The Dance Day Gala, 23th April 2016

Dance was celebrated on Saturday, April 23th, at Energia Areena in Vantaa. Two-hour gala was full of joy of dancing and performing. There were dancers from 8 years old to adults, representing many styles and genres. The audience enjoyed and occasionally run a bit wild :) The gala was organized by the Cultural Services of Vantaa.

Arena was not totally full so the host Marco Bjurström invited people to change seats and sit closer to the stage. I did that but I'm not sure if I found a great seat. It was on the right side and I couldn't see the right side and back part of the stage. So I missed some parts of show, but not much. Also my camera had some problems with stage lights; especially those dancers dressed in white were practically just white spots. That's why I don't have pictures of all numbers, and those pictures I have are of low quality. Hopefully my words compensate!

Sateen kuiskaus. Choreography Marina Tirkkonen.

First number was Sateen kuiskaus by group EXTRA REPERTUAARI from Vantaan Tanssiopisto. It was extremely beautiful, flowing dance. I just loved the music, Max Richter's November. I was thinking already during this first performance that this will be a wonderful evening. I was happy from the very beginning. 

Sielulintu. Choreography Riku Lehtopolku. Music: Jean-Philippe Rameau: Sarabande, performed by Bertrand Cuiller.

Finnish National Ballet was strongly represented in various numbers. First one on stage was young Atte Kilpinen, whose Sielulintu was just amazing. Dancing looked so easy even though the gestures are difficult. And I can only guess how strong body control it takes to be able to move like that.

Pingviiniparty. Choreography Nadezda Belozertseva. Music: Pinocchio. 

Beauty was followed by fun. Those kids from Helsingin tanssiopisto, aged between 8 and 10, brought laughter and energy on stage. Pingviiniparty was absolutely hilarious! For some reason I am always a bit nervous when there are children performing, even though there is no need for that. Every time - including today - they do very well. These young dancers smiled wide all the time and made the audience to smile. It's wonderful to think about the joy of movement and learning, showed by these determined little penguins.

Another number by Helsingin tanssiopisto was Toccata, performed by young dancers aged 14 to 18. Like the younger ones, they too are in special training class. And now the atmosphere changed totally. After chill and funny penguins, David Garrett's variation of Bach's Toccata felt like a hitting tornado! What a rock-opera! With Anandah Kononen's choreography it brought dynamic energy on stage. I just love the song so I was and still am extremely happy about the marvellous show created with it.  

Tornado was followed by calm, which actually was calm before storm. Valtteri Raekallio's Mihin valo katoaa? was the longest number. And yet, in only 12 minutes, him and Auri Ahola (from Finnish National Ballet) presented a beautiful but rugged story. There was light at the beginning, but as time went by the light faded and turned into darkness. Love catched fire but it flamed out, hate started to grow. There was a huge contrast on stage when simple lighting and costumes supported highly intensive storytelling. Music was Ben Harper's God Fearing Man.

After this was again time for young energy. StepUp Schools children, aged 9 to 10, were charmed by apple. Omenan lumossa was made around Fred Waring & His Pennsylvanians's Heigh Ho, choreographer is Netta Rekomaa. Joy of recognition: hey, this is the song what the seven dwarfs sing in Snow White movies :) And again the kids were full of energy and joy, joy of doing, of dancing, of performing.

I couldn't get a good picture from Tanssiteatteri Raatikko's number Duetto Enkelten tanssista. There were two angels, one black and one white. In my camera the white angel was totally lost in lights. This number was part of Enkelten tanssi, a piece which has been part of Raatikko's repertoire for over 20 years. Not a surprise, so impressive was this duet. Choreographer Marja Korhola danced with Heidi Suur-Hamari. Music was Bach's Fantasia ja fuuga, g-molli, BWV 542.

We saw also another duet, Duetto Alkulaulusta, performed by Mia-Mari Sinkkonen and Kalle Lähde. It was reckless combination of acrobatics and jazz dance. Reija Wäre's chorepgraphy was both funny and awesome. Costumes reminded circus but the show was definitely not a circus or a joke, it was of great expertise.

Baladi Ruh. Choreography Laura Zaray. Music: Armen Kusikian: Baladi Ruh.

One of the most impressive numbers was Laura Zaray's Baladi Ruh. Oriental dance is not an easy way to dance. I was stunned by how a human body moves! Sometimes it was just a little part of body moving while all the rest stayed immobile. And even though the dancer stayed almost at one spot on stage, yet her dancing filled the whole stage, the whole arena. Her presence was extremely strong.

Atmosphere was intensive also in Bajadeeri, performed by Salla Eerola and Michal Krčmář. They performed Pas de deux from first act. Chorographer is Natalia Makarova, music by Ludvig Minkus: Allegro non troppo and part of Allegro Apassionato. Classical ballet just is so so beautiful. And fascinating, the combination of lightness, sensibility and strength.  

Then it was time for reggaeton, presented by SalsaStudio. Choreographer Guillermo Zayas and fellow dancers brought cheerful energy on stage. As the host "warned", there was some movement in the audience, too. Music for Tengo (Reggaeton) Remix was Yomil, el Dany, JBalvin and Don Omar.

For a moment it was time to calm down and listen to international Dance Day declaration, read by mayor Kari Nenonen. It was written by samoan dancer-choreographer-director-scenographer Lemi Ponifasio. Official Dance Day is today, 29th April, but it was nice to have the declaration read in the gala. 

