alussa oli hankalaa tajuta, että siis mitä pitäisi tehdä. Valmentajien neuvoilla pääsin vähän jyvälle; näissäki lajeissa tulosparannus kierrosten välillä oli melko hyvä, metristä kahteen.

Seuraavalla kerralla on kiva, kun tietää mitä on edessä. Voisin kokeilla, vaikuttaako lepopäivä tuloksiin. Nyt olin juossut tiistaina 10 kilometriä, hiljaa tosin mutta silti.


Lauantaina alkoi tämän talvinen R4F eli Run For Fun. Sarjassa juostaan viisi kertaa, yksi kisa per kuukausi. Tai, itse mieluummin ajattelen sitä testijuoksuna, koska kisaaminen nuorten SM-mitalisteja vastaan ei tunnu realistiselta... Valitsin matkaksi neljä kilometriä; sama matka juostaan koko sarjan ajan. Raskaan kesäkauden jälkeen kymppi on liian pitkä matka juostavaksi kovaa. Nelonenkin oli tosi raskas.

En ole koskaan juossut kovaa. Kaksi vuotta ja kaksi kuukautta kestäneen harrastuksen aikana olen taapertanut paljon hitaita lenkkejä, intervallit ovat tulleet mukaan vasta tänä vuonna. Silti, kovin vähän on alla kilometrejä, joihin olisi kulunut aikaa alle seitsemän minuuttia. Nopein kilometrini oli tältä syksyltä, 6.38. 

Lähdin liikkeelle reippaasti, siis omaan tasoon nähden. Melkein kaikki muut olivat nopeasti vähintään sata metriä edellä... Ensimmäinen kilometri sujui aikaan 6.22, se ehkä vähän säikäytti. Ehdin laskea että "kääk 16 sekuntia nopeammin kuin ikinä ennen", samalla mieleen tuli että onko liian kovaa, sippaanko ennen maalia. Toinen kilometri oli hitaampi, mutta sekin aiempaa ennätystä nopeampi. Kolmas oli hitain, siihen osui reitin ainoa ylämäki, mutta sekin oli alle seitsemän minuuttia. Neljäs meni suunnilleen keskivauhtia. Ja tadaa: keskivauhti oli 6.36!

Kaikkiaan testiviikosta jäi aika hyvä mieli. Tietysti tuntuu ankealta olla porukan heikoin melkein joka lajissa. Toisaalta, treenaan maratonille niin se on ihan sama kauanko menee siihen että juoksen 20 metriä. Enkä voi olettaa pärjääväni samassa sarjassa vuosikausia treenanneiden nuorten kanssa. Tärkeää on, että nyt on tehty tulokset ja niitä sitten yritän joulun alla parantaa. Tärkeintä on, että testiviikolla oli hauskaa.

torstai 20. marraskuuta 2014

Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas - sateessa ja tuulessa

Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas - sateessa ja tuulessa
WSOY 2014
475 s.








Olin valtavan onnellinen heti kirjan avattuani, ensimmäiset kymmenet sivut luin hymyillen. Kirsi Kunnas! Ihana! Elämäkerta! Vihdoinkin! Olisi tehnyt mieli pomppia tasajalkaa tai heitellä kuperkeikkoja, en kuitenkaan tehnyt kumpaakaan vaan luin eteenpäin. 

Kirsi Kunnas on ollut todellinen uranuurtaja, ja hän jos kuka on kirjallisen kentän grand old lady. Tuotanto on valtavan laaja, sisältäen runoja niin aikuisille kuin lapsille, aapisia, kuvakirjoja, tv-käsikirjoituksia, suomennoksia viidestä kielestä, Raamatun psalmien käännöstyö... Lisäksi on suuri määrä kritiikkejä ja artikkeleita. Ynnä aktiivisuus monenlaisessa yhdistystoiminnassa. Ihmetellä täytyy, miten hän on ennättänyt ja jaksanut kaiken. 

