Noah Hawley: Ennen syöksyä

Noah Hawley: Ennen syöksyä
Englanninkielinen alkuteos Before the Fall (2016)
Suomentanut Markku Päkkilä
Otava 2017
490 s.

Noah Howley on paitsi kirjailija myös käsikirjoittaja. Huomasin tosin vasta kirjan luettuani, että hän on ollut tekemässä yhtä suosikkisarjoistani, Bonesia. En tiedä, olisiko tieto muuttanut lukukokemusta, ehkä. Olisin saattanut asettaa kirjalle suuret miellyttämispaineet. Nyt lähdin lukemaan "vain" etuliepeen esittelytekstin varassa, toki sekin antoi odottaa kiinnostavaa tarinaa. 

Hän miettii sitä isoa aaltoa. Sen vaimeaa kumua. Sen kohoamista näkökenttään. Korkeuksiin kurottavaa suolavesijyrkännettä kuunvalossa, hiipimässä takaapäin heitä kohti kuin sadun jättiläinen. Se lähestyi ääneti kuin aave, sieluton ja tarkoitukseton vihollinen. Luonto kaikkein vaarallisimmillaan ja ankarimmillaan. Hän oli tarttunut poikaan ja sukeltanut. 

Yksityiskone lähtee Martha's Vineyardista kohti New Yorkia kyydissään yksitoista matkustajaa. Jotain odottamatonta tapahtuu, ja pian lähdön jälkeen kone putoaa mereen. Yhdeksän ihmistä kuolee, kaksi selviytyy. Eloon jää Scott Burroughs, mies jolle tarjottiin lentokyytiä kotiin, sekä pieni poika JJ. Yöllisessä meressä Scott suorittaa sankariteon, ui tuntikausia, kilometritolkulla, kunnes lopulta löytää rantaan. Pian Scott huomaa olevansa valtaisan mediahuomion kohteena, niin hyvässä kuin pahassa. Hän on urhoollinen sankari, joka pelasti pienen pojan hengen. Kuka hän on, ja miksi hän oli koneessa? Miksei hän muista turman yksityiskohtia? Miksi hän on maalannut tauluja katastrofeista, muun muassa lentokoneturmasta? On myös liuta muita kysymyksiä. Oliko kyseessä onnettomuus vai rikos? Jos rikos, niin kuka oli varsinainen kohde? Median lisäksi asia kiinnostaa noin viittä eri virastoa, jotka yrittävät yhteistyössä saada Scottin muistamaan tapahtumat tarkasti. 

Lukijalle avataan vähän kerrassaan henkilöiden elämää; heidän elämänsä tärkeitä sattumuksia miltei loppuun saakka. Lukija saa pohtia samoja kysymyksiä kuin viranomaiset ja toimittajat, saa arvailla syytä ja mahdollista syyllistä. Hän saa miettiä, keitä koneessa olleet oikein ovat, hän saa tietää salaisuuksia, joutuu valitsemaan uskooko vai epäileekö. Jos jotain olisin toivonut niin sitä, että "täydelliset pikkuvaimot" Margaret Bateman ja Sarah Kipling olisivat olleet jotain lisää. Että jompikumpi olisi esimerkiksi vaihtanut henkilöllisyyttä tai elänyt kaksoiselämää. 

Aallonharja kohosi heidän ylleen vavahdellen, se oli viisikerroksinen talo hallitun romahduksen partaalla, ja sitten hän sukelsi, puristi pojan itseään vasten ehtimättä vetää edes henkeä ennen kuin keho otti ohjat, sillä se ei voinut jättää selviytymistä mielen abstraktin askartelun varaan. Jalat potkivat, hän vajosi mustaan veteen, tunsi miten aallon pyöritys tempaisi kaiken mukaansa ja sitten alkoi kamppailu vajoamisen hellittämätöntä painetta vastaan, kun hirviön kourat vetivät häntä syvyyksiin niin ettei tehtävissä ollut muuta kuin pidellä pojasta kiinni ja selviytyä.