After the declaration was time for action! It was a bit of surprise to see an orchestra on stage, nine men with their instruments :) Compañia Kaari Martin performed fragments of KILL Carmen: Härkätaistelu. Choreography was made by dancers Mariana Collado and Carlos Chamorro with Kaari Martin. Ten minutes of bullfighting between man and woman made the audience to sweat. 

Next number was - again - one of my favourites. Kevättä rinnassa by Anandah Kononen, performed by Mai Komori and Antti Keinänen from Finnish National Ballet. And oh yes, more David Garrett! :) This time he played Vivaldi, Winter from Four Seasons if I'm correct. And another oh yes, ballet on stage, this time combination of classical and neoclassical ballet. It felt like we all had such fun, the dancers and viewers.

And there was still another piece of ballet, Pieni merenneito. Tiina Myllymäki was mermaid and Michal Krčmář prince, and they danced a stunning fragment, Pas de deux from first act. Their dancing was just incredible, and so were also the music by Tuomas Kantelinen and choreography by Kenneth Greve. (Greve, just a sidenote, I almost run over when arriving at the arena. He was going out and I was getting in.) I had seen The Little Mermaid the day before via Opera's website, but of course it's different when you see it live. Camera can never share the feeling on stage, between dancers, between dancers and audience. I love in ballet, and dance altogether, how much can be told even with tiny gestures.

From ballet to salsa! It was SalsaStudio back on stage, this time with Bailando Salsa Versiona. Again choreography was made by Guillermo Zayas. Music was Isaac Delgado, Gente de Zona & Descember Bueno. While watching I was thinking how strong the physics of dancers must be. Over four and half minutes of such a eventful dancing. And once again I just wondered and amazed how the dancers can remember all steps. Well, others can and do, others sit and watch :)

Then there were guests from Italy, E.sperimenti Dance Company. They had two numbers, Va pensiero and Papageno & Papagena. Choreographies were made by Federica Calimberti, Mattia De Virgiliis and Francesco Di Lucia, music was Mozart ans Verdi. Va pensiero was a show of three men, in which the playfullness of choreography and expressiveness of dancers really amused the audience. So did also Papageno & Papagena which caused the audience to laugh, a lot. It was so funny and stunning to see how the movement combined with singing, female and male both in turn and together. I was thinking of theater, some clasical comedy. Such exaggerative gestures! 

The final number transformed the ambiance again. Abandon by Hanna Karttunen and Victor da Silva was unbelievably skillful, deeply touching exhibition dance. Alexander Rybak's music framed  the story perfectly. This was really a mindblowing performance.  

After the gala I left and went home really impressed. I also felt feverish, it felt that my bones were radiating cold but my skin was hot. But I couldn't stop smiling. Such amazing setting of finnish and international skill, evening full of happiness and energy, full of peace and sensitivity, full of joy of dancing and power of music. 

Tanssin päivän gaala 23.4.2016

Lauantaina 23.4.2016 vietettiin tanssin juhlaa Vantaalla Energia Areenalla. Vantaan kulttuuripalveluiden järjestämä parituntinen gaala oli täynnä liikkeen ja esiintymisen iloa. Mukana oli esiintyjiä 8-vuotiaista aikuisiin, ja edustettuna monia eri tanssityylejä. Yleisö viihtyi ja välillä villiintyi. 

Areena ei ollut täynnä, joten juontaja Marco Bjurström pyysi halukkaita vaihtamaan paikkaa ja siirtymään taaempaa eteenpäin. Itsekin vaihdoin paikkaa, mutta en ole varma oliko ratkaisu oikea. Olin sivukatsomossa, ja siitä ei nähnyt koko lavaa. Silloin kun tanssijat olivat lavan takaosassa joko keskellä tai oikealla puolella, niin heitä ei näkynyt. Paljoa ei kuitenkaan jäänyt näkemättä. Hankaluudeksi tuli sekin että kamerani reagoi näyttämön sivuvaloihin niin, että etenkin valkoisiin pukeutuneet esiintyjät hukkuivat valoon. Siksi kaikista esityksistä ei ole kuvia ja ne mitä on niin ovat aika huonolaatuisia. Toivottavasti sanat korvaavat kuvien puutteet! 

Sateen kuiskaus. Koreografia Marina Tirkkonen.

Ensimmäisenä esiintyi Vantaan Tanssiopiston EXTRA REPERTUAARI -ryhmä. Sateen kuiskaus oli äärettömän kaunista, soljuvaa katsottavaa. Musiikkivalinta, Max Richterin November, oli erinomainen. Jo tämän ensimmäisen teoksen aikana ajattelin, että tästä tulee hyvä ilta. Olin onnellinen.

Sielulintu. Koreografia Riku Lehtopolku. Musiikki. Jean-Philippe Rameau: Sarabande, esittäjä Bertrand Cuiller.

Suomen Kansallisbaletti oli vahvasti esillä, tansijoita oli mukana monessa numerossa. Atte Kilpisen Sielulintu-esitys oli sekin kaunista katsottavaa. Kuinka helpolta tanssi näytti, vaikka oikeasti liikkeet ovat vaikeita ja vaativat hurjan hyvää kehonhallintaa. 

Pingviiniparty. Koreografia Nadezda Belozertseva. Musiikki: Pinocchio. 

