Pirkko Soininen: Signe

 

Pirkko Soininen: Signe 

Bazar 2024

224 s.

Valokuvaaja Signe Brander makaa Sipoossa Nikkilän sairaalassa, elämänsä viimeisinä päivinä. Aurinko luo seinille varjoja ja houkuttelee Signen muistelemaan menneitä vuosia ja elämänsä valokuvia. Muinaismuistoyhdistys osti häneltä Helsinki-kuvia, kuvia rakennuksista jotka purettaisiin ja joiden tilalle rakennettaisiin uutta. Mutta Signe kuvasi myös ihmisiä, laidasta laitaan. Hänet kelpuutettiin niin rikkaiden kuin köyhien seuraan, vaikka välillä vähän naureskellen tai epäillen. 

Helsingin lisäksi hän vietti aikaa Savonlinnassa. Oma ateljee oli toteutunut haave. Hän uskalsi jättää varman piirustuksenopettajuuden taakse ja kokeilla siipiään valokuvaajana, siinä onnistuen. Raha riitti lähinnä vain välttämättömään, mutta tärkeintä oli saada valokuvata. 

Lopun ajan yksinäisyys on Signelle raskasta. Sisarukset ja ystävät ovat kuolleet, enää hän on jäljellä. Mieleen tulee välillä huoli; mitä kuuluu asunnolle Helsingissä kun hän on täällä? Onneksi viileäkätinen sairaanhoitaja Vera huomaa ja kuuntelee. 

Siinä minä taas olen, valkoisessa esiliinassani, kumartuneena pöydän ääreen, peitän pienet roskat siveltimellä ja signeeraan nuorta naista esittävän visiittikortin. Katselen nuorta Signeä hellyydellä: noita uppiniskaisia kiharoita, jotka yritin aina saada kuriin pinnein ja kammoin, ryppyä silmien välissä, totista ilmettä. Purin aina keskittyessäni takahampaat yhteen, huomaamatta, ja havahduin siihen, että leukaa särki - tein niin öisinkin, nukkuessani... monia vuosia. Kas tuossa kokeilen kehitteen levittämistä siveltimellä, laveerausta, joka häivytti kuvan reunoja kohti - siitä ihmiset pitivät. Laveeraus korosti nuorten naisten herkkyyttä - näin Nyblin opetti, ja minä olin opetuslapsi. Käteni oli pikkutarkka ja pääni pitkämielinen. Jaksoin tuhertaa kuvien kanssa, kunnes olivat täydellisiä. 

Kello kilkahtaa oven päällä. Kuulen savonlinnalaisneidon tyytyväisen henkäyksen vuosikymmenien takaa. 

Onpa haikeankaunis tarina! Haaveiden toteuttaminen vaati tiettyjä uhrauksia, tuohon aikaan se oli naisella joko työ tai perhe, ei molempia. Ja valokuvaajan työssäkin palkkio pienempi kuin miehillä. Tässä tarinassa Signellä on ystäviä, todellisuudessa emme tiedä kuinka hyvin hän tunsi kyseiset henkilöt. Mutta siinä kuvaan astuu taiteellinen vapaus; kun faktatietoa ei ole, kirjailijalla on paljon mahdollisuuksia. Soininen käyttää omat mahdollisuutensa hyvin. 

Kirjan kieli on kaunista, mutta ei koukeroista ja kikkailevaa. Lauseet ovat selkeitä ja kirkkaita, samalla tunteita täynnä. 

Signe Branderin nimi on monelle tuttu, mutta hänen elämästään tietää harvempi. Lähdekirjallisuus keskittyy paljolti valokuvaamiseen, ei niinkään hänen yksityiselämäänsä. Soininen tarjoaakin todellisuuden kehyksissä yhden mahdollisen Brander-maailman, tuokiokuvia pitkän elämän varrelta. 

Tämäkin kuuluu kirjoihin, jotka todennäköisesti hankin omaan hyllyyn ja luen vuosien saatossa useamman kerran. 

Halusin Signen mukaan Helmet-lukuhaasteeseen, mutta vapaana ei oikein ollut muita sopivia kohtia kuin 49 eli "kirja on julkaistu vuonna 2024". 

Kirja on luettu myös blogeissa Lumiomena, Leena Lumi ja Kirjapiisku.

Tuija Kauppinen: Joutilaita kilometrejä. Polkupyörällä Etelä-Amerikan halki.