Takakannessa The New York Times sanoo tämän olevan "yksi vuoden parhaista jännitysromaaneista". Sellaisena en tätä pidä, nimittäin jännityskirjana. Yhtenä parhaista kylläkin. Scottin ja JJ:n yöllinen taistelu meren armoilla on vavisuttavaa luettavaa. Pidän siitä, että henkilöistä paljastuu vähitellen uusia puolia, että alussa saatu ensivaikutelma saattaakin osoittautua täysin vääräksi. Pidän myös siitä, että vaikka luvut ovat suhteellisen lyhyitä, ei tarinassa hypähdellä nopeilla leikkauksilla, ajassa ja paikassa, sinne ja tänne. 

Kiinnostavuutta lisää se, että tapahtumille on monta mahdollista kulkua, monta mahdollista vaikuttajaa, ja kaikki linjat ovat sekä yhtä mahdollisia että auki ihan viimeisille sivuille asti. Loppuratkaisusta jäi jännä tunne, toisaalta olo että niinpä tietenkin, toisaalta että ai näinkö se sitten meni. En osaa päättää, onko loppuratkaisu mielestäni "oikea" vai ei. Olen samaan aikaan pettynyt sekä ratkaisuun että syylliseen (voi mitä menit tekemään!), ja kuitenkin iloinen että kaikelle löytyi syy. 

Helmet-lukuhaasteessa ruksaan kohdan 41, "valitse kirja sattumanvaraisesti". Löysin tämän kirjaston uutuuspöydältä, kansi ei erityisemmin pistänyt silmään tai houkutellut lukemaan. Lievetekstin perusteella päädyin lainaamaan tämän ja onneksi tein niin. 

Lisäksi osallistun tällä Lukupinon Yhdysvallat-haasteeseen. Ennen syöksyä sopinee kohtaan 6, "New Yorkiin sijoittuva kirja". Ei siellä koko aikaa olla mutta osa kumminkin.  

Michael Connelly: Yövuoro

Michael Connelly: Yövuoro
Englanninkielinen alkuteos The Late Show (2017)
Suomentanut Tero Valkonen
Gummerus 2018
390 s.
Kustantajalta saatu ennakkokappale

Michael Connelly on dekkaristi, joka on minulle tuttu vain nimenä. Ei ole kauaa siitä, kun mietin että pitäisi lukea Harry Bosch - sarja. Tai ainakin kokeilla paria ensimmäistä että tykkäänkö. Hauska sattuma, että samoihin aikoihin postiluukusta kolahti Connellyn uutuussarjan avausosa. Yövuoro tuo estradille topakan naispoliisin Renée Ballardin. Aiemmin päivävuorossa työskennellyt Ballard on siirretty yötöihin, kun hän on syyttänyt toista poliisia seksuaalisesta häirinnästä. Ilman kollegoiden tukea jääminen sattuu, mutta Ballard ei anna periksi. Perhana, hän on poliisi ja poliisina pysyy!

Yövuorolaiset tulevat ensimmäisenä tapahtumapaikalle, tekevät alustavan kartoituksen ja aamulla antavat jutun päivävuorolaisille. Seuraavana yönä tulee uusia juttuja, sitä seuraavana taas uusia. Kunnes tulee yö, jolloin kaikki muuttuu. Tapahtuu kaksi väkivaltarikosta, joista kumpikaan ei jätä Ballardia rauhaan. Hän luovuttaa jutut päivävuorolaisille, mutta jatkaa tutkimuksia omin päin, sääntöjä uhmaten ja kiertäen. Vaarallistahan se on, etenkin kun hän pääsee rikollisten iholle.

Hän tajusi, että siinä oli avainhetki. Chastain oli pannut pussiin jotain - Ballardin mielestä se näytti mustalta napilta - kun Olivas oli selin ja katsoi Ballardiin. Chastain oli selin myös tohtori J.:hin nähden, joten tämäkään ei nähnyt, mitä tapahtui. 