Kaunista seurasi hauskuus. Helsingin tanssiopiston erikoiskoulutusluokan 8-10 -vuotiaat toivat lavalle naurua ja energiaa. Pingviiniparty oli todella riemukasta seurattavaa. Jostain syystä jännitän aina lasten esiintymistä mutta turhaan. Tämä(kin) porukka oli taitavaa. Esityksestä tuli hyvä mieli itsellekin, niin leveät hymyt tanssijoilla oli koko ajan. Ihana ajatella, että liikkumisen ja oppimisen ilo on löytynyt jo nuorena. 

Toinen Helsingin tanssiopiston esitys oli Toccata, jonka esittivät erikoiskoulutusluokan 14-18 -vuotiaat. Anandah Konosen koreografia ja David Garrettin variaatio Bachin Toccatasta toivat lavalle dynaamista energiaa. Hupaisan letkeästä Pingviinipartysta loikattiin mahtavaan rock-oopperaan. Tuntui kuin katsomoon olisi iskenyt pyörremyrsky! Rakastan biisiä, ja olen tavattoman onnellinen siitä kuinka hieno esitys sen ympärille oli tehty.

Myrskyä seurasi näennäinen tyven. Valtteri Raekallion Mihin valo katoaa? oli illan pisin esitys. Silti, vain kahdessatoista minuutissa Raekallio ja Auri Ahola esittivät karun kauniin tarinan. Alussa oli valo, mutta ajan myötä valo himmenee ja muuttuu pimeydeksi. Rakkaus syttyy ja sammuu, viha kasvaa. Lavalla oli huikea kontrasti, kun yksinkertainen valaistus ja puvustus tukivat intensiivistä tarinankerrontaa. Musiikkina oli Ben Harperin God Fearing Man. 

Tämän jälkeen nähtiin taas nuorta energiaa, kun StepUp Schoolin 9-10 -vuotiaat olivat Omenan lumossa. Myös näillä lapsilla näkyi tekemisen ilo, tanssin ilo, esiintymisen ilo. Netta Rekomaa oli tehnyt koreografian Fred Waring & His Pennysylviansin kappaleeseen Heigh Ho. Tunnistamisen riemua: tämähän on seitsemän kääpiön "Ain laulain työtäs tee" :) 

Vantaalaisen Tanssiteatteri Raatikon esityksestä en saanut onnistunutta kuvaa. Duetto Enkelten tanssista tarkoitti mustaa ja valkoista enkeliä eli sitä, että valkoinen enkeli jäi kamerassa valkoiseksi läiskäksi. Harmi. Marja Korholan koreografia oli osa Enkelten tanssia, joka on ollut jo reilut parikymmentä vuotta Raatikon ohjelmistossa. Näytteen perusteella en lainkaan ihmettele, miksi. Korholan ja Heidi Suur-Hamarin enkelit olivat vaikuttavia. Musiikkina Bachin Fantasia ja fuuga, g-molli, BWV 542.

Toinenkin duetto nähtiin, nimittäin Duetto Alkulaulusta. Mia-Mari Sinkkonen ja Kalle Lähde esittivät huiman yhdistelmän akrobatiaa ja jazztanssia. Reija Wäreen koreografia Benny Beriganin Snake Charmeriin oli sekä hauska että hämmästyttävä. Puvuista tuli mieleen sirkus, mutta esitys ei ollutkaan "pelleilyä" vaan taiturimaista. 

Baladi Ruh. Koreografia Laura Zaray. Musiikki: Armen Kusikian: Baladi Ruh.

Yksi illan vaikuttavimmista esityksistä oli Laura Zarayn Baladi Ruh. Itämainen tanssi ei ole lainkaan helppo laji. Hämmästelin, miten ihmiskeho voikaan toimia noin! Että vain yksi osa kehosta, joskus pienikin, liikkuu ja kaikki muu on paikallaan. Ja vaikka tanssija liikkui hyvin pienellä alalla, tanssi täytti koko näyttämön. Läsnäolo oli käsittämättömän voimakas. 

Intensiivinen tunnelma oli myös Kansallisoopperan Bajadeerissa. Salla Eerola ja Michal Krčmář esittivät ensimmäisen näytöksen Pas de deux'n. Koreografian on tehnyt Natalia Makarova, musiikkina Ludvig Minkusin La Bayadère: Allegro non troppo ja osa Allegro Apassionatosta. Klassinen baletti on vaan niin kaunista. Ja kiehtovaa, kuinka kevyeltä näyttää tekeminen johon kuitenkin vaaditaan hurjan paljon voimaa.

Sitten siirryttiin reggaetoniin. SalsaStudio toi Guillermo Zayasin koreografialla lavalle letkeää energiaa. Kuten juontaja varoitti, yleisönkin kroppa lähti helposti tekemään pientä liikettä. Tengo (Reggaeton) Remixin musiikkina oli Yomil, el Dany, Ginza, JBalvin ja Don Omar. 

Hetkeksi rauhoituttiin kuuntelemaan. Vantaan kaupunginjohtaja Kari Nenonen luki kansainvälisen Tanssin päivän julistuksen. Sen kirjoitti samoalainen tanssija, koreografi, lavastaja ja ohjaaja Lemi Ponifasio. Virallinen Tanssin päivä on tänään 29.4 mutta hyvä että saatiin kuulla julistus jo gaalassa. 