Kirsi Marjatta Kunnas syntyi Helsingissä 14.12.1924. Isä, taiteilija Väinö Kunnas, kuoli vuonna 1929. Myöhemmin Sylvi-äiti avioitui kriitikko E. J. Vehmaksen kanssa. Nuorena Kunnas oli sairauksille altis; tuberkuloosi ja useat keuhkokuumeet verottivat voimia. Ne vaikuttivat niin että terveysongelmia on ollut aikuisiässäkin. Apurahan turvin Kunnas saattoi 1950-luvulla asua puoli vuotta Kanariansaarilla. Kuinka ollakaan, hän on sielläkin tehnyt vaikutuksen:

Kun Kirsi juhli 60-vuotissyntymäpäiviään, hän matkusti Jaakon kanssa Kanariansaarille. Yhdessä he menivät tapaamaan Kirsille aikaisemmalta Pariisin-matkalta tuttua Kristoffer Öhmania, joka oli muuttanut sittemmin Santa Cruziin ja saanut nimityksen konsuliksi. Öhman kertoi, että paikalliset muistivat 1950-luvulta Puertossa oleskelleen suomalaisen runoilijan, joka oli oppinut nopeasti espanjaa, mutta hänestä ei ollut kuultu sen koommin. Oli päätelty, että kun hän ei ollut palannut Puertoon, hänen täytyi olla kuollut. Öhman miettii vieläkin, kuka tämä runoilija oikein oli. Tyypilliseen tapaansa Kirsi antoi legendan jatkaa elämäänsä eikä paljastanut olevansa taannoinen langanlaiha señorita

Kunnas kasvoi kulttuuriin. Taidemaalari-isä ja -graafikkoäiti, isäpuolena kirjallisuuskriitikko, vanhempien ystävinä muun muassa Katri Vala, Olavi Paavolainen ja Toivo Pekkanen. Viimeksi mainittuun neljävuotias Kunnas ihastui, voisi sanoa että onneksi:

Kaikesta huolimatta pieni Kirsi oli kokenut rakastumisen tunteen, ja tuo tunne teki lapsen tietoiseksi itsestään. Sitä aikaisemmalta ajalta hänellä ei ole itsestään yhtä selviä muistoja, ja tämän nelivuotiaan tytön Kirsi on aikuisena halunnut aina löytää kirjoittaessaan. Sittemmin rakkaus haalistui, kunnes 13-vuotias Kirsi päätti tehdä salapoliisityötä ja selvittää, mikä Toivo Pekkanen oli miehiään. Oli tärkeää saada tietää, oliko mies ollut rakastumisen arvoinen. Oli ollut, ja se tieto rauhoitti. Kirsi kertoo ottaneensa myöhemmin Pekkasen tavatesaan asian puheeksi, mistä kirjailija puolestaan oli kovasti hämmentynyt.

Kirjassa käydään läpi Kunnaksen elämä lapsuudesta nykyhetkeen. Alkupuolella on hiukan raskaampi jakso, jossa analysoidaan hänen kolmea ensimmäistä runokokoelmaansa, aikuisille suunnattuja. Tässä vaiheessa pelkäsin hetken, onko sitä liikaa. Itse olen saanut oppini kirjastontädiksi lukemalla pääaineena yleistä kirjallisuustiedettä, joten  olin kiinnostunut myös tekstianalyysistä, mutta mietin että jotkut saattavat vaikka jättää lukemisen sikseen. Onneksi välissä on hauskoja kuvauksia kirjailijuudesta ja kirjailijaystävistä.

Kirsin ystäväpiirissä ei mietitty sitä, ymmärretäänkö runoja vai ei. Päinvastoin, sinimokkalaiset olivat hylänneet perinteisen tavan tulkita runoja. Vanhassa runossa oli totuttu runon alun esittelytilanteeseen ja sitä seuraavaan loogiseen kehittelyyn niin, että tulkinnan avain oli helposti löydettävissä. Nyt oltiin sitä mieltä, että vain "hullu etsii avainta, koska runossa ei ole avaimenreikää, runot eivät ole tulkittavissa". Ajatus kiehtoi sinimokkalaisia jopa niin, että Kunnas suunnitteli yhdessä Martti Terhon ja Jouko Tyyrin kanssa runoa, johon kukin kirjoittaisi säkeen vuorotellen edellistä näkemättä. Tulos lähetettäisiin julkaistavaksi johonkin kirjallisuuslehteen ja sen jälkeen siitä kirjoitettaisiin vakava analyysi samaan julkaisuun. Tämä lasten ja surrealistien suosima leikki jäi kesken, sillä Kirsi vetäytyi hankkeesta. Hän on pahoitellut sitä, että hänen haltuunsa jääneet Terhon runolappuset joutuivat sittemmin hukkaan.
      