Eivät konstaapelit pussita rikospaikalla todistusaineistoa. Se on rikostutkijoiden hommaa. Sitä paitsi oli vielä aivan liian varhaista todistusaineiston talteenottoon. Rikospaikka oli tuore, ruumiit olivat yhä paikoillaan eikä 3D-kameraa ollut edes valmisteltu käyttöön. Mitä Chastain oikein puuhasi? Mikä takia hän rikkoi ohjesääntöä ja vei rikospaikalta jotain ennen kuin se ja sen sijainti oli pantu kirjoihin ja kansiin?

Lukemisesta jäi vähän ristiriitainen olo. Mietin pitkään, että mikä tässä oikein tökki. Lopulta keksin yhden asian: kielellinen kontrasti Ballardin työn ja vapaa-ajan välillä. Työosio on ajoittain melkoista kapulakieltä, korostuen kirjan loppupuolella, kun rikostutkimusosasto, voimankäyttöyksikkö jne toistuvat vähän väliä. Hänen vapaalla ollessaan puhutaan surffauksesta (ei lainelautailusta) ja suppailusta (ei sup-lautailusta), isoäitiä kutsutaan havaijilaiseen tapaan Tutuksi. Myös jotkut yksittäiset lauseet, kuten "[H]än naputteli lyhyitä, selviä lauseita, jotka tehostivat hänen tutkimuksesta laatimaansa narratiivia" ovat kummallisia. Jos alkuperäistekstissä on käytetty sanaa "narrative", miksi sitä ei ole käännetty selostukseksi, olkoonkin Ballard opiskellut journalistiikkaa? 

Ballardin hahmosta tykkäsin ja tykkään paljon. Hän on samaan aikaan rempseä ja rento mutta myös tiukan päämäärätietoinen. Töissä keskitytään töihin, vapaalla laitetaan aivot narikkaan ja suppaillaan. Iso plussa siitä, että päähenkilö ei ole päihdeongelmainen vaan harrastaa liikuntaa ja ulkoilee paljon. Ihanaa, että rentoutuskeinona on lautailu eikä viinipullo! 

Vaikka kirjassa on kohtalaisen paljon sivuja, se on täyttä asiaa. Välissä ei ole turhaa jaarittelua vaan koko ajan mennään eteenpäin, hitaasti mutta varmasti. Plussaa siitäkin, että henkilöhahmoja on suhteellisen vähän, heidät ja heidän nimensä on helppo muistaa. 

Kaikkinensa viihdyin kirjan seurassa niin hyvin, että se ei riittänyt läheskään koko hiihtolomaviikoksi. Olisi kai pitänyt hidastella mutta kun en malttanut. Seuraavaa osaa odotellessa :)

Kirjan on lukenut myös Mai Laakso.

Satu Rämö: Islantilainen kodinonni. Perhe-elämää viikinkien malliin

Satu Rämö: Islantilainen kodinonni. Perhe-elämää viikinkien malliin
WSOY 2018
191 s.

Yksi asia, joka nosti Islanti-faniuteni sfääreihin, oli Satu Rämön kirja Islantilainen voittaa aina. Nyt kolme vuotta myöhemmin olen käynyt Islannissa ja lukenut useita kirjoja, niin faktaa kuin fiktiota. Mutta mieli halajaa aina lisää. Olinkin innoissani, kun sain käsiini uunituoreen kirjan Islantilainen kodinonni. 

Tällä kertaa päästään seuraamaan islantilaista lapsiperhe-elämää. Nähdään millaista on odotusaika, sukulaiset, viranomaiset, työnantajat, lasten syntymäpäivät, lomat... Yksityinen ja yleinen kulkevat kiinnostavasti rinnakkain, kun kurkistetaan sekä Rämön perheen arkeen että kuullaan miten yhteiskunnassa suhtaudutaan lapsiperheisiin. Olen yllättynyt siitä, kuinka paljon myönteisemmin asioihin suhtaudutaan Islannissa kuin Suomessa. Kaikki työnantajat osallistuvat vanhempainvapaiden kustannuksiin, ja molempien vanhempien on "pakko" pitää vapaata. Raskaus ja vanhemmuus eivät ole ongelmia. Ei kaikki tietenkään ole ruusunpunaista; vanhempainvapaa on yhteensä vain 9 kk mutta lapsi pääsee päiväkotiin vasta 2-vuotiaana. Onkin aikamoinen palapeli sovittaa yhteen työ ja lastenhoito. Toisaalta, lapset voi viedä mukanaan töihin, jos hoitoapuna ei ole isovanhempia tai muita sukulaisia. Myös naapuriapu on paljon käytettyä.