Julistuksen jälkeen rävähti, ehkä hienoinen yllätys kun Compañia Kaari Martin toi lavalle yhdeksänhenkisen orkesterin! Hauskaa sekin :) Illassa nähtiin katkelmia teoksesta KILL Carmen: Härkätaistelu. Koreografian ovat tehneet illan esiintyjät Mariana Collado ja Carlos Chamorro yhdessä Kaari Martinin kanssa. Kymmenen minuuttia voimakasta liikekieltä saivat katsojatkin hikoilemaan. 

Seuraava suosikiksi noussut teos oli Anandah Konosen Kevättä rinnassa. Lisää David Garrettia! :) Tällä kertaa Vivaldin kimpussa, kyseessä taisi olla Talvi Neljästä vuodenajasta. Huoh... Lavalla toinen huoh... Eli Kansallisbaletin Mai Komori ja Antti Keinänen yhdistelmässä klassista ja neoklassista balettia. Tässäkin näytti että esiintyjillä oli lavalla kivaa. Yleisölläkin oli hauskaa.

Baletilla jatkettiin, kun Kansallisbaletin Tiina Myllymäki ja Michal Krčmář tanssivat pätkän Pienestä Merenneidosta, Pas de deux'n ensimmäisestä näytöksestä. Tuomas Kantelisen musiikki ja Kenneth Greven koreografia olivat aivan käsittämättömän hienoja. Olin katsonut koko esityksen edellisenä päivänä Oopperan nettisivuilta, mutta onhan tanssi livenä vielä koskettavampaa. Kamera ei koskaan välitä sitä tunnelmaa, mikä on lavalla ja katsomossa. Baletissa ja yleensä tanssissa pidän siitä, kuinka paljon voi kertoa ihan pienen pienillä eleillä.

Baletista vaihdettiin salsaan, kun SalsaStudio esitti Bailando Salsa Versionan, tässäkin koreografian oli tehnyt Guillermo Zayas. Musiikkina oli Isaac Delgado, Gente de Zona & Descember Bueno. Tämän esityksen aikana mietin, että kyllä tanssijoilla on rautainen kunto. Reilut neljä ja puoli minuuttia vauhdikasta menoa! Jaksan aina myös ihmetellä sitä, miten kummassa tanssijat muistavat kaikki askelkuviot. No, toiset osaavat ja toiset viihtyvät katsomossa :)

Italiasta oli saatu vieraaksi E.sperimenti Dance Company. He esittivät kaksi teosta, Va pensieron ja Papageno & Papagenan. Koreografiat olivat Federica Calimbertin, Mattia De Virgiliisin ja Francesco Di Lucion käsialaa, musiikkina Mozartia ja Verdiä. Va pensiero oli kolmen miehen show, jossa tanssijoiden ilmeikkyys ja leikillinen koreografia viihdyttivät yleisöä. Papageno & Papagena sai yleisön nauramaan ääneen, niin taidokkaasti naistanssijan liikkeet yhdistyivät naisen lauluun, ja miestanssijan liikkeet miehen nauruun. Itselleni tuli tästä mieleen klassinen komediaesitys teatterissa, sillä erotuksella että puhuttujen sanojen ja sijasta tuli laulua. Mutta mahtavan liioitteleva elekieli, aivan kuin suoraan komedian oppikirjasta. 

Illan päätteeksi siirryttiin taas tunnelmaskaalan toiseen ääripäähän. Hanna Karttusen ja Victor Da Silvan Abandon oli uskomattoman taidokasta, koskettavaa exhibition dancea. Alexander Rybakin laulu kehysti tarinaa, jossa pääosassa olivat huikeat nostot.  

Lähdin kotiin gaalan jälkeen, syvästi vaikuttuneena. Olo oli suorastaan kuumeinen, tuntui että luista asti hohkasi kylmää mutta iho oli kuuma. Taisin silti hymyillä koko matkan kotiin. Olipa hämmästyttävä kattaus kotimaista ja ulkomaista osaamista, ilta täynnä riemua ja energiaa, rauhaa ja herkkyyttä, tanssin iloa ja musiikin voimaa.

Darragh McKeon: Kaikki pysyväinen haihtuu pois

Darragh McKeon: Kaikki pysyväinen haihtuu pois
Englanninkielinen alkuperäisteos All That Is Solid Melts Into Air (2014)
Suomentanut Ulla Lempinen
Atena 2016
369 s.
Arvostelukappale

Tsernobylin ydinvoimalassa, kymmenen kilometrin päässä nukkuvasta pojasta, pienen herätyskello tuntiviisarin hivuttautuessa kakkosesta kolmoseen yöilmaan sinkoutui palavia graffiti- ja lyijyhiukkasia ja suuria terässulatuppoja, jotka hakeutuivat suojaan nelosreaktorin viereisille katoille. Tuli levitti tulta, joka kiisi eteenpäin pitkin bitumia ja betonia, porautui alas kuiluihin ja ylös läpi kattojen vallaten portaat, vallaten ilman. Alkuaineet raivoavat nyt silmittömästi mahtavassa tilassa: ksenon, cesium, telluuri, jodi, plutonium ja krypton, kaikki huomaamatta vapaaksi päässeinä, seuranaan piruetteina kieppuvia kipinävirtoja. Jaloja kaasuja levittäytyy jaloon maahan. Neutroneja ja gammasäteitä virtaa ylös ja ulos, sykähtelee taivaalle ja maalle, atomit törmäilevät atomeihin aaltoilleen kokonaisen maanosan halki. 