Myöhemmin analyysijaksot ovat lyhyempiä ja vuorottelevat kevyemmän aineksen kanssa. Tämä kevyempi aines koostuu elämästä, joka tapahtuu kirjoittamisajan ulkopuolella. Siinä on esiintymismatkoja, asuntojen hankkimista, taistelua Tampereen kauppahallin puolesta, lapsiperheen elämää... 

Lolita-kissa kunnostautui ulkopolitiikassa karkaamalla kiima-aikana Neuvostoliiton suurlähetystön puistoon. Kirsi huuteli sitä rauta-aidan takaa mutta turhaan. Oli pakko mennä tiedustelemaan vartijalta, saisiko hän tulla kissaa etsimään. "Kylmä sota kävi kuumana jalähetystön vartijat olisivat voineet luulla kissanhakumatkaa agenttitempuksi, jolla vieraan vallan kätyri livahtaisi suurlähetystön alueelle vakoilemaan." Kenties kaunista rouvaa pidettiin harmittomana, sillä epäluuloisista katseista huolimatta vartijat antoivat Kirsille luvan astua Neuvostoliiton alueelle ilman ruumiintarkastusta.

Pidän suurena ansiona sitä, että Kirsi Kunnaksen leikillisyys välittyy kirjassa kautta linjan. Leena Kirstinä tuntee ystävänsä ja on onnistunut tuomaan tämän persoonan mukaan. Kirjasta välittyy elämänilo, uteliaisuus, loputon toimeliaisuus - ja tietynlainen omapäisyys, sellainen asenne että tätä tyttöä ei muuten komennella. 

Vallan ilahtunut olen myös Kirstinän käyttämästä määritelmästä "tiitiäiskirjallisuus". Tottakai, nimenomaan, tiitiäiskirjallisuus ja tiitiäisrunous ovat juuri sitä mitä lapset tarvitsevat, jokainen sukupolvi vuorollaan. Annettakoon Kunnakselle hurraahuutoja siitä, että hän on tuonut ne sekä teksteissään että suomennoksissaan kaikkien ulottuville.

Ilokseni voin kertoa, että olen tavannut Kirsi Kunnaksen yhden kerran. Olin sisareni avecina Pirkkalaiskirjailijoiden kevätkokouksessa puolitoista vuotta sitten. Paikalla olivat myös Kirsi Kunnas ja Jaakko Syrjä. Saavuin paikalle kesken näytelmäkirjailija Sirkku Peltolan esiintymisen. En muista mitä Kunnas kysyi mutta Peltola aloitti vastauksensa toteamalla että tuota häneltä kysytään paljon. Siihen Kunnas huudahti, että hän kun ajatteli keksineensä nokkelan ja omaperäisen kysymyksen. Myöhemmin olimme lähdössä samoihin aikoihin. Seisoin eteisessä, kun Kunnas kosketti vyotäröäni mennessään ohi. Ajatus: Iik, Kirsi Kunnas kosketti minua! Hetkeä myöhemmin menin ulos, Kunnas ja Syrjä seisoivat kadun reunassa odottamassa kyytiä. Kun menimme ohi, Kunnas vilkutti meille sanoen hyvää kesää, nähdään taas. Ajatus, ja hihitys: Iik, Kirsi Kunnas vilkutti ja sanoi nähdään taas!  

Totisesti toivon, että Kunnas vaikuttaa keskuudessamme elävänä vielä kauan. Hänen kirjallinen perintönsä on niin valtava, että se ei katoa koskaan.