Oli vaikea valita sitaattipätkää. Kirjassa on niin paljon mielenkiintoista asiaa, että melkein joka aukeamalta voisin nostaa esiin jotain. Islantilaisten ja suomalaisten perhe-elämässä on niin paljon eroja, että suomalainen lukija on välillä ihmeissään. Eikä mitenkään huonolla tavalla, vaan usein ihaillen että kuinka näppärästi monimutkaiset asiat on järjestetty. Nostan esiin muutaman esimerkin, jotka itse koen erityisen kiinnostavina. 

Islantilaiset eivät väheksy äidin - tai isän - roolia, mutta he eivät myöskään halua nostaa sitä erilliselle jalustalle. (...) Jälkeläisten olemassaoloa ja heidän mukanaan tuomaan onnea juhlitaan lasten syntymäpäivinä, ei äitien tai isien kunniaksi tehtyinä päivinä.

Islannissa kukaan ei ole koskaan kummastellut anoppimme aktiivista osallistumista perhe-elämäämme, koska täällä lapset, vanhemmat ja isovanhemmat kuuluvat siihen yhteen ja samaan perheeseen. Suomalaisilta puolitutuilta sen sijaan saan joskus kummastelevia ja välillä melko ilkeitäkin, tosin huoleen verhottuja kysymyksiä anoppimme jaksamisesta. Rohkeimmat ovat jopa ihmetelleet, voiko lapsistamme tulla tasapainoisia aikuisia, koska he viettävät niin paljon aikaa mummolassa. (...) Pidän sitä tavattomana rikkautena, että lapsella on yhden tai kahden läheisen aikuisen sijasta vaikka kolme luottoaikuista. 

Kun tähän rauhan, kovapalkkaisuuden ja täystyöllisyyden tyyssijaan yhdistyy islantilaisten tyytyväisyys omaan itseensä ja erinomaiseen maahansa, syntyy niin paljon bling blingiä, että se peittää alleen muutamia sokeita pisteitä, jotka koskettavat myös lapsia ja nuoria. Ne ovat köyhyys ja väkivalta. 

Islannissa lasten olemassaoloa ei ole tapana jatkuvasti korostaa. Ei Reykjavíkissa tai muualla Islannissa ole lapsiystävällisiä kahviloita tai lapsiystävällisiä ravintoloita. On vain kahviloita ja ravintoloita. (...) Lapsiin ei kiinnitetä erityishuomiota siksi, että he ovat lapsia, mutta toisaalta heitä ei myöskään suljeta ulkokehälle siksi, että he ovat lapsia. Lapset ovat kuin muutkin ihmiset. Vähän lyhempiä ja kärsimättömämpiä vain. 

Minulla ei ole lapsia, mutta siitä huolimatta pidän kirjaa valtavan kiinnostavana. Yksi tekijä on se, että tässä ei keskitytä vaippa-arkeen vaan perhettä käsitellään laajemmin, yhteiskunnallisena ilmiönä. Mukana on niin valtakunnanpolitiikkaa kuin päiväkotiarkea, äitiyden pelkoa kuin terveydenhoitoa.  Unohtamatta sitä että kyseessä on kahden kulttuurin perhe. Perheinstituutiota tarkastellaan monelta kantilta, mutta pieni pilke silmäkulmassa. Perhe voi olla pyhä asia mutta ei sen tarvi olla haudanvakava. 

Tykkään hirmuisen paljon Rämön kirjoitustyylistä. Hän voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan vaikka lampaiden keräämisestä (tässä nähdään sitä vain pikaisesti) ja olisin kiinnostunut siitäkin. Teksti on kepeää, mutta ei kritiikitöntä höttöä. 