Valvomossa operaattorit katsovat lasilevyä, joka pullistuu äärirajoilleen mutta palautuu takaisin ennen kuin lähtee jälleen uuteen hyökkäykseen ja viskoo sirpaleita ihoon, seiniin ja lattiaan pureutuen oviin, näppäimistöihin, kauloihin, huuliin, kämmeniin. He näkevät kontrollisauvojen sinkoutuvan pystysuorassa reaktorihallin lattiasta, kymmenet raskaat sauvat kiitävät ylöspäin painovoimaa ja järjestystä paeten ja tarttuvat tilaisuuteensa päästä liitelemään kaiken sen ylle, mitä varten ne ovat olemassa ja mistä ovat tienneet.

Huomenna on kulunut päivälleen kolmekymmentä vuotta siitä, kun Ukrainassa räjähti tuhoisasti. 

Darragh McKeon on tarttunut esikoisteoksessaan raskaaseen aiheeseen. Hän kuvaa ihmisiä arkisissa puuhissaan, tietämättöminä siitä mitä tapahtuu. Taivas on oudon värinen, pellolla lehmien korvista vuotaa verta, mutta ihmiset eivät jää kummastelemaan asioita. Kunnes yhtäkkiä alkaa kuumeinen toiminta. Nuori Atrjom perheineen häädetään kodistaan toiseen kaupunkiin, jossa heitä katsotaan vihaten, heitä, saastuneita. Grigori lähetetään onnettomuuspaikalle, kirurgina hänet määrätään pelastustöihin. 

Suojavarusteet ovat huonot. Jodia ei ole läheskään tarpeeksi. Viranomaiset eivät halua tunnustaa tapahtunutta. Kukaan ei usko että ruoka on saastunutta. Kansalaisilla, asukkailla, ihmisillä ei ole väliä, kunhan vaan maailma ei saa tietää katastrofista. Grigori yrittää kaikkensa mutta huutaa tyhjyyteen. Hän ei voi muuta kuin olla ammattilainen, lääkäri, pelastaja. Turhautuminen on valtaisaa, koska on niin paljon heitä joita ei voi auttaa.

Tarina on oikeastaan kaksiosainen. Ensimmäisessä ollaan tragedian alkulähteillä ja kaaoksessa sen jälkeisinä päivinä. Jälkimmäinen puolisko tapahtuu seitsemän kuukautta myöhemmin. Karu totuus on paljastunut, säteily on niittänyt satoa. Ihmisten on kuitenkin jatkettava elämää, tehtävä työtä, yritettävä selviytyä miten ikinä kykenevät. 

Kaikki pysyväinen haihtuu pois on järkyttävä, hirveä kirja. Se on synkkä ja ahdistava. Suuronnettomuuden lisäksi on koulukiusaamista, korruptiota, vihaa, epätoivoa, väkivaltaa, kuolemaa, surua, kuunsirppipäisiä lapsia. Ilon hetket ovat vähissä ja kun niitä on niin ne kiitävät ohi. Siispä varoituksen sanoja: lukiessa saattaa itkettää. Minulle ainakin tuli suorastaan paha olo, tuntui kuin sisäelimet olisivat vetäytyneet kasaan ja kiertyneet tiiviiksi palloksi. 

Samalla Kaikki pysyväinen haihtuu pois on hurjan tärkeä kirja. En tiedä, onko Tsernobylin katastrofista kirjoitettu montaakaan kirjaa, tai jos on niin onko niitä suomennettu. Onko se vielä liian lähellä? Mietin lukiessa toista maailmansotaa, sitä kuinka siitä julkaistaan suomeksikin kymmeniä kauno- ja tietokirjoja joka vuosi. Onko se muuttunut jo "viihteeksi"? Sodan kokeineita ei ole enää elossa mahdottoman paljoa, sukupolvia on mennyt ja sota on muuttunut kaukaiseksi. Mutta Tsernobyl, se on yhä eräänlainen kummitus. Itse olen ollut vajaa kuusivuotias onnettomuuden tapahtuessa enkä muista uutisointia. Mutta on paljon ihmisiä jotka muistavat. Ja niitä, jotka ovat kokeneet onnettomuuden läheltä tai kauempaa, jotka yhä kantavat kehossaan säteilyä tai muistoa siitä, jotka asuvat yhä saastuneella alueella. 

Kirjan lukemisesta on jo muutama päivä mutta olen edelleen mykistynyt. Edelleen sisuksissa tuntuu pieni kova möykky. Edelleen itkettää. Tarina on fiktiota, mutta kuitenkaan se ei ole fiktiota. Se iskee rajusti. Kuten alun sitaatista näkyy, hirvittävä tapahtuma on kuvattu todella kauniisti, lähes eroottisesti. Ristiriita on tyrmäävä.

Kirjasta löytyy arvio myös Lumiomenasta.

Tämän kirjan haluan mukaan Kirja joka maasta - haasteeseen, kohtaan Ukraina. 

Muovimetsä, purkkaa, ristinollaa - Choi Jeong Hwa sekä uusi kokoelmanäyttely Kiasmassa

Sähköpostiin kolahti lehdistökutsu Kiasman uusien näyttelyiden avajaisiin. Ajankohta sattui olemaan sopiva, joten ilmoittauduin mukaan. Kiitokset Kiasmalle, että pääsin mukaan vaikka blogi keskittyykin kirjoihin!

