Ilmestynyt englanniksi nimillä The House at Riverton ja The Shifting Fog (2006)
Suomentanut Helinä Kangas
Bazar 2011
613 s.
Kate Mortonin tiiliskiviromaanit ovat olleet mieluisaa luettavaa, sekä sisällöltään että ulkoasultaan, niin myös hänen esikoisensa Paluu Rivertoniin. Tarina on monipolvinen ja lumoava. Iso väljä fontti tekee kirjasta helpon lähestyä ja tekstistä sujuvaa luettavaa.
Jo tässä ensimmäisessä teoksessa Morton vie lukijan englantilaiseen kartanomiljööseen selvittämään menneisyyden tapahtumia. (Tämä kaava taitaa toistua lähes kaikissa hänen romaaneissaan.) Liki satavuotias Grace on jättänyt Rivertonin kartanon taakseen, mutta joutuu palaamaan sinne sekä muistoissaan että fyysisesti, kun kartanon traagisista tapahtumista ollaan tekemässä elokuvaa.
Riverton on aina ollut seurapiirielämän keskus. Ensimmäinen maailmansota muuttaa kuitenkin myös kartanon arkea. Menetyksiltä ei vältytä, ja kartano saa uuden isäntäperheen. Grace on ollut nuorena tyttönä kartanossa ensin sisäkkönä, sittemmin perheen tyttärien kamarineitinä. Hän on heidän varjonsa, useimmiten näkymättömissä mutta aina läsnä. Palvelijana hän näkee ja kuulee kaikkea, mutta on aina uskollinen perheelle. Hän seuraa Hannahia Lontooseen ja näkee aivan uudenlaista elämää. Sotaa ei kuitenkaan seuraa pelkkä onni. Paratiisiin tunkeutuu käärme, joka on valmiina myrkyttämään nuorten naisten ja miesten elämän. Käärme seuraa mukana Lontoosta Rivertoniin, kohti vuotta 1924 ja väistämätöntä päätöstä.
Grace on ollut niin uskollinen Hannahille, että on jättänyt oman elämänsä mahdollisuudet käyttämättä. Koskaan hän ei ole sitä katunut, ei myöskään sinä yhtenä kohtalokkaana iltana. Hän on piilottanut tapahtumat mielensä sopukoihin eikä anna niiden palata ennen kuin viimeisinä elinpäivinään. Silloinkaan hän ei ole valmis paljastamaan muille kuin tyttärenpojalleen, mitä kartanossa oikeasti tapahtui.
Kolmatta valokuvaa en mielelläni edes katsoisi; haluaisin olla tunnistamatta sen henkilöitä, sijoittamatta kuvaa mihinkään aikaan tai paikkaan. Mutta tunnen nuo juhlavaatteisiin pukeutuneet ihmiset. Silloin pidettiin paljon juhlia, ja ihmiset nauttivat pukeutumisesta ja valokuvaajille poseeraamisesta. Kuva voisi olla mistä tahansa sellaisesta tilanteesta. Mutta ei. Tiedän, missä se on otettu, ja tiedän, mitä seuraavaksi tapahtuu. Muistan hyvin, mitä heillä kaikilla oli yllään. Muistan veren, sen muodostaman kuvion hänen vaalealla puvullaan, niin kuin sen päälle olisi heitetty pullo mustetta. En koskaan saanut tahraa kokonaan pois, eikä sillä olisi ollut mitään merkitystäkään. Minun olisi pitänyt heittää koko vaate menemään. Hän ei halunnut nähdä sitä silmissään, saati panna sitä ylleen.
Mutta tässä valokuvassa he eivät vielä tiedä siitä mitään. Hannah, Emmeline ja Teddy hymyilevät kameraan. Se on "ennen". Katson Hannahin kasvoja etsien niistä jotakin merkkiä, aavistusta tulevasta onnettomuudesta. Tietenkään sellaista ei ole. Hänen katseessaan näkyy korkeintaan odotusta. Tai kenties minä vain kuvittelen niin, koska tiedän, mitkä hänen tunteensa olivat.
Niin se vain on, että kartanot ruusutarhoineen ja salaisuuksineen ovat mukaansatempaavaa ja viihdyttävää luettavaa. Pidin erityisesti siitä, kuinka pitkälle historiaan tarina ulottui. Lisäksi oli erityisen kiinnostavaa päästä seuraamaan tapahtumia palvelijoiden kerroksesta, sivusilmällä nähtyinä, sivukorvalla kuultuina. Heidän keskinäiset suhteensa tuntuivat aivan yhtä tärkeiltä ja jopa kiinnostavammilta kuin herrasväen suhteet sekä toisiinsa että palveluskuntaan.