 

Tuija Kauppinen: Joutilaita kilometrejä. Polkupyörällä Etelä-Amerikan halki. 

Kansi Mika Tuominen

Kirjapaja 2024 

256 s.

Mikäpäs sen hauskempaa näin pyöräilykauden alkaessa kuin lukea matkakertomusta pitkästä pyöräretkestä. Tuija Kauppinen polki puolisonsa Ilkan kanssa reilussa vuodessa yli 17 000 kilometriä, kahdeksassa maassa. Reissu vei heidän niin merenpinnan tasoon kuin yli viiden kilometrin korkeuteen vuoristossa, kuumiin ja kosteisiin päiviin mutta myös yöpakkasiin. 

Etelä-Amerikassa tuntuu maasta riippumatta olevan sellainen tilanne, että autot ja rekat eivät välitä väistää pyöräilijää. Muuten ihmiset ovat ystävällisiä ja avuliaita. Ympäri maanosaa löytyy entisiä ja nykyisiä pyöräilijöitä, jotka tarjoavat majoitusta halvalla tai työtä vastaan ilmaiseksi. Joskus Kauppiset saavat pyöräilyseuraa viikoiksi, mutta suurimman osan ajasta he ovat kaksin. Mutta koska muutkin polkevat useammassa maassa, tuttuja tavataan kuukausia myöhemmin. Ihmisten ja kännykkäsovellusten kanssa matkanteko sujuu hyvin. Yllättävän vähän on ikävyyksiä, yksi pyörälaukku katoaa mutta sekin löytyy vähän ajan päästä. Pyörissä on hämmentävän vähän vikoja, ja polkijatkin pysyvät kunnossa koronaa ja muutamaa mahatautia lukuun ottamatta. 

Kehon lisäksi lepoa tarvitsee mieli. Kolumbia on äänekäs. Musiikki raikuu lähes joka kadunkulmassa vuorokauden ajasta riippumatta kuin suomalaisilla kesäfestareilla. Naapurit aivan kuin kilpailevat, kenen ämyristä lähtee kovin ääni. Kansainvälisiä listahittejä kuuluu todella harvoin. Kerran muistan kuulleeni Titanic-elokuvan tunnussävelmän. "Ikuista vappua" ei pääse pakoon edes maaseudulla. Sunnuntaiaamuisin kirkonkelloja soitetaan kello kuusi. Kun tähän päälle lisätään liikenteen melu, alan vähitellen ymmärtää, miksi moni ulkomaalainen pelkää suomalaisten kovasti markkinoimaa hiljaisuutta. Korvatulpista tulee Kolumbiassa hyviä yöunia arvostavan pyöräilijän paras kaveri. Pyörän kellosta luovumme ensimmäisen kuukauden jälkeen. Kaiken melun keskellä sen soittaminen on kuin hyttysen ininää. Kukaan ei reagoi.

(...)

Kasvojani vasten puhaltaa alamäessä ilmavirta, joka tuntuu täysillä tohottavalta hiustenkuivaajalta. Karibianmeren rannalla pystyi pyöräilemään puolille päivin, mutta täällä pyöräily olisi hyvä lopettaa aurinkoisena päivänä jo aamukymmeneltä. Se tarkoittaa, että tiellä on oltava heti aamun valjettua kuuden jälkeen. Emme tosin aina noudata tätä sääntöä, vaan poljemme eräänä iltapäivänä 43 asteen helteessä. Siinä tulee avantoa ikävä. Sadekaudella vettä tulee päivittäin melkein kuin paloletkusta. 

(...)

Maailmassa, jossa kaikki janoavat nopeutta ja helppoutta, pyörämatkailija etenee hitaasti. Pyörän päällä on aikaa elää, tuntea ja ajatella, tehdä tarkempia havaintoja ympäröivästä maailmasta. Tangon takaa maailma näkee kirkkaammin. Pyörällä matkustamista voisi verrata kirjan lukemiseen. Molemmissa pääsee sukeltamaan toisten ihmisten elämään. Pullahtamaan oman kuplan ulkopuolelle.

Tykkäsin, tämä on kiinnostavaa ja viihdyttävää luettavaa. Koska reitti pitää Kauppiset pääkaupunkien ja turistikohteiden ulkopuolella, päästään näkemään välillä varsin ankeaakin arkielämää. Luonto on toisinaan karu, ja ihmisten asumukset hädin tuskin koossa pysyviä. Ystävällisyys on kuitenkin läsnä lähes kaikkialla. 

