Christian Rönnbacka: Rakennus 31

Christian Rönnbacka: Rakennus 31
Bazar 2014
Kansi: Jussi Jääskeläinen
335 s.

Christian Rönnbacka on yksi suosikeistani kotimaisista dekkaristeista. Antti Hautalehto - sarjan kirjoissa on ollut kaikki kohdallaan. Eikä sarjan kolmas osa, Rakennus 31, tee poikkeusta.

Nikkilän entinen mielisairaala ei olekaan hylätty. Rakennuksessa numero 31 asustaa Mestari, joka on koonnut ympärilleen Sisarten hovin. Heillä on tehtävä, jonka toteuttamista mikään ei saa estää. 

Metsiköstä löytyy tyhjä hautakuoppa, sitten toinen, yhä vaan lisää. Poliisit ovat ymmällään, ihmiset peloissaan ja lehdistö riemuissaan: miksi poliisi ei tee mitään! Poliisit miettivät, mistä on kysymys. Kuoppien kaivaminen ei ole rikos eli periaatteessa niiden tutkimiseen ei kannata tuhlata resursseja. Toisaalta kuopat ovat pahaenteisiä; miksi niihin on jätetty paperilappusia? Onko ne tarkoitus täyttää myöhemmin?

Lopulta yhdestä kuopasta löytyy ruumis, eikä se olekaan ihan mikä tahansa vaan ehta Jeesus-kopio. Merkkejä on niin orjantappurakruunusta kuin ristiinnaulitsemisesta. Kaiken huipuksi ruumis katoaa ennen ruumiinavausta ja tallentuu liikennekameraan. Antti Hautalehto kollegoineen saa viettää monta kummallista hetkeä, ennen kuin tapauksen taustat alkavat hahmottua ja kokonaisuus selvitä.

He etsivät tuloksetta rakennuksesta työkaluja jotka pystyisivät seinään, kunnes tulivat kolmannen kerroksen kerhotilaan jonka keskellä oli pingispöytä. Antin kasvoille nousi leveä hymy kun hän näki huoneen kulmassa vanhan omatekoisen painonnostopenkin.

- Paljonko nousee penkistä? Antti kysyi ja tarttui painonnostotankoon.

- Ei tuossa ole kuin arviolta 80 kiloa, Lars vastasi. - Jonkun amiksen näppynaaman sorvaamia rojuja. Ei täytä olympiakomitean kriteerejä.

- Ei niin, mutta kohta meillä on muurinmurtaja! Antti riemuitsi. - Tällä mennään seinän läpi niin että heilahtaa. Kannetaan nämä yläkertaan.

- Sinähän keksit oikein kolmiottelun näin syntymäpäiväsi kunniaksi, Lars totesi ja tarttui isoimpaan levypainoon. 

Olen tykännyt aiemmista osista mutta tästä pidin vielä enemmän. Syitä on monta. Tarina on hieno, todella omaperäinen ja yllättävä. Se on kummallinen, mutta silti uskottava. Surullisia ja jopa makaabereja tapahtumia höystää naseva huumori, joka saa välillä nauramaan ääneen. Poliisien käymissä keskusteluissa on runsaasti vitsailua tai ironissävytteistä kommentointia, mutta yhtään ei tullut sellainen tunne että sitä olisi ollut liikaa. Pikemminkin tuntuu siltä, että huumoria tarvitaan jotta pystytään sietämään sekä paikallaan polkemista, tietämättömyyttä, turhautumista että pahuutta.

Uskon, että tässä on kirja, jonka tulen lukemaan myöhemmin uudelleen, ehkä useammankin kerran. Toivon, että sarja saa jatkoa vielä monta osaa.