Eteläkorealainen Choi Jeong Hwa on maansa tunnetuimpia nykytaiteilijoita. Näyttelyn nähtyäni en lainkaan ihmettele, miksi. Aloituskuva on huoneesta, jossa lehdistötilaisuus pidettiin. Huonetta hallitsee teos nimeltä Cosmos (We Are All Flowers, 2014). Ihana värikäs kokonaisuus, jossa pehmeät virkatut kukat ovat sulassa sovussa metallisten vaijereiden kanssa. Näyttää yksinkertaiselta mutta tarkempi silmäys paljastaa runsaasti yksityiskohtia.

Happy Happy, 2015

Kuten yksi osallistujista sanoi, taiteilija meinasi jäädä teoksensa vangiksi :) Muovisen viidakon esineet ovat kierrätystavaraa. Teos on kasattu Kiasmassa taiteilijan ohjeiden mukaan, kokoamassa on ollut niin koululaisia kuin aikuisia taiteen ystäviä. Lopputulos on houkutteleva, ja onkin hauskaa että viidakkoa ei tarvitse kiertää vaan sen läpi saa mennä.

Love Me, 2013. Tämä siivekäs possu herättää huomiota ja hilpeyttä. Se levittää ja sulkee siipensä puhaltimen tahtiin.

Hwa hyödyntää monissa töissään kierrätysmateriaaleja ja kirpputoreilta löydettyjä esineitä. Hän sekoittaa uutta ja vanhaa haluten kritisoida nykyistä kulutushysteriaa. Samalla hän haluaa osallistaa näyttelyidensä kokijoita. Esimerkiksi teos The Open Flower elää jatkuvasti, sen mukaan mitä yleisö tekee rakennuspalikoista.

The Open Flower, 2014

Hwalle taide on yhteisöllistä, elämyksellistä. Se syntyy yhdessä, se koetaan yhdessä.

Näyttelystä tuli riemukas olo. Vaikka olen aikuinen, mieleni teki hihkua riemusta. Sama fiilis jatkui kokoelmanäyttelyssä, jossa on esillä teoksia 27 taiteilijalta. 

Kiasmalla on ollut tapana nimetä kokoelmanäyttelyt persoonallisesti. Niin nytkin, kun näyttely on nimetty emojeilla. Hauska idea! Kierroksella oli mukana osa taiteilijoista, ja he kertoivat sekä näyttelyssä olevista töistään että työskentelytavoistaan.

Anna Estarriolan Our weight in ashes is 3,5 % of our body mass, I have ordered my ashes in blue, I want to become blue stardust reaching the moon (2015) on hurjan kaunis ja samalla ajatuksia herättävä. 1,75 kiloa pölyä, sen verran ihmisestä jää jäljelle tuhkauksen jälkeen. Estarriola on käyttänyt sinistä glitteriä, mikä tekee "jäännöksistä" ja samalla kuolemasta kaunista. Kimaltavaksi tähdeksi tähtien joukkoon, sinne vie jokaisen tie.

Kauniin glitterin vastavoimana on - toki toisessa huoneessa - Sari Koski-Vähälän teos Domingo - Sunnuntai (2006-2015). Hän on kerännyt teoksen materiaalit kotoaan. Vasemmalla on hiuksia, sekä leikattuja että itsestään hiusharjaan jääneitä. Keskellä on pureskeltua purkkaa. Oikealla on laskujen kirjekuoria sekä muuta postia. Katsojan tulkittavaksi jää, mitä Koski-Vähälä on arkisista mutta samalla hitusen ällöttävistä aineksista tehnyt. Materiaalien ansiosta arvaisin teoksen kiinnostavan myös lapsikatsojia :)

Saara Ekström: Rosary, 1997. Tatuoidut siannahat, vaijerit.

Kaarina Haka: Nimetön, 2016

Kaarina Hakalta Kiasma oli tilannut työn. Nimetön on installaatio, jossa on käytetty monia erilaisia materiaaleja monin eri tavoin. Taiteilija sanoi yllättyneensä teokselle valitusta tilasta, siitä kuinka iso ikkuna tilassa on ja miten valo muuttuu ja samalla muuttaa teosta päivän aikana. Hän - ja varmasti muutkin - odottaa mielenkiinnolla, miten teos muuttuu valon määrän muuttuessa eri vuodenaikoina. Teos elää myös sen mukaan, mistä kohdasta huonetta sitä katsoo.

Epämääräinen mutta samalla kiehtova ruksutus ja surina johdattaa katsoja huoneeseen, jossa on Tuomas A. Laitisen teos Wall Street (2009). Isokokoinen taulu muuttuu jatkuvasti, kun ristinollapelin merkit syttyvät ja sammuvat satunnaisessa järjestyksessä. Teoksessa on käytetty vanhojen hedelmäpelien osia. Katsojalle paljastetaan myös tekniikka teoksen taustalla. Taiteilija näytti läpinäkyvän kaapin ja kytkennät, jotka ohjaavat valoja. Teoksellaan hän haluaa huomauttaa, että ihmiset eivät yleensä näe talouden taustalla vaikuttavia asioita. 