Kiva kun kirjassa on tuore reissu eikä vuosien tai jopa 15 vuoden takainen. Korona näkyy mutta pysyttelee taustalla, samoin sota. 

Kirjassa on paljon hyviä, konkreettisia vinkkejä pyörämatkailuun liittyen. Ne toimivat varmasti, vaikkei olisikaan menossa noin pitkälle retkelle. Tärkeä olisi muistaa kaikessa muussakin matkailussa, ettei ahnehdi liikaa. Kun aikaa on käytettävissä rajallisesti, ei mitenkään voi ehtiä nähdä kaikkea mitä haluaisi. Matkanteon ohessa lukija pääsee kurkistamaan kyliin ja kaupunkeihin, aavikolle ja vuoristoon. Eläväisesti kirjoitettu teksti saa hengästymään, vaikkei itse poljekaan tuulta vastaan. Pyöräilijöiden yhteisö tuntuu tiiviiltä; vaikkei varsinaisesti olla ystäviä niin aina löytyy opas tai yösija. 

Kauppiset ovat onnellisia uskallettuaan toteuttaa unelmansa, ja lukija on onnellinen saadessaan olla kirjan välityksellä mukana. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 40, "kirjassa on erittäin kylmä tai kuuma". 

Joutilaita kilometrejä on luettu myös blogissa Kirjavinkit.

Anu Patrakka: Kiusaaja

 

Anu Patrakka: Kiusaaja 

Otava 2024

281 s.

Tykkäsin Anu Patrakan Rui Santos -sarjasta, ja ihan yhtä paljon olen tykännyt Nelson Monteiron tutkimuksista. Molempia lukiessa tuntuu kuin olisi itse mukana tapahtumissa, eikä kertaakaan tule fiilis että lukisi dekkarin muotoon piilotettua matkaopasta. 

Sarjan toinen osa vie yliopistomaailmaan. Viiden opiskelijan joukko kokoontuu illalla vanhalle myllylle initiaatioriittiin. Kyse ei suinkaan ole yhteishengen luomisesta vaan yhden henkilön nöyryyttämisestä. Pian yksi osallistujista löytyy kuolleena. Jäljet johtavat vahvasti tiettyyn suuntaan, mutta Monteiro tiimeineen ei lukittaudu siihen. Kun ruumiita tulee lisää, paine kasvaa. Kuka haluaa parikymppiset opiskelijat hengiltä? 

Rikostutkinnan ohella Monteiro pähkäilee tunteitaan suomalaista Emiliaa kohtaan. Lisämaustetta tuo  muistisairauden oireita osoittava isä. 

Monteiro silmäili kivirakennusta. Se oli yllättävän hyvässä kunnossa, ottaen huomioon ettei sitä ollut käytetty todennäköisesti muutamaan kymmeneen vuoteen. Piha oli tasoitettu, katto oli uusittu, sivurakennuksen kiviseinä paikattu. Myllyrakennuksen ainoa ikkuna oli suojattu järein raudoin, ovi oli levällään. Sisällä pilkotti pari kookasta saviruukkua, ehkä alun perin oliivien säilytykseen tarkoitettua, ja vanha puutuoli.

Täydellinen paikka piilotella kaapattua ihmistä, Monteiro ajatteli. Kukaan ei kuulisi avunhuutoja. 

Tykkään siitä, kuinka monipuolisesti Porto tulee kirjassa esiin. Patrakka kuljettaa lukijaa niin varakkaissa kuin köyhissä oloissa, menestyvissä ammateissa kuin hämärähommissa. Lukija pääsee kurkistamaan paikalliseen noituuteen ja uskomuksiin, samalla kun voi miettiä vihan ja rakkauden, ystävyyden ja koston olemusta. 

Vaikka kirjassa tapahtuu kamalia asioita, Patrakka onnistuu luomaan lämminhenkisen tunnelman. Vaikka olosuhteet ovat toisilla hyvinkin ankeat, henkilöhahmot eivät ole vajonneet toivottomuuteen. Alakuloa ja haikeutta on kyllä, mutta myös luottamusta ja uskoa tulevaisuuteen. 

Saa nähdä kuinka pitkä sarjasta tulee, seuraavaa osaa odotellessa!