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Christian Rönnbacka: Rakennus 31

Christian Rönnbacka: Rakennus 31
Bazar 2014
Kansi: Jussi Jääskeläinen
335 s.








Christian Rönnbacka on yksi suosikeistani kotimaisista dekkaristeista. Antti Hautalehto - sarjan kirjoissa on ollut kaikki kohdallaan. Eikä sarjan kolmas osa, Rakennus 31, tee poikkeusta.

Nikkilän entinen mielisairaala ei olekaan hylätty. Rakennuksessa numero 31 asustaa Mestari, joka on koonnut ympärilleen Sisarten hovin. Heillä on tehtävä, jonka toteuttamista mikään ei saa estää. 

Metsiköstä löytyy tyhjä hautakuoppa, sitten toinen, yhä vaan lisää. Poliisit ovat ymmällään, ihmiset peloissaan ja lehdistö riemuissaan: miksi poliisi ei tee mitään! Poliisit miettivät, mistä on kysymys. Kuoppien kaivaminen ei ole rikos eli periaatteessa niiden tutkimiseen ei kannata tuhlata resursseja. Toisaalta kuopat ovat pahaenteisiä; miksi niihin on jätetty paperilappusia? Onko ne tarkoitus täyttää myöhemmin?

Lopulta yhdestä kuopasta löytyy ruumis, eikä se olekaan ihan mikä tahansa vaan ehta Jeesus-kopio. Merkkejä on niin orjantappurakruunusta kuin ristiinnaulitsemisesta. Kaiken huipuksi ruumis katoaa ennen ruumiinavausta ja tallentuu liikennekameraan. Antti Hautalehto kollegoineen saa viettää monta kummallista hetkeä, ennen kuin tapauksen taustat alkavat hahmottua ja kokonaisuus selvitä.

He etsivät tuloksetta rakennuksesta työkaluja jotka pystyisivät seinään, kunnes tulivat kolmannen kerroksen kerhotilaan jonka keskellä oli pingispöytä. Antin kasvoille nousi leveä hymy kun hän näki huoneen kulmassa vanhan omatekoisen painonnostopenkin.
- Paljonko nousee penkistä? Antti kysyi ja tarttui painonnostotankoon.
- Ei tuossa ole kuin arviolta 80 kiloa, Lars vastasi. - Jonkun amiksen näppynaaman sorvaamia rojuja. Ei täytä olympiakomitean kriteerejä.
- Ei niin, mutta kohta meillä on muurinmurtaja! Antti riemuitsi. - Tällä mennään seinän läpi niin että heilahtaa. Kannetaan nämä yläkertaan.
- Sinähän keksit oikein kolmiottelun näin syntymäpäiväsi kunniaksi, Lars totesi ja tarttui isoimpaan levypainoon. 

Olen tykännyt aiemmista osista mutta tästä pidin vielä enemmän. Syitä on monta. Tarina on hieno, todella omaperäinen ja yllättävä. Se on kummallinen, mutta silti uskottava. Surullisia ja jopa makaabereja tapahtumia höystää naseva huumori, joka saa välillä nauramaan ääneen. Poliisien käymissä keskusteluissa on runsaasti vitsailua tai ironissävytteistä kommentointia, mutta yhtään ei tullut sellainen tunne että sitä olisi ollut liikaa. Pikemminkin tuntuu siltä, että huumoria tarvitaan jotta pystytään sietämään sekä paikallaan polkemista, tietämättömyyttä, turhautumista että pahuutta.

Uskon, että tässä on kirja, jonka tulen lukemaan myöhemmin uudelleen, ehkä useammankin kerran. Toivon, että sarja saa jatkoa vielä monta osaa. 

maanantai 10. marraskuuta 2014

Viveca Sten: I natt är du död

Viveca Sten: I natt är du död
Forum 2011
376 s.









Viveca Stenin edellinen teos I grunden utan skuld oli mielestäni huono; sekä epäuskottava että tylsä. En silti halunnut hylätä Steniä kokonaan, sillä olin tykännyt kahdesta aiemmasta kirjasta. Onneksi annoin kirjailijalle uuden mahdollisuuden, keväällä suomeksi ilmestyvä I natt är du död on todella hyvä.