Pohdin tässä jo mahdollisia jatko-osia. Miltä kuulostaisi kirja matkustamisesta? Missä ja miten islantilaiset matkustavat, niin kotimaassa kuin ulkomailla? Mitä islantilaiset ajattelevat saarensa valtaavasta hirveästä turistivirrasta, joka vuosi vuodelta vain kasvaa? Mitä tapahtuisi, jos "kaikille pakolliset" kohteet kuten Kultaisen kierroksen Geysir ja Gullfoss tulisivat maksullisiksi kohteiksi?

Helmet-lukuhaasteessa täyttyy kohta 19, "kirja käsittelee vanhemmuutta".

Jari Järvelä: Se ken tulee viimeiseksi

Jari Järvelä: Se ken tulee viimeiseksi
Tammi 2017
270 s.

Jari Järvelä on kirjailija, jonka kirjoista ei koskaan tiedä mitä on luvassa. Se on ehdottomasti etu, voi olla varma ettei koskaan tule tunnetta että hän kirjoittaa samaa kirjaa uudelleen ja uudelleen. Olen aiemmin lukenut kirjat Château Inkeroinen, Parempi maailma ja Särkyvää. Kun luin Se ken tulee viimeiseksi -kirjan esittelytekstiä, tuumin että tämäkin on pakko lukea.

Idea on mainio: Christiemäinen tarinakulku, jossa joukko ihmisiä on eristettynä, ja vähitellen kuolema korjaa satoa. Väkeä tipahtaa joukosta yksi kerrallaan, melko tiiviiseen tahtiin. Jäljellä olevat muuttuvat koko ajan vainoharhaisemmiksi, miettiessään kuka joukosta on syyllinen. Christie kohtaa nykyajan; mukana on tosi-tv. 

Alussa mukana on kymmenen henkilöä. Heidät on valittu tuhansien hakijoiden joukosta osallistumaan kilpailuun, jonka palkintona on miljoona euroa. Tehtävä ei ole helppo; on käveltävä läpi Euroopan vaarallisin vaellusreitti GR20. Mukana telttakamppeet ja kenttäradio, josta he saavat satunnaisesti ohjeita matkantekoon. Kilpailun järjestää mystinen herra Pohjonen, joka on itse vaeltanut reitin läpi ja muuttunut sitä myöten luuserista rikkaaksi ja menestyväksi. Joukkio lähtee matkaan toiveikkaana, mutta tunnelma muuttuu pian. Kukaan ei ole osannut aavistaa, kuinka raskas vaellusreitti on. Jokaisella on myös oman elämän painolastit kannettavana, eikä kantapäitä koputteleva kuolema helpota asioita. 

Muutkin sulkivat silmänsä, yksi kerrallaan. Välillä yksi silmä raottui, varmisti ettei kukaan yrittänyt mitään, vaikka lyödä kivenmurikalla toista hengiltä. Jos jonkun jalka liikahti ja loiskautti vettä, kaikki neljätoista silmää rävähtivät hetkeksi auki, kunnes ne taas sulkeutuivat. 

Laskettujen silmäluomien takana pääkopissa myllersi. Yksi laski kuinka paljon miljoona oli jaettuna seitsemällä, toinen mietti montako kolmesta oli tapettu: yksi, kaksi vai kaikki kolme? Kolmas koetti tasata hengitystään ja ajatteli, että vedessä alkoi olla hyytävän kylmä mutta hän ei voisi nousta ensimmäiseksi, koska silloin kaikki epäilisivät häntä syylliseksi. Eivätkä olisi hirveän väärässä. 

Tykkäsin kirjasta kovasti. Järvelä osaa kirjoittaa fyysisesti ja intensiivisesti, niin että lukija tuntee keskipäivän kuumuuden ja kenkien hiertämät rakot, tuntee olevansa osa retkuetta. Väistämättä lukija joutuu mukaan miettimään, keitä on enää jäljellä, kuka lähtee seuraavaksi, kuka ja mitä on kaiken takana. 