Jouna Karsi: Pohjanmaa, 2014

Kaikenkaikkiaan Kiasma-vierailu oli riemastuttava kokemus. Mietin sitä, että usein nykytaide mielletään vieraaksi, sanotaan että sitä on vaikea ymmärtää. Se ei esitä mitään - toisin sanoen henkilöitä - ja jos ihmisiä onkin kuvattu niin sitten niin että on mahdoton ymmärtää mitä he tekevät. Näillä näyttelyillä Kiasma tekee nykytaiteesta helposti lähestyttävää, matalan kynnyksen kulttuuria. Aikuinenkin pääsee leikkimään, saa unohtaa arjen ja seikkailla värikkäässä viidakossa, rakentaa palikoilla, katsoa videota Etelämantereelta, kurkistaa jättikokoisen pipon sisään, työntää nenänsä ruukkuihin ja haistella niiden sisältämiä tuoksuja...

Aikuinen viihtyy näyttelyissä, mutta mielestäni tässä on erinomainen idea koko perheen retkelle. Teokset ovat hauskoja, yllättäviä, kaikkia aisteja kutittelevia. Värikkyys ja mahdollisuus kokea monet niistä seisomalla niiden keskellä tuovat taiteen lähelle, tekevät kokemuksesta vielä henkilökohtaisemman. Tässä on mahdollisuus museokäyntiin, jossa teoksia ei vilkaista nopeasti läpi ajatuksella "lähdetään pian pois" vaan niiden parissa viihdytään pitkään. 

Olisin halunnut laittaa postaukseeni kaikki ottamani kuvat mutta parempi on antaa tässä vain maistiainen. Kuvilla ei kuitenkaan koskaan tavoita sitä, mitä on kokenut, eikä sitä mitä haluaa teoksista sanoa. Siksi sanonkin vain että käykää katsomassa ja kokemassa itse! Näyttelyt avautuvat perjantaina 21.4, Hwan Happy Together on esillä 18.9 saakka ja kokoelmanäyttely ensi vuoden puolelle, 29.1 asti.

Kate Morton: Paluu Rivertoniin

Kate Morton: Paluu Rivertoniin
Ilmestynyt englanniksi nimillä The House at Riverton ja The Shifting Fog (2006)
Suomentanut Helinä Kangas
Bazar 2011
613 s.

Kate Mortonin tiiliskiviromaanit ovat olleet mieluisaa luettavaa, sekä sisällöltään että ulkoasultaan, niin myös hänen esikoisensa Paluu Rivertoniin. Tarina on monipolvinen ja lumoava. Iso väljä fontti tekee kirjasta helpon lähestyä ja tekstistä sujuvaa luettavaa. 

Jo tässä ensimmäisessä teoksessa Morton vie lukijan englantilaiseen kartanomiljööseen selvittämään menneisyyden tapahtumia. (Tämä kaava taitaa toistua lähes kaikissa hänen romaaneissaan.) Liki satavuotias Grace on jättänyt Rivertonin kartanon taakseen, mutta joutuu palaamaan sinne sekä muistoissaan että fyysisesti, kun kartanon traagisista tapahtumista ollaan tekemässä elokuvaa. 

Riverton on aina ollut seurapiirielämän keskus. Ensimmäinen maailmansota muuttaa kuitenkin myös kartanon arkea. Menetyksiltä ei vältytä, ja kartano saa uuden isäntäperheen. Grace on ollut nuorena tyttönä kartanossa ensin sisäkkönä, sittemmin perheen tyttärien kamarineitinä. Hän on heidän varjonsa, useimmiten näkymättömissä mutta aina läsnä. Palvelijana hän näkee ja kuulee kaikkea, mutta on aina uskollinen perheelle. Hän seuraa Hannahia Lontooseen ja näkee aivan uudenlaista elämää. Sotaa ei kuitenkaan seuraa pelkkä onni. Paratiisiin tunkeutuu käärme, joka on valmiina myrkyttämään nuorten naisten ja miesten elämän. Käärme seuraa mukana Lontoosta Rivertoniin, kohti vuotta 1924 ja väistämätöntä päätöstä.

Grace on ollut niin uskollinen Hannahille, että on jättänyt oman elämänsä mahdollisuudet käyttämättä. Koskaan hän ei ole sitä katunut, ei myöskään sinä yhtenä kohtalokkaana iltana. Hän on piilottanut tapahtumat mielensä sopukoihin eikä anna niiden palata ennen kuin viimeisinä elinpäivinään. Silloinkaan hän ei ole valmis paljastamaan muille kuin tyttärenpojalleen, mitä kartanossa oikeasti tapahtui.

Kolmatta valokuvaa en mielelläni edes katsoisi; haluaisin olla tunnistamatta sen henkilöitä, sijoittamatta kuvaa mihinkään aikaan tai paikkaan. Mutta tunnen nuo juhlavaatteisiin pukeutuneet ihmiset. Silloin pidettiin paljon juhlia, ja ihmiset nauttivat pukeutumisesta ja valokuvaajille poseeraamisesta. Kuva voisi olla mistä tahansa sellaisesta tilanteesta. Mutta ei. Tiedän, missä se on otettu, ja tiedän, mitä seuraavaksi tapahtuu. Muistan hyvin, mitä heillä kaikilla oli yllään. Muistan veren, sen muodostaman kuvion hänen vaalealla puvullaan, niin kuin sen päälle olisi heitetty pullo mustetta. En koskaan saanut tahraa kokonaan pois, eikä sillä olisi ollut mitään merkitystäkään. Minun olisi pitänyt heittää koko vaate menemään. Hän ei halunnut nähdä sitä silmissään, saati panna sitä ylleen.