Edellisessä kirjassa eniten tökki Noran hahmo, se että hän ei tehnyt muuta kuin lipitteli viiniä itsesäälissä rypien ja kas, siinä samalla ratkaisi koko jutun, sohvalla istuen. Toisaalla Thomas ja muut poliisit eivät tuntuneet saavan mitään aikaan. Tässä taas asetelma on ihan erilainen. Nora saa elämästään uutta otetta ja on selkeästi sivuroolissa, ollen siis huomattavasti vähemmän ärsyttävä kuin edellisessä osassa. Keskiössä ovat nyt Thomas ja poliisin tutkintatyö.

Tarina alkaa itsemurhalla, joka ei ehkä olekaan itsemurha. Nuori opiskelijamies ei ole ollut masentunut, päinvastoin, hänellä on ollut monia tulevaisuudensuunnitelmia. Todisteita henkirikoksesta ei kuitenkaan löydy. Myöhemmin kuolee vanhempi mies, sitten toinen, kolmaskin. Poliisi päätyy selvittämään, mitä tapahtui Korsön saarella rannikkojääkäreiden koulutusleirillä kolmekymmentä vuotta sitten. Mitä sellaista siellä oli, mikä ei saa tulla päivänvaloon?

Det hade varit åtta kustjägare i gruppen, men de hade bara fått namnen på sju personer från försvaret. Eller mindes han fel?
"Jag måste kolla en sak", sa han hastigt till Pernilla och lämnade sängen. "Sov du. Jag kommer snart."
Thomas gick in i köket utan att tända och tog fram en penna och ett block ur en av de översta lådorna. I ljuset från hallen skrev han hastigt ner alla namnen:
Kihlberg, Fredell, Kaufman, Martinger, Erneskog, Eklund.
Sex personer, var alla med nu?
Han tuggade på pennan och försökte minnas biografierna från försvaret.
Björn Sigurd, soldaten som omkom i Bosnien, saknades. Thomas skrev dit Sigurd på listan.
Det blev bara sju namn.
Det måste ha funnits en kustjägare till.

Voi, olen niin iloinen että flopin jälkeen uskaltauduin palaamaan Stenin tuotantoon! Tuli niin hyvä mieli, ja on edelleen, tämän kirjan onnistumisesta. Tarina vie lukijan jälleen saaristoon ja saa kaipaamaan kesää, kiireettömyyttä, ystävällisyyttä. Samalla se vie lukijan menneisyyteen, kun päiväkirjamerkinnät vetävät mukaan karuihin oloihin ja väkivaltaiseen koulutukseen. Valo ja varjo vuorottelevat, samoin ihastus ja vihastus. I natt är du död on kirja, joka ahmaisee mukaan ja joka on luettava lähes kertaistumalta.

lauantai 8. marraskuuta 2014

Töissä: Kirjallinen joulukalenteri: videovinkkauksia alakoululaisille

Lukki-kirjastot (Lohja, Vihti ja Karkkila) saivat AVI:lta rahoituksen videomuotoisen joulukalenterin toteuttamiseen. Itse en ollut mukana alusta lähtien; kesäkuisessa työhaastattelussa kysyttin olisinko valmis tekemään videovinkkejä, vastasin olevani.

Alussa ajatuksena oli ollut se, että aikuiset vinkkaavat aikuisille. Matkan varrella suunnitelma oli muuttunut sellaiseksi, että alakoululaiset vinkkaavat alakoululaisille. Käytännössä tehtiin niin, että luokka luki kirjan ja toteutti vinkin haluamallaan tavalla. Kirjat oli valittu syys-lokakuussa, joten kirjastolle jäi aikaa kysyä kustantamoista luvat niiden käyttöön. En ole lainkaan yllättynyt, että jokaiselta kustantamolta lupa saatiin :) 

Kuvauksesta huolehtivat Luksia-ammattioppilaitoksen audiovisuaalisen viestinnän opiskelijat. Kuvaukset toteutetiin samanaikaisesti kolmessa kirjastossa, kahden päivän aikana 6.-7.11. Itse olin mukana Mäntynummen kirjastossa, jossa kuvattiin kuuden luokan ja kahden kirjastolaisen vinkkaukset. Kaikkiaan luokkia oli mukana 14.