Mitään yllätyksellistä kirjassa ei ole, mutta eipä se sellaista tarvitsekaan ollakseen kiehtova. Pidin kyllä siitä, että välillä oltiin useita vuosia Lontoossa eikä pysytty ainoastaan kartanon mailla. Se toi henkilöhahmoihin uusia ulottuvuuksia, uutta särmää.
Päähenkilö Grace on aivan mahtava hahmo. Yllätyin siitä, etten ärsyyntynyt ollenkaan hänen "alamaisuudestaan", siitä että hän hylkää monia mahdollisuuksia onneen pysyttelemällä itsepäisesti Hannahin luona. Hän perustelee ratkaisunsa ja koska ei ole katkera, ei lukijankaan tarvitse harmitella hänen päätöksiään.
Välillä mietin, että toivottavasti Morton keksii jatkossa jotain uutta, koska nyt vaarana on että hän alkaa toistaa itseään. Että hän kertoo samaa tarinaa samassa ympäristössä, vain eri henkilöillä. Seuraava suomennos Salaisuuden kantaja on tulossa ensi syksynä; luin äskettäin The Secret Keeperin englanniksi ja se on ollut tähän mennessä tylsin. Siinä poistutaan kartanomaisemasta mutta muuten tarina on tuttua Mortonia. Pidin alusta ja loppu oli todella hyvä, mutta keskikohta oli paikoitellen jopa puuduttavaa. Olen jo lainannut viimeisimmän kirja The Lake House ja aloitan sitä seuraavaksi, kuitenkin odotan sitäkin innolla. Samalla toivon, että mukana on ripaus jotain lisää, jotain yllättävää tai erilaista.
Paluu Rivertoniin on saanut paljon arvioita vuosien varrella, siitä on kirjoitettu muun muassa Amman lukuhetkessä, Lukutoukan kulttuuriblogissa, Le Masque Rougessa, Cilla in Wonderlandissa sekä Sonjan lukuhetkissä.
Helmet-lukuhaasteesta kuittaan kohdan "kirjassa joku kuolee".
Paluu Rivertoniin on niin ihana! Olen lukenut kirjan kahdesti ja se on suosikkini Mortonilta, vaikka muutkin suomennokset ovat mahtavia. Mortonin ajan ja paikan kuvaus on niin mahtavaa, ja tiiliskivi menee tosi äkkiä. <3 Kaukaiset hetketkin sai kovasti kritiikkiä bloggareilta, mutta minä rakastin sitä. Odotan siis kovasti seuraavaakin suomennosta. :)
VastaaPoistaMuistan kun bloggasin Kaukaisista hetkistä, tuntui että olin yksi harvoista joka tykkäsi varauksetta. Onhan nämä tiilikiviä mutta en jättäisi mitään pois, muuten tarina lässähtäisi. :)
PoistaLuin ensimmäisen Mortonini tänä vuonna, Kaukaiset hetket. Kirja oli vähän liian pitkä ja alkoi palkita lukijaansa vasta puolen välin jälkeen. Kannatti silti lukea. Kiitos postauksesta! Tämä Paluu Rivertoniin pääsee lukujonooni.
VastaaPoistaKannattaa lukea kaikki! Suomeksi on myös Hylätty puutarha, se(kin) on todella ihana.
PoistaOlen lukenut ts. kuunnellut vain tämän ja tuon Hylätyn puutarhan. Aivan mahtavia romskuja! Erityisesti Paluu Rivertoniin. En miellä itseäni aina tämän tyyppisen kirjallisuuden ystäväksi, mutta ehkä oikeasti olen sitä, kun kirja on hyvä. Tai ehkä olen sitä, jos kirja vain ei ole huono ;) Tämä on kyllä tosiaan hyvä. En osaa sanoa, mikä kirjassa viehätti niin kovasti, osittainhan asiat olivat aika ennalta-arvattavia, mutta se ei haitannut tippaakaan. Toi vain lisätyydytystä, että minähän tiesin.
VastaaPoistaEn ole uskaltautunut kokeilemaan enempää Mortonia ihan siksi, että kahden näin hienon jälkeen jotenkin pelkään pettymystä. Tunnetteko tunteen? Olen itse törmännyt siihen aiemminkin.
Hei ja pahoittelut, tämä kommentti on mennyt minulta täysin ohi, nyt vasta huomasin! :( Mä olen tykännyt kaikista Mortoneista, niissä on niin kiehtova miljöö ja vaikka tarinoissa on keskenään samoja piirteitä niin aina niissä on jotain uutta.
PoistaTunnistan tunteen, jotkut kirjat ovat niin hyviä, että niiden lukemisesta tulee valtavan onnelliseksi. Seuraava kirja voikin tuntua laimealta, ja silloin miettii että eikö todella pääse siihen kiinni vai johtuuko tunne vielä siitä edellisestä lukukokemuksesta.