Henkilöhahmot ovat herra Pohjosta myötäillen luusereita. Käsittämättömän avuttomia ja typeriä ja turhamaisia ja ja ja! Samaan aikaan hirveän ärsyttäviä ja hassuja. Pakko myöntää, että tykkään kaikista mutta tykkään heistä sen verran vähän etten ole erityisen pahoillani kuolemista. Jos se on ollut Järvelän tarkoituskin niin hyvin on onnistunut! :)  

Loppuratkaisua en tietenkään paljasta, toteanpa vaan että se on varsin yllätyksellinen ja laittaa lukijan miettimään lukemaansa ihan uudelta kantilta. Melkeinpä tekisi mieli lukea kirja uudelleen, testata miten lukukokemus muuttuu kun tietää loppuratkaisun. 

Helmet-lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 26, "kirja kertoo paikasta, jossa et ole koskaan käynyt". Vaeltamisesta minulla on kokemus vain kahden päivän Kolin reissulta, mutta olemme ystävien kanssa miettineet että seuraavat lomakohteet voisivat olla sellaisia missä pääsee patikoimaan. GR20 on ilmeisesti olemassa, ihan sinne eivät taitoni ja uskallukseni vielä riitä mutta ehkä joskus...  

Teatterissa: Lemminkäinen Kansallisteatterissa

Tunnustan, en ole vielä lukenut Juha Hurmeen Niemeä. Kirjaan perustuu Hurmeen näytelmä Lemminkäinen, riemastuttavan hauska elämys, joka Hurmeen mukaan ei kerro mitään mistään. Katsojalla ei siis ole paineita, ei tarvi miettiä että ymmärränkö mitä tekijät haluavat sanoa. Tottakai tästäkin saa kaivettua esiin vaikka mitä, jos niin haluaa, vaikkapa suomalaisten suhtautumisesta alkoholiin tai eriarvoisesta äidinrakkaudesta. 

Tällä kertaa Lemminkäinen ei olekaan Lemminkäinen, tai on mutta häntä tai heitä on kaksi. On sisko-Lemminkäinen (Marja Salo) ja veli-Lemminkäinen (Tomi Alatalo). Heidän äitinsä (Kristiina Halttu) tylyttää tyttöä ihan kunnolla, vaikka tämä on parivaljakosta se rohkea ja päättäväinen. Äidille poika on arvokas, ykkönen, huolimatta tämän hummailuista. 

Vaikka näytelmä ei kerro mitään mistään, on siinä jonkinlainen juonikuvio taustalla. Ollaan yritysmaailmassa, Lemminkäisperheellä, Fleming-Lemminkäisen vaimolla Kyllikillä (Saara Kotkaniemi) sekä Tieralla (Antti Pääkkönen) ja Tuiralla (Terhi Panula) on firma, joka valmistuttaa Tallinnassa rautamiekkojen halpakopioita. Samoilla markkinoilla kilpailee Louhivuori (Cécile Orblin), joka pyrkii kaikin keinoin saamaan koko bisneksen itselleen. 

Edellä mainittu ei suinkaan ala esityksen alussa, ei, ensin kerrataan historiaa pitkältä ajalta mutta tiiviisti. Niemi on ehkä maailman reunalla, mutta on sieltä lähdetty maailmaa tutkimaan, on toki, vaikka lopulta aina palattu kotiin.  Elämä ei ole turhan stressaavaa, sitä alleviivaavat myös loistavat musiikkinumerot. Näyttelijäkaarti pääsee kokonaisuudessaan esittämään laulun lahjojaan, ja niitä todella löytyy. Stemmoja on melkein yhtä monta kuin on laulajaakin. Itse laulut ovat jotain aivan mieletöntä, hauskaa ja haikeaa, laidasta laitaan. Koreografiat ovat kirsikka kakun päällä. Jos ennen tätä päässäni soi Veriruusut, nyt soi "pullo ja puteli". Lavalla on myös kaksi muusikkoa (Oskari Lehtonen ja Jesse Ojajärvi), jotka luovat hienoja äänimaisemia ja pomppaavat tarvittaessa näyttelemäänkin. 