Kuvauksiin valmistautumassa Mäntynummen yhtenäiskoulun toisen luokan opettaja Merja Hannula (oikealla) ja kirjastonhoitaja Viivi Raunola. Taustalla kuvausryhmästä ohjaaja Harri, kameramies Marko, äänimies Samuel ja tuottaja Jan. Kuvasta puuttuu kameranainen Henna.



Kuvauspäivät olivat raskaita mutta hauskoja. Kirjastolaisten vinkkauksiin oli varattu puolisen tuntia aikaa, luokille tunnista puoleentoista. Kaikki olivat tehneet etukäteen kuvakäsikirjoitukset ja toimittaneet ne Luksiaan, jotta kuvaustiimi sai tehtyä tarkemman käsikirjoituksen ja aikataulun.

Aikataulu piti melko hyvin, osa kuvauksista venyi mutta vastaavasti toiset menivät oletettua nopeammin. Kaikille osapuolille täytyy antaa tunnustus hyvästä työstä. Lapset käyttäytyivät hyvin, ja ne joilla ei ollut roolia tai kuvauslupaa, tai joiden osuus oli jo kuvattu, malttoivat olla hissukseen. Heille oli kerrottu, että mikrofoni on niin herkkä, että se tallentaa äänet toiselta puolelta kirjastoa, joten kun ohjaaja pyytää hiljaisuutta niin se tarkoittaa hiljaisuutta koko kirjastossa. Ohjaaja oli loistava lasten kanssa, hän kertoi joka ryhmälle ohjeet miten kuvauksissa ollaan. Lisäksi hän kertoi mitä asioita tehdään, miten ja miksi. Lapset saivat kysyä, ja he saivat myös itse päättää harjoiteltiinko kohtaus ennen kuvaamista. 

Koska kuvaukset tehtiin osittain kirjaston aukioloaikana, ei ylimääräisiltä ääniltä voitu välttyä. Aika hyvin lainaus- ja palautusautomaatit olivat käytössä silloin, kun kamera ei pyörinyt. Joitakin kolahteluja tuli mukaan, mutta suurin osa jutuista kuvattiin pari kolme kertaa, ihan siksi että on riittävästi materiaalia mitä leikata ja mistä koostaa lopullinen noin kolmeminuuttinen video. 

Jännityksellä odotan, millaisia videoista tulee. Mäntynummella nähtiin näyteltyjä pätkiä kirjoista, hurjalla energialla esitetty räppi sekä ääneenlukemista. On kiva nähdä sekä ne että muut, muissa kirjastoissa kuvatut videot. Lopulliset versiot tulevat näkyviin kirjastojen nettisivuille ja youtubeen, sekä oletettavasti myös kirjastojen facebook-sivuille. Ja koska kyseessä on joulukalenteri, vinkit ovat luukkuja ja niitä avautuu - eli julkistuu - yksi päivässä :) 

Idea on ollut mahtava ja olen todella iloinen, että sain olla mukana projektissa. Se liittyy läheisesti myös Lukuintoon; mikä sen parempi keino saada lapset kiinnostumaan kirjoista kuin se, että toiset lapset kertovat niistä. Kokouksissa olen kertonut vinkkausjoulukalenterista, ja muutama koulu onkin tarttunut aiheeseen. Oppilaat kirjoittavat kirja-arvosteluja ja -vinkkejä, joita laitetaan esiin joulukuussa - tietysti yksi päivässä :) Iloinen olen siitä, että paperiversoita joulukalenterista tullaan tekemään sekä ala- että yläkouluissa. 

tiistai 4. marraskuuta 2014

Jaana Ala-Huissi & Henry Aho: Hotelli Ikuisuus. Kauhutarinoita

Jaana Ala-Huissi & Henry Aho: Hotelli Ikuisuus. Kauhutarinoita
Haamu 2014
141 s.
Kustantajalta saatu arvostelukappale