Mutta tässä valokuvassa he eivät vielä tiedä siitä mitään. Hannah, Emmeline ja Teddy hymyilevät kameraan. Se on "ennen". Katson Hannahin kasvoja etsien niistä jotakin merkkiä, aavistusta tulevasta onnettomuudesta. Tietenkään sellaista ei ole. Hänen katseessaan näkyy korkeintaan odotusta. Tai kenties minä vain kuvittelen niin, koska tiedän, mitkä hänen tunteensa olivat.

Niin se vain on, että kartanot ruusutarhoineen ja salaisuuksineen ovat mukaansatempaavaa ja viihdyttävää luettavaa. Pidin erityisesti siitä, kuinka pitkälle historiaan tarina ulottui. Lisäksi oli erityisen kiinnostavaa päästä seuraamaan tapahtumia palvelijoiden kerroksesta, sivusilmällä nähtyinä, sivukorvalla kuultuina. Heidän keskinäiset suhteensa tuntuivat aivan yhtä tärkeiltä ja jopa kiinnostavammilta kuin herrasväen suhteet sekä toisiinsa että palveluskuntaan. 

Mitään yllätyksellistä kirjassa ei ole, mutta eipä se sellaista tarvitsekaan ollakseen kiehtova. Pidin kyllä siitä, että välillä oltiin useita vuosia Lontoossa eikä pysytty ainoastaan kartanon mailla. Se toi henkilöhahmoihin uusia ulottuvuuksia, uutta särmää. 

Päähenkilö Grace on aivan mahtava hahmo. Yllätyin siitä, etten ärsyyntynyt ollenkaan hänen "alamaisuudestaan", siitä että hän hylkää monia mahdollisuuksia onneen pysyttelemällä itsepäisesti Hannahin luona. Hän perustelee ratkaisunsa ja koska ei ole katkera, ei lukijankaan tarvitse harmitella hänen päätöksiään. 

Välillä mietin, että toivottavasti Morton keksii jatkossa jotain uutta, koska nyt vaarana on että hän alkaa toistaa itseään. Että hän kertoo samaa tarinaa samassa ympäristössä, vain eri henkilöillä. Seuraava suomennos Salaisuuden kantaja on tulossa ensi syksynä; luin äskettäin The Secret Keeperin englanniksi ja se on ollut tähän mennessä tylsin. Siinä poistutaan kartanomaisemasta mutta muuten tarina on tuttua Mortonia. Pidin alusta ja loppu oli todella hyvä, mutta keskikohta oli paikoitellen jopa puuduttavaa. Olen jo lainannut viimeisimmän kirja The Lake House ja aloitan sitä seuraavaksi, kuitenkin odotan sitäkin innolla. Samalla toivon, että mukana on ripaus jotain lisää, jotain yllättävää tai erilaista.

Paluu Rivertoniin on saanut paljon arvioita vuosien varrella, siitä on kirjoitettu muun muassa Amman lukuhetkessä, Lukutoukan kulttuuriblogissa, Le Masque Rougessa, Cilla in Wonderlandissa sekä Sonjan lukuhetkissä.

Helmet-lukuhaasteesta kuittaan kohdan "kirjassa joku kuolee".

Sieluni hymyt - haaste

Margit Tarukirja-blogista lähetti minulle Sieluni hymyt -haasteen, kiitos siitä! Haaste on lähtenyt liikkeelle Iltatähden syttyessä -blogista. Haasteessa on tarkoitus koota lyhyt, pitkä, ihan millainen tahansa lista asioista, jotka tekevät minut onnelliseksi. 

Minun listani koostuu yhdestä suuresta, tai ehkä sittenkin monesta pienestä asiasta. Onnelliseksi minut tekee elämä, todella monesta syystä.

Olen uskaltanut elämässä paljon. Olen tavoitellut paljoa ja saavuttanut paljon.

Uskalsin lähteä opiskelemaan ja vaihtaa alaa kolmekymppisenä. Opintojen myötä uskalsin irtisanoutua vakituisesta työpaikasta ja heittäytyä pätkätöihin, joista onneksi seurasi vakituinen työpaikka. 

Uskalsin lupautua maratonille, mistä seurasi uusi harrastus. uusia tuttavuuksia, uusia kokemuksia. 

Uskalsin lähteä avioliitosta, joka ulkopuolisten silmiin saattoi vaikuttaa liki täydelliseltä. Olen uskaltanut elää yksin, olla onnellinen yksin. Jos joskus tapaan Sen Oikean, hän on yksi onnen asia lisää, ei se ainoa joka tekee minut onnelliseksi.

Olen haaveillut asioista ja toteuttanut niitä. 

Olen käynyt Pariisissa ja päässyt töihin kirjastoon. 

Minulla on joitakin läheisiä ystäviä, joista osa on kulkenut mukana kauan, osa tullut elämääni vasta myöhemmin.  

Jos kuulisin kuolevani huomenna, voisin todeta eläneeni täyttä elämää ja kuolevani onnellisena. Olen tehnyt virheitä mutta en kadu niitä, sillä ne ovat tehneet minusta sen mitä olen nyt. Olen tehnyt sen mitä olen halunnut tehdä, ja kun tavoitteet ovat täyttyneet niin olen kehitellyt uusia. 

Haaste on kiertänyt blogeissa jonkin aikaa, mutta haastan silti muutamia mukaan, toivottavasti ei tule samoille blogeille viidettä kertaa :) Eli Hannan kirjokansi, Koti meidän sekä Cats, books & me, nappaatteko tähän kiinni? :)