On tämä sellainen huumoripläjäys, että jopa minä nauroin ääneen. Ja se on paljon se! Aika monta kertaa olen esityksissä kuunnellut muiden naurua ja ollut että "aha. joo". Nyt nauratti ja moneen kertaan. 

Tämä on teatteritaiteen ilotulitus, mutta ei kuitenkaan sillisalaattia jossa ei olisi päätä eikä häntää. Toisiaan seuraavissa kohtauksissa on jonkinlainen logiikka ja yhteys. Äkkiseltään voisi luulla että tuloksena on kakofonia, kun kalevalainen poljento kohtaa kullan kimalluksen ja Pärmäkosken, mutta niin ei suinkaan ole. Tuloksena on riemua, yllätyksiä ja pohdintapysähdyksiä. 

Huikea esitys, suosittelen lämpimästi! Mietin, että saatan käydä toisenkin kerran irtautumassa arjesta. 

Kiitokset Kansallisteatterin Bloggariklubille teatterilipusta.

Kuvat: Tommi Mattila

Lemminkäinen Kansallisteatterissa koko kevään

Käsikirjoitus ja ohjaus Juha Hurme

Rooleissa Marja Salo, Tomi Alatalo, Kristiina Halttu, Saara Kotkaniemi, Antti Pääkkönen, Terhi Panula, Cécile Orblin

Muusikot Oskari Lehtonen ja Jesse Ojajärvi

Musiikki Petra Poutanen-Hurme

Koreografia Saara Hurme

Taistelukoreografia Seppo Kumpulainen

Lavastus ja puvut Heini Maaranen 

Valot Kalle Ropponen

Lars Mæhle: Kuka tuli sisälle ulkokengät jalassa & Kuka vei silmälasit

Lars Mæhle: Kuka tuli sisälle ulkokengät jalassa & Kuka vei silmälasit
Norjankieliset alkuperäisteokset Hvem gikk med utesko inne? & Hvem har tatt brillene? (2017)
Suomentanut Eeva-Liisa Nyqvist
Kuvittanut Odd Henning Skyllingstad
Tactic 2018
33 s. molemmissa

Oijoijoi, nyt on lastenkirjastotäti innoissaan! Aivan mahtava idea: lapset selvittävät päiväkodissa tapahtuvia outoja juttuja :) Hyvää ideaa on seurannut ihan yhtä mahtava toteutus. Sarjan kaksi ensimmäistä osaa on saatu suomeksi samaan aikaan, hyvä niin. Lisää odotellessa!

Harakanpesä on tuikitavallinen päiväkoti. Paitsi että... Toisinaan siellä tapahtuu outoja. Kesken juhlavalmistelujen lattialla näkyy kuraisia jalanjälkiä. Kuka on tehnyt sotkua? Leo ja Liisa alkavat tutkia asiaa. Viivottimen ja hoksottimiensa kanssa he etsivät johtolankoja, eikä kukaan jää epäilysten ulkopuolelle. Syyllinen onneksi löytyy ja juhlat pääsevät vauhtiin. 

Toisessa kirjassa Elinan silmälasit katoavat yhtäkkiä, kesken ruuanlaiton. Leo ja Liisa pääsevät tekemään tutkimuksia, ja jälleen nämä Päiväkotidekkarit  ratkaisevat tapauksen.  

Tykkäsin molemmista kirjoista ihan hirmuisen paljon. Kuvituksella on tietysti suuri merkitys, kun kyseessä on pienille lapsille suunnattu kirja. Odd Henning Skyllingstadin kuvitus on oivallinen ja hauska. Lapsilla ja aikuisilla on harvinaisen monipuolinen ja onnistunut ilmevalikoima. Kirjojen sivuja ei ole tukittu runsailla yksityiskohdilla vaan päiväkotiympäristö on hyvin tutunoloinen ja simppeli. 

Tarinat ovat lyhyitä ja tekstimäärä yhdellä sivulla varsin pieni, joten kirjat sopivat hyvin myös aloitteleville lukijoille. Ja mikä tärkeintä, tarinat ovat lyhyydestään huolimatta kokonaisia, ei vain peräkkäin lätkäistyjä lauseita.