Tunnustan: en ole koskaan ollut kauhukirjallisuuden kanssa mitenkään kovin läheisissä väleissä. Viime vuosina suhteemme on kuitenkin muuttunut lämpimämmäksi, kiitos suuntauksen, jota itse kutsun lempeäksi ja yläkoulun opettajat moderniksi kauhuksi. Ei zombeja, ei litroittain verta, ei päiden/sisälmysten irtirepimistä, kyllä pimeitä nurkkauksia, kyllä outoja hajuja, kyllä varjoissa vaanivia hahmoja.

Jaana Ala-Huissin ja Henry Ahon yhdessä kirjoittama Hotelli Ikuisuus on kirja, joka odotti lukutuolini vieressä jonkin aikaa ennen kuin tartuin siihen. Tiesin kyllä, mitä odottaa, luinhan takakansitekstin joka muuten on houkutteleva. Silti jännitin, onneksi turhaan.

Kirja koostuu 22 tarinasta, jotka on nivottu taidokkaasti yhteen. Seuraavassa tarinassa on aina joku henkilö, esine tai paikka - joskus useampikin - joka on esiintynyt sitä edeltävässä jutussa. Lopuksi kaikki kootaan yhteen. 

Mielestäni kokonaisuus on tasaisen vahva, joukossa ei ole yhtään heikkotasoista tarinaa. Tietenkin osa nousee ylitse muiden. Suosikkini on Osasto, hyytävä nelisivuinen kertomus laitoselämästä. Siitä tuli heti sellainen olo, että tästä aiheesta haluaisi lukea monta sataa sivua, haluaisi tietää mikä paikka tuo on, miksi se on, miten siitä on tullut tuollainen, keitä siellä on ja miksi siellä tapahtuu vastenmielisiä asioita. 

En tiedä, miten kertoisin tämän. Olen surullinen ja järkyttynyt. Sain tänään parkkisalista uuden kasan nahkoja. Aloin leikata päällimmäistä vuotaa muotilla lapsen kenkiä varten. Armeijalla on paljon lapsia. Tulvan jälkeen oli paljon orpoja, jotka piti sijoittaa johonkin. Toisaalla äidit myivät sellaisia lapsia, joiden isistä ei ollut varmuutta. Armeijaan kelpasivat kaikki.

Asetin muottia vuodan päälle. Se oli kauniin ruskea. Mieleeni tuli eteläisten saarten kullanruskea iho. Sitten näin merkin. Sydämenmuotoinen kuvio keskellä nahkaa ei ollut liuennut parkkisaavien happoihin. Minua puistatti. En kyennyt jatkamaan töitä. Kaaduin maahan ja aloin itkeä. Vartijat kantoivat minut akuuttihoitoon. Sain pistoksen, joka turrutti mieleni. Sen jälkeen minut puettiin pakkopaitaan ja sidottiin sänkyyn. Makasin siinä kolme vuorokautta. Suuhuni työnnettiin letkulla ravintoliuosta ja aamuin illoin sain pistoksen.

Seuraava tarina on tietenkin nimeltään Lastenkengät.

Lukiessa koin monenlaisia tunteita äklötyksestä huvittuneisuuteen. Pelottavia asioita tapahtui, mutta ei mitään liian kamalaa. Tällainen puoliallergikko uskalsi lukea kaiken, pimeänä ja sateisena marraskuun iltana tietenkin :) Ja työrooli nousi taas kerran esiin: haa tässäpä ohut kirja, mitä vinkata kasiluokkalaisille kun he tulevat äidinkielen tunnilla kirjastoon tutustumaan genrekirjallisuuteen! Pakko sanoa, että vieläkin on liian vähän kauhukirjoja jotka toimivat 12-15 - vuotiaille. Etenkin, kun osan lukutaito on kohtalaisen heikko niin että 300-sivuiset romaanit ovat täysin poissuljettu vaihtoehto, ja lastenosaston kauhutarjonta liian lapsellista. Tästä jäi kaikinpuolin hyvä mieli.